Kommunistinen manifesti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kommunistisen puolueen manifesti (saks. Manifest der kommunistischen Partei; tunnettu yleisesti nimellä Kommunistinen manifesti) on Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kuuluisin kirjoitus, ja se julkaistiin vuonna 1848.[1] He kirjoittivat sen Brysselissä Kommunistien liiton julistukseksi, ja se julkaistiin ensi kerran helmikuussa 1848 saksankielisenä Lontoossa, Britanniassa. Manifestissa kuvaillaan, miten kapitalismin kehitys tulee väistämättä johtamaan proletariaatin suorittamaan vallankumoukseen, jonka seurauksena kapitalismi korvautuu sosialismilla ja kommunismilla. Siinä ei kuitenkaan kuvailla tulevaa kommunistista yhteiskuntaa.

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistisen puolueen manifestin alkuperäisen painoksen kansi.

Kommunistisen puolueen manifesti alkaa:

"Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit."

Varsinainen asiateksti alkaa:

"Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa – – sortaja ja sorrettu ovat – – käyneet keskeytymätöntä taistelua – – mikä joka kerta on päättynyt joko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen häviöön."

Esimerkkeinä sortajista ja sorretuista eri aikakausina mainitaan vapaat ja orjat, patriisit ja plebeijit, paronit ja maaorjat sekä ammattikuntien mestarit ja oppipojat. Näillä oli kuitenkin vain historiallista merkitystä, sillä Marxin omana aikana kaikkia aikaisempia tärkeämmäksi olivat hänen mukaansa tullut porvariston ja proletariaatin väliset ristiriidat.

Neliosainen Kommunistisen puolueen manifesti toteaa ”kommunismin” nousseen yleiseksi herjasanaksi ja ilmoittaa että manifestin tarkoituksena on tehdä selväksi kommunistien näkemykset.

Osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

I osassa ”Porvarit ja proletaarit” todetaan aluksi: ”Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa.” Sen jälkeen kuvataan ”porvarillisen yhteiskunnan” ja proletariaatin kehitystä sekä lopuksi ennustetaan: ”Porvariston häviö ja proletariaatin voitto ovat yhtä väistämättömiä.”

II osassa ”Proletaarit ja kommunistit” määritellään kommunistit proletariaatin puolueeksi ja käydään läpi kommunisteja vastaan esitetyjä syytöksiä. II osan lopussa manifesti esittää myös kymmenen kohdan ohjelman proletariaatin toteutettavaksi sen saavutettua poliittisen herruuden.

  1. Maaomaisuuden pakkoluovutus ja maankoron käyttö valtion menoihin.
  2. Korkea progressiivinen vero.
  3. Perintöoikeuden lakkauttaminen.
  4. Kaikkien emigranttien ja kapinallisten omaisuuden takavarikoiminen.
  5. Luoton keskittäminen valtion käsiin kansallispankin kautta, jolla on valtion pääoma ja ehdoton yksinoikeus.
  6. Kulkulaitosten keskittäminen valtion käsiin.
  7. Valtion tehtaiden ja tuotannonvälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen ja maiden parantaminen yhteisen suunnitelman mukaisesti.
  8. Samanlainen työvelvollisuus kaikille, teollisuusarmeijain muodostaminen varsinkin maanviljelyä varten.
  9. Maanviljelyn ja teollisuuden harjoittamisen yhdistäminen; toiminta maaseudun ja kaupungin välisen eroavuuden poistamiseksi vähitellen.
  10. Kaikkien lasten yhteiskunnallinen ja maksuton kasvatus. Lasten tehdastyön poistaminen nykyisessä muodossaan. Kasvatuksen yhdistäminen aineelliseen tuotantoon jne. jne.

Yllä olevista vaatimuksista Marx kirjoittaa tosin jo vuoden 1872 esipuheessaan: ”Tämän kohdan tulisi nykyisin kuulua monessa suhteessa toisin. – – Tämä ohjelma on nykyään paikoitellen vanhentunut.”

