Maolaisuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Maolaisuus[1] eli Mao Zedongin ajattelu (kiinaksi: 毛泽东思想, pinyin: Máo Zédōng sīxiǎng[2]) on kiinalaisen Mao Zedongin (1893–1976) ajatuksiin perustuva ideologia ja liike.[1] Maon poliittisten oppien alkuperä on marxismi-leninismissä sekä vähäisemmässä määrin klassisessa liberalismissa, anarkismissa ja feminismissä. Myös kiinalainen nationalismi vaikutti Maoon jo nuorella iällä, ja imperialismin vastustamisella on hänen opeissaan keskeinen rooli. Neuvostoliiton keskusjohtoisen järjestelmän sijaan maolaisuus painottaa kansanjoukkojen kollektiivista tahtoa ja kykyä ja on luonteeltaan anti-intellektuellia. Sosialismiin siirrytään vallankumouksen kautta, mutta väkivaltainen luokkataistelu älymystön muodostamaa eliittiä vastaan jatkuu vielä tämän jälkeenkin.

Kansainvälinen maolainen liike syntyi 1960-luvulla sen jälkeen, kun Kiinan kansantasavalta Maon johdolla toi julki erimielisyytensä Neuvostoliiton johdon kanssa. Mao arvosteli neuvostoliittolaista sosialismia jo Josif Stalinin eläessä, mutta kiistat kärjistyivät Nikita Hruštšovin noustua johtoon. Mao piti esimerkiksi Hruštšovin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) 20. edustajakokouksessa 1956 esittämää Stalin-kritiikkiä ”yksipuolisena ja parjaavana” ja syytti puoluetta revisionismista. Maolaiset ovatkin kutsuneet itseään anti-revisionisteiksi korostaen aatteensa oikeaoppisuutta. Sanaa maolaisuus käyttivät varsinkin aiemmin lähinnä näiden vastustajat, mutta suhtautuminen siihen on nykyään lieventynyt ja monet anti-revisionistit kutsuvat itseään avoimesti maolaisiksi.

Teesit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista (1964). Erikielisiä painoksia kiinalaisella torilla.

Kiinan valtion virallisen verkkoportaalin mukaan Mao Zedongin ajattelu on ”tieteellinen aatejärjestelmä, jonka kehitti joukko Mao Zedongin edustamia Kiinan kansantasavallan varhaisia vallankumousjohtajia. Marxismi-leninismin periaatteille perustuvassa järjestelmässä yhdistyvät rikkaat ja ainutlaatuiset kokemukset, joita Kiina on saanut pitkään harjoittamansa vallankumouksen ja rakennustyön kautta.” Sivuston mukaan Mao Zedongin ajattelun tärkeimmät kohdat ovat:[3]

  1. Kansan sota. Puolueen aseellinen siipi ei saa olla kansanjoukoista erillinen. Vallankumous on mahdollinen vain, kun kansan tarpeet ja vaatimukset huomioidaan.
  2. Uusi demokratia. Sosialismiin siirtyminen on mahdollista vasta, kun aineelliset olot (elintaso) ovat riittävän kehittyneet. Taantumuksellinen porvaristo ei kuitenkaan kykene aikaansaamaan kehitystä.
  3. Ristiriidat ovat yhteiskunnan tärkein ominaisuus. Tärkeimpiä ristiriitoja ovat kansanjoukkojen sisäiset jakolinjat sekä työtätekevän kansan ja sen vihollisten välinen jako. Erilaiset ristiriidat on ratkaistava erilaisin tavoin.
  4. Kolmen maailman teoria. Kylmän sodan aikana valtiot jakautuivat kolmeen ryhmään: 1) aggressiivista imperialismia edustavat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto; 2) Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olevat imperialistiset valtiot; 3) ei-imperialistiset valtiot. Ensimmäinen ja toinen maailma hyväksikäyttävät kolmatta maailmaa, josta riistetyllä omaisuudella ne lahjovat oman työväestönsä tottelevaiseksi. Siksi vallankumous alkaa todennäköisimmin juuri kolmannessa maailmassa, jonka kansalla ei ole mitään menetettävää. Vallankumous voi levitä muihin maihin, joten se heikentää imperialismia.

