San Franciscon sopimus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Japanin pääministeri Shigeru Yoshida allekirjoittaa San Franciscon sopimuksen.

San Franciscon sopimus oli toisen maailmansodan jälkeinen rauhansopimus Japanin ja liittoutuneiden välillä. Se allekirjoitettiin 8. syyskuuta 1951[1], ja se tuli voimaan 28. huhtikuuta 1952.

Sopimuksen ehdot olivat Japanin kannalta varsin suotuisat, ja siihen vaikutti 1950 syttynyt Korean sota ja sen lisäämä yhdysvaltalaisten vihamielisyys kommunistista Kiinaa kohtaan, mikä alleviivasi Japanin roolia aluetta vakauttavana tekijänä ja Yhdysvaltain uutena liittolaisena.

Sopimuksen allekirjoitti 48 maata.

Konferenssin osallistujat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konferenssissa olivat mukana seuraavien valtioiden edustajat: Argentiina, Australia, Belgia, Bolivia, Brasilia, Kambodža, Kanada, Chile, Kolumbia, Costa Rica, Kuuba, Tšekkoslovakia, Dominikaaninen tasavalta, Ecuador, Egypti, El Salvador, Etiopia, Ranska, Kreikka, Guatemala, Haiti, Honduras, Indonesia, Iran, Irak, Japan, Laos, Libanon, Liberia, Luxembourg, Meksiko, the Alankomaat, Uusi-Seelanti, Nicaragua, Norja, Pakistan, Panama, Paraguay, Peru, Filippiinit, Puola, Saudi-Arabia, Etelä-Afrikka, Neuvostoliitto, Sri Lanka, Syyria, Turkki, Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat, Uruguay, Venezuela ja Vietnam.[2]

Poissa olleet valtiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen enempää Kiinan tasavallan (Taiwanin) kuin Kiinan kansan­tasavallankaan edustajia ei kutsuttu konferenssiin, jossa sopimus alle­kirjoitettiin, koska sopimusta tehdessä Kiinan sisällissota oli käynnissä ja oli kiistanalaista, kumpi hallitus oli laillinen ja olisi pitänyt kutsua. Näiden poissaolo johti Taiwanin poliittista asemaa johtaneeseen kiistaan, sillä sopius ei määritellyt, mille maalle Taiwan oli kuuluva, ja se jätti Kiinan tasavallan hallitus­vallan Taiwanissa kansain­välisen lain mukaan avoimeksi ja kiistan­alaiseksi.

Burma, Intia ja Jugoslavia kutsuttiin, mutta ne eivät osallistuneet kokoukseen eivätkä allekirjoittaneet sopimusta.[3] Intia katsoi sopimuksen joidenkin määräysten rajoittavan Japanin itsenäisyyttä ja suvereenisuutta.[4] Intia teki Japanin kanssa 9. kesäkuuta 1952 erillisen rauhansopimuksen, jonka tarkoituksena oli myöntää Japanille asianmukainen kunnia-asema ja yhdenvertainen asema vapaiden kansakuntien joukossa.[5] Yhdysvaltain ja Ison-Britannian erimielisyys Kiinan osallistumisesta johti siihen, että myöskään Pohjois- tai Etelä-Koreaa ei kutsuttu.[6] Italiaa ei myöskään kutsuttu, vaikka se olikin muodollisesti julistanut Japanille sodan 14. heinäkuuta 1945, vain muutaman viikon ennen Japanin antautumista.[7] Pakistania valtiona ei sodan aikana vielä ollut olemassa, mutta silti sekin kutsuttiin, koska se oli toinen Brittiläisen Intian seuraajavaltioista ja Brittiläisellä Intialla oli ollut suuri osuus Japania vastaan käydyissä sotatoimissa. Portugalia sen sijaan ei kutsuttu, koska se oli sodan aikana pysytellyt puolueettomana, vaikka Japani olikin miehittänyt sille kuuluneen Itä-Timorin.

