Antikommunismi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Antikommunismi tarkoittaa kommunismin vastustamista.

Antikommunismin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

W. A. Rogersin (William Allen) kommunismin vastainen piirros, New York Herald 17.10.1919, s. 3.

Antikommunismi merkittävänä aatteena sai alkunsa Venäjän vallankumouksesta vuonna 1917, kun poliittiselle oikeistolle muodostui konkreettinen kuva työväenliikkeen vallanoton seurauksista. Saksassa vallankumousvuosina antikommunistista toimintaa organisoi erityisesti Antibolševistinen liiga, joka rahoitti keräämillään lahjoituksilla muun muassa puolisotilaallisia Freikorps-joukkoja.[1][2]

Suomessa sisällissodan jälkeen antikommunismi kukoisti ennen kaikkea 1930-luvun vaihteessa, jolloin Lapuan liike sai painostettua eduskunnan kieltämään kaiken kommunistisen, siihen viittaavan tai siksi epäillyn toiminnan lailla.[3] Toisen maailmansodan jälkeen puolestaan antikommunistiset järjestöt kiellettiin, ja useita uusia kommunistisia puolueita syntyi. Samalla suurin osa ei-kommunistisesta poliittisesta kentästä ajautui tasapainottelemaan neuvostomyönteisyyden ja antikommunismin välillä.[4]

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmän sodan aikana supervaltojen aatteellinen vastakkainasettelu tarjosi länsimaissa, eritoten Yhdysvalloissa, kasvualustan antikommunistiselle toiminnalle. Tunnetuimpia yhdysvaltalaisia antikommunisteja oli populistinen republikaanisenaattori Joseph McCarthy, joka 1950-luvulla käynnisti mccarthyismina tunnetut poliittiset vainot, joiden tavoitteena oli sulkea kommunistit ja kommunistien tukijat yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän syytti poliittisia vastustajiaan, valtion virkamiehiä, yliopistojen professoreita, Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajia, ja jopa armeijan johtoa yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa. Monet vasemmistolaiset pakotettiin väärin perustein eroamaan työtehtävistään. Suurin osa McCarthyn syytöksistä oli valheellisia ja perusteettomia, mutta hänen onnistui toiminnallaan kuitenkin vaikuttaa merkittävällä tavalla Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan useiden vuosien ajan.[5][6]

Eritoten Latinalaisessa Amerikassa toimi kylmän sodan aikana useita antikommunistisia puolisotilaallisia järjestöjä, jotka pyrkivät estämään kommunisteina pitämiensä tahojen toiminnan väkivalloin. Tällaisia joukkoja olivat muun muassa vastavallankumoukselliset contrat Nicaraguassa. Samalla he syyllistyivät vakaviin ihmisoikeusrikoksiin.[7]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Stadtler, Eduard: Als Antibolschewist 1918/19. Düsseldorf: Neuer Zeitverlag, 1935. (saksaksi)
  2. Stadtler, Eduard: Weltrevolutionskrieg. Düsseldorf: Neuer Zeitverlag, 1937. (saksaksi)
  3. Niinistö, Jussi: Lapuan liike. Kuvahistoria kansannoususta 1929–1932. Helsinki: NIMOX, 2003. ISBN 952-5485-01-3.
  4. Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11397-6.
  5. Eepos, Maailmanhistorian käsikirja, WSOY, s. 371, ”Antikommunismi” ISBN 951-0-23767-1.
  6. Haynes, John Earl: Red Scare or Red Menace? American Communism and Anticommunism in the Cold War Era. Chicago: Ivan R. Dee, 1996.
  7. Nicaragua Human Rights Watch World Report 1989. Human Rights Watch. Viitattu 6.2.2008. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gülstorff, Torben: Warming Up a Cooling War. An Introductory Guide on the CIAS and Other Globally Operating Anti-communist Networks at the Beginning of the Cold War Decade of Détente. Cold War International History Project Working Paper Series 75. Washington: 2015. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Vesikansa, Jarkko: Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Pohjautuu tekijän väitöskirjaan. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19679-0.