Populismi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Giuseppe Pellizza, Il Quarto Stato (Neljäs valtiomahti), 1901.

Populismi (latinan sanasta populus, ’kansa’) on politiikan tyyli tai löyhä poliittinen ideologia, jonka eri muotoja yhdistää ennen kaikkea tavallisen, puhtoisen kansan ja korruptoituneen eliitin kahtiajaon korostaminen. Populistit tavoittelevat kansansuosiota usein kansankiihotuksellisin keinoin.[1]

Populismilla on monia ilmenemismuotoja. Se voi olla arvoiltaan sekä talouspainotuksiltaan oikeistolaista tai vasemmistolaista. Populistit korostavat usein "kansan tahtoa" ja vastustavat eliitin lisäksi pluralismia. Populistiset liikkeet ovat monissa maissa kasvattaneet suosiotaan 2010-luvulla.

Määritelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismi määritellään nykyisin löyhäksi poliittiseksi ideologiaksi, joka ei tarjoa kokonaista maailmankuvaa vaan keskittyy kansan ja eliitin välisen suhteen kuvaamiseen. Eräs suosittu populismin "minimimääritelmä" on tutkija Cas Muddenin vuonna 2012 laatima: “Populismi on ohutsisältöinen ideologia, joka väittää, että yhteiskunta on perimmiltään jakautunut kahteen homogeeniseen ja antagonistiseen ryhmään, puhtoiseen kansaan ja korruptoituneeseen eliittiin, ja jonka mukaan politiikan pitäisi olla kansan yleistahdon ilmausta.”[2]

Populismi voidaan määritellä myös poliittisen viestimisen tyyliksi, jossa ollaan lähellä kansaa ja asennoidutaan vallanpitäjiä vastaan.[3]

Peter Wilesin määritelmän mukaan populismia on jokainen uskonkappale tai liike, joka perustuu seuraavalle pääpremissille: "Hyve asuu yksinkertaisissa, tavallisissa ihmisissä, joita kansasta on valtaosa, ja heidän kollektiivisissa traditioissaan."[4]

Cambridge Dictionaryn mukaan populismi on poliittisia ajatuksia ja toimintaa, joiden tarkoitus on saada tavallisen kansan tuki antamalla kansalle se, mitä se haluaa.[5]

Oxford Advanced Learner’s -tietosanakirjan (seitsemäs laitos) mukaan populismi on politiikkalaji, joka väittää edustavansa tavallisten ihmisten mielipiteitä ja toiveita.[6]

Ilmeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillisiä piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismi ei ole varsinainen aatejärjestelmä, vaan sille on tyypillistä aatteiden tai käsitejärjestelmien vähättely ja kansanomaisuuden korostaminen.[7]

Populismi esiintyy mielellään uutena voimana kaikkia vanhoja, rappeutuneita puolueita vastaan, mutta arvoiltaan se on yleensä konservatiivista ja johtajakeskeistä.[7]

Populismissa suhtaudutaan yleensä hyvin arvostelevasti eliittiin ja korostetaan tavallisen ihmisen näkemysten arvoa. Populismi yhdistelee poliittiseen ohjelmaansa aineksia sekä vasemmistolta että oikeistolta. Populistit vastustavat suuryritysten ja talouselämän valtaa, mutta suhtautuvat usein myös vihamielisesti perinteiseen työväenliikkeeseen ja vasemmistopuolueisiin.[8]

Populismi tavoittelee laajaa kannatusta tarttuvilla iskulauseilla, vaatimalla asioita, joita enemmistö haluaisi, kehumalla ”todellista kansaa” ja pilkkaamalla räikeästi poliittisia vastustajiaan.[9]

Populismin toimintamalli perustuu suosion tavoitteluun helposti omaksuttavien ja ei-tieteellisten, usein tunneperäisten ja asioita yksinkertaistavien tunnusten avulla.[7]

