Äärivasemmisto

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Äärivasemmisto on poliittisen vasemmiston radikaaleimmasta eli "äärimmäisestä" osasta käytetty nimitys, joka viittaa henkilön tai ryhmän suhteelliseen asemaan vasemmisto-oikeisto-vastakkainasettelussa. Käsitettä ovat käyttäneet lähinnä vasemmiston tai sen tietyn osan vastustajat, jolloin se on saanut ensisijaisesti kielteisen merkityksen. Äärivasemmistolaisiksi on usein kutsuttu varsinkin sosialisteja, kommunisteja ja anarkisteja tai näiden ryhmien joitakin osia.

Äärivasemmisto ei ole yhtenäinen liike tai ideologia ja käsitteellä on eri historiallisissa konteksteissa tarkoitettu hyvinkin erilaisia ryhmiä, jotka on voitu jonkin erityispiirteensä perusteella erottaa muusta, maltillisemmasta, vasemmistosta. Äärivasemmiston vastakäsite on yhtä lailla monitulkintainen äärioikeisto.

Marxilaisen ja varsinkin marxilais-leniniläisen vasemmiston keskuudessa äärivasemmistolaisina on pidetty anarkisteja ja toisaalta Neuvostoliiton johtamasta kommunistisesta liikkeestä irtautuneita radikaaleja suuntauksia kuten trotskilaisia tai maolaisia. Näissä piireissä on käytetty myös käsitettä ultravasemmistolaisuus, jolla on tarkoitettu tukeutumista jyrkkään ja yhteistyökyvyttömään vallankumoukselliseen fraseologiaan. Ultravasemmistolaisena on pidetty esimerkiksi Kominternin niin sanotun kolmannen kauden (1928–1935) linjauksia, joissa sosiaalidemokraatit määriteltiin sosiaalifasisteiksi.[1]

Militantti äärivasemmisto Suomessa 2010-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äärivasemmistoksi voidaan kutsua esimerkiksi Suomessakin toimivaa militanttia antifasistista liikettä. Liike järjestää mellakoita ja hyökkäyksiä nationalistien kimppuun. Tämä toiminta oli vielä vuonna 2017 vähäisempää kuin Ruotsissa. Varisverkosto ja Takku-verkkosivustot ovat äärivasemmiston tiedotuskanavia. Osin äärivasemmistosta kumpusivat Tampereen vuoden 2013 itsenäisyyspäivän mellakat, joissa mellakoijat muun muassa rikkoivat ikkunoita. Niitä pidettiin merkkinä vasemmistolaisen väkivallan kasvavasta uhasta Suomessakin.[2] Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen jätti marraskuussa 2014 eduskunnalle kyselyn siitä, miten se aikoo varautua äärivasemmiston väkivaltaan.[3] Militantilla äärivasemmistolla on Suomessa vain hyvin pieni kannattajakunta.[4] Äärivasemmisto on usein paikalla, kun äärinationalistit järjestävät puhe- ja mielenosoitustilaisuuksiaan. Äärivasemmiston uskotaan toiminnallaan radikalisoivat omaa ja äärinationalistien toimintaa väkivaltaiseen suuntaan, ja osaltaan uhkaavan myös sivullisia.[5] Vuonna 2016 poliisin pidättämä antifasisti pahoinpiteli poliisiautossa poliisin nippusiteisiin pistämää Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsentä, jonka kanssa oli tapellut itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa.[6] Vuonan 2017 äärivasemmisto järjesti vastamielsnoituksen, kun Suomen vastarintaliike järjesti toimintansa kielto-oikeudenkäyntiä vastustavan mielenosituksen. Joillain äärivasemmiston jäsenillä oli mukanaan paukkupommeja, joita he heitetleivät usunatseja ja poliiseja kohti.[7] Pieniä tappelun nujakoita ja sanaharkaka syntyi toisaan vihaavien ryhmittymien välille.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jukka Paastela: Sosialismin sanakirja (SNK/SONK/TSL 1975), s. 149, 164.
  2. http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288642099138.html
  3. "Mellakointia, tuhopolttoja, tihutöitä" – Miten hallitus aikoo puuttua äärivasemmiston uhkaan?
  4. Ääriliikkeet reagoivat toistensa toimintaan
  5. Varisverkosto
  6. Poliisi: Maijassa pahoinpidelty ruotsalainen uusnatsi oli raudoissa ja nippusiteissä Ilta-Sanomat. 7.12.2016. Viitattu 7.12.2016.
  7. [https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005416413.html Poliisi otti neljä ihmistä kiinni mielen­osoituksissa Tampereella – uusnatseja ja poliisia kohti heitettiin paukkupommeja ]