Vjatšeslav Molotov

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Molotov” ohjaa tänne. Polttopullosta katso Molotovin cocktail.
Vjatšeslav Mihailovitš Molotov
Вячеслав Михайлович Молотов
Molotov.jpg
Neuvostoliiton pääministeri
19. joulukuuta 19306. toukokuuta 1941
Edeltäjä Aleksei Rykov
Seuraaja Josif Stalin
Neuvostoliiton ulkoministeri
3. toukokuuta 19394. maaliskuuta 1949
5. maaliskuuta 19531. kesäkuuta 1956
Pääministeri Josif Stalin
Georgi Malenkov
Nikolai Bulganin
Edeltäjä Maksim Litvinov
Andrei Vyšinski
Seuraaja Andrei Vyšinski
Dmitri Šepilov
Tiedot
Syntynyt 25. helmikuuta 1890
Kukarka, Venäjän keisarikunta (nykyään Venäjä)
Kuollut 8. marraskuuta 1986 (96 vuotta)
Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto (nykyään Venäjä)
Oikea nimi Vjatšeslav Mihailovitš Skrjabin
Puolue Neuvostoliiton kommunistinen puolue
Puoliso Polina Žemtšužina
Uskonto ei ateistinen

Vjatšeslav Mihailovitš Molotov (ven. Вячесла́в Миха́йлович Мо́лотов; 9. maaliskuuta (J: 25. helmikuuta) 18908. marraskuuta 1986) oli neuvostoliittolainen poliitikko ja diplomaatti. Molotov oli Aleksandra Kollontain ja Josif Stalinin itsensä ohella ainoita bolševikkien johtohahmoja, jotka selvisivät hengissä 1930-luvun suurista puhdistuksista.

Molotov syntyi Kukarkan kylässä (nykyisin Sovetsk Kirovin alueella) nimellä Vjatšeslav Mihailovitš Skrjabin (ven. Скря́бин), nimestään huolimatta Molotov ei ole sukua säveltäjä Aleksandr Skrjabinille. Hän liittyi Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen 1906 opiskellessaan Kazanissa ja otti salanimen Molotov (molot = vasara)[1]. Hänet pidätettiin 1909 poliittisesta agitaatiosta ja karkotettiin kahdeksi vuodeksi. Palattuaan hän matkusti Pietariin, joka oli 1914 nimetty liian saksalaisperäisen nimensä, Sankt-Peterburg, vuoksi venäläisittäin Petrogradiksi. Hän oli paikalla helmikuun vallankumouksen aikana muiden bolševikkien, kuten Leninin ollessa edelleen maanpaossa. Hänellä oli tärkeä rooli lokakuun vallankumouksessa ja hän toimi jonkin aikaa Pravdan päätoimittajana ennen kuin alkoi työskennellä Stalinin alaisuudessa keskuskomiteassa 1921.

Joulukuusta 1930 toukokuuhun 1941 Molotov oli kansankomissaarien neuvoston puhemies (Sovnarkom) eli Neuvostoliiton hallituksen pääministeri.

Suurten katovuosien aikana 1932–1933 Molotov viljatoimitusten erikoiskomission johtaja Ukrainassa, huolimatta nälänhädästä – johon jopa kolmen miljoonan ukrainalaisen arvioidaan kuolleen – hänen onnistui kerätä 4,2 miljoonaa tonnia viljaa 4,6 miljoonan tonnin tavoitteesta.

Molotov, Stalin ja Vorošilov

Toukokuussa 1939 hänestä tuli myös ulkoasioiden kansankomissaari (ulkoministeri). Molotov neuvotteli Ison-Britannian ja Ranskan kanssa elokuussa 1939. Kun neuvottelut epäonnistuivat, hän allekirjoitti Molotov–Ribbentrop-sopimuksen Saksan Joachim von Ribbentropin kanssa. Sopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta 1939 Saksan vallattua maan länsiosat 1. syyskuuta alkaneessa hyökkäyksessä. Puolan itäosa liitettiin Neuvostoliittoon, ja luokkavihollisten pidätykset ja siirrot alkoivat liitetyllä alueella.