Suomalainen populistipoliitikko Timo Soini pitää populismia aatteena, joka korostaa demokratiaa ja ihmisarvoa. Soinin mukaan populismia halveksitaan, koska se on poliittisesti epäkorrektia ja haastaa valtaa pitävät.[10]

Ilmentymismuotojen eroja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismin ilmentymismuodot poikkeavat toisistaan huomattavasti.[11] Populismin ilmentymismuodoiksi on mainittu "tyhjien lupausten populismi", "antielitistinen populismi", "poissulkeva populismi" sekä "täyspopulismi", jossa kaikki populismin piirteet yhdistyvät.[2]

Tutkijoiden välillä erimielisyyttä on aiheuttanut pitkään se, pitäisikö populismi määritellä laveasti, jolloin määrittelyyn riittää joukko pieniä yhteisiä ydinpiirteitä, vai laveasti, jolloin ilmiön pitää täyttää tarkat kriteerit ollakseen populismia.[2] Populismin alle onkin 2000-luvulla niputettu hyvinkin erilaisia poliittisia liikkeitä, kuten Venezuelan Chávezin bolivarilainen sosialismi ja Puolan Kaczyńskin veljesten antikommunismi. Populisteiksi määritellään nykyisin lähes kaikki uudet poliittiset liikkeet ja niiden johtajat, kuten Yhdysvaltain Donald Trump ja Bernie Sanders, Italian Silvio Berlusconi, Iranin Mahmud Ahmadinežad, Perun Evo Morales ja Ranskan Marine Le Pen sekä Kreikan Syriza, Espanjan Podemos, Puolan Laki ja oikeus sekä Ranskan Kansallinen liittouma.[2]

Oikeistopopulismi ja vasemmistopopulismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aatemaailmaltaan populismi voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista.[2]

Oikeistolaista populismia on nativistinen populismi, joka on eurooppalaisen ja pohjoismaisen populismin pääsuuntaus. Sitä edustavien populistipuolueiden tärkein ohjelmallinen tavoite on yleensä vallan palauttaminen eliiteiltä tavalliselle kansalle. Nativistiset populistit haluavat hillitä maahanmuuttoa ja näkevät globalisaatiokehityksen menneen liian pitkälle. Tällaista populismia Euroopassa edustavat esimerkiksi Suomen perussuomalaiset, Ruotsin ruotsidemokraatit, ison-Britannian itsenäisyypuolue UKIP, Ranskan Kansallinen liittouma ja Puolan Laki ja oikeus.[12]

Vasemmistolaista populismia on egalitarinen populismi. Siinä on globalisaatiokriittisyyttä ja eliittien vastaisuutta, mutta niiden lisäksi myös markkinakritiikkiä ja tuloerojen vastustamista. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys siihen ei kuulu. Egalitaristista populismia on esiintynyt Välimeren maissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Siitä esimerkkejä ovat Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos, ja siihen liittyvät Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -liike ja demokraattipoliitikko Bernie Sanders, osin myös Donald Trump.[13]

Kannattajakunta ja suosion kasvun syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populistipuolueiden kannatuspohja on melko laaja, vaikka kannattajien keskeisinä sosiaalisina ryhminä nousevatkin esiin miehet, vähän koulutetut, alempi keskiluokka ja työväki. Kannattajia yhdistää epävarmuus taloudellisesta tulevaisuudesta. On havaittu, että oikeistopopulistien kannatus perustuu useammin yleiseen arvioon valtion tilasta kuin yksilön sosioekonomiseen asemaan.[2]

Nationalistinen populismi on noussut vastareaktiona globalisaatioon sekä Euroopan unionin harjoittamaan talouspolitiikkaan, liberaaliin demokratiaan ja unionin integraatiopyrkimyksiin, joiden jotkut kansalaiset ovat nähneet heikentäneen elinolosuhteitaan. Monet ovat siksi turvautuneet populistisiin puolueisiin, jotka lupaavat palauttaa kansalaisille heidän itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä.[2]

