Musta surma

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mustan surman uhrien hautausta. Gilles Li Muisisin kronikat (1272-1352).

Musta surma oli Eurooppaa ja sen lähiseutuja vuosina 1346–1353 runnellut pandemia, jonka arvioidaan tappaneen noin kolmasosan Euroopan väestöstä ja saman verran ihmisiä Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa.

Suurin osa tutkijoista uskoo nykyisin, että kyseessä oli paiseruttopandemia, joka leviää mustarotan kirppujen puremista. Jotkut tutkijat kuitenkin pitävät keuhkoruttoa todennäköisempänä ruton muotona, koska se kykenee tarttumaan ihmisestä toiseen toisin kuin paiserutto.

Epidemian synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen mustaa surmaa paiserutto oli aiheuttanut Justinianuksen ruton nimellä tunnetun epidemian vuosina 541–544. Tämä epidemia oli tullut ilmeisesti Afrikasta.[1]

Mustan surman alkukodista on väitelty pitkään. Joidenkin tutkijoiden mukaan epidemia lähti leviämään Keski-Aasiasta ja toisten mukaan Kiinasta. Paiseruttoa esiintyy jyrsijöissä niin Keski-Aasiassa kuin Pohjois-Kiinassakin. Kiinalaisista historiankirjoista ei kuitenkaan löydy mainintaa rutosta ennen 1640-lukua.[2] Epidemia alkoikin luultavimmin Kaspianmeren luoteisrannoilla ja Etelä-Venäjän seudulla Kultaisen ordan valtion keskiosissa keväällä 1346, kuten venäläiset kronikoitsijat ja arabikirjoittaja Ibn al-Wardi kirjoittivat. Sieltä tauti lähti leviämään Mustallemerelle sekä etelään päin maata pitkin.[3] Pohjoiseen tai Mustanmeren länsipuolelle se ei levinnyt, sillä Kultaisen ordan muslimeilla ei ollut kauppasuhteita tai muitakaan kontakteja siellä asuvien kristittyjen kanssa.[4]

Epidemian leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krimille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1343 vähän aiemmin islaminuskoon kääntynyt kiptšakkien mongolikaanikunta hyökkäsi Krimin niemimaalla sijaineen Kaffan kaupunkiin ajaakseen sitä asuttaneet genovalaiset kauppa-asemaltaan. Jälkimmäisen piirityksen 1345–1346 aikana piirittäjien joukoissa puhkesi rutto.[5] Piacenzalaisen Gabriele de Mussisin kertomuksen mukaan kiptšakit ampuivat katapulteilla ruttoon kuolleiden ruumiita muurin yli genovalaisten tukikohtaan heikentääkseen sen puolustusta tautia levittämällä. Tämä on mahdollista, mutta koska ruttoa levittävät kirput lähtevät kylmenevästä ruumiista nopeasti, tauti levisi Kaffaan todennäköisemmin kaupunginmuurien raoista sisään päässeiden jyrsijöiden mukana.[6]

Konstantinopoliin ja Anatoliaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaffasta laivoillaan paenneet italialaiset toivat ruton Konstantinopoliin luultavasti toukokuussa 1347. Epidemia alkoi näkyä kaupungissa heinäkuussa, ja syksyllä se raivosi täydellä voimallaan. Konstantinopolista pakenevat ihmiset levittiävät tautia muuallekin Vähän-Aasian rannikolle ja myös Euroopan puolelle Konstantinopolia. Vuonna 1349 tauti saavutti Anatolian sisämaan vuoristoalueet.[7] Etelä-Venäjältä tauti oli sitä ennen levinnyt jo Kaukasukselle, ja Azerbaidžanissa koettiin epidemia 1346–1347.[8]

