Arabien valloitusretket

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arabivaltakunnan laajentumisvaiheet islamilaisen tarinaperinteen mukaisesti:
  622–632 profeetta Muhammedin aika
  632–661 "oikeaanjohdettujen kalifien" aika
  661–750 umaijadien dynastian aika

Arabien valloitusretket tapahtuivat 600-luvun alussa, ja niiden seurauksena Lähi-itään syntyi uusi jättiläisvaltio, joka Aleksanteri Suuren valtakunnan tavoin yhdisti Välimeren rannat ja Persian ylängöt yhdeksi suurvallaksi. Valloitusten seurauksena alueelle levisi kulttuuri, joka yhdisteli arabialaisia ja persialaisia aineksia. Arabivaltakunnan valtionuskonnoksi kehittyi islam, jonka pohjalta syntyi omintakeinen uusi sivilisaatio. Arabivallan myötä arabian kieli levisi koko alueelle Irania lukuunottamatta. Persian kieltä alettiin kuitenkin kirjoittaa arabialaisin merkein.

Jättiläismäisen arabivaltakunnan nopeasta synnystä 600-luvulla on erilaisia näkemyksiä. Yleisimmin hyväksytty perustuu islamilaiseen tarinaperinteeseen. Viime vuosikymmeninä niin sanottu historiallis-kriittinen koulukunta on esittänyt tapahtumista uudenlaisia tulkintoja. Alan läntisillä tutkijoilla on sen takia paljon toisistaan poikkeavia näkemyksiä Lähi-idän tapahtumista 600-luvulla.[1]

Islamilainen perimätieto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalifi Umar valloittaa Jerusalemin 638. 1800-luvun kaiverrus

Muhammed[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

800-luvulla kootun islamilaisen tarinaperinteen mukaan islamin profeetta Muhammad oli kuolemaansa 632 mennessä yhdistänyt Arabian niemimaan arabit yhdeksi valtakunnaksi, jota johdettiin Medinasta. Ibn Hisham kertoo Muhammed-elämäkerrassaan ensimmäisestä taistelusta, joka oli Mekkaan menevän kauppakaravaanin ryöstö.[2] Tätä Badrin taistelua seurasi Uhudin taistelu, jonka muslimit hävisivät ja sen jälkeen Vallihautasota, missä mekkalaiset epäonnistuivat yrityksessään vallata Medina. Vuonna 630 Muhammed valtaa Mekan, josta oli joutunut pakenemaan kahdeksan vuotta aikaisemmin. [3] Kaikkiaan Jumalan lähettiläs suoritti itse 27 sotaretkeä ja lähetti 38 pienempää sotaretkeä toisten alaisuudessa ympäri Arabian niemimaata mutta myös Syyriaan ja Palestiinaan.[4]

Oikeaanjohdetut kalifit (632–661)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämän jälkeen arabit jatkoivat valloituksiaan pohjoisessa Arabiassa neljän oikeaanjohdetun kalifin Rašidun-kalifaatin aikana saadakseen myös sikäläiset arabit liitettyä ummaan, islamilaiseen yhteisöön. Pohjoiseen tunkeutuminen toi arabit vastakkain bysanttilaisten ja sassanidien suurten valtakuntien kanssa. Arabit havaitsivat kuitenkin, että nämä valtakunnat olivat niin heikentyneet keskinäisissä sodissaan, että he alkoivat tehdä harkittuja valloitusretkiä myös arabimaailman ulkopuolelle. Arabit löivät Bysantin ja Persian armeijat yhdessä vuosikymmenessä, ja koko Persia sekä Bysantin merkittävimmät provinssit liitettiin pian umman hallitsemaan alueeseen.[5]

Islamilaisessa historiankirjoituksessa Bysantti kukistettiin kahdessa taistelussa: Jarmukissa ja Ajnadaynissa Gazan lähellä. Vastaavasti Persian valloituksen katsotaan edenneen kahden suurtaistelun kautta, Qadisiyyan ja Nahavandin taisteluiden. At-Tabarin kertomusten mukaan vihollisarmeijoissa oli yleensä 150 000 - 200 000 sotilasta, muslimeilla 10 000 - 40 000, vihollisen tappiot nousivat tyypillisesti sataan tuhanteen, ja muslimien saama sotasaalis oli uskomattoman runsas.[6][7]

Arabit valloittivat Damaskoksen vuonna 635, Antiokian 636 ja Jerusalemin 638. Koko Persia valloitettiin vuoteen 643 mennessä.

