Arabien valloitusretket

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arabivaltakunnan laajentumisvaiheet islamin myyttisen tarinaperinteen mukaisesti:
  622–632 profeetta Muhammedin aika
  632–661 "oikeaanjohdettujen kalifien" aika
  661–750 umaijadien dynastian aika

Arabien valloitusretket liittyvät 600-luvun alkupuoliskolla alkaneisiin poliittisiin mullistuksiin, jotka johtivat arabivaltakunnan syntyyn ja laajenemiseen Lähi-idässä 600- ja 700-lukujen aikana. Näissä mullistuksissa Bysantti vetäytyi idästä, sassanidien Persia romahti, ja valtavat alueet joutuivat nomadiheimojen haltuun. Lähi-itään syntyi uusi jättiläisvaltio, joka Aleksanteri Suuren valtakunnan tavoin yhdisti Välimeren rannat ja Persian ylängöt yhdeksi suurvallaksi. Umaijadien hallitsemasta Damaskoksesta ja myöhemmin abbasidien Bagdadista johdettu arabivaltakunta jatkoi laajentumistaan vielä 700-luvulla, mutta alkoi sitten murentua itsenäisiin tai autonomisiin osiin. Myöhempinä vuosisatoina nähtiin Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä useita nomadipohjaisten heimovaltioiden nousuja ja tuhoja. Arabien jälkeen alkoi turkkilaisten paimentolaiskansojen eteneminen.

Ensimmäisen arabivaltakunnan synty on pysynyt pitkälti mysteerinä, sillä tapahtumista kertovia 600-luvun lähteitä on säilynyt vain niukasti. Vallitsevan näkemyksen mukaan kyseessä oli Arabian niemimaalta lähtenyt invaasio. Menestyksen syyksi esitetään usein uuden uskonnon, islamin, mukanaan tuoma uskonkiihko. Kilpailevan teorian mukaan valtaajat eivät olleet arabeja eivätkä muslimeja, eivätkä he tulleet Bysantin tai Persian rajojen ulkopuolelta. Uudet hallitsijat olisivat olleet näiden valtakuntien alueella jo asuneita paimenolaisväestöjä, jotka olivat osittain jo kääntyneet kristinuskoon ja palvelivat apujoukkoina suurvaltojen sodissa. On esitetty, että paimentolaisten ekspansio johtui suurvaltojen romahduksesta, jota keskinäisten sotien ohella edisti kulkutautien aiheuttama väestökato sekä 500-luvulta alkanut ilmastonmuutos, joka heikensi maanviljelyn mahdollisuuksia.[1][2][3] Paimentolaiskansojen eteneminen ajoittui 600-luvulta 900-luvulle, minkä jälkeen ne alkoivat menettää asemiaan.

Arabivaltakunnan synnyllä oli pysyvät vaikutukset maailmanhistoriaan. Se levitti valtavalle alueelleen oman valtionuskontonsa islamin, vaikka tämä ei heti tapahtunutkaan. Luultavasti vasta uuden vuosituhannen puolella enemmistö vallattujen maiden alamaisista oli kääntynyt muslimeiksi. Näin oli syntynyt omintakeinen islamilainen sivilisaatio, joka levisi myös arabivaltakuntien ulkopuolelle. Arabian kieli syrjäytti kreikan ja paikalliset berberikielet mutta ei vanhaa sivistyskieltä persiaa. Vanhan antiikin sivistys tuhoutui, mutta tilalle syntyi 800-luvulta alkaen persialais-arabialainen kulttuuri, joka nousi sadoiksi vuosiksi tieteen huipulle. Arabivaltakunta saartoi Euroopan ja katkaisi sen kauppayhteydet, mikä vaikutti Euroopan taantumiseen.[4][5] Seuraavina vuosisatoina Euroopan painopiste siirtyi Välimereltä pohjoiseen, missä ensimmäinen kulttuurin renessanssi alkoi Kaarle Suuren hovissa 800-luvulla.[6]

Erilaisia teorioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuoleman enkeli kolkuttaa oveen ruttoepidemian aikana. On arveltu että rutto muutti valtasuhteita paimentolaisyhteiskuntien eduksi.

Mullistuksen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisten muutosten alkusyynä on yleisimmin pidetty islamin nousua Arabian niemimaalla asuneiden paimentolaisten uskonnoksi. Muslimit olisivat lähteneet kalifin johdolla pyhään sotaan viedäkseen Jumalan lain koko maailmaan profeetta Muhammedin ilmaiseman Allahin tahdon mukaisesti. Valloitusten tärkein menestystekijä olisi ollut paimentolaisten uskonkiihko, jonka edessä armeijatkin taipuivat.[7]

Historiallis-kriittiset tutkijat ovat kehitelleet tapahtumille uusia selityksiä. Niiden mukaan valtavan paimentolaisvaltion synnyn taustalla oli vanhojen maatalousvaltaisten imperiumien pitkään vaikuttanut kriisi, joka sai ne lopulta romahtamaan. Valtakunnat olivat kärsineet 100-luvulta alkaen epidemioista, kuten rutosta, jotka olivat supistaneet niiden asukaslukua. Vuoden 165 ruttoa seurasi Välimeren alueella yli viisisataa vuotta kestänyt kulkutautien aiheuttama väestökato. [8][9][5] Vuonna 524 alkaneen Justinianuksen ruton jälkeen Välimeren alueen väkiluku oli pienimmillään sitten Rooman valtakunnan nousun.[10] Lisäksi 500-luvulla tapahtunut ilmastonmuutos oli ilmeisesti vähentänyt sateita ja viilentänyt ilmastoa.[8][11][12] Persiaan vaikutti myös se, että jokivedellä tapahtuneen keinokastelun hitaasti aiheuttama suolaantuminen oli alkanut tuhota ennen viljavaa peltomaata.[12] Valtakuntien väestön arvellaan kulkutautien johdosta vähentyneen kolmanneksesta puoleen.[13] William McNeillin mukaan suurvaltojen demografiset tuhot selittivät paimentolaisheimojen sotamenestystä 600-luvulla.[5]