III osa ”Sosialistinen ja kommunistinen kirjallisuus” arvostellaan tuolloisista sosialistisista suuntauksista ja kirjoituksista niitä, joita Marx ja Engels pitivät virheellisinä. Kristillisestä sosialismista manifesti toteaa: ”Kristillinen sosialismi on vain se vihkivesi, jolla pappi siunaa ylimyksen kurkun.” Pikkuporvarilliseksi sosialismiksi manifesti sanoi sellaista sosialistista ajattelua, joka vaati paluuta menneisyyden tuotantosuhteisiin ja ammattikuntalaitokseen. Manifesti arvosteli myös Pierre-Joseph Proudhonin yksilöanarkismia. Utopistista sosialismia manifesti piti hyvin tehottomana.

IV osassa ”Kommunistien suhde erilaisiin oppositiopuolueisiin” todetaan kommunistien toimivan yhdessä eräiden kirjoitusajankohdan sosialististen ja tasavaltalaisten liikkeiden kanssa mutta esittävän avoimesti näkemyksensä ja pyrkimyksensä kommunistiseen vallankumoukseen. Manifestissa ei mainita lainkaan sen julkaisijaa, Kommunistien liittoa. Manifestin viimeisissä lauseissa julistetaan:

"Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallan­kumouksen edessä. Proletaareilla ei ole siinä muuta menetettävää kuin kahleensa. Voitettavana heillä on koko maailma. Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!"

Manifestin viimeinen lause tuli myöhemmin tunnetuksi muun muassa Neuvostoliiton tunnuslauseena.

Julkaisuhistoria ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manifestin synty ja alkuperäinen julkaisu (1847–1848)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten emigranttivallankumouksellisten järjestö Kommunistien liitto perustettiin kesällä 1847 Pariisissa Marxin ja Engelsin aloitteesta aiemman Oikeamielisten liiton tilalle.[2] Engels laati liiton aatemaailman selvitykseksi syksyllä 1847 Kommunismin periaatteet (”Grundsätze des Kommunismus”) -nimisen kirjasen, joka oli tarkoitettu vastavedoksi Moses Hessin samaan tarkoitukseen laatimalle ”Kommunistiselle katekismukselle”. Engelsin katekismus-muotoon eli kysymysten ja vastausten sarjaksi laatima teos oli yksi valmisteluvaihe Kommunistisen manifestin synnyssä.[3] Kommunistien Liiton toisessa kongressissa, joka pidettiin Lontoossa marras–joulukuussa 1847, hyväksyttiin liitolle uudet säännöt ja tavoitteet. Kongressi pyysi Marxia ja Engelsiä laatimaan liitolle ohjelmajulistuksen, jossa selvitettäisiin sen päämääriä ja politiikkaa. Marx ja Engels laativat manifestin Brysselissä Belgiassa, mutta sen ensimmäinen painos painettiin Työväen sivistysseuran (Kommunistischer Arbeiterbildungsverein) Lontoon-toimistossa helmikuun 1848 lopussa. Alkuperäinen versio oli saksankielinen ja 23-sivuinen.[2][4] Manifesti ilmeisesti kirjoitettiin kiireessä Kommunistien liiton hallituksen hoputettua Marxia ja Engelsiä laittamaan sen julkaisukuntoon. Teksti syntyi yhteistyönä ja vastasi molempien kirjoittajien näkmyksiä, mutta lopullinen versio lienee Marxin kirjoittama. Korjattu, 30-sivuinen uusi laitos julkaisiin saman vuoden huhti- tai toukokuussa.[2]