Umaijadidynastia (661–750)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perimätiedon mukaan kalifin aseman kaappasi epäoikeudnmukaisesti itselleen Syyrian emiiri Muawija, joka perusti vuoteen 750 asti kestäneen dynastian. [8]700-luvun alussa arabit olivat laajentaneet valloittamiensa alueiden itärajan jo Intian ja Kiinan rajoille. Koko Pohjois-Afrikan arabit valloittivat vuoden 642 ja 700-luvun alun välillä. Vuonna 711 arabit hyökkäsivät Espanjaan ja valloittivat sen nopeasti, kunnes heidät pysäytettiin Galliassa, Poitiersin tienoilla vuonna 732. Perimätieto kertoo, että valloitusten jälkeen suuri osa alueiden paikallisväestöstä kääntyi islamiin ja alkoi sotia arabien rinnalla.[9]

Syyrian Damaskoksesta käsin hallinneet umaijadikalifit alkoivat kohdata valtapiirinsa reunoilla kapinoita, joiden taltuttaminen ei enää onnistunut. Umaijadit menettivät ensin otteensa Pohjois-Afrikasta ja lopullinen häviö koettiin Iranin koillisesta Khorasanin maakunnasta nousseelle kapinalle, jonka johtajia olivat abbasideiksi itseään kutsuneet arabit.[10]

Arabien menestyksen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaiset tutkijat, jotka ovat hyväksyneet islamilaisen selostuksen arabivaltion syntymisestä, ovat pohtineet syitä muslimien menestykseen. Islamilaisen tarinaperinteen mukaan arabit onnistuivat lyömään itseään huomattavasti suurilukuisempia armeijoita. Länsimaiset tutkijat ovat katsoneet, että tärkein tekijä menestyksessä oli arabien armeijan tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui kameleihin, kevyeen aseistukseen ja suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki. Kamelit olivat siis muslimien voittojen ainoa aineellinen perusta. Suurempi osuus olisi kuitenkin ollut uskonnollisella vakaumuksella ja sen mukanaan tuomalla solidaarisuudella. [11] Lisäksi Bysantti ja Persia olivat heikentyneet sodissa, ja kristitty maailma oli hajaannuksen tilassa. Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 hyväksytty oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei ollut sopinut Syyrian ja Egyptin kirkoille, mistä oli seurannut näille vastatoimia. Vainojen seurauksena paikallinen väestö tervehtikin usein arabeja parempina hallitsijoina kuin bysanttilaisia. Arabit saivat avukseen myös bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, joista osa oli arabeja.[12]

Historiallis-kriittinen kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herakleioksen ja Khusrau II armeijoiden taistelu. Piero della Francesca -1492

Läntisten orientalistien valtavirta ei ole täysin halunnut hylätä islamilaista tarinaperintöä, mutta suhtautuu siihen valikoivasti. Tällaisia tutkijoita ovat mm. Fred Donner, Robert G. Hoyland [1] ja Suomessa Jaakko Hämeen-Anttila.[13] Uudenlaisia näkemyksiä edustaa myös esimerkiksi Peter Webb, jonka mukaan arabi-identiteetti olisi kehittynyt vasta 700-luvulla, joten 600-luvun valloittajat eivät olisi pitäneet itseään vielä arabeina.[14]

Jos tapahtumien kuvauksessa nojaudutaan pelkästään aikalaislähteisiin ja unohdetaan 800-luvulla kootut kertomukset, päädytään jopa radikaalisti erilaiseen kuvaan arabivaltakunnan syntymisestä.[15] Tästä kuvasta ovat poissa islam, profeetta Muhammed ja oikeaanjohdetut kalifit, joista ei ole löytynyt aikalaislähteitä. Myös käsitys muslimihyökkäyksestä, joka olisi alkanut Arabian niemimaalta, joudutaan hylkäämään, koska sellaisesta ei ole säilynyt aikalaistietoja eikä arkeologisia todisteita. [16]

Jäljelle jäävät Bysantin ja sassanidien Persian väliset vihollisuudet. Vuonna 602 alkaneessa sodassa sassanidit aluksi valloittivat kaikki Bysantin valtakunnan alueet Lähi-idässä ja etenivät jopa Konstantinopolin porteille asti. Käänne tapahtui vuonna 622, kun keisari Herakleios voitti sassanidien armeijan Armeniassa.[17] Herakleios marssi Iranin sydänmaille ja pakotti sassanidit neljä vuotta myöhemmin Niniven taistelun 627 jälkeen rauhaan. Siinä sassanidit menettivät kaikki sodassa valtaamansa alueet. Kun Persian valtaylimystö sitten murhasi kuningas Khosrau II:n, seurauksena oli sassanidien valtajärjestelmän hajoaminen.