Afrikkaan ja Lähi-itään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egyptin Aleksandriaan tauti tuli alkusyksyllä 1347 kauppalaivan mukana joko Konstantinopolista tai suoraan Kultaisesta ordasta, jonka kanssa Egypti kävi paljon kauppaa. Aleksandriasta epidemia alkoi levitä Niiliä pitkin etelään sekä itään ja länteen. Gazassa tauti riehui keväällä 1348. Muualle Lähi-itään kuten Aleppoon ja Bagdadiin tauti tuli pian eri suunnilta yhtä aikaa.[9] Arabiassa pyhiinvaeltajat toivat taudin Mekkaan 1348. Myös Jedda kärsi epidemiasta, mutta Medina säästyi. Etelä-Arabian Jemeniin epidemia tuli Egyptistä palanneen Jemenin kuninkaan mukana 1351.[10][11]

Tauti oli levinnyt Libyaan jo Aleksandriasta, mutta Tunisiaan se tuli ensin laivalla Sisilian Messinasta, ja epidemia alkoi Tunisin kaupungissa keväällä 1348. Marokkoon epidemia levisi samana vuonna Fèsin hallitsijan armeijan mukana, joka oli yrittänyt hyökätä Tunisiaan.[12]

Egyptin eteläosat epidemia tavoitti puolessatoista vuodessa siitä kun se tuli Aleksandriaan. Sitä etelämmäs tai Länsi-Afrikkaan epidemia ei enää levinnyt. Lisäksi Pohjois-Afrikan nomadit säästyivät siltä lähes kokonaan, sillä rotat ja niiden kirput eivät olleet heidän vaivanaan.[13]

Eurooppaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustan surman leviäminen Euroopassa. Kartan valtionrajat ovat nykyvaltioiden mukaisia.
  1347
  keskikesä 1348
  alkuvuosi 1349
  loppuvuosi 1349
  1350
  1351
  vuoden 1351 jälkeen
  vain vähäinen esiintyminen

Ei ole varmaa, tuliko musta surma Eurooppaan suoraan Kaffasta vai Konstantinopolin kautta. Laivat pystyivät kuljettamaan taudin pitkän merimatkan yli vain siksi, että niissä oli niin suuret miehistöt, että henkiinjääneitä oli riittävästi ohjaamaan laivan satamaan.[14]

Loppukesällä ja syksyllä 1347 rutto oli ehtinyt eteläiseen ja keskiseen Kreikkaan. Taudin leviäminen Eurooppaan alkoi kuitenkin varsinaisesti Italian satamista syksyllä 1347. Sisilian Messinaan tauti tuli luultavasti elokuun toisella viikolla ja sieltä Ranskan Marseilleen ehkä jo syyskuussa. Messinasta lähteneet pakolaiset tartuttivat sen jälkeen koko Sisilian loka–marraskuussa ja joulukuussa myös Sardinian ja Korsikan. Italian mantereelle tauti ehti ennen vuodenvaihdetta. Genovaan tartunnan toi kolme maustelaivaa Konstantinopolista, ja epidemia havaittiin siellä vuoden 1347 viimeisinä päivinä. Tammikuussa 1348 tauti levisi Pisan rannikkokaupungista muualle Toscanaan. Italiaan idästä saapuneet laivat levittivät tartuntaa paluumatkallaan moniin satamiin Adrianmerellä, ja Venetsiassa epidemia havaittiin 25. tammikuuta, eli tauti oli tullut sinne luultavasti marraskuun lopulla.[15]

Italiasta rutto levisi myötäpäivään ympäri Euroopan: Ranskaan, Espanjaan, Englantiin, Saksaan, Skandinaviaan ja lopulta Luoteis-Venäjälle.[16] Etelä-Balkanille epidemia saapui syksyllä 1347 mahdollisesti yhtä aikaa idästä ja lännestä. Pohjois-Balkanille tauti saapui loppuvuonna 1347 Venetsian kautta. Unkarissa Tonavan rannoilla tauti havaittiin tammikuussa 1349.[17]

Mustan surman noustessa pohjoisemmaksi ja idemmäksi kuvaukset siitä muuttuvat samalla harvemmiksi ja epätarkemmiksi.[18] Viimeiset luotettavat havainnot rutosta ovat 1353 kesältä Moskovasta, mutta se jatkoi luultavasti vielä Kiovaan.[19]

