Siirry sisältöön

Operaatio Weserübung

Wikipediasta
Operaatio Weserübung
Osa toista maailmansotaa
Päivämäärä 9. huhtikuuta – 10. kesäkuuta 1940
Paikka Tanska ja Norja
Lopputulos Saksan voitto
Aluemuutokset Saksa miehitti Tanskan ja Norjan
Osapuolet
 Saksa  Tanska
 Norja
 Yhdistynyt kuningaskunta
 Ranska
 Puola
Komentajat
Saksa Nikolaus von Falkenhorst
Saksa Leonhard Kaupisch
Saksa Eduard Dietl
Saksa Hans Ferdinand Geisler
Saksa Alfred Saalwächter		 Norja Kristian Laake
Norja Otto Ruge
Norja Carl Gustav Fleischer
Norja Rasmus Hatledal
Tanska William Wain Prior
Yhdistynyt kuningaskunta William Boyle

Operaatio Weserübung (saks. Unternehmen Weserübung, Fall Weserübung, ”Weser-harjoitus”[1] tai ”Weserin harjoitukset”) oli Saksan asevoimien koodinimi Tanskan ja Norjan miehitykseen tähtäävälle operaatiolle toisessa maailmansodassa keväällä 1940. Se oli Norjan taistelun avausoperaatio, ja sai nimensä saksalaisen Weserjoen mukaan.

Vaikka operaatio kohdistui puolueettomiin maihin Tanskaan ja Norjaan, oli sen pääasiallinen syy Saksan ja Britannian välille syyskuussa 1939 käynnistynyt sota, jossa molemmat maat alkoivat kiinnittää yhä enemmän huomiota Pohjois-Euroopan strategiseen tärkeyteen, sillä Saksa toimitti varusteluteollisuudelleen tärkeää rautamalmia Pohjois-Ruotsista Norjan satamien kautta.[2] Liittoutuneet kaavailivat taloudellisesta sodankäynnistä tehokasta hyökkäyskeinoa Saksaa vastaan, eikä Saksalla ollut varmuutta rautamalmitoimitusten jatkuvuudesta.

Norjan valtaus varmisti Saksalle rautamalmin tuonnin mutta tarjosi myös laivastotukikohtia Britanniaa vastaan ja esti brittiläisten interventiot Skandinaviaan ja Itämerelle.[3] Miehitystä on myös pidetty Saksan keinona pitää samalla Neuvostoliitto poissa Skandinaviasta.[4] Sekä Tanska että Norja pysyivät Saksan miehittäminä sodan loppuun toukokuuhun 1945 asti.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kilpailu rautamalmista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939, mutta jo keväästä 1939 alkaen Britannian amiraliteetti oli pitänyt Skandinaviaa mahdollisena sotanäyttämönä, mikäli sota Saksan kanssa syttyisi. Ensimmäisen maailmansodan maataistelujen tuho oli yhä tuoreessa muistissa, eivätkä britit halunneet aloittaa laajaa maasotaa kevein perustein. Britannian amiraliteetti suunnitteli kuninkaallisen laivastonsa hyödyntämistä Saksan teollisuuden heikentämiseen saarrolla: huomio kiinnitettiin erityisesti rautamalmikuljetusten häiritsemiseen.[5] Saksan sotateollisuus tarvitsi rautamalmia, jota se osti Ruotsilta useita miljoonaa tonneja vuosittain.[6]

Aiemmin Saksa oli ostanut rautamalmia Ruotsin lisäksi muun muassa Kanadasta, Pohjois-Afrikasta ja Luxemburgista, mutta toisen maailmansodan alettua valtaosa tuonnista tyrehtyi. Lisäksi Norjan ja Jugoslavian malmit olivat heikkolaatuisia.[7] Osana nelivuotissuunnitelmaansa Saksa pyrki 1930-luvun lopulla omavaraisuuteen prosessoimalla omaa rautamalmiaan korkealuokkaisemmaksi, mutta yritys osoittautui kannattamattomaksi, eikä tuotanto yltänyt tavoitteisiin. Siksi tuontia jatkettiin erityisesti juuri Ruotsista, jonka rautamalmia pidettiin maailman parhaana.[8] Ruotsalainen rautamalmi kaivettiin Kiirunan ja Malmivaaran kaivoksilta, joista se kuljetettiin rautateitse joko Ruotsin Luulajan tai Pohjois-Norjan Narvikin satamiin lastattavaksi laivoihin.[6]

