Albanian valtaus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Albanian valtaus
Italialaisia joukkoja Albaniassa.
Italialaisia joukkoja Albaniassa.
Päivämäärä:

7. huhtikuuta12. huhtikuuta 1939

Paikka:

Albania

Lopputulos:

Italian voitto
Albanian miehitys

Osapuolet

 Italian kuningaskunta

 Albania

Komentajat

Benito Mussolini
Alfredo Guzzoni

Zogu I
Abaz Kupi

Vahvuudet

noin 22 000 sotilasta

noin 8 000 sotilasta
noin 3 000 santarmia

Tappiot

ehkä noin 700

ehkä italialaisia jonkin verran suuremmat

Albanian valtaus oli Italian toteuttama Albanian miehitys 7. huhtikuuta12. huhtikuuta 1939. Italialla oli ollut suuri vaikutusvalta kuningas Zogu I:n Albaniassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Hyökkäyspäätökseen vaikutti Saksan kasvava vaikutusvalta ja alueliitokset. Albaniassa maihinnousseet italialaiset kohtasivat vain suhteellisen vähän vastarintaa. Ankarimmat taistelut käytiin Durrësin kaupungin hallinnasta, jota alivoimaisten puolustajien onnistui puolustaa jonkin aikaa. Kuningas Zogu I pakeni maasta ja italialaiset miehittivät pääkaupunki Tiranan 8. huhtikuuta. 12. huhtikuuta italialaisten kokoama ”perustuslaillinen kokous” julisti personaaliunionin maiden välille ja Albanian kruunu annettiin Italian kuningas Viktor Emanuel III:lle.

Italia miehitti Albaniaa vuoteen 1943 saakka, jolloin se vaihtoi puolta toisessa maailmansodassa. Alueen miehittivät saksalaiset, jotka poistuivat seuraavana vuonna. Maailmansodan jälkeen Albaniaa hallitsivat Enver Hoxhan johtamat kommunistit.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian (vaaleanvihreä) ja Albanian kuningaskunnat (tummanvihreä) vuoden 1939 kartalla.

Italia oli yksi Albaniaan hyökänneistä valtioista ensimmäisessä maailmansodassa. Maalla oli huomattavan suuri vaikutusvalta Albaniassa maailmansodan jälkeen. Maan diktaattori Ahmed Zogu eli myöhempi kuningas Zogu I teki vuonna 1926 ja 1927 italialaisten kanssa kaksi Tiranan sopimusta, jotka takasivat italialaisten vaikutusvallan maassa. Italialainen vaikutus maassa kasvoi entisestään Benito Mussolinin ja fasistien noustua valtaan Italiassa.[1]

Mussolini tavoitteli historiallisen Rooman valtakunnan kaltaista suurvalta-asemaa Italialle. Alkujaan erityisempiä suunnitelmia Albanian suhteen ei kuitenkaan ollut. Ajatuksen Albanian liittämisestä Italiaan pakkokeinoin esitti Italian ulkoministeri Galeazzo Ciano vuonna 1938. Hän esitteli toimintasuunnitelman Mussolinille 10. toukokuuta perustellen maan valtauksen tarvetta etenkin epämääräisiin taloudellisiin lukuihin vedoten. Maassa esitettiin olleen suuria mineraali-, metsä- ja maatalousvarantoja. Samalla maata väitettiin hyvin harvaan asutetuksi sen historialliseen väestöön nähden. Näin ollen maahan voitaisiin lähettää jopa kaksi miljoonaa italialaista siirtolaista aluetta hyödyntämään. Samalla kuningas Zogun hallinto esitettiin syvästi korruptoituneena ja epäsuosittuna. Albanialaisten odotettiin ottavan italialaiset vastaan riemuiten. Kolmanneksi Ciano nosti esiin Saksan muodostaman uhan Balkanilla. Mussolini oli erityisen huolestunut Saksan kasvavasta voimasta etenkin, kun se oli liittänyt itseensä Itävallan vuonna 1938. Saksan väitettiin tavoittelevan asemaa Albaniassa, jollainen oli aikanaan ollut Itävalta-Unkarilla. Mussolini vakuuttui Albanian valtauksen hyödyistä, mutta oli haluton antamaan lopullisia päätöksiä asian suhteen.[2]

