Sinimäkien taistelu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sinimäkien taistelu
Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa
Kartta taistelusta
Kartta taistelusta
Päivämäärä:

26. heinäkuuta – 10. elokuuta 1944

Paikka:

Sinimäe, Viro
59°22′32″N, 27°51′17″E

Lopputulos:

Saksan torjuntavoitto

Osapuolet

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Natsi-Saksan lippu Felix Steiner

Neuvostoliiton lippu Leonid Govorov

Tappiot

10 000 kaatunutta ja haavoittunutta

35 000 kaatunutta
135 000 haavoittunutta

Sinimäkien taistelu eli Tannenberg-linjan taistelu oli toisessa maailmansodassa vuonna 1944 Saksan ja Neuvostoliiton joukkojen välinen taistelu Sinimäkien kukkuloista Itä-Virossa. Sinimäet olivat osa saksalaisten Tannenberg-puolustuslinjaa Narvan länsipuolella ja taistelut alkoivat puolustuslinjaan kuuluneiden Sinimäkien suunnalla 26. heinäkuuta. Puolustajista noin kolmasosa oli virolaisia. Sinimäkien taistelu olivat Viron alueen taisteluista verisin ja neuvostojoukkojen viimeinen hyökkäys pysäytettiin 5. elokuuta. Hyökkäyksestä luovuttiin virallisesti 10. elokuuta. Laajemman sotatilanteen takia Saksa päätyi kuitenkin voitosta huolimatta hylkäämään Viron syyskuussa 1944.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanneberg-linjan säilyneitä varustuksia Mummasaaressa.

Niin sanottu Tanneberg-linja sijaitsi 25 kilometriä Narvasta länteen ja sitä oli linnoitettu vuodesta 1943 alkaen. Tanneberg-linja kulki Mummasaaren-Sinimäkien-Metsäkylän tasalla ja se tukeutui vasemmalla siivellään Suomenlahteen ja oikealla suureen suoalueeseen. Linjan linnoitukset eivät olleet erityisen vahvat. Se oli verrattain heikompi, kuin hieman vastaava Suomen VT-linja. Kenttälinnoituksia oli vain todennäköisimmissä hyökkäyssuunnissa, vaikkakin sittemmin Neuvostoliiton propagandassa sitä kuvattiin vahvasti linnoitettuna aseman samaan tapaan, kuin esimerkiksi Mannerheim-linjaa. Linnoitusten puutteesta huolimatta alueen maasto oli edullinen puolustustaistelulle. Narvan kukistuttua 26. heinäkuuta sen virolais-saksalaisten puolustajien onnistui pääosin vetäytyä Tanneberg-linjalle.[1]

Linjaa puolustaviin joukkoihin kuului kuusi divisioonaa ja pataljoonan vahvuiseksi supistunut flaamilainen SS-divisioona Langemarck. Virolaisiin puolustajiin lukeutuivat 20. Waffen-SS:n krenatööridivisioona ja 300. jalkaväkidivisioona. Puolustajista noin kolmannes oli virolaisia.[1] Virolaisten ja flaamien lisäksi taisteluun osallistui tanskalaisia, alankomaalaisia ja norjalaisia SS-yksiköitä. Saksalaiskomennossa olevia puolustajia oli kaikkiaan noin 22 000.[2] Joukkoja komensi kenraali Felix Steiner. Hyökkäävät neuvostojoukot koostuivat 2. iskuarmeijasta ja 8. armeijan osista. Neuvostojoukkoja komensi Leningradin rintaman komentaja marsalkka Leonid Govorov.[1] Hyökkäyksen alussa neuvostojoukkojen vahvuus oli 54 000. Suurimmillaan hyökkääjien määrällinen etu puolustajiin verrattuna oli yksitoista hyökkääjää yhtä puolustajaa kohden.[2]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssarikauhulla varustautunut saksalaissotilas Narvan suunnalla elo-syyskuussa 1944.

Neuvostojoukkojen hyökkäys Tanneberg-linjalla alkoi 26. heinäkuuta ja hyökkäyksen pääpainopiste oli Sinimäillä. Sinimäet oli nimitys kolmelle perättäiselle kukkulalle, jotka olivat rintaman edestä alkaen Lastenkodinkukkula, Grenadierkukkula ja p.69.9-kukkula. Neuvostojoukkojen ensimmäisen läpimurtoyrityksen toteutti 109. armeijakunta, mutta sen hyökkäys torjuttiin paljolti keskitetyn tykistötulen ansiosta. Aamulla 27. heinäkuuta neuvostojoukot yrittivät uudelleen saatuaan täydennyksinä kaksi panssarirykmenttiä ja tykistöä. Hyökkäys alkoi voimakkaalla tykistökeskityksellä koko Tannenberg-linjan pituudella. Hyökkäyksen painopiste oli edelleen Sinimäillä. Panssarit pääsivät etenemään tanskalaisten SS-joukkojen asemiin, mutta alankomaalaiset tuhosivat niistä 12, jolloin loput perääntyivät.[1]