Allekirjoitukset ja ratifiointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niistä 51 valtiosta, jotka osallistuivat konferenssiin, 48 allekirjoitti sopimuksen[8] kun Tšekkoslovakia, Puola ja Neuvostoliitto kieltäytyivät.[9]

Sopimuksen allekirjoittajamaat olivat Argentiina, Australia, Belgia, Bolivia, Brasilia, Kambodža, Kanada, Ceylon, Chile, Kolumbia, Costa Rica, Kuuba, Dominikaaninen tasavalta, Ecuador, Egypti, El Salvador, Etiopia, Ranska, Kreikka, Guatemala, Haiti, Honduras, Indonesia, Iran, Irak, Laos, Libanon, Liberia, Luxemburg, Meksiko, Alankomaat, Uusi-Seelanti, Nicaragua, Norja, Pakistan, Panama, Paraguay, Peru, Filippiinit, Saudi-Arabia, Etelä-Afrikka, Syyria, Turkki, Yhdistynyt kunigaskunta, Amerikan yhdysvallat, Venezuela, Vietnam ja Japani.[2]

Filippiinit ratifioi San Franciscon sopimuksen 16. heinäkuuta 1956 tehtyään sitä ennen, saman vuoden toukokuussa, Japanin kanssa sopimuksen korvauksista.[10]. Indonesia ei ratifioinut San Franciscon rauhan­sopimusta. Sen sijaan se teki 20. tammikuuta 1958 Japanin kanssa kahdenvälisen rauhan­sopimuksen, jossa sovittiin myös korvauksista.[11]. Myös Kiinan tasavalta teki Japanin kanssa 28. huhtikuuta 1952 erillisen Taipein sopimuksen muutamaa tuntia ennen kuin San Franciscon sopimus tuli voimaan.

Kumpikaan Korean valtioista, Etelä- tai Pohjois-Korea ei allekirjoittanut San Franciscon sopimusta eikä tehnyt Japanin kanssa myöskään erillistä rauhansopimusta.

Sopimuksen pääsisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimus lopetti Japanin aseman sotilaallisena suurvaltana ja määräsi sen maksettavaksi korvauksia liittoutuneiden siviileille ja sotavangeille, jotka olivat joutuneet Japanin sotarikosten uhreiksi. Sopimuksessa viitattiin YK:n peruskirjaan ja Ihmis­oikeuksien yleis­maailmalliseen julistukseen. Toisaalta sopimus lopetti liittoutuneiden miehitysvallan Japanissa ja palautti maalle itsenäisyyden.

Yhdessä Yhdysvaltain ja Japanin samana päivänä allekirjoittaman turvallisuus­sopimuksen kanssa rauhan­sopimuksen on katsottu aloittaneen "San Franciscon järjestelmän". Tämän termin otti käyttöön historioitsija John W. Dower, ja sillä tarkoitetaan Japanin ja Yhdysvaltain suhteiden vaikutusta ja niiden merkitystä kansainvälisessä politiikassa, mikä perustuu näihin kahteen sopimukseen.

Rauhansopimuksen 11. artiklan mukaan Japani hyväksyi Tokion kansainvälisen sotarikostuomioistuimen ja muiden liittoutuneiden perustamien sotarikos­tuomioistuinten japanilaisille antamat tuomiot Japanissa ja sen ulkopuolella.[1]

Sopimus sisälsi myös pääkohdat sotavankien vapauttamisesta, ja siinä tuomitaan myöhemmät sotilaalliset hyökkäykset YK:n peruskirjan antamien suuntaviivojen mukaisesti. Sopimus mitätöi aikaisemmat rauhansopimukset, ja sen mukaan Japanilla oli oikeus ylläpitää vain puhtaasti puolustuksellisia sotavoimia.

Japanin luovuttamat alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen 2. artiklan mukaan Japani tunnusti Korean itsenäisyyden ja luopui kaikista vaatimuksistaan Korean alueeseen, mukaan luettuna Quelpartin, Port Hamiltonin ja Dageletin saaret.[1] Japani luopui myös kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan Formosaan eli Taiwaniin, Peskadoreihin, Spratly- ja Paracelsaariin, Kuriileihin sekä siihen osaan Sahalinin saarta (Etelä-Sahalin), jonka se oli saanut Portsmouthin rauhansopimuksessa vuonna 1905.[1] Kun sopimuksessa kuitenkaan ei sanottu, mille maalle mitkäkin näistä alueista vastedes kuuluvat, muutamista niistä on myöhemminkin käyty kiistaa.