Kun Britannia ja Ranska syyskuussa 1939 julistivat Saksalle sodan, brittilaivastosta tuli merkittävä uhka Saksan rautamalmitoimituksille. Saarto Pohjanmerellä olisi edesauttanut koko Saksan laivaliikenteen estämistä. Luulajan satama Pohjanlahdella oli Saksalle turvallisempi kuljetusreitti, mutta sen kapasiteetti oli Narvikia pienempi.[6] Vuonna 1935 kaikesta Saksan rautatuonnista puolet oli kuljetettu Narvikin sataman kautta, siinä missä Luulajan sataman osuus oli vain 18 prosenttia. Narvikin satama oli toiminnassa ympäri vuoden, kun taas Luulaja suljettiin jäiden ajaksi eli suurin piirtein tammikuusta toukokuuhun.[9] Reitti Luulajasta Saksaan oli lisäksi riippuvainen hyvistä suhteista Neuvostoliittoon: saksalaiset tiedostivat merikuljetusten joutuvan uhatuiksi, mikäli Josif Stalin pettäisi Adolf Hitlerin ja rikkoisi elokuussa 1939 solmitun liittonsa Saksan kanssa.[10] Stalinin vaikutuspiiri niin Itämerellä kuin koko Pohjois-Euroopassa uhkasi laajentua erityisesti talvisodan aikana, kun Neuvostoliiton uskottiin miehittävän Suomen.[11] Hitler ei ylipäätään pitänyt Neuvostoliittoa pitkäikäisenä liittolaisena, vaan se ennakoi Stalinin rikkovan liiton ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi Saksan aluevalloitukset idässä olivat edelleen Hitlerin tavoitteena.[9][12]

Syyskuussa 1939 Ruotsi kutsui Ison-Britannian mukaan malminvientiä koskeviin neuvotteluihin, ja brittien tavoitteena oli vähentää toimituksia Saksaan. Kun Ruotsi yritti laskea toimitusten määrää kymmenestä miljoonasta tonnista seitsemään miljoonaan, Saksan laivasto miinoitti marraskuussa 1939 Tanskan salmet ja Itämeren rannikkovedet lähellä Ruotsin aluevesirajaa. Voimapoliittiset näytökset saivat Ruotsin suostumaan kymmeneen miljoonaan tonniin.[6]

Suuramiraali Erich Raeder oli yksi operaation puolestapuhujista. Hitlerille hän suositteli Norjan valtausta ensimmäisen kerran 10. lokakuuta 1939.[13]

Saksan laivaston komentaja, keväällä 1939 suuramiraaliksi ylennetty Erich Raeder, oli tunnistanut Britannian uhan ja keskusteli Skandinavian roolista Hitlerin ja muun sodanjohdon kanssa Puolan valtaamisen jälkeen syksyllä 1939.[14] Raeder varoitti mahdollisesta Norjaan tulevien brittitukikohtien aiheuttamasta uhasta, sillä se voisi tuoda merisodan Itämerelle ja lisäksi siirtää Ruotsin Britannian valtapiiriin. Saksa puolestaan hyötyisi, jos sillä olisi omia tukikohtia Norjassa: se voisi estää tavarakuljetukset Pohjoismaista Britanniaan ja siirtää toimitukset sen sijaan Saksaan. Hitler toivoi Norjan säilyvän puolueettomana, ja vielä tammikuussa 1940 Saksan laivaston esikunta näki operaatiossa strategisia ja taloudellisia riskejä. Hitler kuitenkin ilmoitti, että tarvittaessa miehitykseen olisi ryhdyttävä.[15]

Toistaiseksi Hitlerin huomio oli kääntynyt täysin Ranskan valtaamiseen, jonka hän alun perin halusi käynnistää jo marraskuun 1939 aikana.[16] Hitlerin mukaan menestys länsirintamalla olisi tyydyttänyt raaka-ainetarpeet, sillä Ranskan ja Luxemburgin kaivoksista Saksa olisi saanut tarpeeksi rautamalmia korvaamaan Ruotsin toimitukset.[17] Hyökkäystä kuitenkin lykättiin ensin marraskuulta tammikuuhun, ja talven epäsuotuisat säät pakottivat lykkäämään operaariota pitkälle kevääseen.[18] Lykkäämiseen vaikutti myös Saksan hyökkäyssuunnitelmien päätyminen länsivaltojen käsiin, kun saksalainen yhteyslentokone teki tammikuussa 1940 pakkolaskun Belgiaan. Hyökkäyssuunnittelu aloitettiin alusta.[10][19] Ranskan nopea valtaus ei myöskään ollut itsestäänselvyys, vaan saksalaiset alkoivat pelätä hyökkäyksen johtavan asemasotaan, jossa Saksa ei saisikaan kaivoksia haltuunsa.[10]