Imperiumien ongelmat suosivat paimentolaisia. Heitä pikemminkin auttoi peltojen muuttuminen ruoholaitumiksi, eikä rutto iskenyt harvalukuiseen liikkuvaan paimentolaisväestöön yhtä pahasti kuin tiheisiin kaupunkeihin rottineen.[5] Demografinen tasapaino olisi siten heilahtanut paimentolaisväestöjen hyväksi 600-luvulla. Kaikille paimentolaisyhteisöille ominainen sotaisuus ja taipumus saalistukseen antoi niille yllykkeen parantaa asemiaan, kun siihen tarjoutui tilaisuus.[14] Tilaisuuden tarjosi Bysantin ja Persian sota, joka edelleen heikensi molempia valtakuntia.[15]

Arkeologi Yehuda Nevon mukaan valtakunnat eivät sortuneet ulkoiseen valloitukseen, vaan valta siirtyi paikallisille arabiheimoille, jotka olivat toimineet molempien valtakuntien apujoukkoina ja rajavalvojina.[16] Bysantin alueiden osalta kyse olisi ollut suhteellisen rauhallisesta vallansiirrosta, jossa alueita jo hallinneet heimot olisivat saaneet entistä itsenäisemmän aseman Bysantin vasalleina.[17] Persiassa valtajärjestelmän romahdusta osoittivat sisällissodat ja nopeat vallanvaihdot: kahdessa vuodessa vallasta syöstiin kymmenen monarkkia.[18] Sodat Roomaa vastaan olivat lisäksi verottaneet kuninkaallisen armeijan kokoa.[19]

Etninen tausta ja uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusien vallanpitäjien on perinteisesti katsottu olleen arabeja, mutta tämäkin olettamus on viime aikoina kiistetty. Peter Webbin mukaan paimentolaisheimot eivät vielä olleet etniseltä identiteetiltään arabeja, vaan heistä tuli sellaisia vasta seuraavien vuosisatojen aikana, jolloin arabi-identiteetti kehittyi yhteisen kielen, uskonnon ja aseman pohjalta.[20] On myös katsottu, että valtaan nousseiden nomadien uskontona ei aluksi ollut islam, joka olisi syntynyt vasta 700-luvun lopulla abbasidien noustua valtaan.[21] Ristiriitaisten näkemysten syynä on se, että 600- ja 700-lukujen tapahtumista on vähän aikalaislähteitä.[22]

Valloitusten eteneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalifi Umar valloittaa Jerusalemin vuonna 638. 1800-luvun kaiverrus.

Läntinen historiankirjoitus on pitkään luottanut 600-luvun tapahtumien kuvailussa 800- ja 900-lukujen muslimilähteisiin. Nykyisin on alettu ymmärtää, että nämä lähteet ovat liian myöhäisiä ollakseen luotettavaa tietoa tapahtumista.[23] Kirjoihin pantu islamilainen perimätieto palveli abbasidihallinnon poliittisia ja uskonnollisia tarpeita, eikä ollut varsinaista historiankirjoitusta.[17][24][25] Näistä tarinoista hahmottuu abbasidihallinnon "perustamismyytti", joka selittää islamin synnyn ja oikeuttaa abbasidien hallinnon.[26]

Islamilaisissa kertomuksissa näkyvät suullisen tarinankerronnan jäljet. Niissä on tyypillistä korostaa vihollisen valtavaa ylivoimaa, vastustajalle tuotettua tuhoa sekä muslimien tarumaista sotasaalista. Muslimien käymät keskustelut käydään historiikeissa tarkasti läpi. Taistelupaikkojen tarkka kuvaus jää tekemättä, mutta melkein kaikki kaatuneet muslimit luetellaan tarkoilla ja pitkillä nimillä.[27][28][29] Taistelujen kuvaukset ovat lyhyitä, kaavamaisia, runollisia ja seuraavat usein Vanhan Testamentin esikuvia.[30]

Muhammedin valloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisen kuvauksen mukaan arabien valloitussota alkoi Arabian niemimaalta, jonne profeetta Muhammed vuonna 622 oli perustanut islamilaisen valtion alkusolun Medinan keitaalle. Sieltä hän aloitti sotatoimet entistä kotikaupunkiaan Mekkaa vastaan. Menestys johti siihen, että Mekan lisäksi puolen Euroopan kokoinen Arabian niemimaa oli valloitettu profeetan kuollessa kymmenen vuotta myöhemmin. Ibn Hisham kertoo Muhammed-elämäkerrassaan ensimmäisestä taistelusta, joka oli Mekkaan menevän kauppakaravaanin ryöstö.[31] Tätä Badrin taistelua seurasi Uhudin taistelu, jonka muslimit hävisivät ja sen jälkeen Vallihautasota, missä mekkalaiset epäonnistuivat yrityksessä vallata Medina. Vuonna 630 Muhammed valloitti Mekan, josta oli paennut kahdeksan vuotta aikaisemmin.[32] Kaikkiaan Jumalan lähettiläs suoritti Ibn Hishamin mukaan 27 sotaretkeä ja lähetti 38 pienempää sotaretkeä toisten alaisuudessa ympäri Arabian niemimaata mutta myös Syyriaan ja Palestiinaan.[33]

