Äärivasemmisto

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Äärivasemmisto on poliittisen vasemmiston radikaaleimmasta eli äärimmäisemmästä osasta käytetty nimitys, joka viittaa henkilön tai ryhmän suhteelliseen asemaan vasemmisto–oikeisto-vastakkainasettelussa. Äärivasemmistolaisuuden käsitettä vastaa nimitys vasemmistoradikalismi. Käsitettä ovat käyttäneet lähinnä vasemmiston tai sen tietyn osan vastustajat, jolloin se on saanut ensisijaisesti kielteisen merkityksen. Äärivasemmistolaisiksi on usein kutsuttu varsinkin sosialisteja, kommunisteja ja anarkisteja tai näiden ryhmien joitakin osia.

Äärivasemmisto ei ole yhtenäinen liike tai ideologia vaan se on osa poliittista kirjoa. Käsitteellä on eri historiallisissa konteksteissa tarkoitettu hyvinkin erilaisia ryhmiä, jotka on voitu jonkin erityispiirteensä perusteella erottaa muusta, maltillisemmasta, vasemmistosta. Äärivasemmiston vastakäsite on yhtä lailla monitulkintainenkenen mukaan? äärioikeisto.

Marxilaisen ja varsinkin marxilais-leniniläisen vasemmiston keskuudessa äärivasemmistolaisina on pidetty anarkisteja ja toisaalta Neuvostoliiton johtamasta kommunistisesta liikkeestä irtautuneita radikaaleja suuntauksia kuten trotskilaisia tai maolaisia. Näissä piireissä on käytetty myös käsitettä ultravasemmistolaisuus, jolla on tarkoitettu tukeutumista jyrkkään ja yhteistyökyvyttömään vallankumoukselliseen fraseologiaan. Ultravasemmistolaisena on pidetty esimerkiksi Kominternin niin sanotun kolmannen kauden (1928–1935) linjauksia, joissa sosiaalidemokraatit määriteltiin sosiaalifasisteiksi.[1]

Militantti äärivasemmisto Suomessa 2010-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äärivasemmistoksi voidaan kutsua esimerkiksi Suomessakin toimivaa militanttia antifasistista liikettä. Liike järjestää mellakoita ja hyökkäyksiä nationalistien kimppuun. Tämä toiminta oli vielä vuonna 2017 vähäisempää kuin Ruotsissa. Varisverkosto ja Takku-verkkosivustot ovat äärivasemmiston tiedotuskanavia. Osin äärivasemmistosta kumpusivat Tampereen vuoden 2013 itsenäisyyspäivän mellakat, joissa mellakoijat muun muassa rikkoivat ikkunoita. Niitä pidettiin merkkinä vasemmistolaisen väkivallan kasvavasta uhasta Suomessakin.[2] Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen jätti marraskuussa 2014 eduskunnalle kyselyn siitä, miten se aikoo varautua äärivasemmiston väkivaltaan.[3]

Suojelupoliisin mukaan vuonna 2017 noin 20 prosenttia väkivaltaiseen ekstremismiin liittyvistä rikosilmoituksista koski äärivasemmistolaista radikaaliliikehdintää.[4] Militantilla äärivasemmistolla on Suomessa vain hyvin pieni kannattajakunta.[5] Äärivasemmisto on usein paikalla, kun äärinationalistit järjestävät puhe- ja mielenosoitustilaisuuksiaan. Äärivasemmiston uskotaan toiminnallaan radikalisoivat omaa ja äärinationalistien toimintaa väkivaltaiseen suuntaan, ja osaltaan uhkaavan myös sivullisia.[6] Vuonna 2016 poliisin pidättämä antifasisti pahoinpiteli poliisiautossa poliisin nippusitein sitoman Pohjoismaisen vastarintaliikkeen jäsenen, jonka kanssa hän oli tapellut itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa.[7] Vuonna 2017 äärivasemmisto järjesti vastamielenosoituksen, kun Suomen vastarintaliike järjesti toimintansa kielto-oikeudenkäyntiä vastustavan mielenosoituksen. Joillain äärivasemmiston jäsenillä oli mukanaan paukkupommeja, joita he heittelivät uusnatseja ja poliiseja kohti.[8] Ryhmittymien välille syntyi pieniä tappelun nujakoita ja sanaharkkaa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä politiikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.