Potsdamin konferenssi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Potsdamin konferenssi heinäkuussa 1945. Stalin, Truman ja Churchill juuri ennen konferenssin avausta.

Potsdamin konferenssi, (virall. Berliinin konferenssi)[1] oli neuvottelu Saksassa toisen maailmansodan päätteeksi 17. heinäkuuta – 2. elokuuta 1945. Siellä määriteltiin Saksan uudet rajat. Kokoukseen osallistuivat sodan voittaneet liittoutuneet, joita edustivat jokaisen kolmen valtion päämiehet.

Konferenssi järjestettiin raunioituneen Berliinin sijasta naapurikaupungissa Potsdamissa sijaitsevassa, sodan hävitykseltä säästyneessä Cecilienhofin palatsissa. Yhdysvaltoja konferenssissa edusti huhtikuussa 1945 menehtyneen Franklin D. Rooseveltin sijasta uusi presidentti Harry S. Truman, jonka asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli huomattavasti Rooseveltia viileämpi. Myös Yhdistyneen kuningaskunnan edustaja vaihtui, sillä Britanniassa pidettiin konferenssin aikana ensimmäiset sodanjälkeiset parlamenttivaalit, joissa konservatiivipuolue kärsi tappion, Winston Churchill menetti pääministerin paikan ja uudeksi pääministeriksi tuli työväenpuolueen Clement Attlee.[2]

Konferenssin kulku ja päätökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Odotettavissa olevia vaikeuksia aavistaen Winston Churchill oli kesäkuussa 1945 kirjoittanut Josif Stalinille: ”Minusta näyttää siltä, että Neuvostoliiton vaikutusvallan laajentaminen linjalle LyypekkiEisenachTrieste saakka ja vielä kauemmas Albaniaan asti on asia, josta on vielä tarpeen puhua perusteellisesti joskin sulassa sovussa.” Jo konferenssin avajaisissa syntyi ongelmia, koska Neuvostoliitto oli luovuttanut Puolalle Oder- ja Neisse-jokien itäpuoliset alueet, joita sen oli pitänyt itse hallita. Vedoten läntisten liittoutuneiden vaikutusvaltaan Italiassa ja Kreikassa Stalin torjui kaikki Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltain yritykset puuttua Puolan, Unkarin, Romanian ja Bulgarian asioihin sekä esti niiden mukaantulon perustettavaan Tonava-komissioon. Stalinin asenne aiheutti konferenssissa pahoja konflikteja.[3]

Neuvottelut olivat useaan kertaan vaarassa keskeytyä, kunnes päästiin Yhdysvaltain ulkoministerin James F. Byrnesin ehdottamaan kompromissiin. Sen mukaan Neuvostoliitto luopui vaatimistaan mandaatista Libyassa, pääsystä Mustaltamereltä Välimerelle johtaviin Turkin salmiin ja Ruhrin alueen kansainvälistämisestä. Läntiset liittoutuneet puolestaan eivät saaneet sananvaltaa Neuvostoliiton valta-alueilla. Koillis-Preussi, mukaan lukien Königsberg, annettiin Neuvostoliitolle, ja Oder- ja Neisse-jokien itäpuoliset alueet jäivät Puolan hallintaan siihen saakka kunnes Puolan länsirajasta ”on päätetty lopullisesti”. Tämä alue luettiin niihin alueisiin, joilta Puola, Tšekkoslovakia ja Unkari saivat karkottaa saksalaisväestön ”järjestyneellä ja humaanilla tavalla”. Näin Saksan pinta-ala supistui vuoden 1937 471 067 neliökilometristä 356 678 neliökilometriin.[3]

Saksan osalta päätettiin, että liittoutuneiden Berliinissä oleva valvontakomissio huolehtisi toistaiseksi maan hallinnosta ja että maa oli demilitarisoitava.[1] Saksalta vaadittavien sotakorvausten määrä jätettiin avoimeksi, ja päätettiin, että aluksi kukin miehitysvalta sai kattaa tarpeitaan omalta miehitysvyöhykkeeltään. Virallisesti Saksaa pidettiin taloudellisena kokonaisuutena, jonka poliittinen rakenne tosin oli hajautettu. Vaikka Saksan kansalle oli tarkoitus jättää riittävästi mahdollisuuksia ”elää ilman ulkopuolista apua” ja vaikka demokraattiset puolueet sallittiin, Saksaan ei suunniteltu keskushallitusta ”toistaiseksi”. Saksan kansalaisten oli sanouduttava irti militarismista ja kansallissosialismista, ja saksalaiset sotarikolliset tultaisiin saattamaan liittoutuneiden asettaman oikeuden eteen vastaamaan teoistaan.[3]

Konferenssin ollessa päättymässä Harry S. Truman kertoi Josif Stalinille, että yhdysvaltalaiset tiedemiehet olivat kehittäneet "tavattoman voimakkaan pommin", siis atomipommin. Stalin tekeytyi tietämättömäksi, mutta tosiasiassa hän oli Yhdysvaltoihin solutettujen neuvostovakoojien välittämien tietojen ansiosta täysin perillä asiasta ja käsitti sen käänteentekevän merkityksen suurvaltapolitiikassa.[4]