Bysantin armeija ei liioin kyennyt enää palauttamaan haltuunsa roomalaisten menettämää Lähi-itää. Uusia vallanpitäjiä olivat alueella asuneet arabiheimot, joista molemmat suurvallat olivat värvänneet apujoukkoja sodankäyntiinsä. Näitä olivat Syyrian etelärajoilla asuneet kristityt ghassanidit ja Irakin etelärajoilla asuneet kristityt lakhmidit.[18][19] Paimentolaisheimoja asui lisäksi kaikkialla Syyriassa, Irakissa ja Iranissa. Kun suurvalta-armeijoiden ylläpito loppui rahan puutteessa, tähän asti alistetut arabiheimot havahtuivat siihen, ettei niiden yläpuolella enää ollutkaan vieraita valtiaita. [20] Nyt alkoi niin sanottu "arabien aika", jota alettiin laskea vuodesta 622.[21][22] Väkivallan monopoli siirtyi paimentolaisheimoille, joiden keskuudessa vallinnut klaanikulttuuri arvosti sotilashyveitä ja sotakuntoa.[23] Lähi-itä vajosi paimentolaisklaanien ryöstelyn kohteeksi, mitä Jerusalemin patriarkka Sofronius kuvaa vuoden 634 alussa kirjoittamassaan synodisessa kirjeessä:[24]

”Jotta katkaistaisiin kaikkien barbaarien, ja erityisesti niiden saraseenien ylpeys, jotka syntiemme tähden ovat odottamatta nousseet meitä vastaan ja riehuvat kaikkialla epäkunnioittavalla ja jumalattomalla häpeämättömyydellään … [saapukoon Kristus] pian ja tukahduttakoon heidän hullun röyhkeytensä ja toimittakoon nämä halpamaiset olennot, kuten aikaisemminkin, Jumalan määräämän hallitsijamme jalkajakkaroiksi.”

Valtatyhjiön luomassa arabiheimojen keskinäisessä välienselvittelyssä voiton peri vuoteen 640 mennessä ensin Syyriassa ja vuoteen 660 mennessä koko valtavalla alueella arabikenraali Muawija.[25] Hän on ensimmäinen alueen arabihallitsija, jonka historiallisuus on voitu todistaa. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin islam astui kuvaan mukaan. Muawija perusti Damaskokseen kreikan kieltä käyttävän hallinnon, jonka uskonto keskittyi Damaskokseen haudatun Johannes Kastajan kulttiin, kuten arkeologiset ja numismaattiset löydöt osoittavat. [26] Myös muslimit pitävät Muawijaa ja hänen poikiaan epäislamilaisina ja rappeutuneina hallitsijoina.[27]

Muawijan kukistuttua Bysanttia vastaan käydyn epäonnisen sodan jälkeen valtataistelut alkoivat uudelleen. Valtaan nousi Persian Mervistä tullut Abd al-Malik ibn Marwan. [28] Hänen uskontonsa oli "muhammedismia",[29] jonka perusajatukset kirjattiin Jerusalemin Temppelivuorelle rakennetun Kalliomoskeijan friistekstiin vuonna 691. Joidenkin mielestä kyse oli islamista, toisten mielestä edelleen kristinuskon itäisestä lahkosta.[30]


Arabien menestyksen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaiseen tarinaan luottavat läntiset historioitsijat ovat etsineet arabien sotamenestyksen syitä uskonvarmuudesta ja kamelin käytöstä taisteluissa, [31][11][12][32] vaikka muitakin selityksiä on haettu, kuten uskonnollinen suvaitsevaisuus[12][31]




Sotamenestyksen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallis-kriittistä näkökulmaa kannattavat tutkijat ovat katsoneet, että arabivalta ei ollut seurausta ulkopuolisesta invaasiosta vaan siitä, että alueilla jo asuneet arabiheimot saivat vallan käsiinsä, kun sassanidien imperiumi oli romahtanut, ja Bysantti vetäytyi näiltä alueilta enemmän tai vähemmän hallitusti.

