Justinianuksen rutto

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bysantin valtakunta vuonna 550, yhdeksän vuotta pandemian alun jälkeen

Justinianuksen rutto oli paiseruton aiheuttama pandemia, joka riehui erityisesti Bysantin valtakunnassa vuodesta 542 alkaen aina 700-luvulle asti. Pohjoisimmillaan tauti levisi eteläiseen Saksaan ja mahdollisesti Britteinsaarille. Tauti on saanut nimensä Bysantin keisari Justinianus I:stä, joka hallitsi valtakuntaa pandemian aikaan. Justinianuksen rutolla viitataankin joskus suppeammin vain pääkaupunki Konstantinopolia vuonna 542 koetelleeseen ensimmäisen epidemiaan, joka surmasi suuren osan kaupungin asukkaista. Ruton vaikutukset olivat merkittävät Bysantin historiaan, ja se surmasi mahdollisesti jopa puolet valtakunnan väestöstä.

Pandemian aiheutti Yersinia pestis -bakteeri, jota ruttokirput ja rotat levittivät ihmiseen.[1][2]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Justinianuksen rutto oli peräisin Aasiasta, ja monet tutkijat uskovat taudin lähteneen liikkeelle Kiinasta.[2] Tauti kulki Punaisenmeren kauppalaivojen mukana Suezinlahden poukamassa sijainneeseen Clysmaan, josta se levisi Egyptiin. Pelusiumin satamakaupungissa Egyptissä ensimmäiset tapaukset todettiin luultavasti kesällä 541.[3]

Leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelusiumista rutto levisi nopeasti Aleksandriaan ja muualle Egyptiin, Palestiinaan, Gazaan ja Jerusalemiin sekä Syyriaan. Konstantinopoliin tauti saapui vuonna 542 ja levisi sieltä Vähä-Aasian maakuntiin. Tauti lähti leviämään Pelusiumista myös Afrikan rannikolle, Espanjaan, Italiaan, Kreikkaan ja Välimeren saarille.[4]

Justinianus I, jonka mukaan ruttopandemia on nimetty.

Bysantin pääkaupunki, noin puolen miljoonan asukkaan Konstantinopoli koki ensimmäisen epidemiansa vuonna 542 keisari Justinianuksen aikana, jonka nimellä tauti tunnetaan. Keisari sairastui tautiin ilmeisesti itsekin mutta selvisi hengissä. Historioitsija Prokopioksen mukaan tauti surmasi kaupungissa suurimman osan sen asukkaista, jopa 10 000 ihmistä päivässä, mikä lienee kuitenkin liioittelua. Ruumiita tuli kuitenkin niin paljon, että joukkohaudat eivät riittäneet ja ruumiita jouduttiin kasaamaan minne tahansa ne vain mahtuivat. Kaupunki ajautuikin kaaokseen ja nälänhätään.[5] Tauti katosi Konstantinopolista talven tultua mutta palasi sinne vuonna 558 ja sen jälkeen useita kertoja uudelleen.[4]

Välimeren alueen tunnetuimpia epidemioita olivat Konstantinopolin epidemia 542; Konstantinopolin toinen epidemia 558, joka liittyi Syyrian epidemiaan 560–561; Italian ja Gallian epidemia 571, joka saavutti Konstantinopolin 573–574; Italian ja Antiokian epidemia 590–592; Thessalonikin epidemia 597, joka levisi seuraavina vuosina itäiselle Välimerelle, Pohjois-Afrikkaan ja Italiaan; sekä taas uusi Konstantinopolin epidemia 618–619.[6]

Justinianuksen rutto oli surmannut vuoteen 565 mennessä mahdollisesti puolet Bysantin valtakunnan asukkaista. Tauti esiintyi epidemioina aina 700-luvulle asti.[4] Vuonna 732 Konstantinopolissa menehtyi tautiin vielä 40 % kaupungin väestöstä.[7]

Rutto kiersi useaan kertaan myös Lähi-idässä, missä jopa puolet ihmisistä saattoi kuolla tautiin vuosien 541–700 välillä.[8]