Potsdamissa avoimiksi jääneistä kysymyksistä sovittiin keskusteltavan Lontoossa syyskuussa 1945 pidettävässä viiden suurvallan ulkoministerien kokouksessa, jossa oli tarkoitus valmistella myös Saksan entisten eurooppalaisten liittolaismaiden kanssa tehtäviä rauhansopimuksia.[3] Kokous alkoi 11. syyskuuta. Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin mielestä Unkarin, Romanian ja Bulgarian kanssa olisi solmittava rauhansopimukset, jotka vakiinnuttaisivat niiden sotien jälkeisen tilanteen. Yhdysvaltain ulkoministeri James F. Byrnes puolestaan vaati vapaita vaaleja ja demokraattisia hallituksia. Näin asiasta ei päästy yksimielisyyteen, ja kireää ilmapiiriä kuvasi Byrnesin ärtynyt kysymys: ”Mitä herra Molotov oikeastaan ymmärtää demokratialla?” Kun Molotov vaati Yhdysvaltain ja Kiinan sulkemista pois Itä-Euroopan kysymyksiä koskeneista neuvotteluista, kokous päättyi tuloksettomana.[5]

Vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konferenssin jälkeen Josif Stalin päätti vakiinnuttaa kommunistien vallan Itä-Euroopassa, joka oli puna-armeijan miehityksen alaisuudessa. Puna-armeija oli täyttänyt Itä-Euroopassa sen voimatyhjiön, jonka Saksan armeijan vetäytyminen oli aiheuttanut. Jaltan sopimuksen mukaan demokratia oli palautettava niihin Itä-Euroopan maihin, jotka suhtautuivat myötämielisesti Neuvostoliittoon. Pian kuitenkin havaittiin, että neuvostojohtajat ymmärsivät demokratialla aivan jotain muuta kuin läntiset kollegansa.

Länsivallat olivat valmiita ymmärtämään Neuvostoliiton vaatimia turvallisuustakuita lännessä, mutta samalla ne alkoivat suhtautua entistä kriittisemmin Neuvostoliittoon, jonka toimintaa alettiin pitää imperialistisena laajentumispolitiikkana. Venäläisten tulkinnan mukaan Stalinin tarkoituksena ei alun perin ollut bolševisoida Itä-Eurooppaa, mutta "läntiset hegemoniapyrkimykset, erityisesti Yhdysvaltain" pakottivat siihen.[6]

Itä-Preussissa sekä muilla Puolalle, Tšekkoslovakialle ja Unkarille annetuilla alueilla asunut saksalaisväestö – noin 12,5 miljoonaa ihmistä – karkotettiin erittäin väkivaltaisesti. Myös Jugoslavia karkotti saksalaisväestön alueeltaan.[7][8] Lisäksi juutalaisiin kohdistuneen joukkotuhonnan paljastuminen voimisti tuntuvasti jo ennestään saksalaisvastaista mielialaa Yhdysvalloissa, mikä näkyi tavassa, jolla yhdysvaltalaiset kohtelivat saksalaisia sotavankeja ja Saksassa miehittämiensä alueiden väestöä.[9]

1945–1946 järjestetyt vaalit olivat suhteellisen vapaita Neuvostoliiton miehittämillä alueilla, mutta jo vuoteen 1947 mennessä oli Unkarissa, Puolassa, Bulgariassa ja Romaniassa neuvostomieliset hallitukset, Tšekkoslovakiassa vuonna 1948, jonka jälkeen Yhdysvallat aloitti jyrkkälinjaisen patoamispoitiikaan suhteessa Neuvostoliittoon. Tätä ennen oli Puolassa syrjäytetty kansallismielinen kommunistijohtaja Wladyslaw Gomulka Neuvostoliiton ehdottoman vallan varmistamiseksi ja yritys liittää saarrolla Länsi-Berliinin miehitysvyöhyke Neuvostoliiton hallintaan. Jugoslavia säilytti jonkinlaisen itsenäisyyden Neuvostoliiton aiheuttaman paineen alla keski-euroopassa.[10] Ainoana itäisen Euroopan maana Kreikasta ei tullut kansandemokraattista valtiota. Päin vastoin Stalin ei missään vaiheessa merkittävästi tukenut Kreikan kommunistikapinallisia, vaan jätti nämä lopulta käytännössä oman onnensa nojaan. Vuosina 1946–1949 käyty Kreikan sisällissota päättyikin kommunistien tappioon.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Pikkujättiläinen cd ISBN 951-0-24021-4 WSOY 1999
  2. Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 48–49. Helsinki: Otava, 2006.
  3. a b c d Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 646. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  4. Visuri 2006, s. 49.
  5. Vuosisatamme Kronikka, s. 649.
  6. Venäjän historia, sivu 462. Otava 2006. ISBN 978-951-1-15799-1 ISBN 951115799X
  7. Visuri 2006, s. 54.
  8. Otavan Iso tietosanakirja, osa 10, palsta 207–208. Helsinki: Otava, 1965.
  9. Visuri 2006, s. 52–53.
  10. Toinen Maailmansota; tärkeimmät sotatapahtumat päiväpäivältä.Antony Shaw. Jälkinäytös s.186. ISBN 978-951-20-6370-3
  11. Visuri 2006, s. 76.