Kommunitarismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kommunitarismi on yhteiskuntafilosofia, jonka mukaan ihmisten identiteetti rakentuu sosiaalisesti ja ihminen sosiaalisena olentona määrittää poliittista arvostelukykyämme, politiikkaa sekä yhteiskunnallisia instituutioita[1]. Kommunitaristit arvostelevat liberalistista individualismia siitä, että yksilöä ajatellaan erillään hänen identiteettiä ja minuuttaan konstituoivasta yhteisöstä sekä tämän historiasta, kulttuurista, sosialisaatiosta ja kielestä[2]. Kommunitarismi ja liberalismi ovatkin kaksi valtavirran yhteiskuntafilosofista ajattelutraditiota tällä hetkellä[3]. Kommunitarismissa yleensä kannatetaan, kuten liberalismissakin, yksilön oikeuksia, vapautta ja suvaitsevaisuutta, mutta kommunitarismin yhteisökeskeisempi ihmiskuva on tuottanut näistä erilaisia tulkintoja[3][4].

Liberalistista vapauskäsitystä voidaan kuvata karkeasti ottaen Isaiah Berlinin negatiivisen vapauden idealla. Tämä negatiivinen tai muodollinen vapaus tarkoittaa vapautta jostakin, eli vapautta ulkoisista esteistä (esim. lait, tapakulttuurin jne.)[5] Kommunitaristit kannattavat yleisemmin positiivista vapautta, eli vapautta johonkin. Positiivinen vapaus on mahdollisuuksia vaikkapa terveyteen, hyviin sosiaalisiin suhteisiin ja omien kohtuullisten tarpeiden tyydytykseen. Olennaista on, että nämä vapauskäsitykset ovat erilaisia, mutta eivät toisiaan poissulkevia ja esimerkiksi positiivisen ja negatiivisen vapauskäsityksen muotoilija Berlin näki molemmat tarpeellisina[5].

Kommunitarismissa on keskeistä sosiaalinen ihmiskäsitys sekä tähän liittyvä käsitys yhteisöstä. Olemme perustavalla tavalla yhteisöllisiä olentoja ja minuutemme ja itseymmärryksemme liittyy lukuisin tavoin yhteisöihin, joissa elämme[6]. Ihmisyhteisö ei rakennu kielestä, kulttuurista, historiasta ja yhteiskunnasta irrallisista yksilöistä, vaan tiettyyn aikaan, paikkaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan syntyneistä ja sosiaalistuneista ihmisistä, joiden minuus rakentuu suhteessa niihin asioihin, joita hän omaksuu omasta ainutlaatuisesta sosio-historiallisesta kasvuympäristöstään[6]. Kommunitarismi ei kiellä tai väheksy yksilöllisyyttä vaan asettaa sen yhteiskuntatieteellisesti relevantteihin yhteyksiinsä tavalla, mitä liberalismin syntyessa ei voitu tehdä, koska yhteiskuntatieteet olivat liberalismin syntyaikana varsin alkeellisia.

Kommunitarismia on kritisoitu siitä, että yhteisökeskeinen ajattelutapa ja positiivisen vapauden painotus voi tuottaa alistavia ja totalitaristisia yhteiskuntamuotoja[5]. Vapautta ja yksilön oikeuksia painottava liberalismi syntyi yksilön autonomian puolustukseksi sortavia autokraattisia ja feodalistisia yhteiskuntarakenteita vastaan 1600-1700-luvuilla (ks. John Locke). Kommunitarismi nykymuossaan nousi esiin 1980-luvulla kritisoimaan liiallista individualismia[7], jossa yksilöllä on nähty oikeus toimia haluamillaan tavoilla huolimatta tämän sosiaalisesti ja ekologisesti haitallisista seurauksista, kuten lajikadosta, uusiutumattomien ja uusiutuvien luonnonvarojen liikakäytöstä ja ihmisten keskinäistä luottamusta rapauttavasta kilpailusta (ks. atomistinen individualismi).

Kommunitarismi ei tarkoita nationalismia, eli kansallismielisyyttä ja kansojen erityislaatuisuutta koskevaa ajattelutapaa, johon sisältyy toisinaan ajatus oman kansakunnan ylemmyydestä suhteessa toisiin. Kommunitarismi toisaalta voidaan ymmärtää myös ahdasmielisen etnosentrismin näkökulmasta.

Kommunitarismi tai liberalismi ei rajoitu oikeiston tai vasemmiston yksinoikeudeksi, vaan näitä esiintyy ristikkäin oikeistolaisissa ja vasemmistolaisissa ajattelutavoissa[4]. Esimerkiksi talouspoliittisesti liberaali konservatiivi kristillinen henkilö voi kannattaa ankaraa ja vanhoillista tapakulttuuria oman yhteisönsä sisällä. Vasemmistolainen kommunitaristi voi korostaa valtion merkitystä hyvinvointipalveluiden järjestäjänä ja tasa-arvon tuottajana. Nykykommunitarismia yhdistää valtaosin demokraattisen yhteisön sekä demokraattisen kansalaistoiminnan painotus. Sanaa kommunitarismi ei tule sekoittaa esimerkiksi kommunismiin ja Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestys olikin pikemminkin autokraattinen ja autoritäärinen kuin yhteisökeskeinen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Daniel Bell: The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Metaphysics Research Lab, Stanford University, 2020. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.12.2020).
  2. Sources of the Self — Charles Taylor www.hup.harvard.edu. Viitattu 18.12.2020. (englanniksi)
  3. a b Contemporary Political Philosophy - Paperback - Will Kymlicka - Oxford University Press global.oup.com. Viitattu 18.12.2020.
  4. a b Pulkkinen - Postmodern and Political Agency Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Viitattu 18.12.2020.
  5. a b c Poliittinen vapaus filosofia.fi. 25.9.2007. Viitattu 18.12.2020.
  6. a b Sources of the Self — Charles Taylor www.hup.harvard.edu. Viitattu 18.12.2020. (englanniksi)
  7. Communitarianism | political and social philosophy Encyclopedia Britannica. Viitattu 18.12.2020. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mulhall, Stephen & Swift, Adam: Liberals and communitarians. 2nd edition. Oxford: Blackwell, 1996. ISBN 0-631-19819-9. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]