Japani luopui myös kaikista alueista, jotka olivat olleet sen hallinnassa Kansainliiton mandaattialueina, ja sitoutui olemaan vaatimatta mitään aluetta Etelämantereelta.[1] Japani tunnusti myös YK:n turvallisuusneuvoston vuonna 1947 tekemän päätöksen, jolla Japanin entiset mandaattialueet oli muutettu Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoalueiksi.[1]

Sopimuksen 3. artiklan mukaan Japani myöntyi siihen, että Riukiu- ja Daitosaaret, Bonin-, Rosario- ja Volcanosaaret, sekä Okinotorishima (Parece Vela) ja Minamitori-sima (Marcussaari) voitiin muodostaa YK:n huoltohallintoalueiksi. Kunnes sopimus huoltohallinnosta oli tehty, nämä saaret olivat Yhdysvaltain lainsäädäntä-, hallinto- ja tuomiovallan alaisia. Tällaista sopimusta ei koskaan tehty, mutta monet näistä saarista on myöhemmin palautettu Japanille: Riukiusaariin kuuluvat Amamisaaret 25. joulukuuta 1953, Boninsaaret 5. huhtikuuta 1968[12] ja loputkin Riukiusaarista sekä Daitosaaret vuonna 1972.[13] Kun Riukiusaaret palautettiin, sekä Yhdysvallat että Japani katsoivat myös Senkakusaarten kuuluneen niihin, ja nekin ovat nyt Japanin hallinnassa, mutta sekä Kiinan kansantasavalta että Kiinan tasavalta ovat kiistäneet Japanin oikeuden niihin kertoen niiden kuuluvan Kiinaan.[14]

Sopimuksessa käytetyt maantieteelliset nimet jättivät eräissä kohdin tulkinnanvaraiseksi, mitkä saaret Japani luovutti. Tämä on johtanut sekä Kuriilien eteläisimpiä saaria että Senkakusaaria koskeviin aluekiistoihin.

Taiwan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimus jätti avoimeksi kysymyksen Taiwanin laillisesta asemasta, sillä vaikka siinä sanotaankin, että Japani luopuu Taiwanista, siinä ei sanota, mille maalle se vastedes oli kuuluva, ja niinpä jotkut Taiwanin itsenäisyyden kannattajat väittävätkin, että liittoutuneet, erityisesti Yhdysvallat, tukisivat Taiwanin itsenäistymistä.

Kiinan tasavalta ja Japani tekivät myöhemmin Taipein sopimuksen. Siinä tunnustetaan San Franciscon sopimuksen määräykset, mutta sanotaan lisäksi, että Taiwanin ja Peskadorien asukkaat ovat Kiinan tasavallan kansalaisia. Taiwanin itsenäisyyden kannattajat ovat kuitenkin väittäneet San Franciscon rauhansopimuksen todistavan, ettei Taiwan ole osa Kiinaa.

Vuonna 1955 Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles, joka oli yksi San Franciscon sopimustekstin laatijoista, vahvisti, että vaikka sopimuksen mukaan Japani luopui Taiwanista, se ei antanut millekään tietylle valtiolle oikeutta saareen.[15] Dullesin mukaan Yhdysvallat ei sen vuoksi voi pitää Taiwanin kysymystä vain Kiinan sisäisenä ongelmana.[15] Sekä Kiinan kansantasavallan että Kiinan tasavallan hallitukset ovat hylänneet tämän perustelun laillisuuden, sillä molemmat perustavat oikeutensa Taiwanin saareen Japanin antautumis­asiakirjaan, jossa hyväksyttiin Potsdamin julistus ja Kairon julistus. Lisäksi myöhemmin Taiwanin itsenäisyyden kannattajat ovat usein vedonneet itsemääräämis­oikeuteen, joka heidän käsityksensä mukaan voidaan johtaa San Franciscon rauhansopimuksesta ja kansan­suvereniteetti­periaatteesta.