Populististen puolueiden kannattajiksi on 2000-luvulla siirtynyt äänestäjiä, jotka eivät tunne esiin noussutta arvoliberaalia ja kosmopoliittista arvomaailmaa omakseen, vaan kannattavat perinteisiä arvoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa moni tuntee kulttuurinsa olevan uhattuna ja ilmoittaa siksi äänestävänsä Donald Trumpin kaltaisia ehdokkaita. Monikulttuurisuuden ja etenkin islamin vastustus on myös Euroopassa oikeistopopulististen liikkeiden kannatuksen ydintä.[2]

Suhde demokratiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismin suhde demokratiaan on nähty eri tavoin. Määritelmästään riippuen populismi on nähty yhtäältä demokratian tarpeellisena korjausliikkeenä ja toisaalta uhkana demokratialle.[2]

Populismin vaikutus demokratiaan riippuu monesta asiasta, kuten valtion vaali- ja puoluejärjestelmän rakenteesta, populistisen puolueen asemasta puoluejärjestelmässä, kyseisen puolueen kannatuksesta, sen hallitusvastuusta tai oppositioasemasta sekä valtion demokratian tilasta ylipäätään.[2]

Populismitutkija Paul Taggart on kutsunut populismia ”demokratian terveystarkastukseksi”, sillä populismin kasvu voidaan nähdä oireena demokratian heikosta tilasta.[2] Populismin nousuun on sanottu vaikuttaneen se, että valtavirtapuolueita on nykyisin vaikea enää erottaa toisistaan, eikä äänestäjillä ole todellisia vaihtoehtoja. Niin sanotun hegemonisen liberalismin kritiikin mukaan demokratiaan olennaisesti kuuluva erimielisyys on väistynyt rationalistisen liberaalin ajattelun ylivallan tieltä, valtavirtapuolueet ovat kylmän sodan päättymisen jälkeen olleet keskenään samaa mieltä monista isoista poliittisista kysymyksistä, ja vasemmistopuolueet ovat liikkuneet lähemmäksi keskustaa. Populistiset puolueet ovatkin onnistuneet vetoamaan niihin kansalaisiin, jotka kokevat tulleensa perinteisten puolueiden ja vallanpitäjien unohtamaksi.[2]

Populismin voidaan katsoa tuovan politiikan takaisin politiikkaan ja siten lisäävän demokraattisen järjestelmän vastuullisuutta ja elvyttävän demokraattiseen politiikkaan kuuluvan vastakkainasettelun. Populismi antaa äänen politiikasta syrjäytyneille ryhmille, säilyttää protestin demokraattisen järjestelmän sisällä demokratiaa uhkaamatta, ja saattaa tukea moninaisuutta. Populismi myös nostaa poliittiselle agendalle perinteisten puolueiden hyljeksimiä mutta kansalaisille tärkeitä teemoja, kuten maahanmuuttokritiikki ja EU-kritiikki.[2]

Demokratian vastaiseksi populismin voidaan katsoa äärimmilleen vietynä olevan silloin, kun siinä suositaan etnistä kansan määritelmää, synnytetään homogeeninen me-ryhmä ja kietoudutaan rasismiin. Vähemmistöjen oikeudet voivat olla uhattuina, kun populistit korostavat tiukasti rajatun kansan oikeuksia. Joidenkin populistien on katsottu valtaan päästyään tulleen törmäyskurssille perustuslaillisen liberalismin kanssa sekä haastaneen vallan jakoa ja vastuullisuutta turvaavia instituutioita.[2]

Tutkija Jan Müllerin mkaan populismiin liittyy eliitinvastaisuuden lisäksi myös pluralismin vastustus ja väite siitä, että vain populistit itse ovat kansan oikeita edustajia. Müller pitää populismia uhkana moniarvoiselle demokratialle, koska populistit luovat yhtenäisen ja homogeenisen kansan illuusion ja asettavat itsensä sen ainoiksi moraalisesti oikeutetuiksi edustajiksi. Hän näkee populismin poissulkemiseen tähtäävänä identiteettipolitiikan muotona, jossa kansan käsitteestä erotellaan eliitti ja vähemmistöryhmät. Populistit usein puhuvatkin ”hiljaisesta enemmistöstä”, jonka edustajaksi he itsensä näkevät.[2]