Vaikka manifesti julkaistiin vain päiviä Euroopassa alkaneen vuoden 1848 vallankumousaallon alkamisen jälkeen, sen välitön vastaanotto jäi hyvin vaisuksi. Teoksesta otettiin vain yksi saksankielinen painos vuonna 1848, eivätkä sen käännösprojektit edenneet edes vallankumousten alettua Pariisissa, Wienissä ja Berliinissä. Marx itse totesi päätoimittamassaan Neue Rheinische Zeitungissa, että toiveet proletariaatin ryhmittymisestä vallankumoukselliseksi luokaksi olivat ennenaikaisia.[5] Vuoden 1848 aikana Kommunistisesta manifestista julkaistiin yhteensä kolme painosta, joiden yhteenlaskettu kappalemäärä oli joitain tuhansia. Marx julkaisi manifestin tekstin myös useassa osassa Deutsche Londoner Zeitung -lehdessä ja osia siitä ilmestyi eräissä muissa lehdissä.[2][4]

Nousu kuuluisuuteen ja täydennykset (1848–1917)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1848 vallankumouksen tyrehdyttyä ja Kommunistien liitonkin jouduttua tukahdutetuksi vuonna 1852 Kommunistinen manifesti katosi vuosikausiksi lähes kokonaan saatavilta. Saksankielisestä alkutekstistä ei otettu uusia painoksia ennen vuotta 1864. Sitä ennen ehdittiin julkaista vain kaksi vähälle huomiolle jäänyttä käännöstä, vuoden 1848 lopulla ilmestynyt ruotsinkielinen käännös sekä vuonna 1850 ilmestynyt lyhennetty englanninkielinen käännös. Englanninnos ja Marxin samana vuonna Neue Rheinische Zeitungin viimeisessä numerossa uudelleenjulkaisema teoksen kolmas luku olivat manifestin ensimmäiset julkaisut, joissa Marx ja Engels mainittiin sen kirjoittajina.[2][4]

Aina 1870-luvulle asti Manifesti tunnettiin lähinnä vain saksankielisessä maailmassa, ja sielläkin vain heikosti. Kun 1870-luvulta lähtien sosialistipuolueiden määrä ja koko alkoivat kasvaa, levisivät samalla uudet painokset Kommunistisesta manifestista useilla eri kielillä.[5] Marxin vaikutus vuonna 1864 perustetussa ensimmäisessä internationaalissa ja hänen kirjoittamansa vuoden 1871 Pariisin kommuunin puolustuspuhe (Kansalaissota Ranskassa) tekivät hänestä kansainvälisen kuuluisuuden ja lisäsivät kiinnostusta myös hänen aiempaa tuotantoaan kohtaan. Mihail Bakunin julkaisi ensimmäisen venäjänkielisen käännöksen vuonna 1869 ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä eniten painoksia ilmestyikin venäjäksi ja Venäjän keisarikunnan muilla kielillä, jopa enemmän kuin saksaksi.[2] Vuoteen 1914 mennessä erikielisiä painoksia oli jo useita satoja.[5]

Vuonna 1872 Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) johtajia vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä syyttäjä luetutti koko Kommunistisen manifestin tekstin oikeuden pöytäkirjaan todisteena sosialistien vaarallisuudesta. Tämän seurauksena se voitiin ensimmäistä kertaa julkaista Saksassa suurena painoksena, sillä mikään ei rajoittanut julkisten oikeusasiakirjojen uudelleenjulkaisua. Tästä vuoden 1872 painoksesta tuli kaikkien myöhempien painosten perusta. Marx ja Engels kirjoittivat siihen selittävän esipuheen, jollainen liitettiin useimpiin myöhempiin painoksiin. He laativat uuden esipuheen vuonna 1882 toiseen venäjänkieliseen painokseen ja Engels teki Marxin kuoleman jälkeen vielä viisi uudistettua esipuhetta vuosina 1883–1893 julkaistuihin saksan-, englannin-, puolan- ja italiankielisiin laitoksiin.[2] Näissä esipuheissa Marx ja Engels myönsivät teoksen sisällön jo osittain vanhentuneeksi. Vuoden 1872 esipuheessa he pohtivat mahdollisuutta täydentää alkuperäistä tekstiä päivitetyillä kannanotoilla, mutta vuoden 1883 esipuheessa Engels totesi, ettei Marxin kuoltua enää kukaan muu voisi sitä tehdä. Vuoden 1888 englanninkieliseen laitokseen Engels kuitenkin lisäsi joukon selittäviä alaviitteitä.[6]