Historiakriittisen suuntauksen mukaan Muhammedin valloituksia koskevat tiedot ovat luonteeltaan myyttisiä, koska niitä koskevat kirjoitukset ovat peräisin vasta 700-luvun jälkipuoliskolta. Joidenkin tutkijoiden mukaan Muhammed oli kyllä historiallinen henkilö, mutta hänen luomansa uskonnollinen liike oli vain yksi osallistuja 600-luvun kaaoksessa.[34] Toisten mukaan Muhammed ei ollut lainkaan historiallinen henkilö, vaan vasta myöhemmin 700-luvulla syntynyt uskonnollinen symboli.[35]

Oikeaan johdettujen kalifien (632–661) valloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islaminuskon mukaisesti kalifin velvollisuus oli sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia vastaan, kunnes he kääntyivät muslimeiksi tai ainakin alistuivat ja suostuivat maksamaan veroa.[36] Islamilainen perimätieto kertoo, että Muhammedin jälkeen muslimit noudattivat uskonnollista velvollisuutta ja jatkoivat valloituksia neljän oikeaan johdetun kalifin johdolla. Kalifit olivat Abu Bakr (632–634), Umar (634–644), Uthman (644–656) ja Ali ibn Abi Talib (656–661). Valloitusretket suuntautuivat Palestiinaan, Syyriaan, Irakiin, Egyptiin ja Persiaan. Pohjoiseen tunkeutuminen toi arabit vastakkain bysanttilaisten ja sassanidien suurten valtakuntien kanssa. Arabit löivät Bysantin ja Persian armeijat suurissa tuhoamistaisteluissa. Koko Persia sekä Bysantin Lähi-idän provinssit liitettiin islamilaisen umman alueeseen.[37]

Lähes kaikki suuret ratkaisutaistelut käytiin islaminuskon mukaan kalifi Umarin (634–644) hallitessa. Perimätiedon mukaan hänen aikanaan valloitettiin Pohjois-Egypti ja ne alueet, jotka nykyisin kuuluvat Israeliin, Jordaniaan, Libanoniin, Irakiin, Iraniin ja Kuwaitiin. Perimätiedon antamat vuosiluvut ovat toisinaan epätarkkoja, mutta niiden nojalla ilmoitetaan, että muslimit valloittivat Damaskoksen heti Ajnadayn taistelun jälkeen vuonna 634[38] tai vuonna 636[39] ja Antiokian vuonna 636 heti Jarmukin taistelun jälkeen vuonna 636.[40] Jerusalem vallattiin vuonna 636,[41] 637[41] tai 638.[41][42] Egyptin valloituksesta on kertonut Ibn Abd al-Hakam (n. 805–871). [43] Arabit etenivät Egyptiin vuonna 639 ja valtasivat Aleksandrian vuonna 642[44] ja uudelleen vuonna 646. [45] Persian valloitus alkoi perimätiedon mukaan Qadisiyyan taistelusta vuonna 634 tai 637 ja huipentui Nahavandin taisteluun, joka käytiin vuonna 639, 640, 641[39] tai 642.[46] Persian koillisin kulma Khorasan valloitettiin vuonna 654.[39]

Seuraava kalifi Uthman (644–656) oli profeetan vävy. Hänen toimestaan vallattiin Muawijan johdolla Kypros vuonna 649.[47] Egyptin valtauksen jälkeen arabit etenivät al-Hakamin mukaan Pohjois-Afrikkaan vuonna 647, missä roomalaisia vastaan taisteltiin voitokkaasti Tunisiassa Sbeitlan kaupungin edustalla Amrin johdolla.[48]

Jotkut historiakriittiset tutkijat pitävät oikeaan johdettuja kalifeita islamilaisina myytteinä, koska heidän historiallisuudestaan ei ole löytynyt tukea aikalaislähteistä, kuten kolikoista tai piirtokirjoituksista. Ensimmäinen historian tunnistama kalifi on vasta Muawija. [49]

Taistelut Bysanttia vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisen kertomuksen mukaan kalifaatti voitti bysanttilaisarmeijan kahdessa suuressa taistelussa, joista ensimmäinen tapahtui Ajnadaynissa Gazan lähellä vuonna 634. Siellä 10 000 sotilaan arabiarmeija kukisti roomalaisarmeijan surmaten jopa 150 000 Bysantin sotilasta. Varhaisin taistelua koskeva tieto on peräisin latinankielisestä Fredegariuksen kronikasta 658/660, joka kertoo saraseenien valloituksista. Katkelma voi kuitenkin olla myöhemmin tehty lisäys. Bysanttilaiset lähteet eivät tunne taisteluita.[50]

Seuraava taistelu kerrotaan käydyn Jarmukissa lähellä Golanin kukkuloita vuonna 636. Jarmuk on Jordanin sivujoki. Taistelun voittaneessa arabiarmeijassa oli Al-Tabarin mukaan 40 000 sotilasta, kun taas roomalaisarmeija käsitti 200 000 sotilasta, joista 120 000 surmattiin. Tabari kertoo 900-luvulla Jarmukin taistelusta Historian 12. osassa,[51][52] mutta kovin epätarkasti.[51] Tabari toteaa, että taistelu oli ankara, mutta lopulta muslimit voittivat. Yksityiskohtaisemmin Tabari kertoo siitä, mistä taistelun aikana keskusteltiin ja minkä nimiset muslimit kaatuivat.[52]

