Siirry sisältöön

Maaorjuus

Wikipediasta
Maaorjia keskiaikaisessa piirroksessa Horace de Viel-Castelin kokoelmasta.

Maaorjuus on nimitys myöhäisantiikissa, keskiajalla ja uuden ajan alussa vallinneelle yhteiskunnalliselle järjestelmälle, jossa maata viljelevä väestö ei ollut itsenäinen. Viljelijät eivät hallinneet maata perinnöllisesti talonpoikina, vaan he viljelivät maaherran omistamaa maata alustalaisina ilman muutto-oikeutta, ”turpeeseen sidottuina”.

Maaorjuus syntyi 400-luvulla Länsi- ja Itä-Roomassa samaan aikaan kuin varsinainen orjuus alkoi hävitä. Voimakkaimmin maaorjuuden syntyyn vaikutti raskaan, pyörällisen auran keksiminen. Maata kyettiin sen avulla muokkaamaan tehokkaammin kuin ennen, mikä johti kartanotalouden syntyyn entisten latifundioiden sijaan.

Alustalaisten ja herran (joka saattoi olla myös juridinen henkilö, kuten luostari tai kaupunkiyhteisö) väliset suhteet vaihtelivat sekä alueellisesti että ajallisesti voimakkaasti alisteisesta vuokrasuhteesta jopa niin sanottuun ruumiinherruuteen saakka. Maanomistajalla saattoi olla lain nojalla täydellinen tai osittainen tuomiovalta maaorjiinsa.

Vastineeksi maan hallussapidosta alustalaiset suorittivat erilaisia maksuja herralle, jolla saattoi olla esimerkiksi yksinoikeus alueen myllyn käyttöön. Alustalaisen tuli myös suorittaa työpalvelusta herran tilalla.

Jossakin osissa Eurooppaa myös ritarit saattoivat olla maaorjia eli herransa epävapaita sotilaspalvelijoita (ministeriales). Tämä oli yleistä varsinkin sydänkeskiajan Saksassa, missä joillakin seuduilla jopa 80 prosenttia ritareista saattoi olla epävapaita (Dienstleute).

Maaorjien piti viljellä maapalstaa ja maksaa veroa, mutta heitä ei yleensä saanut kaupata, kuten varsinaisia orjia. Heillä oli myös juridisia oikeuksia ja lakien suoma suoja, ja he saattoivat pitää tuottamansa ylijäämän itsellään ja ostaa itsensä vapaiksi. Monin paikoin maaorjat kasvattivat itselleen vehnää, joka oli tuolloin vaikeasti kasvatettava vilja mutta josta sai suuret myyntivoitot, ja näin saattoivat vaurastua. Kuninkaiden vallan vahvistuttua kuninkaat vapauttivat orjat maaorjiksi saadakseen verotuloja. Näin he olivat lakien eivätkä linnanherran oikkujen alaisina. 1300-luvun mustan surman aiheuttama työvoimapula vapautti Länsi-Euroopan talonpoikia maaorjuudestakin.[1]

Maaorjuus väheni Länsi-Euroopassa sydänkeskiajalla tehokkaampien viljelymenetelmien ja kaupunkien sekä kapitalismin nousun myötä. Ensimmäisenä se hävisi Italiassa 1100-luvulle tultaessa. Muualla Länsi-Euroopassa se tosiasiallisesti lakkasi mustan surman jälkeen 1300-luvun puolivälissä. Ruton aiheuttama työvoimapula vahvisti talonpoikien asemaa, mikä johti Länsi-Euroopassa maaorjuuden lakkauttamiseen.[2] Monet feodaalietuoikeudet, kuten yksinoikeus myllyyn, metsästykseen ja niin edelleen, säilyivät kuitenkin pitkälle uudelle ajalle, ja vapaan talonpojan asema saattoi olla käytännössä heikompi kuin maaorjan.

Samaan aikaan kun maaorjuus Länsi-Euroopassa väheni ja tyrehtyi, se juurtui Itä-Eurooppaan, jossa talonpojat joutuivat maaorjuutta muistuttaneeseen asemaan 1500-luvulla.