Pohjoismaista musta surma saapui ensin Norjaan Oslon seudulle luultavasti vuoden 1348 lopulla.[19] Islantiin musta surma ei levinnyt lainkaan.[20][19]

Suomen musta surma jätti ilmeisesti kokonaan rauhaan. Joitain autioituneita maatiloja tunnetaan seuraavalta vuosisadalta, mutta ei tiedetä autioituivatko ne ruton takia. Tuohon aikaan Suomen asukasluku oli vain noin 65 000 ja asutus oli harvaa: pieniä kaupunkeja oli vain yksi tai kaksi. Suomi sijaitsi syrjässä meren suojaamana, ja koska kaupankäynti muiden maiden kanssa oli hyvin vähäistä, ei taudilla ollut tilaisuuksia levitä maahan.[21]

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Firenzeläinen kirjailija Giovanni Boccaccio, joka eli mustan surman aikana, kuvaili taudin oireita Decameronen johdannossa:

»Niin miehissä kuin naisissakin musta surma näyttäytyi aluksi eräänlaisten kasvainten ilmestymisenä nivuksiin tai kainaloihin; jotkin niistä kasvoivat omenan kokoisiksi, toiset kananmunan kokoisiksi; joillekin niitä tuli paljon, toisille vähän. Näistä kahdesta paikasta kasvaimia alkoi levitä joka suuntaan. Sen jälkeen taudin muoto muuttui: mustia tai tummanharmaita läiskiä alkoi ilmestyä käsivarsiin, reisiin tai muualle: joskus harvoina ja suurina, joskus monina ja pieninä. Niin kasvaimet kuin läiskätkin olivat pettämätön lähestyvän kuoleman merkki."»
([22])

Ruton taudinkuva ja epidemioiden alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rutto alkaa rottapopulaatiossa ruttobakteeria kantavien kirppujen puremien levittämänä. 10–14 vuorokauden kuluttua epidemian alkamisesta rottia on kuollut niin paljon, että nälkäiset kirput alkavat etsiä ihmisistä uutta isäntää. Ne purevat ihmistä ja tartuttavat ruton. Taudin itämisaika on 3–5 vuorokautta, jolloin oireita ei ilmene. Alettuaan oireet kestävät 3–5 vuorokautta. Tautia kantavien kirppujen saapumisen ja ensimmäisten ihmisten kuolemien välillä kuluu kaikkiaan keskimäärin 24 vuorokautta. Nopeasti eteneväksi epidemiaksi rutto kehittyi paikkakunnalla sen jälkeen noin viikossa.[23]

Suurten kaupunkien eliitit ja sitä kautta myös kronikoitsijat eivät useinkaan kiinnittäneet mustaan surmaan huomiota epidemian alkuvaiheessa, sillä se kosketti vain kaupunkien köyhälistöä. Ruttoepidemiasta myös vaiettiin pitkään siksi, ettei kaupankäynti muiden kaupunkien kanssa kärsisi. Taudin saapumisesta sen mainitsemiseen aikakirjoissa kesti kylissä noin kuusi viikkoa, keskikokoisissa kaupungeissa seitsemän viikkoa ja suurkaupungeissa ehkä kahdeksan viikkoa.[24] Talvisin epidemia laantui etenkin viileillä seuduilla, sillä kirput vähenivät ja ruttobakteerin lisääntyminen hidastui.[25]

Rutolta suojautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flagellantit vaelsivat kulkueina ruoskien itseään. Itseruoskinnan katsottiin osoittavan syntien katumista ja siten edistävän mustasta surmasta paranemista. Todellisuudessa veriset haavat vain levittivät ruttoa entistä tehokkaammin ja monet kuolivat tulehtuneisiin haavoihinsa.[16]