Taisteluja koskevat lähdetiedot ovat niin hataria ja myöhäisiä, että näitä suurtaisteluja on myös pidetty myöhemmin syntyneinä kertomuksina vailla historiallista pohjaa.[53]

Taistelut Persiaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sassanidien valtakunta tuhottiin samoin kahdessa suurtaistelussa.[54] Ensimmäinen käytiin Qadisyyassa nykyisen Irakin alueella vuonna 634 tai 637. Al-Tabarin mukaan 12 000 miestä käsittävä kalifaatin armeija löi sassanidien 120 000 miestä ja 30 elefanttia käsittäneen armeijan ja tuotti sille 22 000 kaatuneen tappiot.[55] Seurauksena oli Mesopotamian joutuminen kalifaatin haltuun. Lopullinen yhteenotto tapahtui vuonna 642 eli kahdeksan vuotta myöhemmin Nahavandissa (639, 640 tai 642), joka oli Bagdadin ja Teheranin puolivälissä. Kalifaatin armeijassa oli Al-Tabarin mukaan 30 000 sotilasta, sassanideilla noin 100 000 miestä.[56][57] Voitto kallistui nytkin muslimeille, ja lopputuloksena iranilaisen sassanidivaltion romahdus.[57] Myös näiden suurtaistelujen historiallisuus on kyseenalaistettu lähdeongelmien takia.

Umaijadien (661–750) valloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisen perimätiedon mukaan kalifin aseman anasti Alin jälkeen epäoikeudenmukaisesti itselleen Syyrian emiiri Muawija, joka perusti vuoteen 750 asti kestäneen umaijadien dynastian.[58] 700-luvun alussa umaijadit olivat laajentaneet alueidensa itärajan jo Intian ja Kiinan rajoille. Koko Pohjois-Afrikan umaijadit valloittivat vain hitaasti vuosien 642 ja 700-luvun alun välillä. Umaijadit eivät koskaan saaneet lujaa otetta Pohjois-Afrikassa. Siellä heidän valtansa rajoittui rannikon kaupunkialueisiin, kun taas paimentolaisuutta harjoittavat berberiheimot säilyttivät itsenäisyytensä. [59]

Vuonna 711 arabit hyökkäsivät Espanjaan ja valloittivat sen nopeasti. Pääosa hyökkääjistä oli Pohjois-Afrikan berbereitä, jotka valloitusten jälkeen olivat alkaneet sotia arabien rinnalla.[60] Arabit ulottivat yksittäisiä jihadistisia ryöstöretkiä myös kauas Galliaan, kuten Poitiersiin vuonna 732.[61]

Muawija on ensimmäinen arabikuningas, jonka historiallisuus on varmistunut aikalaislähteiden perusteella. Hänen dynastiaansa koskevat tiedot ovat kuitenkin epävarmoja.[62] Islaminuskon mukaan umaijadit eivät olleet sukua profeetta Muhammedille, vaikka olivat samaa mekkalaista heimoa, quraišeja. Alun perin he olivat jopa Muhammedin vihollisia. Sekä sunnit että šiiat pitävät umaijadeja islamin pettureina.[63] Damaskoksesta käsin hallinneet umaijadikalifit törmäsivät valtapiirinsä reunoilla kapinoihin, joiden taltuttaminen ei onnistunut. Umaijadit menettivät ensin otteensa Pohjois-Afrikasta. Lopullinen häviö koettiin Iranin koillisesta Khorasanin maakunnasta alkaneelle abbasidikapinalle, jonka johtajia olivat abbasideiksi itseään kutsuneet arabit. Nämä palauttivat valtakuntaan kadoksiin joutuneen alkuperäisen islamin.[64] Arabivaltakunta ei kuitenkaan enää laajentunut, vaan alkoi murentua. Ensimmäiseksi siitä irtosi Espanja ja Pohjois-Afrikan rannikko Tunisiaan asti. Näillä alueilla abbasidit eivät saaneet enää vakiinnutettua asemiaan.[65]

Sisilia ja Etelä-Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisilian valloitus alkoi vuonna 828 Tunisiasta käsin, missä vaikutti itsenäinen aghlabidien dynastia. Palermo vallattiin vuonna 878 ja Taormina 903, jolloin koko saari oli aghlabidien hallussa. Sisilia muodosti oman Sisilian emiraattinsa vuodesta 948 lähtien. Vuonna 1063 Pisan laivasto valtasi Palermon, ja tästä alkoi emiraatin alamäki. Vuoteen 1091 mennessä normannit ajoivat arabit saarelta katolisen kirkon ja Italian kaupunkien tukemina. Saaren kreikkalaiskatolinen dhimmeiksi alistettu väestönosa otti uudet valloittajat vastaan vapauttajina. [66]

Saraseenit nousivat maihin myös Apenniinien niemimaalla Tarantossa vuonna 840 ja perustivat Barin emiraatin, jonka lyhyt olemassaolo (847–871) päättyi keisari Ludwig II:n sotatoimiin sitä vastaan.[67]

Valloitusretkien islamilaiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herakleioksen ja Khusrau II:n armeijoiden taistelu. (Piero della Francesca, 1492)

Neljä tärkeintä kirjaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaiset lähteet 600-luvun muslimivalloituksista perustuvat pääasiassa neljään teokseen. Ibn Ishaqin (k. 767) teos Sirat Rasul Allah (Jumalan Profeetan elämäkerta) tunnetaan vain lähinnä Ibn Hishamin (k. 834) ja al-Tabarin (k. 923) tekemistä referaateista, joista A. Guillaume on koonnut ennallistuksen.[68] Teos kattaa Muhammedin omat valloitussodat.