Encyclopædia Britannican mukaan erityisesti vallankumousopeilla on maolaisuudessa suuri merkitys. Niitä ovat menestyksekkäästi käyttäneet hyväksi myös muut kuin kiinalaiset ja marxilais-leninistiset ryhmät. Maolaisuus on luonteeltaan anti-intellektuellia ja panee toivonsa kansajoukkojen kollektiiviseen osaamiseen ja tahtoon.[2] Älymystön eliitti syrjäytetään väkivaltaisella luokkataistelulla, joka Maon mukaan jatkuu koko sosialistisen vaiheen ajan ennen lopullista siirtymää kommunismiin.[4]

Maon Zedongin ajattelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta ja nuoruus (1915–1927)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao Zedongin (1893–1976) omintakeinen poliittinen ajattelu kehittyi vaiheittain, ja sen synty tulee nähdä 1900-luvun alun Kiinan kontekstissa. Maa oli sisäisesti jakautunut ja siirtomaavaltojen miehittämä.[2] Yhteiskunta oli epätasa-arvoinen ja maalaisköyhälistön asema huono.[5] Väkivaltaiset levottomuudet ja kapinat olivat yleisiä, ja rikollisten julkinen nöyryyttäminen ja teloittaminen olivat tavanomaisia käytäntöjä.[6] Peräti kymmenesosa kiinalaisista oli työttömiä, eli köyhyydessä ja suhtautui vihamielisesti maanomistajaluokkaan, johon Maonkin perhe kuului.[7] Jopa rauhan ja hyvien satojen aikoina miljoonia ihmisiä kuoli nälkään vuosittain.[8] Kiinalaisen älymystön keskuudessa kehittyi vuodesta 1915 alkaen radikaali liike, joka hylkäsi länsimaisen liberalismin ihanteet ja pani toivonsa marxilaisuuteen ja leninismiin.[9]

Mao oli luonteeltaan opportunistinen ja suhtautui varauksellisesti ylenmääräiseen teoretisointiin.[2] Jo varhain hänen ajatteluaan leimasi voimakas länsimaiden ja imperialismin vastaisuus.[2] Marxismi-leninismiin hän alkoi tuntea vetoa 1910-luvun viimeisinä vuosina,[10][2] ja vuonna 1919 hänen ajattelunsa radikalisoitui voimakkaasti.[11] Marxilaisuuden lisäksi Mao sai vaikutteita klassisesta liberalismista, anarkismista ja feminismistä.[12] Alkuvuodesta 1921 hän vakuuttui lopullisesti siitä, että myös kiinalainen yhteiskunta tulisi rakentaa kommunismin oppien mukaisesti.[10] Nuoruudessaan Mao jakoi kiinalaisälymystön perinteisen käsityksen, jonka mukaan työläiset ja pienviljelijät olivat tietämättömiä ja likaisia. Kommunistiksi ryhdyttyään Maon mielikuva työväestöstä muuttui positiivisemmaksi.[10] Mao suhtautui kuitenkin edelleen ylenkatseella maalaisiin ja yhtyi Karl Marxin kantaan, jonka mukaan vallankumouksen tulee tapahtua kaupunkien työväestön johdolla.[10][2] Vasta kesän 1925 mielenosoitukset Shaoshanissa vakuuttivat Maon maalaisköyhälistössä piilevästä poliittisesta mahdista. Myöhemmällä urallaan hän tukeutuikin politiikassaan juuri maaseutuun ja alkoi pitää sitä Kiinan uudestisyntymän alkulähteenä.[10]

Kiinan sisällissota (1927–1949)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao kirjoittaa teoriaansa ”pitkittyneestä sodasta”. Kuva Yan’anista vuodelta 1938.