Hyökkäys jatkui iltapäivällä, jolloin neuvostojoukkojen onnistui vallata Grenadierkukkula ja osa Lastenkodinkukkulasta. Taistelut jatkuivat 28. heinäkuuta tanskalaisten ja flaamien yrittäessä turhaan vallata takaisin Lastenkodinkukkulaa. Käydyissä taisteluissa SS-divisioona Langemarck menetti kaikki upseerinsa ja yksikkö lähetettiin kotimaahansa toipumaan. Sinimäkien taistelun raskaimmat yhteenotot käytiin 29. heinäkuuta, jolloin neuvostojoukkojen yhdeksän kilometrin pituudella tekemää tykistön tulivalmistelua tukivat pommi- ja maataistelukoneet. Venäläisen jalkaväen hyökkäys alkoi kello 9 ja sitä tuki noin sata panssarivaunua, joiden valtaosa oli uusia Josif Stalin -panssarivaunuja. Panssarivaunut jakautuivat kahteen osastoon ja ne alkoivat kiertää Grenadierkukkulan takamaastoon. Krenatöörirykmentti 45 ja Narvan-pataljoona pitivät puoliaan 109. armeijakunnan joukkoja vastaan iltaan saakka, jolloin kukkula menetettiin. Neuvostojoukot olivat nyt myös rakentaneet Narvajoen yli sillan, jonka kautta tuotiin vahvistuksia. Neuvostojoukkojen vahvuus oli nyt 11 divisioonaa ja 6 panssariprikaatia.[1]

Puolustajat tekivät 30. heinäkuuta 285. divisioonan ja krenatoorirykmenttien 45 ja 47 voimin vastahyökkäyksen menettämälleen kukkulalle. Kukkula vallattiin suurista tappioista huolimatta. Valtaajilla ei ollut tukenaan tykistöä tai panssarivaunua, vaan taistelut käytiin käsiasein ja kranaatein. Monet komppaniat kuihtuivat kymmenen miehen vahvuisiksi. Myös 109. armeijakunta kärsi mittavat tappiot ja sen iskuportaasta selvisi hengissä vain 255 miestä. Saksan päämaja otti esiin hyökkäykseen osallistuneiden kolmen SS-ryhmän poikkeuksellisen lujuuden tilannetiedotuksessaan 2. elokuuta ja krenatöörirykmentti 45:n I pataljoonan komentaja Paul Maitla palkittiin neljäntenä virolaisena ritariristillä. Leningradin rintaman komentaja Govorov oli nyt hankalassa asemassa. Hyökkäys oli pysähtynyt sekä Sinimäillä että Suomen Tali–Ihantalassa ja Vuosalmen taistelussa. Govorov korvasi loppuun kuluneen armeijakuntansa Narvan suunnassa Karjalankannakselta saapuneella 110. armeijakunnalla. Neuvostojoukot aloittivat uuden hyökkäyksen 3. elokuuta, mutta hyökkäys tyrehtyi puolustajien tykistö- ja heitintuleen. Neuvostojoukot yrittivät vielä uutta hyökkäystä 5. elokuuta, mutta senkin tyrehtyi.[1] Govorovin oli 10. elokuuta määrättävä joukkonsa uopumaan hyökkäyksestä Sinimäkien suunnalla.[2]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinimäkien taistelun muistomerkki.

Sinimäkien taistelut olivat toisen maailmansodan Viron alueella käydyistä taisteluista verisimmät. Hyökkääjien ja puolustajien tappiot olivat kymmeniätuhansia.[3] Hyökkääjien tappiot kaatuneina ja haavoittuneina olivat 160 000–170 000.[1] Erään arvion mukaan kaatuneiden neuvostosotilaiden määrä oli 35 000 ja haavoittuneiden 135 000. Puolustajien kokonaistappiot jäivät 10 000:n haavoittuneeseen ja kaatuneeseen. Saksalaisten mukaan puolustajat tuhosivat 160 hyökkääjän panssarivaunua.[2] Taistelu oli voitto puolustajille, mutta niiden kokonaismerkitys jäi pieneksi, sillä Pohjoinen armeijaryhmä oli 30. heinäkuuta alkaen motissa neuvostojoukkojen edettyä Itämerelle Latviassa. Hitler antoi luvan vetäytyä Virosta 16. syyskuuta ja 17. syyskuuta saksalaiset aloittivat vetäytymisen Narvan rintamalta.[1] Tallinna menetettiin neuvostojoukoille 22. syyskuuta.[3]

Taistelussa kaatuneiden muistomerkki sijaitsee taistelupaikalla Grenadierkukkulalla.[4] Elmo Nügasen vuonna 2015 ensi-iltansa saanut elokuva 1944 kuvaa sotaa kesällä 1944 ja kertoo myös Sinimäkien taistelusta.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sinimäkien taistelu.
  1. a b c d e f g h Lappalainen, Niilo: Veljeskansojen kohtalonvuosilta, s. 66-73. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23578-4.
  2. a b c d Buttar, Prit: Between Giants – The Battle for the Baltics in World War II, s. 205-210. Osprey Publishing, 2013. ISBN 978-1-4728-0287-3. (englanniksi)
  3. a b Zetterberg, Seppo: Viron Historia, s. 650-651. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9517465203.
  4. Sinimäet visit estonia. Viitattu 4.3.2018.
  5. Vuorinen, Risto: Virolaiselokuva "1944" sovittelee kansallisia traumoja Yle uutiset. Yleisradio. Viitattu 4.3.2018.