Tärkein valloitussodista kertova lähde on persialaisen al-Tabarin monumentaalinen Profeettojen ja kuninkaiden historia. Se on käännetty englanniksi nimellä The History of al-Tabari ja käsittää 40 osaa.[69] Tabarin valtavan tuotteliaisuuden takia häntä on epäilty nimimerkiksi, jonka taustalla olisi Tabaristanissa eli nykyisessä Māzandarānissa vaikuttanut persialainen koulukunta. Al-Tabarin kirjojen tyyli ei liioin vastaa hänen ilmoitetun elinaikansa eli 900-luvun arabiaa. Sen takia on myös arveltu, että tekstit olisi voitu ainakin osin kirjoittaa tai vähintäänkin viimeistellä vasta 1100- ja 1200-luvuilla.[70]

Kolmas lähde on Kitab Futuh al-Shaam (arab. كتاب فتوح الشام, Kirja Syyrian valloituksesta). Sen oletettu kirjoittaja on Abu al-Basri, joka tunnetaan paremmin nimellä al-Azdi. Kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät 1000- ja 1100-luvuilla islamilaisessa Espanjassa. Kirjoittajasta ei tiedetä mitään, ja hänen nimensä mainitaan ensimmäisen kerran vasta 1179. Al-Azdin teosta on luonnehdittu "historialliseksi fiktioksi", missä sankarit puhuvat enemmän kun tekevät.[71]

Neljäs ja viimeinen merkittävä valloituksista kertova lähde on toinen Futuh al-Shaam. Sen tekijälle on annettu nimeksi Pseudo-Waqidi, koska on osoitettu ettei kirjoittaja ole aiemmin oletettu al-Waqidi (k. 823). Kirjan katsotaan olevan peräisin joitakin vuosisatoja al-Waqidia myöhemmältä ajalta. Kirja on luultavasti tehty vasta ristiretkien aikaan, ja se sisältääkin paljon polemiikkia kristittyjä vastaan. Sitä ei voi pitää luotettavana lähteenä valloituksista.[72]

Kertomusten tyypillisiä piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boaz Shoshan on kuvannut neljän yllämainitun muslimilähteen keskeisiä piirteitä valloitushistorian esittämisessä.[73] Hän toteaa, että tarinat loivat arvojärjestystä islamilaisessa maailmassa esittelemällä joidenkin klaanien ja yksilöiden mainetekoja ja toisten häpeällisiä tekoja.[74] Esimerkiksi Ibn Hishamilla arvojärjestyksen luominen näkyi siinä, kuka ensimmäiseksi oli kääntynyt islamiin tai ketä Muhammed ensimmäiseksi tervehti. Umaijadikalifien esivanhemmat olivat pettureita jo Muhammedin eläessä, ja jonkun heistä Muhammed tappoikin omin käsin.[75]

Vihollisen määrällinen ylivoima[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valloituskertomusten pysyvä teema on vihollisen valtava määrällinen ylivoima. Vihollisarmeijan tyypillinen koko on 100 000 sotilasta, jota vastassa on esimerkiksi 20 000 muslimia, kuten Jordanin laaksossa Fihlin luona. Vihollisista kaatui 7 000 ja muslimeista 17. Kesarean taistelussa kuolleita bysanttilaisia oli 100 000. Qinnasrinissa 2 000 muslimia löi 30 000 miehen bysanttilaisarmeijan.[76] Tarinaan kuuluu, että bysanttilaiset olivat ensiluokkaisissa sotavarusteissa mutta muslimit tavallisissa arkivaatteissaan. Kalifi Abu Bakr joutuikin toteamaan, että yksi muslimi vastasi taistelussa tuhatta monijumalaista sotilasta.[77]

Kuuluisan Jarmukin taistelun kuvauksissa, missä muslimit voittivat, vertailut ovat samanlaisia. Bysantin armeijan komentajan Vahanin kerrotaan todenneen, että Bysantin armeijassa oli kuninkaita ja prinssejä, kun taas muslimiarmeija koostui rääsyisistä arabeista. Historiikit esittävät sellaisia lukuja kuin 400 000 vastaan 30 000. Khalid hyökkää tuhannella ratsulla 100 000 bysanttilaista vastaan. Vihollisella oli Saifin kuvauksen mukaan 140 000 sotilasta, joista 40 000 oli kiinnitetty toisiinsa ketjuilla karkaamisen estämiseksi. Muita lukuja ovat 160 000 vastaan 36 000 ja 200 000 vastaan 46 000. Pseudo-Waqidi kertoo että 25 000 tai 41 000 muslimia taisteli "luotettavien tietojen mukaan" 600 000 tai 700 000 bysanttilaista vastaan. Abu Ubaida ilmoittaa vihollisarmeijan kooksi 800 000. On myös raportoitu, että kristityn armeijan koko oli 1,6 miljoonaa sotilasta. He marssivat 160 ristin alla taistelukentälle. Papit lukivat ääneen Raamattua ja veisasivat virsiä.[78]

Kuoleman rakastaminen, marttyyrius ja jihad[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiikeissa kerrotaan, että muslimit olivat miehiä, jotka rakastivat kuolemaa enemmän kuin polyteistit viiniä. Muslimin rakkaus jihadiin oli suurempaa kuin heidän rakkautensa esikoispoikaansa kohtaan. Abu Bakrin kerrottiin neuvoneen: "elä kuin jihadisti ja kuole marttyyrin kuolema". Pseudo-Waqidi, joka kirjoitti ilmeisesti ristiretkien aikaan, toistelee sanoja jihad ja marttyyri melkein joka sivulla.[79]

Askeettisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huolimatta siitä, että hyökkäävät muslimit pääsivät käsiksi ylellisiin mukavuuksiin, joita heidän valtaamansa kehittyneemmät sivilisaatiot tarjosivat, muslimit vastustivat kiusausta ja elivät islamin lain mukaisessa vaatimattomuudessa. Kyse ei ollut pelkästään uskontojen erosta vaan erilaisesta moraalista. Jopa vastustajat panivat merkille muslimien vaatimattomuuden: he eivät syö ennen nukkumista eivätkä aamulla herättyään vaan ainoastaan imeskelevät hammastikkua. Arabi ei anna arvoa ruualle tai vaatetukselle, kuten persialaiset. Havainnollinen kuvaus näistä eroista on voitetun persialaisen kuvernöörin matka tapaamaan kalifi Umaria. Kuvernööri oli puettu kultalangoilla kirjailtuun kalliiseen pukuun. Medinaan tultuaan hän sai tietää, että Umar oli nukkumassa moskeijassa. Kuvernööri tapasi kalifin siellä viitta käärittynä tyynyksi pään alle ja ilman yhtään vartijaa. Bysantin keisari Herakleois ihmetteli, miksi kalifi pukeutuu vain paikattuihin rääsyihin. Vastauksen tällaisiin kysymyksiin antaa muuan kristitty kuolinvuoteellaan: muslimit voittivat, koska heitä ei kiinnosta tämä maailma.[80]

"Munkkeja yöllä ja sotureita päivällä"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä lause toistuu raporteissa muslimien vastustajien puheena. Nämä kertovat muslimien kilpailevan keskenään nuolien ampumisessa samalla kun lausuvat ääneen Koraanin säkeitä. Sellaisia vastustajia kohdatessa olisi parempi olla maan alla kuin päällä. Myös keisari Herakleios oppii, että muslimit voittavat määrällisestä alivoimastaan huolimatta, koska he rukoilevat öisin, paastoavat päivisin, täyttävät lupauksensa, kehottavat hyvään ja kieltävät pahan.[81] Miksi kristityt vertasivat muslimeja juuri munkkeihin? On arveltu, että kristilliset munkit olivat muslimeille hurskauden tärkeitä esikuvia. Muuan esimerkki siitä on tarina Bahirasta.[82] Islamin viiden peruspilarin on nähty sisältävän kristilliseen luostarielämään kuuluvia piirteitä.[83]

Muslimien tasa-arvoisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valloitushistoriikit sisältävät esimerkkejä kalifien tasa-arvoisuudesta muiden mulsimien kanssa. Al-Jabal kertoi bysanttilaisille: "Jos teidän kuninkaanne on Herakleois, meidän kuninkaamme on Jumala -- ja emiirimme on vain yksi meistä, jota seuraamme vain niin kauan kuin hän hallitsee Kirjamme ja Profeettamme sunnan mukaisesti. Muuten eroamme hänet. Jos hän varastaa, hänen kätensä katkaistaan, jos hän syyllistyy aviorikokseen, hänet ruoskitaan." Neuvottelijoiden on vaikea erottaa kalifia muiden joukosta, sillä tämä pukeutuu vaatimattomasti, kulkee kävellen ja syö vieläpä vaatimattomampaa ruokaa kuin muut.[84]

Vihollinenkin tunnustaa islamin ylivertaisuuden[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisten valloittajien vastustajat ylistävät muslimilähteissä toistuvasti Profeetan seuraajien moraalia ja heidän hengellistä ylemmyyttään.[85] Persiassa kaupungin asukkaat tervehtivät valloittajina saapuvia muslimeja, jotka ovat vapauttaneet heidät pahan vallasta. Bysantin puolella pappi toteaa: "Totuus kuuluu näille ihmisille". Palmyran kuvernööri tunnustaa, että arabit ovat "rauhallisia, oikeudenmukaisia ja hyväluonteisia ihmisiä, jotka vastustavat pahuutta ja korruptiota." Myös juutalaiset asettuvat muslimien puolelle. [86]

Muhammed näki tapahtumat jo ennalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimihistoriikit kertovat lukuisissa kohdissa, miten profeetta Muhammed oli ennustanut taistelujen kulun. Al-Nuaym ibn Hammad (k. 844) kertoo, että profeetan mukaan Bysantin keisari lähettää 300 000 sotilasta Qinnasriniin taistelemaan 70 000 jemeniläistä vastaan. Selostuksessa Jumala keskustelee enkeleiden kanssa ja on raivoissaan kristittyjen ylpeydestä, jolla he heiluttelevat ristejään.[87] Myös viholliset ovat saaneet tiedon Profeetan ennustuksista, mikä laskee heidän taistelutahtoaan, koska Jumala on muslimien puolella. Myös keisari Herakleios on saanut tiedon muslimien voitosta. Hän jylisee armenialaiselle kenraalilleen Vahanille: "Nämä arabit tulevat ehdottomasti hallitsemaan maita kruununi alla." Muslimit saavat voitoistaan selvät merkit myös tähdistä ennustajilta.[88]