Vielä vuodenvaihteessa 1939–1940 Saksa tavoitteli Neuvostoliitosta korkealaatuista ja vähäfosforista rautaa. Kun venäläinen rautamalmi osoittautui huomattavasti odotettua heikompilaatuisemmaksi ja samalla hyökkäys Ranskaan lykkääntyi, Saksan huomio keskittyi jälleen Ruotsiin.[20] Saksa ei useista yrityksistään huolimatta onnistunut irtaantumaan raaka-aineriippuvaisuudestaan Ruotsiin.[21] Helmikuussa 1940 ruotsalaiset ilmoittivat jälleen Saksalle, että suursodan merellä aiheuttamien uhkien vuoksi toimitukset vähenisivät: sovitun kymmenen miljoonan tonnin sijaan Ruotsi kykenisi kuluvan vuoden aikana toimittamaan Narvikin kautta vain 2–3 miljoonaa tonnia rautamalmia. Suuramiraali Raeder arvioi, että Norjan valtaus painostaisi Ruotsin taipumaan kaikkiin Saksan vaatimuksiin.[22][23] Hitler ja Raeder ymmärsivät, että sota Norjassa todennäköisesti tuhoaisi Narvikin sataman joksikin aikaa käyttökelvottomaksi. Lisäksi kuljetuksia uhkaisivat edelleen brittiläiset sukellusveneet. Raeder kuitenkin korosti, että suuretkin menetykset olisivat siedettävämpiä kuin koko rautamalmilogistiikan joutuminen brittijoukkojen haltuun, mikä halvaannuttaisi koko Saksan varusteluteollisuuden. Lisäksi Luulajan satama pysyisi sotatoimilta turvassa, ja Norjan valtauksen nähtiinkin varmistavan myös Pohjois-Ruotsin satamat Saksan käyttöön.[24]

Länsivaltojen suunnitelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsivalloille Saksan rautamalmikuljetusten estäminen olisi ollut tärkeää, mutta sitä ei haluttu tehdä Norjan puoluettomuutta loukaten.[25] Syyskuussa 1939 Britannian laivastoministeri Winston Churchill ehdotti operaatio Catherine -nimistä suunnitelmaa, jossa brittialuksia olisi lähetetty Tanskan salmiin estämään rautamalmikuljetukset Saksaan. Operaatioon ei kuitenkaan ryhdytty, koska brittien taistelualukset eivät olisi olleet suojassa saksalaisten ilmapommituksilta. Syksyn aikana Churchill ehdotti myös Norjan aluevesien miinoittamista rautamalmikuljetusten katkaisemiseksi.[5] Churchillin suunnitelmissa brittiläis- ja ranskalaisjoukot olisivat edenneet sekä Norjaan että Ruotsiin.[26]

Suomen ja Neuvostoliiton välille 30. marraskuuta 1939 syttynyt talvisota muutti diplomaattista tilannetta, sillä länsiliittoutuneet Ranska ja Britannia alkoivat havitella Skandinavian mailta kauttakulkulupaa joukkojen lähettämiseksi Suomeen.[27] Britannian ja Ranskan neuvottelut Suomen auttamiseksi alkoivat joulukuussa 1939.[28] Suorin reitti Suomeen kulki Narvikin ja Luulajan kautta, ja siksi länsiliittoutuneet olisivat kauttakulkusopimuksella saaneet hallintaansa Pohjois-Ruotsin kaivokset ja rautamalmikuljetuksiin käytetyn rautatien. Liittoutuneet havittelivat myös tukikohtia Bergeniin, Trondheimiin ja Stavangeriin. Ranskan hallitus alkoi tavoitella sodan painopisteen siirtämistä Skandinaviaan, pois Ranskan ja Saksan rajalta.[29] Ranskan pääministeri Édouard Daladier kannatti maihinnousua Norjaan sekä Pohjanmeren täysimittaista valvontaa Saksan rautamalmikuljetusten estämiseksi.[30]

Daladier ehdotti 19. joulukuuta 1939 retkikunnan lähettämistä Suomeen. Neuvostoliiton heikko menestys talvisodassa lisäsi Ranskan kiinnostusta operaatioihin entisestään. Lisäksi tammikuun 1940 lopulla Suomen marsalkka Mannerheim pyysi liittoutuneilta tukea sotaan. Länsiliittoutuneet kaavailivat lähettävänsä pohjoiseen 100 000 britti- ja 50 000 ranskalaissotilasta. Suunnitelma oli kuitenkin täysin riippuvainen Skandinavian maiden myöntämästä kauttakulkuluvasta. Maaliskuun 1940 alkuun mennessä niin Suomen, Britannian kuin Ranskan esittämät pyynnöt hylättiin. Länsiliittoutuneet tarjosivat Suomelle edelleen apua, mutta avun määrä katsottiin Suomessa riittämättömäksi, ja sen laskettiin saapuvan perille liian myöhään. Rytin hallitus päätti aloittaa rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa.[31]