Korvaukset liittoutuneiden siviilihenkilöille ja sotavangeille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen 14. artiklan mukaisesti liittoutuneilla oli oikeus ottaa haltuunsa kaikki omaisuus, joka Japanin valtiolla, japanilaisilla yrityksillä, järjestöillä tai yksityis­henkilöillä oli ollut Japanin sodan aikana miehittämissä maissa. Sopimuksen 21. artiklan mukaan tämä oikeus oli myös Kiinalla, vaikka se ei kuulunutkaan sopimuksen alle­kirjoittaja­valtioihin. Lisäksi sopimuksen 4. artiklan mukaan Japanin ja sen kansalaisten omaisuudesta Japanin luovuttamilla alueilla oli erikseen sovittava Japanin ja niiden valtioiden välillä, joille nämä alueet joutuivat. Sopimuksen 21. artiklassa todettiin, että tämä koski myös Koreaa, vaikka sekään ei kuulunut alle­kirjoittaja­valtioihin.[1]

Korvaukset sotavangeille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen 16. artiklan mukaan Japanin oli maksettava korvauksia niille liittoutuneiden sotilaille, jotka sodan aikana olivat joutuneet Japanin sotavangeiksi ja kärsineet kovasta kohtelusta. Sitä varten Japanin valtion ja sen kansalaisten kaikki sodan aikana puolueettomina pysyneissä tai muissa liittoutuneita vastaan sotineissa maissa oleva omaisuus oli eräin poikkeuksin luovutettava Kansainväliselle Punaiselle Ristille, joka muutti omaisuuden rahaksi ja maksoi korvauksia sotavangeille ja heidän perheenjäsenilleen oikeudenmukaisina pidettävien perusteiden mukaan.[1]

Kaikkiaan Punainen Risti sai tämän artiklan nojalla haltuunsa omaisuutta 4 500 000 punnan arvosta.

Toisaalta tästä artiklasta on seurannut, että sotavangit eivät ole voineet saada korvauksia muutoin kuin Punaisen Ristin kautta. Vuonna 1998 Tokiossa toiminut tuomioistuin hylkäsi eräiden entisten sotavankien San Franciscon sopimuksen nojalla esittämät korvausvaatimukset.[16]

Korvaukset miehitettyjen maiden asukkaille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhansopimuksen muistomerkki San Franciscossa
Shimo-maruko Ohta vartioi Tokiota.

Sopimuksen 14. artiklassa tunnustettiin, että Japanin olisi pitänyt maksaa korvauksia liittoutuneille sodasta aiheutuneista vahingoista ja sodan aiheuttamasta kärsimyksestä. Kuitenkin siinä todettiin myös, että Japanilla ei ollut riittävästi varoja täysien korvauksien maksamiseen, mikäli sen oli myös ylläpidettävä toimivaa taloutta. Sen vuoksi Japanin oli pyydettäessä neuvoteltava niiden liittoutuneiden valtioiden kanssa, joiden alueet olivat ainakin osittain olleet sodan aikana Japanin miehittämiä ja kärsineet Japanin aiheuttamista vahingoista. Näille maille Japanin oli korvattava osa jälleen­rakentamisen kustannuksista.

Tämän mukaisesti Filippiinit saivat korvaus­suorituksen vuonna 1956 ja Etelä-Vietnam vuonna 1959. Burma ja Indonesia eivät kuuluneet sopimuksen alku­peräisiin allekirjoittaja­valtioihin, mutta myöhemmin ne tekivät Japanin kanssa kahdenväliset sopimukset San Franciscon sopimuksen 14. artiklaa vastaavilla ehdoilla.


Kiinan kansantasavallan hallitus päätti 29. syyskuuta 1972, että palauttaakseen ystävälliset välit Kiinan ja Japanin kansojen välille se luopui sotakorvausvaatimuksistaan. Tästä sovittiin Kiinan ja Japanin välisen yhteisen kommunikean 5. artiklassa.

Japanin suorittamat korvaukset sen vuosina 1941–1945 miehittämille maille
Maa Korvausmäärä Japanin jeneinä Korvausmäärä Yhdysvaltain dollareina Sopimuksen päivämäärä
Burma 72 000 000 000 200 000 000 5. marraskuuta 1955
Filippiinit 198 000 000,000 550 000 000 9. toukokuuta 1956
Indonesia 80 388 000 000 223 080 000 20. tammikuuta 1958
Vietnam 14 400 000 000 38 000 000 13. toukokuuta 1959
Yhteensä ¥364 348 800 000 US$1 012 080 000

Viimeinen korvauserä maksettiin Filippiineille 22. heinäkuuta 1976.