Kääntyminen islamiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun ottaa huomioon muslimien moraalisen ylemmyyden ja heidän ennalta määrätyn voittonsa, kääntyminen islamiin on odotetusti nopeaa. Mitä korkeampi asema käännynnäisellä on, sitä parempi. Yarmukissa islamiin kääntyy Bysantin lähettiläs. Al-Azdi raportoi toisesta lähettilään kääntymisestä ja Pseudo-Waqidi esittää useita muita tapauksia. Vangiksi jäänyt Busran kuvernöörin puoliso kääntyy islamiin nähtyään, miten hyvin muslimit kohtelevat vankejaan. Hän vaatii eroa miehestään, koska ei vielä tiedä, että tämäkin on kääntynyt.[89]

Kalifin auktoriteetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalifit Abu Bakr, Umar ja myös Uthman pitävät lankoja käsissään Medinasta käsin. He johtavat joukkojaan kirjeitse ja osoittavat tällöin tulevien taistelukenttien tarkkaa maantieteellistä tuntemusta. He ovat paitsi käytännön asiantuntijoita, myös moraalisia esikuvia, jotka muistuttavat Koraanin määräyksistä.[90]

Kutsuminen islamiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki edeltävät teemat tai troopit johtavat viimeiseen: kutsuun ottaa vastaan islam. Aihe esiintyy ensimmäiseksi Irakissa al-Hiran valtauksen yhteydessä, jolloin Khalid ibn al-Walid julistaa: "Kutsun teitä alistumaan Jumalalle ja islamille. Jos vastaatte kutsuun, olette muslimeita: saatte ne edut, joista he nauttivat ja kannatte ne velvollisuudet, jotka heille kuuluvat. Jos kieltäydytte, teidän on maksettava jizya -veroa. Jos kieltäydytte siitäkin, tuon teitä vastaan klaaneja, jotka ovat innokkaampia kuolemaan kuin te olemaan elossa." Vastaavat kutsut toistuvat taisteluhistorioissa. Bysantin rintamalla Umar lähettää lähettilään Konstantinopoliin asti vaatimaan antautumista.[91]

Historiallis-kriittinen kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patricia Crone kirjoittaa islamilaisen perimätiedon olevan "tarinankertojien keksintöä"[92] ja jatkaa: "On kauan tunnustettu, että osa islamin nousua koskevista kertomuksista on peräisin tarinankertojilta; mutta on oletettu, että tarinankertojat vain lisäsivät omiaan ytimeltään terveeseen kertomukseen - - Tämä on tarinankertojien osuuden karkeata aliarvioimista - - juuri tarinankertoja loivat koko perimätiedon."[93] "On ilmeistä, että jos yksi tarinankertoja sattuu mainitsemaan ryöstöretken, seuraava tietää ryöstöretken päivämäärän ja kolmas tietää kaiken mitä yleisö haluaa kuulla siitä." Tätä havainnollistaa se, että Ibn Ishaqin (k. 767) kertomusten pituus jää huomattavasti jälkeen siitä, mitä Waqidi (k. 823) osasi kertoa Muhammedista.[94] Joidenkin mielestä 800-luvun suullinen perimätieto ei kelpaa lainkaan tietolähteeksi 600-luvusta. Nämä tutkijat pyrkivät muodostamaan kuvan arabivaltakunnan syntymisestä vain aikalaislähteiden, kuten arkeologisten todisteiden avulla.[95] Näin saatu kuva poikkeaa täysin islamilaisesta näkemyksestä, sillä pois jäävät sekä islam, profeetta Muhammed että oikeaan johdetut kalifit, joista ei ole aikalaislähteitä. Myös muslimihyökkäys Arabian niemimaalta muuttuu legendaariseksi tiedoksi.[96] Läntisten orientalistien valtavirta ei kuitenkaan ole tyystin hylännyt islamilaista tarinaperintöä, mutta on alkanut suhtautua siihen valikoivasti. Tällaisia tutkijoita ovat muun muassa Michael Cook, Patricia Crone, Fred Donner, Robert G. Hoyland [22] ja Suomessa osittain Jaakko Hämeen-Anttila.[97] Uudenlaisia näkemyksiä edustaa myös esimerkiksi Peter Webb, jonka mukaan arabi-identiteetti olisi kehittynyt vasta 700-luvulla, eivätkä 600-luvun valloittajat olisi pitäneet itseään vielä arabeina.[98][20]

Sassanidien Persia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaihtoehtoisen kuvauksen mukaan suurvaltojen romahdus alkoi Bysantin ja sassanidien Persian välisestä sodasta, joka oli alkanut 602 tekosyynä Bysantissa tapahtunut vallankaappaus. Sassanidit valloittivat ensin kaikki Bysantin valtakunnan alueet Lähi-idässä ja etenivät jopa Konstantinopolin porteille asti. Käänne tapahtui 622, kun keisari Herakleios löi perusteellisesti sassanidien armeijan Armeniassa.[99] Herakleios marssi Iranin sydänmaille ja pakotti sassanidit Niniven taistelun jälkeen vuonna 627 rauhaan. Siinä sassanidit menettivät kaikki sodassa valtaamansa alueet.