Kun Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa 12. maaliskuuta 1940, liittoutuneet menettivät laillisen perusteensa Pohjois-Euroopan operaatioille. Suomea varten valmistellut brittijoukot vapautettiin oitis muihin tehtäviin. Operaatiosuunnittelua päätettiin kuitenkin jatkaa maaliskuun lopulla, ja ajatukseksi tuli jälleen Norjan aluevesien miinoittaminen. Norjan ja Ruotsin hallituksille operaatiota päätettiin perustella sillä, etteivät maat kyenneet huolehtimaan omasta puolueettomuudestaan. Miinoitustöiden odotettiin provosoivan Saksan tekemään vastaiskun, jonka varjolla länsiliittoutuneet olisivat miehittäneet Bergenin, Trondheimin ja Stavangerin sekä vallanneet Ruotsin rajalle johtaneen rautatien. Miinoitussuunnitelma sai nimen operaatio Wilfred, kun taas Saksan oletettuun vastaiskuun reagoimista kutsuttiin nimellä Plan R 4.[32]

Saksalaisten hyökkäyssuunnittelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuussa 1939 natsimielinen norjalainen Vidkun Quisling lähestyi Saksaa varoituksineen ja avunpyyntöineen liittoutuneiden muodostaman uhan vuoksi.[33] Norjassa pelättiin, että Neuvostoliitto alkaisi Suomen valtaamisen jälkeen painostaa myös Skandinaviaa ja pyrkisi valtaamaan Pohjois-Norjan jäättömiä satamia. Hitler, joka parhaillaan suunnitteli hyökkäystä Ranskaan, lupasi lähettää pieniä joukkoja apuun ”pitääkseen Norjan neutraalina”, mikäli uhka toteutuisi.[34] Hitler, joka oli aiemmin ilmaissut välinpitämättömyyttä Pohjoismaita kohtaan, alkoi osoittaa yhä suurempaa kiinnostusta Skandinavian miehitykseen.[12][35] Hän määräsi salaisesti laadittavaksi ennakoivan Studie Nord -suunnitelman, jossa tarkasteltaisiin Skandinavian miehittämisen etuja ja haittoja.[36] Laivaston ylijohto antoi suunnitelmasta 20. tammikuuta 1940 luonnoksen, jonka mukaan jokainen merkittävä satama tultaisiin valtaamaan salamaoperaatiossa laivaston avulla.[37]

Talvisodasta tuli Saksalle ongelmallinen, sillä se uhkasi tuoda Pohjois-Eurooppaan niin länsiliittoutuneet kuin puna-armeijan: vaikka Hitleriä ensisijaisesti kauhistutti ajatus länsivaltojen rantautumisesta pohjoiseen Saksan selustaan,[38] yhä enemmän uhkana alettiin nähdä myös neuvostojoukkojen lähestyminen Pohjois-Ruotsin rautamalmikaivoksia ja Itämeren kapeita merikuljetusreittejä.[24] Liitto Neuvostoliiton kanssa velvoitti Saksan kuitenkin pysymään Suomen suhteen virallisesti puolueettomana: vaikka Suomi pyysi apua, Saksa kieltäytyi kaikesta tuesta ja kehotti Suomea antautumaan.[39]

Tapaus Altmark

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käsikähmän aikana kuolleita saksalaisia kannetaan haudattavaksi Altmarkilta.

Saksalainen tankkeri ja tukialus Altmark oli palaamassa Saksaan lastinaan 299 taistelulaiva Admiral Graf Speen vangitsemaa brittiläistä merimiestä. Alus oli 15. helmikuuta 1940 Norjan aluevesillä ja joutui kolme kertaa Norjan laivaston torpedoveneiden pysäyttämäksi. Jokaisella kerralla norjalaiset nousivat laivaan ja tutkivat sen, vaikka miehistö vakuutti laivan olevan vain tavallinen kauppalaiva. Aluksen lastiruumaan piilotetut brittivangit pitivät kovaa meteliä, mutta norjalaiset eivät joko kuulleet tai välittäneet asiasta, vaan antoivat matkan jatkua.