Politbyroon jäsenenä Molotov hyväksyi lukuisia kansanvihollisten joukkoteloituksia. 5. maaliskuuta 1940 politbyroo hyväksyi Lavrenti Berijan valmisteleman 25 700 Puolan intelligentsian jäsenen teloituksen, johon sisältyi myös 14 700 puolalaista sotavankia. Katyńin verilöylynä tunnetusta tapahtumasta syytettiin sodan jälkeen saksalaisia.

Pääministerin viran puoluejohtaja Stalin otti itselleen toukokuussa 1941.

Tunteja Saksan hyökkäyksen jälkeen 22. kesäkuuta 1941 Molotov julisti Neuvostoliiton taistelevan voittoon asti. Molotov jatkoi ulkoministerinä ja oli Neuvostoliiton edustajana liittoutuneiden kokouksissa Teheranin, Jaltan ja Potsdamin konferensseissa sekä YK:n perustavassa kokouksessa 1945.

Molotov toimi toisen maailmansodan jälkeen ulkoministerinä vuoteen 1949, jolloin Andrei Vyšinski korvasi hänet. Hänen vaimonsa Polina Žemtšužina pidätettiin 1948 maanpetoksesta, jota on luonnehdittu osaksi juutalaisvastaista kampanjaa Israelin ajauduttua Neuvostoliittoa vastaan kylmässä sodassa. Molotov itse erotettiin politbyroosta 1952.

Stalinin kuoleman jälkeen 1953 Molotov pääsi takaisin politbyrooseen ja toimi jälleen ulkoministerinä vuoteen 1956. Nikita Hruštšovin paheksuttua Stalinin rikoksia XX puoluekokouksessa helmikuussa 1956, ja Molotovin puolueen muiden stalinistien kanssa hävittyä valtataistelun Hruštšoville, hän joutui erinäisiin merkityksettömiin asemiin, kuten Mongolian suurlähettilääksi 1957–1960 ja Neuvostoliiton pysyväksi edustajaksi kansainväliseen ydinenergiakomissioon (IAEA) Wienissä 1960–1961. Vuonna 1961 Stalinin vastainen linja jatkui XXII puoluekokouksessa, ja vuoteen 1964 mennessä Molotov siivottiin puolueesta kokonaan.

Molotovin sallittiin liittyä puolueeseen jälleen 1984, tosin vain symbolisena eleenä. Hän kuoli Moskovassa 8. marraskuuta 1986 96-vuotiaana ja viimeisenä merkittävänä Venäjän vallankumoukseen 1917 osallistuneena hahmona. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovassa.

Hänen nimensä mukaan on nimetty esimerkiksi Suomen talvisodassa käyttämät Molotovin cocktailit.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Geoffrey Roberts, Molotov: Stalin's Cold Warrior. Washington, DC: Potomac Books, 2012; pg. 5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ukrainan vaakuna Ukrainan kommunistisen puolueen ensimmäiset sihteerit

Jevhenija Bosch 1917–18 | Georgi Pjatakov 1918-19 | Serafima Gopner 1919-19 | Emmanuil Kriving 1918-19 | Stanislav Kosior 1919-20 | Vjatšeslav Molotov 1920-21 | Dmitri Manuilski 1921-23 | Emmanuil Kriving 1923-25 | Lazar Kaganovitš 1925–28 | Nikita Hruštšov 1938–1947 | Lazar Kaganovitš 1947 | Nikita Hruštšov 1947–49 | Leonid Melnikov 1949–53 | Oleksi Kyrytšenko 1953–57 | Mykola Pidhornyi 1957–63 | Petro Šelest 1963–1972 | Volodymyr Štšerbytskyi 1972–89 | Stanislav Hurenko 1990–91

Neuvostoliiton vaakuna Venäjän/Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaarit/-ministerit

Lev Trotski 1918 | Georgi Tšitšerin 1918–1930 | Maksim Litvinov 1930–1939 | Vjatšeslav Molotov 1939–1949 | Andrei Vyšinski 1949–1953 | Vjatšeslav Molotov 1953–1956 | Dmitri Šepilov 1956–1957 | Andrei Gromyko 1957–1985 | Eduard Ševardnadze 1985–1991 | Aleksandr Bessmertnyh 1991 | Boris Pankin 1991