Populismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Giuseppe Pellizza, Il Quarto Stato (Neljäs valtiomahti), 1901.

Populismi (lat. populus, kansa) tarkoittaa kansansuosioon usein kansankiihotuksellisin keinoin tähtäävää poliittista toimintaa.[1]

Populismin ilmenemismuodot poikkeavat toisistaan huomattavasti.[2] Populismi tavoittelee laajaa kannatusta tarttuvilla iskulauseilla, vaatimalla asioita, joita enemmistö haluaisi, kehumalla ”todellista kansaa” ja pilkkaamalla räikeästi poliittisia vastustajiaan.[3] Populismin toimintamalli perustuu suosion tavoitteluun helposti omaksuttavien, usein tunneperäisten ja asioita yksinkertaistavien tunnusten avulla. Populismi ei ole varsinainen aatejärjestelmä, vaan sille on tyypillistä aatteiden tai käsitejärjestelmien vähättely ja kansanomaisuuden korostaminen.[4]

Populismi esiintyy mielellään uutena voimana kaikkia vanhoja, rappeutuneita puolueita vastaan, mutta arvoiltaan se on yleensä konservatiivista ja johtajakeskeistä.[4] Populismissa suhtaudutaan yleensä hyvin arvostelevasti eliittiin ja korostetaan tavallisen ihmisen näkemysten arvoa. Populismi yhdistelee poliittiseen ohjelmaansa aineksia sekä vasemmistolta että oikeistolta. Populistit vastustavat suuryritysten ja talouselämän valtaa, mutta suhtautuvat yleensä vihamielisesti perinteiseen työväenliikkeeseen ja vasemmistopuolueisiin.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa populistiset näkemykset saivat 1800–1900-luvuilla eniten tilaa niissä maissa, joissa teollistuminen tai valtiollinen yhtenäisyys ei ollut edennyt yhtä pitkälle kuin kehittyneimmissä maissa. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa populistisilla suuntauksilla oli suuri merkitys kansallisvaltion muodostumisen nopeuttajana. Saksassa maanviljelijäväestöstä luotiin ihannoitu kuva ja se nostettiin muiden yhteiskuntaluokkien esikuvaksi. Populismin merkitys kuitenkin väheni ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vaikka myöhemmät diktatuurit omaksuivatkin joitakin populistisia keinoja. Toisen maailmansodan jälkeinen voimakas talouskasvu ja toisaalta kasvavat yhteiskunnalliset erot synnyttivät uusia populistisia liikkeitä. Nämä liikkeet tarjoutuivat ajamaan sellaisten ryhmien etuja, jotka kokivat jääneensä kiihtyvän talouskasvun jalkoihin. Ahdinkoon joutuneita ryhmiä olivat esimerkiksi maanviljelijät ja pienyrittäjät. Retoriikassaan uudet populistiset liikkeet pyrkivät vetoamaan ennen kaikkea niin sanottuihin tavallisiin ihmisiin.[2]

Populismi on saanut jalansijaa myös Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Useissa maissa syntyi siirtomaavallan jälkeen kansallismielisyyttä korostavia puolueita, joilla oli usein karismaattinen johtaja. Näiden maiden uusi hallitseva luokka loi populistisia piirteitä omanneita aatejärjestelmiä, joilla oikeutettiin totalitaarinen hallinto.[2]

Populistisina liikkeinä on pidetty esimerkiksi Argentiinan peronistista liikettä ja Veikko Vennamon johtamaa Suomen Maaseudun Puoluetta. Euroopan nykyisten populististen liikkeiden keskeisiä teemoja ovat verojen, byrokratian ja korrup­tion vastustaminen sekä usein myös siirtolaisuuden synnyttämä muukalaisvastaisuus.[4]

Populismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Vennamo vuonna 1989.

Suomessa populismia edusti vennamolainen liike.[6] Vennamolaisuuden aatteellisena seuraajana nähtyjen Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on tunnustautunut populistiksi. Hän pitää populismia aatteena, joka korostaa demokratiaa ja ihmisarvoa. Soinin mukaan populismia halveksitaan, koska se on poliittisesti epäkorrektia ja haastaa valtaapitävät.[7]

Populismin alkuperäinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittista ideologiaa ja aktiivisuutta jonka tarkoitus on edustaa tavallisen kansalaisen tarpeita ja toiveita.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. a b c Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 9, Pai–Radh, s. 354–355. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07248-6.
  3. WSOY Tietosanakirjatoimitus: Populismi (Sivistyssanakirja) WSOY:n Sivistyssanakirja. Viitattu 2.5.2011.
  4. a b c WSOY Tietosanakirjatoimitus: Populismi WSOY Facta. Viitattu 29.4.2011.
  5. Encyclopædia Britannica: Populism Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 29.4.2011. (englanniksi)
  6. Helander, Voitto (toim.): Vennamolaisuus populistisena joukkoliikkeenä. Turku, 1971.
  7. Timo Soini Nybergin vieraana Elävä arkisto. 2008. Yleisradio. Viitattu 25.10.2008.
  8. Cambridge dictionary

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Johanna Korhonen: Kymmenen polkua populismiin (2013)
  • Parkkinen, Laura: On se niin väärin: Populismi ja pelastuksen politiikka. Helsinki: Kirjapaja, 2012. ISBN 978-952-247-260-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä politiikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.