Italialaiset alkoivat kuitenkin valmistella mahdollista valtausta. Albaniassa olleiden sotilasneuvonantajien määrää vähennettiin. Taloudellista ja kulttuurialan soluttautumista maahan lisättiin. Tarkoituksena oli luoda valtaukselle myötämielisiä ryhmittymiä Albanian sisällä. Cianon suunnitelmissa seuraava vaihe olisi kuningas Zogu I:n poistaminen pelistä. Tämä oli alkujaan tarkoitus toteuttaa salamurhana. Mussolini epäröi kuitenkin lopullisen luvan antamista tälle operaatioille, jota lopulta ei viety onnistuneeseen päätökseen. Albanian hovissa väitettiin kuitenkin salamurhaa yritetyn kahteenkin otteeseen Zogu antoi kuitenkin julistuksen, jossa kerrottiin salaliittoaikeista kuninkaan murhaamiseksi ja hallituksen kaatamiseksi. Italialaisia ryhmittymiä maassa alettiin hajottaa ja italialaismielisiä albanialaisia pidätettiin. Zogu vetosi samalla reserviläisiin ja heimosotureihin. Zogu alkoi myös keskustella saksalaisten kanssa, kuten italialaiset olivat pelänneet.[2]

Kun salamurhaa ei oltu toteutettu Ciano pyrki sen sijaan keskustelemaan Jugoslavian kanssa Albanian mahdollisesta jakamisesta. Italialaiset esittivät sen mahdollisuutena ratkaista ongelmia esimerkiksi liittyen albanialaisten kansalliseen liikehdintään Kosovossa. Jugoslaviassa maan albanialaisten määrän lisääminen entisestään ei kutienkaan erityisesti houkutellut. Neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, mutta nyt italialaisten aikeista tiesivät myös ulkopuoliset. Ciano päätti yrittää taivutella Mussolinia suorempaan toimintaan ja oivallinen tilanne muodostui Saksan miehittäessä Prahan 15. maaliskuuta 1939. Mussolini taipui 23. maaliskuuta mennessä Alvbanian suoraan valtaukseen.[3]

Mussolini päätti laatia Albanialle lyhyen kolmekohtaisen uhkavaatimuksen. Ciano ja ulkoministeriön Leonardo Vitetti laativat oman yksityiskohtaisemman versionsa vaatimuksista, jotka Mussolini hyväksyi. Uhkavaatimuksella vaadittiin muun muassa puolustusliittoa, Italian oikeutta puuttua mahdollisiin sisäisiin levottomuuksiin, lentokenttien ja muiden yhteyksien käyttöoikeutta, tullien lakkauttamista sekä vastavuoroista kansalaisoikeuksien myöntämistä kummankin maan kansalaisille. Zogu päätti yrittää viivytellä. Lopulta 31. maaliskuuta hän kieltäytyi allekirjoittamasta vaatimuksia. Italialaiset olivat samalla valmistelleet sotilaallista väliintuloa. Ongelmat tämän suhteen saivat Cianon esittämään hieman myötämielisemmän uhkavaatimuksen, jolla Zogulle jätettiin mahdollisuus jatkaa valtaansa. Kuninkaan kieltäytyessä häntä uhattiin mellakoilla 6. huhtikuuta ja maihinnousuilla seuraavana päivänä. Zogu vastasi esittämällä oman vaihtoehtoisen listansa vaatimuksista, joihin hän saattaisi suostua. Ciano hylkäsi listan ja Mussolini päätti 2. huhtikuuta edetä hyökkäyssuunnitelmien kanssa.[3]