Italian viimeinen epidemia koettiin Napolissa ja Sisiliassa 749–750.[9] Ruton leviämisestä Espanjassa on suhteellisen vähän tietoja, mutta tauti saapui sinnekin todennäköisesti jo varhain. Esimerkiksi Valenciasta tunnetaan useita 550-luvulle ajoitettuja joukkohautoja. Tauti kiersi Espanjaa useaan kertaan varsinkin 600-luvulla ja 700-luvun alkupuolella.[10] Galliaan rutto kulkeutui etelästä ja alkoi levitä kauppaväyliä pitkin pohjoiseen. Britteinsaarillakin oli tuohon aikaan kulkutauteja, mutta niiden luonteesta ei olla täysin selvillä. Esimerkiksi anglosaksien kuningaskuntia vaivanneet taudit saattoivat olla muitakin tauteja kuten isorokkoa.[11] Pohjoisimmillaan Justinianuksen rutto levisi paikallisina epidemioina eteläiseen Saksaan, minkä vahvistavat myös nykyaikaiset DNA-testit. Pohjoismaihin asti tauti tuskin koskaan levisi.[12]

Leviämisen syitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pandemia levisi nopeasti ehkä siksi, että Euroopassa oli tuolloin sateinen ja viileä ajanjakso, joka johti katovuosiin ja kansainvaelluksiin. Vuosi 536 oli kylmin kuuteen tuhanteen vuoteen, mikä johtui luultavasti jostain suuresta tulivuorenpurkauksesta. Toinen suuri purkaus tapahtui vuosina 539–540, ja se pidensi kylmää kautta luultavasti aina vuoteen 550.[13]

Tulivuorenpurkausten ja katovuosien lisäksi itäistä Välimerta ravistelivat tuolloin lukuisat maanjäristykset, jollaiset erityisesti lisäävät tarttuvien tautien aiheuttamaa kuolleisuutta kun rotat ja muut jyrsijät jättävät piilopaikkansa ja tulevat lähelle ihmisiä. Justinianuksen ruton epidemioista viisi voidaankin yhdistää juuri edellisenä vuonna tapahtuneeseen maanjäristykseen: Konstantinopolissa 557, Syyriassa 567, Antiokiassa 580, Palestiinassa 634 ja Syyriassa 712.[14]

Vaikutuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysanttia koetellut tauti vaikutti ratkaisevasti Bysantin sotilaalliseen menestykseen eri puolilla kuten 500-luvulla Italiassa ja Mesopotamiassa.[15] Tauti heikensi Bysantin asemaa lopullisesti. Luostarit tyhjenivät ja armeijaan oli vaikeaa saada alokkaita.[16] Joidenkin tutkijoiden mukaan rutto edesauttoi 600-luvulla alkaneiden arabien valloitusretkien onnistumista. Tauti tappoi kaupungeissa asuneita bysanttilaisia luultavasti enemmän kuin liikkuvaa elämää viettäneitä arabeja. Ruton arvioidaan myös hävittäneen suuren osan sassanidien hallitsemasta Persiasta, mikä helpotti arabivalloitusta.[17]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Plague DNA found in ancient teeth shows medieval black death 1500 year pandemic caused by same disease National Post. Viitattu 30.3.2014. (englanniksi)
  2. a b Europe`s plague came from China, study tells New York Times. Viitattu 30.3.2014. (englanniksi)
  3. Huldén ym. 2017, s. 59–62.
  4. a b c Huldén ym. 2017, s. 59.
  5. Huldén ym. 2017, s. 57–59.
  6. Huldén ym. 2017, s. 64.
  7. McNab, Chris: Maailman pahimmat historialliset katastrofit, s. 54–57. Amber. ISBN 978-1-907446-07-8.
  8. Huldén ym. 2017, s. 71–73.
  9. Huldén ym. 2017, s. 70.
  10. Huldén ym. 2017, s. 70–71.
  11. Huldén ym. 2017, s. 81–85.
  12. Huldén ym. 2017, s. 85–86.
  13. Huldén ym. 2017, s. 64–65.
  14. Huldén ym. 2017, s. 65.
  15. Huldén ym. 2017, s. 67.
  16. Huldén ym. 2017, s. 72.
  17. Huldén ym. 2017, s. 71–73.