Maaorjuus Venäjällä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä maaorjuus kehittyi erityisen ankaraksi 1600-1700-luvuilla. Maaorjat (Malline:Lang-ru, krepostnye) olivat sidottuja maanomistajaan, ja heitä voitiin myydä, lahjoittaa tai periä lähes kuin omaisuutta, vaikka juridisesti he eivät olleet orjia.

Esimerkiksi Isovihan aikana sotavangeiksi joutuneet suomalaiset myytiin maaorjiksi venäläisille aatelisille. Tunnettu tapaus on Eufrosyne Fedorova, joka myytiin maaorjaksi 1700-luvun alussa ja päätyi tsarevitš Aleksei Petrovitšin rakastajattareksi.

Maaorjuus lakkautettiin Venäjällä virallisesti vuonna 1861 keisari Aleksanteri IIn manifestilla, mutta käytännössä vapautusprosessi kesti vuosikymmeniä.

Venäläisen maaorjuuden vaikutukset Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläinen maaorjuus vaikutti Suomeen kahdella päätavalla: suomalaisten orjuuttamisen kautta sotavankien kaupalla sekä alueellisesti Venäjälle luovutetuissa osissa Suomea.

Suomalaisten orjuuttaminen Isoviha-aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoviha-aikana vuosina 1714–1721 venäläiset joukot ryöstivät Suomesta arviolta 10 000–30 000 ihmistä, jotka myytiin maaorjiksi Venäjälle.[3][4] Venäläinen upseeristo välitti sotavangit edelleen myymällä heidät orjiksi venäläisille aatelisille.[3]

Vuosina 1715–1716 marssitettiin satoja siepattuja lapsia maateitse Savon kautta Viipuriin ja Pietariin, missä heidät kastettiin pakolla ortodokseiksi ja annettiin heille slaavilaiset etunimet.[3] Tunnettu esimerkki tästä on Eufrosyne Fedorova (noin 1700–1750), joka vangittiin Isoviha-aikana veljensä Ivanin kanssa ja myytiin maaorjaksi prinssi Nikifor Vjazemskille.[5][3] Hänestä tuli myöhemmin tsarevitš Aleksei Petrovitšin rakastajatar, ja hänen todistuksensa olivat ratkaisevassa roolissa tsarevitšin kuolemaan johtaneessa oikeudenkäynnissä vuonna 1718.[6]

Monet näistä orjuutettujen suomalaisten jälkeläisistä asuvat edelleen Venäjällä, erityisesti Karjalassa, maaorjataustaisina.[3] Orjuutetut suomalaiset joutuivat venäläisen maaorjuusjärjestelmän (krepostnoje pravo) alaisiksi, mikä tarkoitti että heidät sidottiin maanomistajaan ilman oikeutta muuttaa tai vaihtaa herraa.[4]

Maaorjuuden uhka Vanhassa Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle luovutetuilla alueilla, niin sanotussa Vanhassa Suomessa (Viipurin, Käkisalmen ja Kymenkartanon provinssit), venäläinen maaorjuusjärjestelmä uhkasi levitä myös paikallisiin suomalaisiin talonpoikiin.[3][7] Alue liitettiin hallinnollisesti osaksi Pietarin kuvernementtiä vuonna 1721 ja myöhemmin Viipurin kuvernementtiksi vuonna 1744.

Talonpoikia uhkasi täydellinen maaorjuus venäläisen mallin mukaan. Isännät korottivat veroja mielivaltaisesti, mikä aiheutti useita talonpoikaiskapinoita.[7] Käkisalmissa talonpoikien asema oli erityisen vaikea: "Orjamainen talonpojan asema Käkisalmessa päättyi vasta vuonna 1826, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen maaolojen järjestämisestä. Venäjän valtakunnassa yleisesti maaorjuus säilyi vielä lähes 40 vuotta pidempään."[3]

Vuonna 1798 keisari Paavali I antoi ukaasin, joka kielsi isäntien suorittamat mielivaltaiset veronkorotukset ja häädöt, mutta samalla myös talonpoikien muutot pois isäntiensä alueelta – mikä oli askel kohti maaorjuutta.[7] Tämä osoitti venäläisen maaorjuusjärjestelmän vaikutuksen leviämistä Vanhan Suomen alueelle.