Brittiläinen meritiedustelukone huomasi Altmarkin myöhemmin samana päivänä. Laivasto lähetti sen perään hävittäjä HMS Cossackin ja Altmark joutui vetäytymään piiloon Jøssingfjordiin. Seuraavana päivänä Cossack seurasi Altmarkia vuonoon ja pakotti sen ajamaan rantahietikolle. Ryhmä brittisotilaita otti Altmarkin haltuunsa lyhyen taistelun jälkeen. Altmarkia saattaneet norjalaiset tykkiveneet protestoivat, mutta eivät ottaneet osaa kahakkaan. Britit vapauttivat sotavangit ja jättivät Jøssingfjordin taakseen varhain aamulla 18. helmikuuta.

Norjalaiset olivat raivoissaan, mutta eivät halunneet tulla vedetyksi mukaan suursotaan. Norjan toiminta Altmarkin tapauksen aikana vahvisti sekä liittoutuneiden että Saksan epäluuloja norjalaisten neutraaliutta kohtaan.

Falkenhorstin luonnos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Operaation johtaja Nikolaus von Falkenhorst

Hitler järkyttyi Altmark-tapauksesta, ja sen uskotaan saaneen hänet kiirehtimään Norjan valtauksen kanssa, sillä jo 19. helmikuuta hän määräsi operaatiosuunnittelua vauhditettavaksi.[40] Erich Raederin mukaan tapaus näytti asettaneen Norjan kyvyn säilyttää neutraaliutensa kokonaan uuteen valoon. Hitler pelkäsi, että britit nousisivat maihin Norjassa hetkellä millä hyvänsä. Hän antoi määräyksiä joukkojen siirtämisestä, mutta Alfred Jodl rauhoitti tilannetta, koska operaatiolla ei ollut edes johtajaa. Wilhelm Keitel ehdotti tehtävään vasta kenraaliksi ylennettyä Nikolaus von Falkenhorstia. Vaikka Hitler tunsi epäluuloa aatelissukuisia upseereja kohtaan, Falkenhorstia pidettiin eräänlaisena pohjoisten sotaolojen asiantuntijana, sillä hän oli ollut Rüdiger von der Goltzin esikuntapäällikkönä saksalaisten sotaretkellä Suomen sisällissodassa vuonna 1918. Falkenhorst komennettiin saapuvaksi jo seuraavana päivänä.[37]

21. helmikuuta Hitler kyseli Falkenhorstilta tämän kokemuksista Suomessa ja antoi tehtäväksi laatia nopeasti toteutettava suunnitelma Norjan valtaamiseksi. Kenraali Jodlin mukaan pelkäksi työhaastatteluksi aiottu tapaaminen päättyi Hitlerin pitkään monologiin Norjan tärkeydestä Saksalle sekä käytettävissä olevista mahdollisuuksista. Hitler näytti tempautuneen mukaan hankkeeseen. Falkenhorst sai kuulla vain osia edellisistä suunnitelmista, koska Hitler antoi uusia ohjeita ja koska hanke tahdottiin pitää salassa. Suunnittelutyöhön otettiin mukaan mahdollisimman vähän ihmisiä, ja kiireisessä suunnittelussa turvauduttiin muun muassa matkaoppaisiin, esitteisiin ja hydrografisiin karttoihin.[41] Operaatio pidettiin maaliskuuhun asti salassa jopa sotamarsalkka Hermann Göringiltä.[42]

Falkenhorstin tuli ilmoittautua takaisin Hitlerille 21. helmikuuta kello 17 mennessä mukanaan luonnos siitä, kuinka hän aikoisi käyttää viittä divisioonaa Norjan valtaamiseen.[37] Luonnos sisälsi samankaltaisuuksia amiraali Theodor Krancken erityisesikunnan laatiman Studie Nordin kanssa. Myös Krancke oli käyttänyt samaa Baedeker-kirjasta apunaan. Hitler hyväksyi luonnoksen ja nimitti Falkenhorstin johtamaan operaatiota saman päivän iltana. Jodlin mukaan Falkenhorst hyväksyi tehtävän innoissaan, mutta ainakin sodan jälkeen Falkenhorst kielsi olleensa erityisen iloinen toimeksiannosta.[37]

Operaatiosuunnitelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Operaatio Weserübungin kulku
Saksalaisia risteilijöitä matkalla kohti Norjaa päivää ennen Weserübungin aloitusta. Raskas risteilijä Blücher kuvattuna risteilijä Emdeniltä.