Kukaan ei tiennyt, miten rutto levisi, joten siltä ei osattu suojautua. Melko yleisesti arveltiin, että rutto levisi ilman kautta – näin asia toki keuhkoruton kohdalla lähes olikin. Jos taudin leviämisen syynä olisi ollut ilma, eristäminen olisi auttanut. Tiukka eristäminen oli kuitenkin hankalaa, ja kirppuja oli lähes mahdotonta saada eristettyä. Ihmiset kantoivat mukanaan kaulassa roikkuvia pieniä pusseja, jotka oli täytetty hyväntuoksuisilla yrteillä. Hyvän tuoksun toivottiin suojaavan rutolta, jonka uskottiin leviävän pahanhajuisen, saastuneen ilman mukana.[26]

Pohjois-Italian Milano säästyi rutolta miltei kokonaan. Kaupunkiin päästettiin vain hyvin vähän tulijoita. Kolme perhettä sairastui ja kuoli, mutta heidän kotinsa laudattiin umpeen, joten tauti ei levinnyt.[27]

Kuolleisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolemaa ja Mustaa surmaa kuvattiin luurangoilla. Osa Hans Holbein vanhemman Kuolemantanssista.

Arviot mustan surman aiheuttamista kuolemista ovat vaihdelleet. Yleinen lukema Euroopassa epidemiaan kuolleiden määrälle on 25 miljoonaa, ja epidemia saattoi surmata saman verran ihmisiä myös Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Nykyisin arvioidaan epidemian surmanneen Euroopan ja Lähi-idän väestöstä 30–50 prosenttia. Vanhemmassa kirjallisuudessa arviot ovat hiukan pienempiä.[19] Kuolleisuus vaihteli Euroopassa alueittain voimakkaasti. Joillain paikkakunnilla lähes kaikki kuolivat, mutta toiset paikkakunnat säästyivät taudilta kokonaan. Erityisen pahasti kärsivät Firenze, Venetsia, Pariisi, Hampuri, Bremen ja Norja, joissa vähintään puolet väestöstä kuoli. Myös Tunisiassa, Syyrian Aleppossa, Egyptissä ja Gazassa epidemiaan kerrottiin kuolleen huomattavasti ihmisiä. Toisaalta esimerkiksi Nürnberg, osa Pyreneitä, keskinen Balkan, Islanti ja ehkä myös Suomi säästyivät epidemialta lähes täysin. Myöskin Milano, Böömi, Etelä-Puola ja osa Alankomaita pääsivät melko vähällä.[28] Myös Ruotsissa mustan surman arvioidaan jääneen melko lieväksi.

Euroopan asukasluvun lasku jatkui epidemian jälkeenkin. Joidenkin arvioiden mukaan maanosan väkiluku oli 1400-luvun alussa mahdollisesti laskenut jopa puoleen tai senkin alle epidemiaa edeltäneestä ajasta. Tämä lasku johtui ilmeisesti osittain mustan surman jälkeen tulleista pienemmistä ruttoepidemioista. Ensimmäisistä ruttoepidemioista selvinneet vanhukset selvisivät uusista epidemioista nuoria ihmisiä paremmin.[29] Euroopan väkimäärä lähti jälleen nousuun vasta 1400-luvun puolivälissä, ja mustaa surmaa edeltänyt taso saavutettiin 1500-luvun alkupuolella. Lähi-idässä vastaavaa toipumista ei tapahtunut.[30]

Mustan surman seurauksena eurooppalaisten keskimääräinen elinikä laski 35–40 vuodesta alle 20 vuoteen 1300-luvun jälkipuoliskolla.[31]

Tutkijat ovat myös esittäneet väitteitä, joiden mukaan mustan surman dramaattisuus johtui todellisuudessa 1300-luvun alun katovuosien, vuosina 1315–1318 tapahtuneiden toistuvien nälänhätien ja lukuisien sotien (mm. 1337 alkaneen satavuotisen sodan) heikentämän kansan vastustuskyvyn vähäisyydestä eikä niinkään taudin tappavuudesta sinänsä.lähde? Näin ollen 1300-luvun puolenvälin epidemiaa olisi edeltänyt pitkä kehitys, joka viimein kulminoitui taudinaiheuttajan alkaessa levitä. Myös 1200-luvulla tapahtunut nopea väestön lisääntyminen ja kaupunkien kasvu muutaman tuhannen asukkaan pikkukaupungeista jopa yli 100 000 asukkaan metropoleiksi aiheutti väestön pakkaantumista ja helpotti tautien leviämistä. Köyhän kaupunkiväestön asumat kaupunginosat olivat lisäksi erittäin saastaisia, mikä antoi ruttoa levittäville rotille ja kirpuille hyvän kasvualustan.[32]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paul Fürst: Doctor Snabel von Rom (1656). Mustan surman aikana ruttotohtorit hoitivat sairastuneita. Asun uskottiin suojaavan tartunnalta.