Jännitteet kasvoivat seuraavina päivinä. Zogu I määräsi yleisen liikekannallepanon ja Durrësin satamakaupungin siviilien evakuoinnin. Jälkimmäistä ei lopulta toteutettu ajoissa kokonaan. 5. huhtikuuta hän vetosi maailman demokratioihin ja 6. huhtikuuta Balkanin ententen jäseniin ilman tulosta. Ciano oli määrännyt italialaisten siviilien evakuoinnin Albaniasta. Viimeiset heistä nousivat italialaisille aluksille Durrësista ja Vlorasta 6. huhtikuuta. Samana iltapäivänä italialaiset lentokoneet tiputtivat lentolehtisiä Tiranaan, joissa kehotettiin vastarintaan Albanian hallintoa vastaan, sekä olemaan vastustamatta italialaisia. Hyökkäysjoukkojen johtaja kenraali Alfredo Guzzoni sai käskyn edetä hyökkäyksen kanssa.[3]

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italialaisia joukkoja ja panssarivaunuja Durrësissa.
Italialaisia sotilaita.

Italialaisten hyökkäys Albaniaan alkoi aamulla 7. huhtikuuta kello 5.30 Durrësin, Vloran, Shëngjinin ja Sarandan kaupungeissa. Vastarinta oli pääasiassa vähäistä. Italialaisten hyökkäykseen osallistui noin 22 000 sotilasta. Heitä tukivat 300 kevyttä panssarivaunua, noin 400 lentokonetta ja useat laivat. Albanian armeijaan kuului virallisesti noin 15 000 miestä, mutta todellisuudessa heitä lienee olleen kerralla riveissä enintään 8 000. Armeija oli hyökkääjiin nähden selvästi alivoimainen ja huonommin varusteltu. Ennen sotaa se oli ollut myös hyvin riippuvainen italialaisista kouluttajista. Albanian armeija näytteli sodassa yleisesti ottaen vain hyvin pientä osaa. Armeijan lisäksi Albanialla oli noin 3 000 miehen vahvuinen santarmi. Santarmi teki jonkin verran kiivaampaa vastarintaa, osaltaan koska sen kouluttajia ennen sotaa olivat olleet italialaisten sijaan britit.[4]

Sodan ankarimmat taistelut käytiin Durrësin kaupungin hallinnasta. Durrësissa albanialaisia puolustajia johti kaupungin santarmin komentaja Abaz Kupi. Santarmin lisäksi kaupungissa oli pieni joukko Albanian armeijan sotilaita ja puolustajiin oli liittynyt joitakin tavallisia kaupungin asukkaita. Puolustajat olivat selvästi alakynnessä määrällisesti ylivoimaisiin hyökkääjiin nähden. Albanialaisilla oli puutetta myös tarvikkeista. Jokaista sotilasta kohden voitiin jakaa vain 50 luotia. Tästä huolimatta puolustajien onnistui lyödä ensimmäiset maihinnousseet italialaiset takaisin. Italialaiset vastasivat sotalaivojensa tulituksella, joka ei kuitenkaan murtanut puolustajia. Albanialaiset siirtyivät sen sijaan puolustusasemiin aivan rannan tuntumaan. Heidän tilanteensa oli joka tapauksessa toivoton. Italialaiset hyökkäsivät uudestaan jälleen ylivoimaisilla joukoillaan ja koukkasivat puolustajien selustaan. Puolustajat vetäytyivät lopulta kaupunkiin, jossa osa pukeutui siviileiksi ja osa pyrki pakenemaan kohti Tiranaa. Italialaiset olivat menettäneet ehkä noin 200 miestä pelkästään Durrësin taisteluissa.[4]

Vloran kaupungissa ei kohdattu juurikaan vastarintaa. Polkupyörin kaupungin ulkopuolelle edenneet italialaiset kuitenkin väijytettiin ja he kärsivät joitakin tappioita. Shëngjinin kaupunkia puolusti noin 40 albanialaista. Taisteluissa molemmat osapuolet kärsivät noin kuuden tai seitsemän miehen tappiot. Italialaisten miehitettyä kohteena olleet kaupungin Albanian rannikolla heillä oli nyt avoin tie Albanian pääkaupunki Tiranaan.[5]