Valloitusten tarkoitus ja seuraus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valloitusten varsinaisena tavoitteena oli laajentaa arabien hallitsemaa aluetta. Suurin osa valloitettujen alueiden väestöstä kääntyi lopulta islaminuskoon, mutta alkuvaiheessa valloittajat itse olivat pitäneet islamia vain arabien uskontona, eivätkä ajatelleet että muut kuin arabit voisivat olla muslimeja. Islamiin käännyttiinkin vasta tulemalla ensin jonkin arabialaisen heimon klientiksi (arab. maula).[33]

Valloitetut maat islamisoituivat ja arabialaistuivat eri tavoin. Persia islamisoitui hitaasti, sillä vielä 50 vuotta valloituksen jälkeen vasta 2,5 % persialaisista oli muslimeja. Vuoteen 1009 mennessä maa oli kuitenkin kääntynyt lähes kokonaan islaminuskoiseksi. Toisaalta arabian kielestä ei Persiassa koskaan tullut valtakieltä, ja maa säilytti myös persialaisen kulttuurinsa, johon arabivalloittajatkin sulautuivat. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa sen sijaan juutalaiset, kristityt ja zarathustralaiset sekä vaihtoivat uskontoa että omaksuivat suurimmaksi osaksi arabialaisen kulttuurin vaihtamalla kieltä. Egyptiin jäi kuitenkin noin 10 prosentin suuruinen koptilainen vähemmistö, joka sekin vaihtoi kielensä arabiaksi jo 1000-lukuun mennessä.[33]

1000-luvun jälkeen islamilaiseen maailmaan liitetyt alueet Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa, Euraasian aroilla, Turkissa ja Euroopassa eivät enää arabialaistuneet.[34]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • At-Tabari: The History of at-Tabari. Vol. XIII. The Conquest of Iraq, Southwestern Persia, and Egypt (kääntänyt Gautier H. A. Juynbolh). State University of New York Press, 1989. Teoksen verkkoversio.
  • Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. (Sirat rasul Allah, 800-luku.) Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2004 (6. painos: Loisto, 2008). ISBN 951-1-18669-8.
  • Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2.
  • Palva, Heikki & Perho, Irmeli (toim.): Islamilainen kulttuuri. Helsingissä: Otava, 1998 (3. painos 2005). ISBN 951-1-13315-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Robert G. Hoyland: Reflections on the Identity of the Arabian Conquerors of the Seventh-Century Middle East AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 113–140. 2017.
  2. Ibn Hisham, 209–244
  3. Ibn Hisham, 376–399
  4. Ibn Hisham, 1999, 451-452
  5. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 93–94.
  6. Kaegi, W.E.: Byzantium and the early islamic conquests, s. 98. Cambridge University Press, 1995.
  7. At-Tabari, The History of at-Tabari, vol. XIII ja XIV
  8. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 98–99. Tammi, 1996.
  9. History of the Arabs: The spread of Islam Historyworld.net. Viitattu 5.8.2014. (englanniksi)
  10. Fadhlalla Haeri, 106–107
  11. a b McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 139. Vastapaino, 2003/2006.
  12. a b c Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 94–95.
  13. Hämeen-Anttila, 2004, 13
  14. Philipp Wood: Peter Webb, Imagining the Arabs: Arab Identity and the Rise of Islam. Book review. AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 178–183. 2017.
  15. Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 134–135. Prometheus Books, 2003.
  16. Nevo & Koren, Crossroads to Islam, 10–11
  17. Nevo & Koren, 2003, 48
  18. Nevo & Koren, 2003, 10, 43
  19. Michael Axworthy: Iranin historia, s. 89. into, 2013.
  20. Volker Popp, 2010, 28–27
  21. Green, J. & Tsafrir, Y.: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal. 32, 2/3 77–96, 1982.
  22. Popp, V.: The early history of islam. Following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s. 17–124), s. 38. Prometheus Books, 2010.
  23. Salzman Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East, s. 15–16. Humanity Books, 2008.
  24. Nevo & Koren, 2003, 114
  25. Nevo & Koren, 2003, 96–97
  26. Popp, V.: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, s. 38, 41. Prometheus Books, 2010.
  27. Haeri, 1996, 100–101
  28. Popp, 2010, 51–52
  29. Popp, 2010, 57
  30. Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock, Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125-151. Prometheus, 2010.
  31. a b John V. Tolan: Saracens, s. 33. Columbia University Press, 2002.
  32. Jaakko Hämeen-Anrrila: Islamin miekka, s. 80–83. Otava, 2012.
  33. a b Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 95.
  34. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 97.