Valtaan nousseet populistit, kuten Unkarin Fidesz, Puolan Laki ja oikeus, sekä Yhdysvaltain Donald Trump, ovat herkästi arvostelleet mediaa ja esimerkiksi Unkarissa myös tietynlaisia, ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä. Populistihallitukset korostavat toimissaan usein edustavansa kansaa ja sitten vahvistavat toimeenpanovaltaa oikeusjärjestelmän kustannuksella esimerkiksi muuttamalla perustuslakia.[2]

Usein esitetyn käsityksen mukaan populistipuolueiden kannatus laskee kun ne pääsevät hallitukseen.[14] Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahon mukaan näin onkin käynyt, kun hallitukseen noussut populistipuolue on pettänyt vaalilupauksensa. Sen sijaan niiden populistipuolueiden kannatus on Halla-ahon mukaan kuitenkin noussut, jotka ovat hallituksessa pitäneet kiinni lupauksistaan. Tällaisia puolueita hänen mukaansa ovat Itävallan vapauspuolue, Italian Pohjoisen liitto, Unkarin Fidesz ja Puolan Laki ja oikeus.[15]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa populistiset näkemykset saivat 1800–1900-luvuilla eniten tilaa niissä maissa, joissa teollistuminen tai valtiollinen yhtenäisyys ei ollut edennyt yhtä pitkälle kuin kehittyneimmissä maissa. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa populistisilla suuntauksilla oli suuri merkitys kansallisvaltion muodostumisen nopeuttajana. Saksassa maanviljelijäväestöstä luotiin ihannoitu kuva ja se nostettiin muiden yhteiskuntaluokkien esikuvaksi. Populismin merkitys kuitenkin väheni ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vaikka myöhemmät diktatuurit omaksuivatkin joitakin populistisia keinoja. Toisen maailmansodan jälkeinen voimakas talouskasvu ja toisaalta kasvavat yhteiskunnalliset erot synnyttivät uusia populistisia liikkeitä. Nämä liikkeet tarjoutuivat ajamaan sellaisten ryhmien etuja, jotka kokivat jääneensä kiihtyvän talouskasvun jalkoihin. Ahdinkoon joutuneita ryhmiä olivat esimerkiksi maanviljelijät ja pienyrittäjät.[11]

Populismi sai jalansijaa myös Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Useissa maissa syntyi siirtomaavallan jälkeen kansallismielisyyttä korostavia puolueita, joilla oli usein karismaattinen johtaja. Näiden maiden uusi hallitseva luokka loi populistisia piirteitä omanneita aatejärjestelmiä, joilla oikeutettiin totalitaarinen hallinto.[11] Populistisina liikkeinä on pidetty esimerkiksi Argentiinan peronistista liikettä ja Veikko Vennamon johtamaa Suomen Maaseudun Puoluetta.[7]

Oikeistopopulistiset puolueet ovat 2010-luvulla nousseet vahvasti monessa Euroopan maassa.[16] Myös vasemmistopopulismi on kasvattanut kannatustaan, mutta Euroopan uudet vasemmistopopulistiset puolueet kuten Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos eivät ole yhtä sosialistisia kuin menneiden vuosikymmenten vasemmistopuolueet kuten Kreikan sosialistinen pääpuolue PASOK 1970- ja 1980-luvuilla.[17] Populismia ei nykyisin juurikaan esiinny Aasiassa. Japaniin populismi ei ole levinnyt osittain siitä syystä, että maassa ei ole paljonkaan maahanmuuttajia.[18] Latinalaisessa Amerikassa vasemmistopopulistit ovat hallinneet 2010-luvulla Argentiinassa, Boliviassa ja Venezuelassa.[19] Yhdysvalloissa oikeistopopulismin kasvu on perustunut nopeaan kulttuuriseen muutokseen ja maahanmuuttoon, joiden herättämää pelkoa republikaanipresidentti Donald Trump on kampanjoissaan hyödyntänyt.[20]

Euroopan nykyisten populististen liikkeiden keskeisiä teemoja ovat verojen, byrokratian ja korrup­tion vastustaminen sekä usein myös siirtolaisuuden synnyttämä muukalaisvastaisuus.[7]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Vennamo vuonna 1989.