Kuningas Zogu I oli järjestänyt evakuoinnin vaimolleen kuningatar Geraldinelle ja vain pari päivää vanhalle kruununprinssi Lekalle Kreikkaan hieman ennen italialaisten maihinnousuja. Italialaisten hyökätessä kuningas johti vastarintaa tehottomasti. Hän teki radiopuheen kansalaisilleen, jonka vain harvat usein radioita omistamattomat albanialaiset kuitenkaan kuulivat. Zogu harkitsi siirtymistä johtamaan vastarintaa maan vuorilta. Kuitenkin lopulta hän päätyi yrittämään neuvotteluja italialaisten kanssa. Talousministeri Rrok Geraj ja eversti Sami Koka edustivat albanialaisia neuvotteluissa Durrësissa. Niiden osoittauduttua tuloksettomaksi kuningas päätti itsekin paeta maasta.[5]

Kuningas oli kadonnut ja vastarinta käytännössä päättynyt. Kohti sisämaata etenevät italialaiset valtasivat Tiranan 8. huhtikuuta. Aamulla kello 10.30 he olivat kaupungin keskusaukiolla. Pääkaupungin varuskunta luopui aseistaan.[5]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Viktor Emanuel III Albaniassa.

Italialaiset järjestivät 12. huhtikuuta Galeazzo Cianon johdolla niin sanotun perustuslaillisen kokouksen, johon oli valittu miltei satunnainen joukko maanomistajia, heimopäälliköitä ja talouselämän edustajia. Kokous julisti Zogun dynastian syrjäytetyksi ja monarkian pohjana olleen vuoden 1928 perustuslain lakkautetuksi. Tämän jälkeen julistettiin personaaliunioni Italian kuningas Viktor Emanuel III:n alaisuudessa. Albania oli edelleen muodollisesti itsenäinen, joskin selvästi italialaisten johtaman. Pääministeriksi valittiin Zogun vanha vastustaja Shefqet Vërlaci. Fasistien suuri neuvosto hyväksyi unionin seuraavana päivänä ja Viktor Emanuel hyväksyi Albanian kruunun 16. huhtikuuta. Albaniassa muutokset vahvistettiin edelleen uudella vuoden 1939 perustuslailla.[6] Italian aikaisemmasta Albanian lähettiläästä Francesco Jacomoni di San Savinosta tehtiin Albanian varakuningas. Albanian fasistisesta puolueesta tuli maan ainut laillinen poliittinen järjestö.[7]

Italialaiset olivat menettäneet yhteensä ehkä noin 700 miestä kaatuneina. Italialaisessa propagandassa tappioiksi tosin väitettiin vain 12 kaatunutta. Albanialaisten tappiot olivat mahdollisesti jonkin verran italialaisia suuremmat.[4] Italian kuningas hallitsi Albaniaa Italian antautumiseen saakka 8. syyskuuta 1943.[1] Saksalaiset joukot miehittivät Albanian, josta ne vetäytyivät loka-marraskuun aikana 1944. Sodan jälkeen Albaniassa nousivat valtaan Enver Hoxhan johtamat kommunistit.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bernd J. Fischer: Albania at war, 1939–1945. Purdue University Press, 1999. ISBN 1-55753-141-2. (englanniksi)
  • Robert Elsie: Historical dictionary of Albania. 2. painos. The Scarecrow Press, 2010. ISBN 978-0-8108-7380-3. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Elsie 2010, s. 206-209
  2. a b Fischer 1999, s. 8-14
  3. a b c Fischer 1999, s. 14-21
  4. a b c Fischer 1999, s. 21-23
  5. a b c Fischer 1999, s. 24-27
  6. Fischer 1999, s. 36-40
  7. a b Elsie 2010, s. xxxvi-xxxvii