Väestökato toi muassaan taloudellisia muutoksia, koska sosiaalinen liikkuvuus parani. Esimerkiksi talonpoikien sitoutuminen perinteisille maa-alueilleen väheni, koska asutus harveni huomattavasti. Niinpä maaorjien olot paranivat merkittävästi; maaorjuus oli nimenomaan perustunut vuokraviljelijöiden ja maatyöläisten käytännössä mielivaltaiseen ja rajattomaan riistoon vuokranantajien taholta. Musta surma aiheutti valtavan työvoimapulan, kun esimerkiksi Englannissa jopa kolmannes aiemmin viljellystä pellosta jäi käyttämättä. Niinpä palkolliset kykenivät vaatimaan entistä suurempia palkkoja ja pienempiä vuokria, ja tämä johti lopulta feodalismina tunnetun järjestelmän romahtamiseen.[32]

Yhteiskunnallisen muutoksen lisäksi äkillinen pula halvasta työvoimasta johti joidenkin mukaan myös teknologisen kehityksen välttämättömyyteen ja joidenkin mukaan jopa laukaisi renessanssiin johtaneen kehityksen. Jäljelle jääneistä eurooppalaisista tuli väestökadon takia hetkellisesti maailman suurimpia lihankuluttajia ennen teollisen vallankumouksen jälkeistä kehittyneempää maataloutta.

Mustan surman seurausten vuoksi myöhempiin ruttoepidemioihin varauduttiin aiempaa paremmin. Vuonna 1374 Venetsiaan ei päästetty ihmisiä, joiden epäiltiin sairastavan ruttoa. Vuonna 1383 taas Marseille’hin pyrkivät laivat eivät saaneet rantautua ennen kuin olivat odottaneet 40 päivää. Käytäntö oli peräisin Dubrovnikista, joka ei laskenut ruttoalueena tunnetun Venetsian ja Genovan laivoja rantaan ennen 40 päivän odotusaikaa.Tästä juontuu sana karanteeni, sillä '40' on italiaksi 'quaranta' ja 40 päivän jakso 'quarantina'. Täydellinen rutolta eristäytyminen olisi kuitenkin vaatinut niin tiiviin suojautumisen, että rottien ja kirppujen olisi ollut mahdotonta levitä, minkä järjestäminen oli hyvin vaikeaa. Siksi ruttoepidemiat jatkuivat eristäytymisestä huolimatta, vaikka se ehkä joissain tapauksissa auttoikin jonkin verran.[26]

Aiheuttaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yersinia pestis -bakteeri

Aikalaiset pitivät ruttoa yleisesti Jumalan rangaistuksena syntisille. Jotkut uskoivat sitä "huonon ilman" aiheuttamaksi. Rutosta syytettiin myös juutalaisia, minkä takia tauti johti monin paikoin juutalaisvainoihin. Kristillisessä kulttuurissa ruton alkuperää pidettiin saatanallisena, minkä vuoksi paholaista usein symboloivia kissoja hävitettiin runsaasti, mikä kuitenkin aiheutti ruttoa levittävien rottien lisääntymistä. Jotkut uskoivat syiden olleen astrologisia ja planeettojen kohtaamisen aiheuttaneen epidemian.[26]