Suomessa populismia edusti vennamolainen liike.[21] Vennamolaisuuden aatteellisena seuraajana on nähty Perussuomalaiset, joiden entinen puheenjohtaja Timo Soini on tunnustautunut populistiksi.[22]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Apunen, Matti & Fukuyama, Francis & Haavisto, Ilkka & Ylisalo, Juha & Zakaria, Fareed: Tyytymättömyyden siemenet: Mistä populismi tulee?. Elinkeinoelämän Valtuuskunta, 2017. ISBN 978-951-628-684-9. Teoksen verkkoversio (PDF).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: populismi. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p Hannu-Pekka Ikäheimo: Populismin aikakausi – kausivaihtelua vai pysyvämpi muutos? Sitra. 21.03.2017. Viitattu 5.11.2018.
  3. Jan Jagers & Stefaan Walgrave: Populism as political communication style: An empirical study of political parties' discourse in Belgium European Journal of Political Research. 5.4.2007. Wiley Online Library. Viitattu 14.11.2018.
  4. Soini, Timo Juhani: Populismi – politiikkaa ja poltinmerkki: SMP:n roolinmuutos, s. 4–5. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 1988. Yleinen valtio-oppi. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 27.1.2015).
  5. Cambridge dictionary dictionary.cambridge.org.
  6. Hornby, A. S. et al.: Oxford Advanced Learner’s Dictionary of Current English. Intia: Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-4316651. (englanniksi)
  7. a b c d e Populismi WSOY Facta. Viitattu 29.4.2011.
  8. Populism Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 29.4.2011. (englanniksi)
  9. Populismi (Sivistyssanakirja) WSOY:n Sivistyssanakirja. Viitattu 2.5.2011.
  10. Timo Soini Nybergin vieraana Elävä arkisto. 2008. Yleisradio. Viitattu 25.10.2008.
  11. a b c Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 9, Pai–Radh, s. 354–355. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07248-6.
  12. Haavisto 2017, s. 32–34.
  13. Haavisto 2017, s. 32–36.
  14. Katja Incoronato: Italian uusin puoluegallup hämmensi asiantuntijat – Suomalaistutkija: ”Poliittinen kenttä myllerryksessä – hallitusaika ei pienentänyt populistien kannatusta” Uusi Suomi. 4.11.2018. Viitattu 5.11.2018.
  15. Italian uusin puoluegallup hämmensi asiantuntijat – Jussi Halla-aho: ”Asiantuntijat” eivät ymmärrä populistipuolueita oman ideologisen positionsa takia Suomen Uutiset. 5.11.2018. Viitattu 5.11.2018.
  16. Zakaria, Fareed 2017, s. 16.
  17. Zakaria, Fareed 2017, s. 14.
  18. Zakaria, Fareed 2017, s. 15, 23.
  19. Zakaria, Fareed 2017, s. 15–16.
  20. Zakaria, Fareed 2017, s. 21–22.
  21. Helander, Voitto (toim.): Vennamolaisuus populistisena joukkoliikkeenä. Turku, 1971.
  22. Soini kommentoi brittilehden väitettä huonosta pukeutumisestaan kaleva.fi. Viitattu 4.9.2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin – Kuinka vaikenevasta Suomesta tuli äänekkään populismin pelikenttä. Helsinki: Into, 2013. ISBN 978-952-264-257-8.
  • Müller, Jan-Werner, Mitä on populismi? Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin & näin, 2017. ISBN: 978-952-7189-24-5.
  • Parkkinen, Laura: On se niin väärin: Populismi ja pelastuksen politiikka. Helsinki: Kirjapaja, 2012. ISBN 978-952-247-260-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]