Isorokko

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Variola” ohjaa tänne. Variola on myös meriahventen suku.
Isorokon aiheuttamia rokonarpia ja paiseita.

Isorokko on yleisvaarallinen, vuonna 1980 luonnosta hävitetyksi julistettu, virusperäinen tartuntatauti. Sen aiheuttaja on Variola-niminen DNA-virus. Isorokko on hävitetty maailmasta Maailman terveysjärjestön rokotuskampanjalla. Ainoat tunnetut virusnäytteet ovat tiettävästi Yhdysvaltojen Atlantassa sijaitsevan CDC:n toimitiloissa ja Venäjällä Moskovan virustutkimusinstituutin (Moscow Research Institute for Viral Preparations) tarkoin vartioiduissa laboratorioissa.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isorokko oli ihmiskunnan vitsaus antiikin ajoista asti. Variola major, viruksen patogeenisempi kanta, sai aikaan pahan rokkotaudin, jossa kuolleisuus oli noin 30 prosenttia.[2] Taudista selvinneet saivat usein pysyviä rokkoarpia ihoonsa. Monet taudista selviytyneet myös menettivät näkönsä ja kävelykykynsä.

Uudet tutkimukset ovat muuttaneet käsitystä isorokon historiasta. Tunnistettu DNA-tieto isorokosta on vasta vuodelta 1588 jaa, ja ilmeisesti sitä aikaisemmat tautikuvaukset ovat olleet muita tauteja.[3] Tähän viittava tieto saatiin vuonna 2015 Vilnassa tutkitusta muumiosta. Tutkijaryhmään kuului Helsingin yliopiston tutkijatohtori Maria Perdomo. Vertaamalla vuoden 1588 DNA-näytettä nykyajan isorokkovirukseen tutkijat päättelivät, että tuhansia vuosia vanhoja isorokkotartuntoja ei voinut olla.[4]

Edward Jenner havaitsi 1700-luvulla, että lehmänrokkotaudin sairastaneet karjakot eivät kuolleet altistuttuaan isorokolle. Tämän perusteella hän sittemmin kehitti tehokkaan isorokkorokotteen, jolla isorokkoepidemiat saatiin kuriin.[5] Maailman terveysjärjestön käyttämä rokotekanta on Vaccinia-virus, joka on läheistä sukua Variola-virukselle.[6]

Nykyisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

WHO julisti isorokon hävitetyksi 8. toukokuuta 1980. Viimeinen luontainen tartunta tapahtui Somaliassa 22. lokakuuta 1977, kun sairaalan keittäjä Ali Maow Maalin sai taudin sairastuneelta lapselta.[7] Maalin selvisi hengissä. Brittiläinen Janet Parker sen sijaan kuoli tautiin syyskuussa 1978 laboratoriossa sattuneen vahingon seurauksena.[8]

Nykyisin ihmisten vastustuskyky isorokolle on heikko, koska taudinaiheuttajaa ei esiinny luonnossa. Tämä on synnyttänyt pelkoja viruksen käyttämisestä biologisena aseena laboratorioissa säilytettyjen näytteiden avulla. Toisaalta näytteiden avulla on mahdollista kehittää rokotteita ja hoitokeinoja sen varalle, että virusta pääsisi jälleen populaatioon.[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ganten, Detlev, Thomas Deichmann, Thilo Spahl: Luonto, tiede ja elämä: kaikki, mitä tulee tietää. Suom. Mervi Ovaska. Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7284-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Smallpox Destruction Debate: Could a Grand Bargain Settle the Issue? Arms Control Association. Viitattu 8.5.2013.
  2. a b Smallpox Disease Overview CDC. Viitattu 8.5.2013.
  3. Child Mummy Found With Oldest Known Smallpox Virus. National Geographic, 8.12.2016. Verkkoversio Viitattu 1.5.2017. (englanniksi)
  4. Sanna Puhto: Mullistava viruslöytö. Seura, 27.4.2017, nro 17, s. 38–40. Otavamedia.
  5. Vaccination Smallpox - a great and terrible scrouge. US National Library of Medicine. Viitattu 8.5.2013.
  6. Smallpox WHO. Viitattu 8.5.2013.
  7. Success Smallpox - a great and terrible scrouge. US National Library of Medicine. Viitattu 8.5.2013.
  8. Smallpox: Eradicating the Scourge 2011. BBC. Viitattu 8.5.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]