Myöhempi vaikutus (1917–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistinen manifesti nousi erityiseen merkitykseen vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeisessä maailmassa, jossa riitti kommunisteja, jotka olivat valmiita ja halukkaita toteuttamaan vallankumouksen.[7] Sosiaalidemokraattinen työväenliike ei ollut varsinaisesti edellyttänyt kannattajiltaan marxilaisen teorian klassikoihin perehtymistä, joten esimerkiksi Saksassa SPD:n Erfurtin ohjelmaa julkaistiin kymmenen kertaa suurempina painosmäärinä kuin Kommunistista manifestia. Sen sijaan bolševikkien perustamalle uudelle kommunistiselle liikkeelle kaikkien päätösten perusteleminen marxilaisella teorialla oli paljon keskeisempää, joten valveutuneiden kannattajien odotettiin tutustuvan ainakin Kommunistiseen manifestiin.[2]

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manifesti suomennettiin ensimmäisen kerran vuonna 1906 ja viimeksi vuonna 1998.

Manifestin nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manifesti ilmestyi alkujaan nimellä Kommunistisen puolueen manifesti (Manifest der kommunistischen Partei), mutta vuoden 1872 saksankielisestä painoksesta alkaen se on tunnettu paremmin lyhennetyllä nimellä Kommunistinen manifesti (Das Kommunistische Manifest).[2] Vuonna 1888 kirjoittamassaan esipuheessa Engels sanoi manifestin edustavan sosialistista kirjallisuutta, mutta julkaisuajankohtanaan vuonna 1848 se oli nimettävä kommunistiseksi eikä sosialistiseksi manifestiksi, jotta se erottuisi Marxin ja Engelsin vastustamista utopistisen sosialismin suuntauksista, joihin koko sosialismin käsite tuolloin yhdistettiin.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hobsbawm, Eric: Johdanto, s. 7–33 teoksessa Kommunistinen manifesti (suom. Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa). Vastapaino, Tampere 1998. Hobsbawmin esipuhe julkaistu alkujaan teoksessa The Communist Manifesto. A Modern Edition. Verso, Lontoo & New York 1998.
  • Briggs, Asa (päätoim.): Ratkaisun hetket: 100 tapahtumaa, jotka muuttivat maailmaamme, s. 234–237. Perustuu englanninkieliseen teokseen When, where, why and how it happened. Helsinki: Valitut palat, 1995. ISBN 951-584-073-2.
  • Stedman Jones, Gareth: ”Introduction”, The Communist Manifesto, s. 3–187. Englanti: Penguin Books, 2002. ISBN 978-0-140-44757-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 38. Otava, 2004.
  2. a b c d e f g h i Hobsbawm 1998, s. 7–13.
  3. Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia: utopiasta vankileirien saaristoksi (katkelma teoksesta). Otava 2012 Luekirja.fi. Viitattu 14.8.2016.
  4. a b c Schmidt, Walter: The Manifesto of the Communist Party (englanniksi) Encyclopedia of 1848 Revolutions. Ohion yliopisto. Viitattu 14.8.2016.
  5. a b c Gareth Stedman Jones, s. 14–17.
  6. a b Marx, Karl & Engels, Friedrich: esipuheet myöhempiin painoksiin, Kommunistinen manifesti (1998), s. 81–111.
  7. Gareth Stedman Jones, s. 22.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marx, Karl & Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. (Manifest der kommunistischen Partei, 1848.) Työväenliikkeen tietokirjoja. 6. painos (1. painos 1963). Helsinki: Kansankulttuuri, 1976. ISBN 951-615-024-1. Suomennos verkossa.
  • Marx, Karl & Engels, Friedrich: Kommunistinen manifesti. (Manifest der kommunistischen Partei, 1848.) Suomentaneet Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa. Johdanto: Eric Hobsbawm. Johdanto englanninkielisestä teoksesta The communist manifesto: A modern edition, 1998. Tampere: Vastapaino, 1998. ISBN 951-768-016-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]