Maaorjuuden lakkautus Vanhassa Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaorjuus Vanhassa Suomessa päättyi virallisesti vuonna 1826, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen maaolojen järjestämisestä.[3][4][8] Tämä oli 35 vuotta aikaisemmin kuin muualla Venäjän keisarikunnassa, jossa maaorjuus lakkautettiin vasta 1861 keisari Aleksanteri IIn manifestilla.[9]

Asetuksen myötä Vanhan Suomen talonpojat vapautuivat venäläisen maaorjuusjärjestelmän uhasta, vaikka täyttä elinikäistä omistusoikeutta tiloihin ei vielä saatu.[3][8] Talonpoikien asema parani kuitenkin vähitellen, eikä asia ratkennut kertaheitolla.[8]

Venäjän yleinen maaorjuuden lakkautus vuonna 1861 koski arviolta 23 miljoonaa maaorjaa, mikä oli noin kolmasosa koko Venäjän keisarikunnan väestöstä. Vielä vuonna 1858 Venäjän keisarikunnassa oli 23,1 miljoonaa yksityisten aatelisten omistamaa maaorjaa ja 19 miljoonaa valtion maaorjaa.[9] Lakkautusprosessi oli monimutkainen ja ristiriitainen, eikä se aina parantanut talonpoikien asemaa käytännössä – esimerkiksi Baltian alueella talonpoikien aseman on sanottu jopa huonontuneen maaorjuuden virallisen lakkautuksen jälkeen.

Vertailu muuhun Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa, joka syntyi 1809, ei koskaan ollut venäläisen mallin mukaista maaorjuutta. Keisari Aleksanteri I vahvisti Suomen perustuslait ja Suomen senaatin, mikä takasi että venäläinen maaorjuusjärjestelmä ei levinnyt muuhun Suomeen. Vanha Suomi liitettiin takaisin muuhun Suomeen vuonna 1812, ja sen jälkeen alueella noudatettiin Suomen lakeja.

Suomessa oli kuitenkin torpparijärjestelmä, joka muistutti joiltain osin maaorjuutta, vaikkakin oli huomattavasti lievempi järjestelmä kuin Venäjän maaorjuus.[10] Torpparit olivat kuitenkin juridisesti vapaampia kuin venäläiset maaorjat, ja torpparijärjestelmä lakkautettiin Suomessa vuonna 1918.