Saksan laivaston esikunnan 19. tammikuuta 1940 valmistuneessa suunnitelmassa todettiin, että operaation onnistumisen edellytyksenä olisi yllätyksellisyys ja nopeus. Mikäli yllätyshyökkäys onnistuisi, Saksan laivasto olisi operaation aikana turvassa, sillä norjalaiset eivät ehtisi miehittää rannikkolinnoituksia eivätkä britit ehtisi lähettää laivastoaan Norjan aluevesille.[43] Vaikeakulkuisessa Norjassa nopeimmat ja luotettavimmat kulkureitit olivat merellä.[44]

Yllätyshyökkäyksen uskottiin myös vähentävän riskiä Norjan vastarinnan tehostumisesta. Nopeus saavutettaisiin käyttämällä nopeita sota-aluksia joukkojen kuljetukseen hitaiden joukkojenkuljetusalusten sijasta. Näin kaikki kohteet voitaisiin tavoittaa samanaikaisesti ja pienemmällä paljastumisen riskillä. Uusi suunnitelma vaati myös erikoisjoukkoja, kuten vuoristo-, laskuvarjojääkäri- ja motorisoitujen joukkojen käyttöä.

Kohteina olivat seuraavat:

  • Oslo, poliittinen ja teollinen keskus sekä rautateiden solmukohta
  • Bergen, maan toiseksi suurin kaupunki, joka sijaitsi lähellä Britteinsaaria
  • Narvik, jonka satamaa käytettiin rautamalmikuljetuksiin
  • Kristiansand, strategisesti tärkeässä kohdassa Norjan eteläkärjessä
  • Stavanger, jossa sijaitsi satama ja lentotukikohta
  • Tromssa, jossa sijaitsi tärkeä satama
  • Trondheim, merkittävä talouskeskus, välttämätön asemapaikka Narvikin miehittämiseksi ja lupaavin paikka uudelle laivastotukikohdalle.[45]

Saksalaiset pitivät taktisesti kannattavimpana vallata keskeisimmät kohteet ensin ja vasta myöhemmin varmistaa niiden väliset yhteydet.[44] Lisäksi kaavailtiin Tanskan ja Norjan kuninkaiden nopeaa kaappaamista, mikä vauhdittaisi antautumista.lähde? Norjan asevoimia pidettiin heikkona ja vuosikausia laiminlyötynä, ja sen kooksi arvioitiin noin 19 000 sotilasta.[44]

Lopullinen suunnitelma sai koodinimekseen operaatio Weserübung (”Weserin harjoitukset”) 27. tammikuuta 1940.[46] Osallistuvat maavoimat alistettiin XXI armeijaryhmälle, johon kuului 3. vuoristodivisioona ja viisi jalkaväkidivisioonaa, joilta puuttui taistelukokemusta. Kolme laskuvarjokomppaniaa tulisi valtaamaan lentokentät. Päätös liittää mukaan 2. vuoristodivisioona tehtiin myöhemmin. Koko operaatioon tulisi osallistumaan myös noin tuhat lentokonetta.

Alkuperäinen suunnitelma oli saada Tanskalta lupa käyttää lentokenttiä vaatimalla niitä diplomaattisin keinoin.lähde? 1. maaliskuuta 1940 Hitler kuitenkin lisäsi muutoksen, että myös Tanska tultaisiin valtaamaan.

Hyökkäyskäskyn vahvistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitler antoi operaation virallisen suunnittelukäskyn 1. maaliskuuta 1940, ja joukot hän halusi lähtövalmiuteen 13. maaliskuuta mennessä, jotta hyökkäys olisi voitu toteuttaa 17. maaliskuuta. Hitler allekirjoitti 7. maaliskuuta määräyksen Norjaan ja Tanskaan lähetettävistä joukoista, eli määräys erotti operaatio Weserübungin hyökkäyksestä Ranskaan, jonka oli määrä käynnistyä pian Weserübungin jälkeen. Koska hyökkäyssuunnitelmaa Ranskaan laadittiin samaan aikaan, Saksan maavoimat ja ilmavoimat pitivät Norjan ja Tanskan valtaamista riskialttiina sivuaskeleena, joka hajauttaisi voimia. Osa sodanjohdosta vastusti operaatio Weserübungia myös siksi, etteivät he olleet saaneet osallistua sen suunnitteluun. Sen sijaan laivaston esikunta oli alkanut pitää hyökkäystä Norjaan ensisijaisen tärkeänä.[47] Hitler halusi kiirehtiä, sillä brittijoukkojen odotettiin nousevan pian maihin Norjassa.[38] Myös laivaston esikunta painotti kiirettä, koska huhtikuun puolenvälin jälkeen öistä olisi tullut liian valoisia suojaamaan aluksia operaation aikana.[48] Sisäministeri Heinrich Himmler suosi miehitystä, sillä hän tavoitteli Skandinaviasta värväyskenttää uusille Waffen-SS-joukoille.[38]