Sopimuksen arvostelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton vastustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto osallistui San Franciscon konferenssiin, ja sen valtuuskuntaa johti sijais­ulko­ministeri Andrei Gromyko. Konferenssin aikana Neuvosto­liitto kuitenkin vastusti Yhdysvaltain ja Ison-Britannian laatimaa sopimus­luonnosta ankarasti ja äänekkäästi. Neuvosto­liiton valtuuskunta yritti useita kertoja saada neuvottelut keskeytetyiksi, missä se ei kuitenkaan onnistunut.[17] Gromyko esitti Neuvostoliiton vastalauseet yksityiskohtaisesti pitkässä puheessaan 8. syyskuuta 1951.[18] Hän arvosteli sopimusta muun muassa siitä, että

  • se ei antanut mitään takeita sitä vastaan, että Japanin militarismi saattaisi nousta uudestaan,
  • Kiinaa ei ollut kutsuttu, vaikka se oli ollut yksi Japanin hyökkäyssotien pääkohteista,
  • Neuvostoliittoa ei ollut asianmukaisesti kuultu, kun sopimusta laadittiin,
  • sopimus teki Japanista Yhdysvaltojen sotilastukikohdan ja vei Japanin sotilasliittoon, joka oli suunnattu suoraan Neuvostoliittoa vastaan,
  • sopimus oli itse asiassa erillisrauha,
  • sopimus loukkasi Kiinan oikeutta Taiwaniin ja eräisiin muihin saariin,
  • useat Japanin saaret luovutettiin sopimuksella Yhdysvalloille, vaikka Yhdysvalloilla ei ollut laillista perustetta vaatia niitä itselleen,
  • vastoin Jaltan konferenssissa tehtyjä päätöksiä rauhansopimus ei nimenomaisesti tunnustanut Neuvostoliiton oikeutta Etelä-Sahaliniin ja Kuriileihin.

Vasta 19. lokakuuta 1956 Japani ja Neuvostoliitto alle­kirjoittivat yhteisen julistuksen, joka lopetti maiden välisen sotatilan ja palautti diplomaatti­suhteet.[19]

Kiinan kansantasavallan vastalauseet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan sisällissota ja näin ollen kysymys siitä, mikä oli Kiinan laillinen hallitus, aiheutti konferenssin järjestäjille vaikeuksia. Yhdysvallat halusi kutsua Taiwanilla toimineen Kiinan tasavallan edustamaan Kiinaa, kun taas Iso-Britannia halusi kutsua Kiinan kansan­tasavallan edustajat. Kompromissina päädyttiin siihen, että kumpaakaan ei kutsuttu.

Kiinan kansantasavalta antoi 15. elokuuta ja 18. syyskuuta 1951 julkilausumat, jossa sopimus tuomittiin laittomaksi ja julistettiin, ettei sitä pitänyt tunnustaa päteväksi. Julkilausumissa sanottiin myös, että Xisha (Paracelsaaret), Nansha (Spratlysaaret) ja Donsha (Pratassaaret) Etelä-Kiinan merellä ovat osa Kiinaa.[20] Näitä saaria sopimuksessa ei kuitenkaan edes mainittu, lukuun ottamatta Pratassaaria, jotka luovutettiin Yhdistyneiden kansakuntien hallintaan.

Ceylon Japanin puolustajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodanjälkeisen vapaan Japanin huomattavimpiin tukijoihin kuului Ceylonin (nykyisen Sri Lankan) valtuuskunta.[21] Monet muut pitivät tärkeänä, ettei Japani saisi olla siinä määrin vahva, että se voisi aloittaa uuden hyökkäys­sodan, ja että Japanin antautuminen piti vahvistaa toimen­piteillä, jotka henkisesti murtaisivat Japanin kansan. Ceylonin valtion­varain­ministeri Junius Richard Jayawardene sen sijaan asettui puolustamaan Japania ja ilmoitti konferenssille, että Ceylon ei ottaisi vastaan korvauksia, jotka vahingoittaisivat Japanin taloutta. Hän perusteli kantaansa sillä, että Japani ei ollut miehittänyt Ceylonia. Tosin ilmahyökkäykset ja Kaakkois-Aasiaan asettuneet suuret sotavoimat olivat huomattavasti haitanneet kumin tuotantoa Ceylonin ollessa ainoa alue, joka tuotti luonnonkumia liittoutuneiden tarpeisiin, ja tämän vuoksi voitiin kysyä, oliko tästä aiheutunut vahinko korvattava. Jayewardene kuitenkin kieltäytyi vaatimasta korvauksia vetoamalla Suuren Opettajan (Buddhan) sanaan, jonka mukaan "vihaa ei lopeteta vihalla vaan rakkaudella." Saman puheen lopussa hän sanoi myös:

Tämä sopimus on juuri niin jalomielinen kuin se on oikeuden­mukainen voitetulle viholliselle. Tarjoamme Japanille ystävän kättä ja luottamusta siihen, että ihmisen historian tämän luvun päättyessä, jonka viimeinen sivu kirjoitetaan tänään, ja uuden luvun alkaessa, jonka ensimmäisen sivun sanelemme huomenna, Japanin ja meidän kansamme kulkevat yhdessä kunnioittaen yhtä lailla ihmiselämää rauhassa ja hyvinvoinnissa.[22]

Ministeri Jayewardenen puhe sai osakseen suuret suosionosoitukset.

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Treaty of San Francisco

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Treaty of Peace with Japan (with two declarations) (Rauhansopimuksen teksti) YK. Viitattu 2.3.2016.
  2. a b Treaty of Peace with Japan (vol. 136, s. 45–164.)) United Nations Treaty Series 1952 (reg. no. 1832). Taiwan Documents Project. Viitattu 2.3.2016.
  3. Social Studies: History for Middle School. 7–2. Japan's Path and World Events (Sivu 2)
  4. O. V. Narashima Rao: Nehru and Non-alignment. Mainstream Weekly, 2.6.2009. Artikkelin verkkoversio.
  5. Singh Manhohan: Dr. Manmohan Singh's banquet speech in honour of Japanese Prime Minister 29.4.2005. Intian pääministerin virasto.
  6. 50 Years from San Francisco: Re-examining the peace treaty and Japan's territorial problems
  7. The World at War – Chronology of World War II Diplomacy 1939–1945
  8. Peace Treaties after World War II: Peace treaty signed in San Francisco, September 8, 1951 The History Channel.
  9. Foreign Office Files for Japan and the Far East. Adam Matthew Publications, 1951. Teoksen verkkoversio.
  10. Indai Lourdes Sajor, Gurchan Singh Bhatia (toim.): ”Military Sexual Slavery: Crimes against humanity”, Peace, justice and freedom: human rights challenges for the new millennium, s. 177. Alberta University Press, 2000.
  11. Ken'ichi Goto, Paul H. Kratoska: Tensions of empire: Japan and Southeast Asia in the colonial and postcolonial world, s. 260. NUS Press.
  12. Agreement between Japan and the United States of America concening Nanpo Shoto and Other Islands 5.4.1968.
  13. Agreement between Japan and the United States of America Concerning the Ryukyu Islands and the Daito Islands 17.6.1971.
  14. Jyrki Kallio, Bert Gaens, Mikael Mattlin: Paasikiven opetukset koetuksella Itä-Kiinan merellä: Senkaku-kiista nostaa kansallismielisyyttä Kiinassa. Fiia Comment, syyskuu 2012. Ulkopoliittinen insituutti. Artikkelin verkkoversio.
  15. a b ”China”, Foreign relations of the United States, vol II. United States Department of State, 1955-1957. Teoksen verkkoversio.
  16. CNN – Anger as court rejects Allied POWs compensation suit – 26. marraskuuta 1998
  17. Gromyko bids fail; A dramatic moment at conference: Soviet bloc loses all parley votes. New York Times, 6.9.1951. Artikkelin verkkoversio.
  18. New York Times, 9.9.1961.
  19. Japan Min. of Foreign Affairs Compendium of Documents
  20. Foreign Minister Zhou Enlai's statement on the US-British draft peace treaty with Japan and the San Francisco Conference
  21. A visionary strategist Viitattu 2.3.2016.
  22. Address by his Excellency J. R. Jayewardene Viitattu 2.3.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]