Useimmat tutkijat pitävät nykyisin mustan surman aiheuttajana Yersinia pestis -bakteerin aiheuttamaa paiseruttoa. Tauti leviää mustarotan kirpun puremasta. Kirppu etsiytyy ihmiseen kun sen isäntärotta on kuollut.[33] Ruttobakteeri eristettiin vuonna 1894, ja sen leviämistapa selvitettiin. Myös keuhkoruttoa ja pernaruttoa on esitetty aiheuttajaksi.[33] Keuhkorutossa ruttobakteeri menee keuhkoihin ja siirtyy yskivästä ihmisestä toiseen pisaratartuntana ilman välityksellä. Keuhkoruttopotilas ei kuitenkaan ehdi levittää tautia kovin tehokkaasti ennen kuolemaansa. Suurikokoiset pisarat jäävät myös usein kurkkuun ja aiheuttavat nopeasti tappavan veriruton. Keuhkoruttoepidemiat kestävätkin tyypillisesti vain lyhyen ajan, toisin kuin paiseruttoepidemiat.[34][33]

Joidenkin tutkijoiden mukaan tauti saattoi olla jonkin tuntemattoman ja epidemian jälkeen kadonneen viruksen aiheuttama.[33]

Kanadalaisen McMaster-yliopiston ja saksalaisen Tübingenin yliopiston tutkimuksessa havaittiin ylöskaivetuista mustan surman uhrien luista eristetyn bakteeri-DNA:n kuuluvan juuri Yersinia pestis -lajille. Esihistoriallisten Yersinia pestis bakteerien DNA poikkeaa vain hieman nykyisin elävistä saman lajin edustajista, eikä tutkijoiden mukaan heikentynyt mustan surman vahingollisuus johdu bakteerikannoissa tapahtuneista geneettisistä muutoksista, vaan täytyy olla muita selittäviä tekijöitä. [35]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benedictow, Ole J.: The Black Death 1346–1353: The Complete History. The Boydell Press, 2004. ISBN 1-84383-214-3.
  • Briggs, Asa (päätoim.): ”Musta surma – 1347”, Ratkaisun hetket: 100 tapahtumaa, jotka muuttivat maailmaa, s. 98–101. Suom. Ovaska, Mervi; Salonen, Kati; Salonen, Sirkka; Valta, Tuulikki (Almagest OY). Helsinki: OY Valitut Palat, 1995. ISBN 951-584-073-2. (suomeksi)
  • Heikura, Pekka T.: Musta surma (pdf) Tieteessä tapahtuu. 8/2003. Viitattu 12.11.2013.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heikura 2003, s. 36–37.
  2. Benedictow 2004, s. 48.
  3. Benedictow 2004, s. 50–51.
  4. Benedictow 2004, s. 60.
  5. Benedictow 2004, s. 49.
  6. Benedictow 2004, s. 51–53.
  7. Benedictow 2004, s. 61–62.
  8. Benedictow 2004, s. 60.
  9. Benedictow 2004, s. 62–65.
  10. Benedictow 2004, s. 65.
  11. Heikura 2003, s. 37.
  12. Benedictow 2004, s. 65–66.
  13. Benedictow 2004, s. 66–67.
  14. Benedictow 2004, s. 69.
  15. Benedictow 2004, s. 69–73.
  16. a b Ratkaisun hetket, s. 99
  17. Benedictow 2004, s. 74–76.
  18. Benedictow 2004, s. 68.
  19. a b c d Heikura 2003, s. 38.
  20. Benedictow 2004, s. 216.
  21. Benedictow 2004, s. 216–218.
  22. Benedictow 2004, s. 26.
  23. Benedictow 2004, s. 58.
  24. Benedictow 2004, s. 59.
  25. Benedictow 2004, s. 60.
  26. a b c Ratkaisun hetket, s. 101
  27. Benedictow 2004, s. 95.
  28. Heikura 2003, s. 38–39.
  29. Heikura 2003, s. 39–40.
  30. Heikura 2003, s. 40–41.
  31. Heikura 2003, s. 40.
  32. a b Ratkaisun hetket, s. 100
  33. a b c d Heikura 2003, s. 41–44.
  34. Benedictow 2004, s. 27–28.
  35. A draft genome of Yersinia pestis from victims of the Black Death Nature.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]