Kun talvisota päättyi maaliskuussa 1940, osa saksalaisstrategisteista koki, että länsiliittoutuneet olivat menettäneet syyn nousta maihin pohjoisessa. Samalla Neuvostoliiton muodostama suora uhka Pohjois-Eurooppaan oli ainakin toistaiseksi päättynyt.[49] Niin Hitler, kenraali Jodl kuin suuramiraali Raeder halusivat kuitenkin pitää kiinni hyökkäyksestä, joka antaisi Saksalle tukikohtia Pohjois-Atlantilla ja varmistaisi rautamalmitoimitukset. Hitlerin mukaan Skandinaviasta oli tullut ”jatkuvien levottomuuksien pesäke”, jossa britit olivat ottaneet ”poliisin roolin” ja uhkasivat edelleen Norjan satamia.[48] Lisäksi epäluuloa aiheutti talvisodan päättäneen Moskovan rauhansopimuksen ehdot, joissa Neuvostoliitto esimerkiksi velvoitti Suomen rakentamaan rautatien Kemijärveltä itärajalle. Ruotsin sotilasjohdon mukaan rautatie pohjusti Neuvostoliiton hyökkäystä Ruotsiin, ja myös Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher kuvaili radan uhkaavan ruotsalaisia kaivoksia.[49]

Maaliskuun 26. päivänä 1940 Hitler päätti, että operaatio toteutettaisiin huhtikuun toisella viikolla. Huhtikuun 1. päivänä hän tarkisti yksityiskohtaisesti operaatiosuunnitelman sekä maa- ja ilmavoimien raportit, ja hyökkäyspäiväksi hän määräsi 9. huhtikuuta.[48]

Tosiasiassa Saksalla oli merkittävä etumatka Norjaan, sillä Britannia ei ollut tietoinen Saksan hyökkäyssuunnitelmasta ja oli ehtinyt jo luopua omista maihinnoususuunnitelmistaan. Erityisesti pääministeri Neville Chamberlain oli varovainen, vaikka pääesikunnan päällikkö Edmund Ironside Norjaan etenemistä edelleen kannattikin. Länsiliittoutuneet ehtivät miinoittamaan Narvikin edustan Saksan hyökkäystä edeltäneenä päivänä 8. huhtikuuta.[50]

Hyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Tanskan valtaus ja Taistelu Norjasta
Tanskan valtaus: saksalaisia panssariajoneuvoineen Tanskan Jyllannissa.
Taistelu Norjasta

7. huhtikuuta 1940 Saksasta lähti kohti Trondheimia laivasto-osasto mukanaan jalkaväkeä.[51] Varsinaisen hyökkäyksensä Tanskaan ja Norjaan Saksa aloitti varhain huhtikuun 9. päivän aamuna ja onnistui valloittamaan Tanskan lähes taisteluitta yhdessä päivässä. Virallisessa tiedotteessaan Tanskan ja Norjan hallituksille Saksa ilmoitti, että operaation tarkoitus oli suojella maita liittoutuneiden hyökkäykseltä.[2] Norjan kuningas vetäytyi Oslosta ja julisti liikekannallepanon.[52]

Britit eivät voineet reagoida hyökkäykseen nopeasti, sillä sen laivasto sijaitsi liian kaukana Scapa Flow’ssa. Päätöksen joukkojen lähettämisestä Britannia teki vasta hyökkäyspäivänä 9. huhtikuuta.[52] Saksalaisten kimppuun ehtivät vain Narvikin miinoitustyötä tukenut laivaryhmä ja sitä saattaneet hävittäjät.[51] Maihin länsiliittoutuneet nousivat vasta 28. huhtikuuta.[52] Saksalla oli kuitenkin ilmaherruus, eikä Norjan valtausta pystytty estämään, vaikka Narvikin taisteluissa Saksa kokikin sodan ensimmäisen tappionsa. Saksan toukokuinen hyökkäys Ranskaan sai liittoutuneet vetäytymään Norjasta ja Norjan antautumaan 10. kesäkuuta 1940 mennessä.[2]