Pitkän marssin myötä Mao nousi Kiinan kommunistisen puolueen tosiasialliseksi johtajaksi. Hän asettui Yan’aniin, missä hän vuosina 1936–1940 kirjoitti monet merkittävimmistä politiikan tutkielmistaan. Hän kehitti oman tulkintansa dialektiikasta ja esitteli kiinalaistetun marxilaisuuden teorian ensimmäistä kertaa.[13] Nämä ajatukset kehittyivät edelleen Kiinan kansantasavallan perustamisen (1949) jälkeen, jolloin Mao hylkäsi Neuvostoliitosta omaksutun opin, jonka mukaan teollistumisen tulisi edeltää sosialismiin siirtymistä.[14] Suuren harppauksen (1958–1960) jälkeisinä vuosina Mao alkoi enenevässä määrin korostaa jatkuvan luokkataistelun merkitystä.[15][16]

”Poliittinen valta saa alkunsa kiväärin piipusta” kuuluu Maon tunnetuimpiin lausahduksiin. Ajatukseen todennäköisesti vaikuttivat hänen kokemuksensa nuorena Sun Yat-senin armeijan sotilaana.[9] Kiinan sisällissodan alussa Mao toivoi satojen miljoonien aseistamattomien maalaisten yht’aikaisen kansannousun johtavan nopeaan vallankumoukseen. Todellisuudessa vallankumouksen ydinjoukoksi muotoutui kommunistisen puolueen aseellinen siipi, Kiinan puna-armeija eli myöhempi Kansan vapautusarmeija. Se hyötyi suuresti Kiinan maalaisväestön hiljaisesta sympatiasta, mikä mahdollisti pitkittyneen kulutussodan kaupunkeihin tukeutunutta Kuomintangia vastaan.[17]

Yan’anin-vuosinaan 1936–1940 Maolla oli pitkästä aikaa mahdollisuus paneutua politiikan opiskeluun ja kirjoittamiseen. Hän luki neuvostoliittolaista filosofiaa ja kehitti oman näkemyksensä dialektiikasta. Hän kirjoitti myös paljon sissi- ja vallankumoussodan teoriaa. Kiinan–Japanin sodan alkuvuosina Mao oli valmis Kuomintangia kohtaan tehtyihin myönnytyksiin, ja suosi ajatusta pitkästä, yhdistyneen rintaman käymästä kulutussodasta. Sodan jälkeen Kiina tuli jälleenrakentaa KKP:n ja Kuomintangin yhteistyössä. Talvesta 1939–1940 alkaen kommunistien tulevaisuudennäkymät olivat kohentuneet ja Mao omaksui puhdasoppisemman linjan, jonka mukaan jälleenrakennuksesta vastaisi kommunistien johtama ”useiden puolueiden diktatuuri”. Mao myös katsoi, että Kiinan kamppailu Japania vastaan oli osa maailmanlaajuista vallankumousta, jossa työtätekevä väestö taisteli Ison-Britannian, Saksan ja Japanin harjoittamaa imperialismia vastaan. Kaukaisemmassa tulevaisuudessa tulisi kuitenkin aika kommunistien yksinvallalle ja sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen perustamiselle.[13]

Lokakuussa 1938 Mao esitteli ensimmäistä kertaa ajatuksen ”kiinalaistetusta” marxilaisuudesta, joka sopeutuisi paitsi Kiinan yhteiskunnallisiin oloihin myös Kiinan kulttuurin ominaispiirteisiin. Eräänä tarkoituksena oli vähentää Kiinan riippuvuutta Neuvostoliiton avusta ja heikentää Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Kiinan sisäisiin asioihin.[13] ”Kiinalainen kommunismi” ja ”marxilaisuuden kiinalaistaminen” merkittiin puolueohjelmaan 1945. Käytännössä tämä tarkoitti maolaisuuden virallistamista.[18]

Kansantasavallan vuodet (1949–1976)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1949 Mao julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi, ja hänet nimitettiin valtionpäämieheksi.[19] Alkuun maata johdettiin neuvostolaisten asiantuntijoiden avulla.[20] Mao ja Liu Shaoqi päättivät, että sosialismiin siirtyminen alkaisi kaupungeista. Maatalous kollektivisoitaisiin vasta, kun kotimainen teollisuus kykenisi tuottamaan tähän tarvittavat koneet.[14] Seuraavina vuosina Mao vähitellen hylkäsi Neuvostoliitosta omaksutun ajatuksen, jonka mukaan teollistumisen tulisi edeltää sosialismiin siirtymistä.[14] Neuvostoliiton äärimmäisen keskitettyyn talousjärjestelmään Mao suhtautui skeptisesti.[21]