Maaorjuuden päättymisajankohtia eri maissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaorjuuden virallinen päättyminen ei aina tarkoita sen todellista päättymistä eikä varsinkaan talonpoikien olojen parantumista. Esimerkiksi Baltiassa talonpoikien aseman on sanottu huonontuneen maaorjuuden virallisen lakkautuksen jälkeen.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleislähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Blum, Jerome (1961). Lord and Peasant in Russia from the Ninth to the Nineteenth Century. Princeton University Press.
  • Domar, Evsey D.; Machina, Mark J. (1984). "On the Profitability of Russian Serfdom". The Journal of Economic History 44(4): 919–955.
  • Kolchin, Peter (1987). Unfree Labor: American Slavery and Russian Serfdom. Harvard University Press.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kallis orja, Mika Remes, Tiede, lokakuu 2014, sivut 52–57. arkisto
  2. ↑ Tuomas M. S. Lehtonen: ”Kirkon skisma ja rutto”, teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa, s. 176. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8
  3. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 Orjuudesta Käkisalmessa 24.6.2021. Namescope. Viitattu 25.4.2026.
  4. 1 2 3 Orjuudesta 9.10.2020. Kotimaa. Viitattu 25.4.2026.
  5. ↑ Gilchrist, Marianne McLeod (1994). "Aleksei Petrovich and Afrosin'ia Fedorova: In Their Own Words". Slavonica 1(5): 47–66.
  6. ↑ Hughes, Lindsey (1998). Russia in the Age of Peter the Great. Yale University Press. s. 406.
  7. 1 2 3 Vanha Suomi Yle Arkisto. Viitattu 25.4.2026.
  8. 1 2 3 Halila, Aimo (1986). Suomen historia 5: Kansallisen heräämisen aika. Helsinki: Weilin+Göös. s. 54. ISBN 951-35-2494-9.
  9. 1 2 Vuosisatainen järjestelmä kaatui Venäjällä 160 vuotta sitten 18.2.2021. Suomenmaa. Viitattu 25.4.2026.
  10. ↑ Venäjällä maaorjuus - Suomessa torpparijärjestelmä 14.11.2017. Suomi24. Viitattu 25.4.2026.tarvitaan parempi lähde
  11. ↑ Richard Oram, 'Rural society: 1. medieval', in Michael Lynch (ed.), The Oxford Companion to Scottish History (Oxford: University Press, 2005), s. 549.
  12. 1 2 J. A. Cannon, 'Serfdom', in John Cannon (ed.), The Oxford Companion to British History (Oxford: University Press, 2002), s. 852.
  13. ↑ The Colliers (Scotland) Act 1799 (text) (Hood family and coalmining)
  14. 1 2 Djuvara, Neagu: Între Orient și Occident. Țările române la începutul epocii moderne, s. 276. Humanitas publishing house, 2009. ISBN 978-973-50-2490-1 (romaniaksi)
  15. ↑ Aimo Halila: ”Autonomian ulottuvuudet”, Suomen historia 5 : Kansallisen heräämisen aika, s. 54. (Talonpoikien asema parani vähitellen, joten asia ei ratkennut kertaheitolla. Vuonna 1826 keisari antoi asetuksen maaolojen järjestämisestä, mutta se ei vielä tuonut talonpojille elinikäistä omistusoikeutta tilohinsa) Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9
  16. ↑ Hrvatska enciklopedija (kroatiaksi)
  17. ↑ Antrag Hans Kudlichs im österreichischen Reichstag, 10. Juli 1848 (saksaksi)
  18. ↑ Emancipation of the Serfs. Western New England College.
  19. ↑ T Wangchuk Change in the land use system in Bhutan: Ecology, History, Culture, and Power Nature Conservation Section. DoF, MoAlähde tarkemmin?
  20. ↑ Goldstein, Melvyn C.: Re-examining Choice, Dependency and Command in the Tibetan Social System-'Tax Appendages' and Other Landless Serfs. Tibet Journal, 1986, 11. vsk, nro 4, s. 79–112. lähde tarkemmin?
  21. ↑ Goldstein, Melvyn C.: On the Nature of Tibetan Peasantry. Tibet Journal, 1988, 13. vsk, nro 1, s. 61–65.
  22. ↑ Barnett, Robert (2008) "What were the conditions regarding human rights in Tibet before democratic reform?" in: Authenticating Tibet: Answers to China’s 100 Questions, s. 81–83. Eds. Anne-Marie Blondeau and Katia Buffetrille. University of California Press. ISBN 978-0-520-24928-8 (cloth); ISBN 978-0-520-24928-8 (paper)
  23. ↑ Samuel, Geoffrey (1982). Tibet as a Stateless Society and Some Islamic Parallels. Journal of Asian Studies. Cambridge University Press 41 (2): s. 215–229. lähde tarkemmin?

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Halila, Aimo (1986). Suomen historia 5: Kansallisen heräämisen aika. Helsinki: Weilin+Göös. ISBN 951-35-2494-9
  • Gilchrist, Marianne McLeod (1994). "Aleksei Petrovich and Afrosin'ia Fedorova: In Their Own Words". Slavonica 1(5): 47–66.
  • Hughes, Lindsey (1998). Russia in the Age of Peter the Great. Yale University Press. ISBN 978-0-300-07539-7
  • Blum, Jerome (1961). Lord and Peasant in Russia from the Ninth to the Nineteenth Century. Princeton University Press.
  • Kolchin, Peter (1987). Unfree Labor: American Slavery and Russian Serfdom. Harvard University Press.
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Maaorjuus&oldid=23965826”