Norjan valtauksella Saksa onnistui varmistamaan rautamalmin saannin Narvikin kautta, vaikka satama olikin taistelussa saamiensa vaurioiden vuoksi jonkin aikaa käyttökelvoton.[53] Sodan aikana myös Luulajan sataman merkitys korostui, ja sen arvo Saksan raaka-ainetuonnille ja varusteluteollisuudelle kasvoi jopa Narvikia suuremmaksi.[54] Toimituksia vaikeuttaakseen britit suunnittelivatkin keväällä 1940 operaatio Paul -nimistä iskua Luulajaan.[55] Skandinavian rooli rautamalmitoimituksissa korostui entisestään Ranskan valtauksen jälkeen, sillä Lorrainen alueen kaivokset todettiin huonokuntoisiksi, ja ranskalaiset olivat vetäytyessään sabotoineet niitä. Lisäksi ammattitaitoinen työvoima oli evakuoitu.[56]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Beevor, Antony: Toinen maailmansota. (Alkuteos The Second World War, 2012.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-36462-8
  • Carruthers, Bob: Hitlerin pohjoinen rintama: Saksan armeijan operaatiot Norjassa ja Suomessa 1939-1945. Suomentanut Maikki Soro. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-800-7
  • Könönen, Janne: Hitler ja Suomi: Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-04-3438-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Könönen 2022, s. 112
  2. 1 2 3 Fischer, Rolf: Toisen maailmansodan kuva-atlas, s. 50–54. (Alkuteos Bildatlas Zweiter Weltkrieg.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Köln: Vemag, 2010. ISBN 978-3-625-12413-9
  3. ↑ Carruthers 2013, s. 28
  4. ↑ Könönen 2022, s. 115
  5. 1 2 Carruthers 2013, s. 33
  6. 1 2 3 4 Könönen 2022, s. 61–63
  7. ↑ Könönen 2022, s. 40, 94, 102
  8. ↑ Könönen 2022, s. 39, 48, 51
  9. 1 2 Könönen 2022, s. 107
  10. 1 2 3 Könönen 2022, s. 103
  11. ↑ Könönen 2022, s. 107, 110
  12. 1 2 Kershaw, Ian: Hitler, s. 540. (Alkuteos Hitler (2008) on lyhennetty laitos kaksiosaisesta teoksesta Hitler 1889–1936: Hubris (1998) ja Hitler 1936–1945: Nemesis (2000). Ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistu 2009.) Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-24915-3
  13. ↑ Roberts, Andrew: Sodan myrskyssä: toisen maailmansodan uusi historia, s. 95. Suomentanut Simo Liikanen. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2010. ISBN 978-951-20-8264-3
  14. ↑ Carruthers 2013, s. 14–18
  15. ↑ Carruthers 2013, s. 19–23
  16. ↑ Beevor 2012, s. 90
  17. ↑ Könönen 2022, s. 102
  18. ↑ Carruthers 2013, s. 24
  19. ↑ Beevor 2012, s. 91
  20. ↑ Könönen 2022, s. 93–96, 101–102
  21. ↑ Könönen 2022, s. 100
  22. ↑ Beevor 2012, s. 94
  23. ↑ Könönen 2022, s. 108–109
  24. 1 2 Könönen 2022, s. 109–110
  25. ↑ Beevor 2012, s. 92
  26. ↑ Kerrigan, Michael: Sotasuunnitelmat: Toisen maailmansodan tuntematon historia, s. 14–17. (Alkuteos World War II plans that never happened, 2011.) Suomentanut Pyry Nykyri. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-8966-6
  27. ↑ Carruthers 2013, s. 33–34
  28. ↑ Stenström, Toni: Puola ja Suomi: yhteistyön historia, s. 89. Helsinki: Rosebud Books, 2025. ISBN 978-952-420-003-5
  29. ↑ Carruthers 2013, s. 34
  30. ↑ Beevor 2012, s. 94
  31. ↑ Carruthers 2013, s. 34–35
  32. ↑ Carruthers 2013, s. 35–36
  33. ↑ Carruthers 2013, s. 20
  34. ↑ Könönen 2022, s. 71
  35. ↑ Könönen 2022, s. 108
  36. ↑ Könönen 2022, s. 99
  37. 1 2 3 4 Kersaudy, François: Norway 1940, s. 44–60. University of Nebraska Press, 1998. ISBN 978-0-8032-7787-8 (englanti)
  38. 1 2 3 Beevor 2012, s. 91–92
  39. ↑ Beevor 2012, s. 60
  40. ↑ Könönen 2022, s. 105
  41. ↑ Carruthers 2013, s. 25
  42. ↑ Carruthers 2013, s. 30
  43. ↑ Carruthers 2013, s. 23
  44. 1 2 3 Carruthers 2013, s. 38
  45. ↑ Carruthers 2013, s. 37–38
  46. ↑ Carruthers 2013, s. 24–25
  47. ↑ Carruthers 2013, s. 28–30
  48. 1 2 3 Carruthers 2013, s. 32
  49. 1 2 Könönen 2022, s. 114–116
  50. ↑ Beevor 2012, s. 94–95
  51. 1 2 Beevor 2012, s. 95
  52. 1 2 3 Beevor 2012, s. 96
  53. ↑ Könönen 2022, s. 156
  54. ↑ Könönen 2022, s. 107–108
  55. ↑ Könönen 2022, s. 154–155
  56. ↑ Könönen 2022, s. 125

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Operaatio_Weserübung&oldid=23969700”