Vuodesta 1957 alkaen Mao,[22] joka sisällissodan vuosina oli kuulunut KKP:n stalinistisiipeen,[23] alkoi enenevässä määrin irtautua neuvostojohtaja Josif Stalinin esimerkistä. Kansantasavallan alkuvuosien neuvostotyylinen hallinto korvautui ”vallankumousidealismilla”.[22] Yhteistoimintatilojen saavutuksista vakuttuneena Mao pani uskonsa tavallisten kiinalaisten ja erityisesti maaseudun väestöön, jota alettiin mobilisoida erilaisiin massakampanjoihin. Niissä kiinalaisia kannustettiin ponnistelemaan vallankumouksellisten tavoitteiden eteen puutteellisista aineellisista resursseista välittämättä.[14] Mao huolestui 1960-luvulla uuden byrokraattisen ja puolue-eliitin synnystä. Ratkaisuksi hän ehdotti kansanjoukkojen kollektiivista tahtoa ja päätöksentekoa, jotka korvasivat perinteisen taloustieteen ja johtamistaidon.[2] Moniin Maon joukkokampanjoihin liittyi poliittista väkivaltaa, eivätkä ne kyenneet luomaan vakaata talouskasvua.[2] Maon kauden lopulla suurin osa Kiinassa käydystä poliittisesta keskustelusta taantui erilaisten ulkoa opeteltujen iskulauseiden ja kliseiden toisteluksi. Erityisen suuri merkitys oli Pienellä punaisella kirjalla, johon oli koottu yksinkertaistettuja otteita Maon teksteistä.[18]

Vuoden 1954 perustuslaissa mainittiin toistuvasti sekä ”suuri johtaja puhemies Mao Zedong” että ”Mao Zedongin ajattelu”. Vuonna 1975 viittaukset suureen johtajaan poistettiin ja Mao Zedongin ajattelu korvattiin ”marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajattelulla”.[24]

Maon kuoltua (1976–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maon kuollessa suurin osa kiinalaisista oli jo menettänyt uskonsa kommunismiin ja maolaisuuteen. Kiinan uusi johto oli aiempaa maltillisempi mutta vältti Maon ylenmääräistä kritisointia.[25] Maon kuolemaa seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Hua Guofeng, joka esiintyi Maon ideologisen perinnön suojelijana. Vuonna 1977 ilmestynyt Maon Koottujen teosten V osa sementoi Huan aseman Maon ajattelun virallisena tulkitsijana.[18]

Deng Xiaoping syrjäytti Huan 1980-luvun alussa ja aloitti maolaisten rakenteiden purkamisen. Mao Zedongin ajattelua ei enää nähty yksittäisen henkilön luomuksena vaan Kiinan vallankumousjohtajien kollektiivisen viisauden kiteytymänä.[18] Koulutusta ja ammattimaista johtajuutta alettiin painottaa jälleen, eikä maolaisuudella nykyään ole Kiinassa kuin historiallista merkitystä.[2] Kiinan nykyinen perustuslaki mainitsee silti edelleen Mao Zedongin ajattelun yhdessä ”Deng Xiaopingin teorian” sekä ”Xi Jinpingin ajattelun” kanssa.[26]

Kansainvälinen maolainen liike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maolaisuus sai kannatusta erityisesti monissa Aasian kommunistisissa puolueissa. Euroopassa maolaiset jäivät vähemmistöön, joskin vasemmistoradikaalien liikehdinnässä maolaisuus oli monissa länsimaissa vahvassa asemassa. Kiinan ainoa valtiollinen liittolainen Euroopassa oli Albania. Enver Hoxhan johtama sulkeutunut valtio kuitenkin riitaantui Kiinan kommunistinen puolueen kanssa Maon kuoltua (1976) ja hoxhalaisuus itsenäisenä liikkeenä syntyi. Maon kuoleman jälkeen 1976 Neljän kopla pyrki jatkamaan edeltäjänsä linjalla, mutta ryhmä pidätettiin ja valtaan nousi Hua Guofeng ja Deng Xiaoping. Kiinan kommunistinen puolue alkoi siirtyä pois Maon linjoilta ja maassa aloitettiin talousuudistukset. Maa siirtyi myös ideologisesti pois Maon opeista, vaikka virallisesti aatteellista jatkuvuutta Maon ajatteluun korostetaan nykyäänkin.

Kansainvälisesti maolaisuus joutui hajaannustilaan Maon kuoleman ja Dengin uudistusten myötä. Hajaannus alkoi hälvetä 1980-luvulla, kun osa maolaisista puolueista tuomitsi Dengin näkemyset revisionistisina. Maolaisuuden elpymisessä oleellisinta roolia esitti Perun kommunistisen puolue, joka tuomitsi niin Neuvostoliiton kuin Kiinankin nykyjohtajat pettureiksi ja aloitti Maon oppeja noudattaen vallankumouksellisen kansansodan hallitusta vastaan 1980.

Tunnetuimpia nykyisiä maolaisia puolueita ovat Filippiinien kommunistinen puolue, Intian kommunistinen puolue (maolainen), Perun kommunistinen puolue (Loistava polku) ja Nepalin kommunistinen puolue (maolainen), jotka kaikki ovat mukana sotilaallisessa toiminnassa. Useat maolaiset puolueet ovat kiellettyjä kotimaissaan.

Maolaisuus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maolaisuus herätti kiinnostusta 1960-luvulla Suomessakin. Maolaisuuteen kallistuneita opintopiirejä alettiin perustaa syksystä 1967[27] lähtien, aluksi Helsinkiin. Toimintaa oli pääkaupungin lisäksi ainakin Raumalla, Turussa, Jyväskylässä ja Oulussa. Syksyllä 1967 dramaturgian opiskelija Jarmo Lavila perusti ensimmäisen maolaisen opintokerhon Tampereelle.[28] Muutoinkin maolainen toiminta oli Tampereella paljon näkyvämpää ja aktiivisempaa kuin Helsingissä. [29]. Alkuvuodesta 1969 virallistettiin parisen vuotta toiminut Helsingin marxilais-leniniläinen seura (HMLS). Toiminnan kehittyessä 1970-luvun alussa perustettiin Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR, 1973–1979) maolaisten maanlaajuiseksi organisaatioksilähde?. Maolaisjärjestöt julkaisivat lehtiä Punakaarti (1969–1975)[30] ja Lokakuu (1972–1978)[31][32].

Parhaimmillaan maolaisten toiminnassa oli mukana noin 100–200 ihmistä. Toimintaa leimasi suhde Suomen kommunistisen puolueen (SKP) oppositioon eli taistolaisiin, joilla oli 1970-luvulla hallitseva asema etenkin vasemmistonuorison keskuudessa. SKP kokonaisuudessaan tuomitsi maolaiset vasemmistolahkolaisina ja pyrki eristämään MLR:n kaikin mahdollisin keinoin. Varsinkin maolaisten Neuvostoliitto-kritiikki oli liikaa NKP:n johtoaseman tunnustaneille suomalaiskommunisteille. Vuonna 1968 maolaiset olivat esillä Neuvostoliittoa kritisoineissa mielenosoituksissa Helsingissä Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen. Osa maolaisista vaikutti SDP:tä erkaantuneessa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisessa Liitossa.lähde?

Suomen maolaisista dokumentin ohjanneen Jouko Aaltosen mukaan maolaiset puhuivat ensimmäisten joukossa suomettumisesta sekä vastustivat presidentti Urho Kekkosen ylivaltaa ja hänen uudelleenvalintaansa poikkeuslailla vuonna 1973.[33]

Tutkija Kimmo Rentolan mukaan maolaiset olivat Suomessa vähälukuisuudestaan huolimatta ennätyksellisen voimakkaasti solutettu ryhmä: sekä suojelupoliisilla, SKP:n kaaderiosastolla, KGB:llä, nuortaistolaisilla että kiinalaisilla oli samanaikaisesti tiedottajansa heidän joukossaan.[34] Suojelupoliisi arvioi vuonna 1968 maolaisuuden erityisen tarkasti silmällä pidettäväksi liikkeeksi, koska siitä arveltiin tulevan Ruotsin ja Norjan esimerkin mukaisesti Suomen johtava radikaalin vasemmiston liike.[33] Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan maolaiset olivat liikkeellä liian aikaisin ja menettivät sen tilaisuuden, jota taistolaiset hieman myöhemmin osasivat käyttää. Maolaisia vahtinut Supo pääsi Tarkan mukaan liian myöhään jyvälle taistolaisista, jotka onnistuivat miehittämään valta-asemansa miltei varkain.[35]

Maolaisten toiminta kriisiytyi ja hiipui 1970-luvun lopulla. MLR:n lakkauttamisen jälkeen maolaiset kuitenkin jatkoivat toimintaansa perustamansa Vaihtoehtoliike Idun puitteissa sekä Uusi kapina -yhdistyksessä ja Ihmiskunta-seurassa.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Feigon, Lee: Mao: A Reinterpretation. The University of Michigan, 2002. ISBN 9781566634588. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-258-3.
  • Pantsov, Alexander V. & Levine, Steven I.: Mao: The Real Story. Simon and Schuster, 2012. ISBN 9781451654493. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Schram, Stuart R.: Mao Tse-tung. Täydennetty uusintapainos, alkuperäinen teos vuodelta 1966. Iso-Britannia: Penguin Books, 1967. ISBN 9780140208405. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Schram, Stuart Reynolds: Mao Zedong Encyclopædia Britannica. 5.9.2020. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  • Terrill, Ross: Mao: A Biography. Uusintapainos, alkuperäinen teos vuodelta 1980. Stanford University Press, 1999. ISBN 9780804729215. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b maolaisuus. Kielitoimiston sanakirja, Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy 2020. Viitattu 2.9.2021.
  2. a b c d e f g h i j Maoism. Encyclopædia Britannica, 15.5.2018. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  3. Basic components of Mao Zedong Thought. China.org.cn. Viitattu 2.9.2021. (englanniksi)
  4. Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  5. Schram 2020 (johdanto ja luku ”Legacy”).
  6. Pantsov & Levine 2012, s. 17, 19.
  7. Pantsov & Levine 2012, s. 17.
  8. Paltemaa & Vuori 2012, s. 20.
  9. a b Schram 2020 (”Early Years”).
  10. a b c d e Schram 2020 (”Mao and the Chinese Communist Party”).
  11. Schram 1966, s. 48–49; Pantsov & Levine 2012, s. 62–64.
  12. Schram 1966, s. 36, 53–55; Pantsov & Levine 2012, s. 35–36, 71–77.
  13. a b c Schram 2020 (”The road to power”).
  14. a b c d Schram 2020 (”The emergence of Mao’s road to socialism”).
  15. Cultural Revolution. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, Inc. 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  16. Schram 2020 (luvut ”Retreat and counterattack” ja ”The Cultural Revolution”).
  17. Schram 2020 (”The Communists and the Nationalists”).
  18. a b c d Mao Zedong Thought. ChinesePosters.net. Viitattu 2.9.2021. (englanniksi)
  19. Paltemaa & Vuori 2012, s. 24–25.
  20. Schram 2020 (”Formation of the People’s Republic of China”).
  21. Paltemaa & Vuori 2012, s. 94.
  22. a b Terrill 1980, s. 22–23.
  23. Feigon 2002, s. 58.
  24. Cohen, Jerome Alan: China's Changing Constitution. Northwestern Journal of International Law & Business, Spring 1979, 1. vsk, nro 1, s. 57–121. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 2.9.2021. (englanniksi)
  25. Paltemaa & Vuori 2012, s. 241–242, 256–269.
  26. Constitution of the People's Republic of China. The National People’s Congress of the People’s Republic of China. Viitattu 2.9.2021. (englanniksi)
  27. Yrjä, Ilkka: Taistolaisuus selätti Maon Suomessa. Demokraatti 9.6.2016, s. 10.
  28. Väitökset, Tampereen yliopiston kirjasto
  29. Pirkko-Liisa Kastari: Maolaiset – 60-luvun nuoret, jotka joutuivat marginaaliin, Nuorisotutkimusseura
  30. Punakaarti : marxilainen-leniniläinen työväenlehti finna.fi. Viitattu 13.9.2021.
  31. Lokakuu finna.fi. Viitattu 13.9.2021.
  32. Lokakuu : viikkolehti finna.fi. Viitattu 13.9.2021.
  33. a b Hirvasnoro, Kai: Muistoja Suomen maolaisista 2.5.2020. Kansan Uutiset.
  34. Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta, s. 151 (toim. Matti Simola & Tuulia Sirvio). Gummerus, 1999.
  35. Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 315. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Maolaisuus.