Rauhansopimuksen jälkinäytöksenä Persian valtaylimystö murhasi kuningas Khosrau II:n vuonna 628, minkä jälkeen sassanidien valtajärjestelmä alkoi hajota. Khosrau II:n seuraajaksi tuli hänen poikansa Kavad II. Dynastian tilanne oli tukala. Hävityn sodan jälkeen maassa riehuivat koillisessa turkkilaiset paimentolaisheimot ja luoteessa kasaarit. Talous oli pitkän ajan kuluessa heikentynyt kulkutautien, ilmastonmuutoksen ja keinokasteltujen peltojen suolaantumisen takia. Hallitsevan luokan keskuudessa puhkesi sisällissotia, ja kahden vuoden kuluessa valtaistuimella ehti olla kymmenen hallitsijaa. Vuonna 632 oli vuorossa Khosraun pojanpoika Yazdegerd III (vallassa 632–651), joka oli valtaistuimelle noustessaan kahdeksanvuotias.[100] Kerrotaan, että hänet surmattiin pakomatkalla Mervissä, mutta tarina voi olla keksitty.[101]

Dynastian hajottua uusia vallanpitäjiä olivat Persiassa asuneet arabiheimot, joita sassanidit olivat värvänneet apujoukoiksi sodankäyntiinsä. Persialaisia olivat tukeneet etenkin Irakin etelärajoilla asuneet kristityt lakhmidit.[102][103] Kun suurvalta-armeijat hajosivat, tähän asti alistetut nomadiheimot havahtuivat siihen, ettei niiden yläpuolella enää ollutkaan vieraita valtiaita.[104] Alkoi niin sanottu "arabien aika", jota alettiin laskea vuodesta 622 eli vuodesta, jolloin persialaiset olivat kärsineet ratkaisevan tappion Herakleiokselle.[105][106] Valta siirtyi paimentolaisille, joiden klaanikulttuuri arvosti sotilashyveitä ja sotakuntoa.[107]

Bysantin alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantti ei kyennyt enää palauttamaan valtaansa vanhoille alueilleen, jotka se sai takaisin Persialta rauhansopimuksessa. Jo 500-luvun loppuun mennessä alueiden hallinto oli järjestetty niin, että Palestiinaa, Libanonia, Syyriaa ja Irakia oli ympäröinyt viisi paimentolaisten hallitsemaa provinssia: Gassan, Laxm/Hira, Phoinikon, Palestiina III ja Arabia. Kahta viimeksi mainittua johtivat Bysantin virkamiehet, mutta muut olivat eri tavoin autonomisia paimentolaisvaltioita. Phoinikonin hallitsijat kontrolloivat myös Palestiinan ja Arabian paimentolaisväestöjä.[108] Bysantti solmi arabiliittolaistensa (foederati) kanssa vasallisopimuksia, joiden nojalla nämä saivat Bysantin vanhat alueet haltuunsa, kun maksoivat veroa Bysantille.[109] Nevon mukaan Bysantin etuna oli luopua alueista hallitusti niin, että se voisi jatkaa niiden kanssa kauppaa. Valta siirrettiin vähitellen paikallisille eliiteille. Samalla korostettiin uskonnollisia ristiriitoja Lähi-idän kristittyjen kanssa, jolloin vältettiin tilanne, jossa hallitsija olisi lakannut suojelemasta oikeauskoisia kristittyjä.[110] Lähi-itä vajosi silti myös anarkistisen ryöstelyn kohteeksi, mitä Jerusalemin patriarkka Sofronius kuvaa vuoden 634 alussa kirjoittamassaan synodisessa kirjeessä:[111]

”Jotta katkaistaisiin kaikkien barbaarien, ja erityisesti niiden saraseenien ylpeys, jotka syntiemme tähden ovat odottamatta nousseet meitä vastaan ja riehuvat kaikkialla epäkunnioittavalla ja jumalattomalla häpeämättömyydellään … [saapukoon Kristus] pian ja tukahduttakoon heidän hullun röyhkeytensä ja toimittakoon nämä halpamaiset olennot, kuten aikaisemminkin, Jumalan määräämän hallitsijamme jalkajakkaroiksi.”

Valtatyhjiön luomassa paimentolaisten keskinäisessä välienselvittelyssä voiton peri vuoteen 640 mennessä ensin Syyriassa ja vuoteen 660 mennessä koko valtavalla alueella arabikenraali Muawija.[112] Hän on ensimmäinen alueen arabihallitsija, jonka historiallisuus on voitu todistaa.[112]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisen ja vallitsevan käsityksen mukaan valloittajat olivat islamiin vastikään kääntyneitä arabeja. Jotkut orientalistit ovat pitäneet anakronismina valloittajien uskonnon tulkitsemista islamiksi. K-H. Ohlig on esittänyt teorian, jonka mukaan Bysantin ja Persian palveluksessa olleet arabiheimot olisivat tällöin edustaneet vasta omaperäistä versiota kristinuskosta. Heidän omaksumansa kristinuskon muoto olisi ollut esi-nikealainen kristinoppi, johon ei vielä kuulunut kolminaisuusoppia tai Jeesuksen tulkitsemista Jumalan pojaksi. Kääntyminen olisi tapahtunut samalla tavalla kuin Euroopassa eli heimoittain poliittisten johtajien ja tässä tapauksessa klaaninjohtajien päätöksellä. Sille oli ominaista myös kansanomaisuus, mikä tarkoitti, ettei vielä ollut syntynyt varsinaista pappisluokkaa. Sen takia mukaan tuli myös paljon pakanallista ainesta, kuten jinnit, taikuus (esim. suurat 113 ja 114), alemmat jumaluudet (saatanalliset säkeet) sekä paimentolaisyhteiskuntien sosiaaliset normit. Sellaiselta näyttää myös Kaaban mustaan kiveen kohdistuva kunnioitus, joka muistutti Itä-Roomassa esiintynyttä meteoriittien palvontaa ja Lähi-idän Betyl -kivipatsaisiin kohdistunutta riittiä.[113] Maallikkouskonnollisuus olisi myös aiheuttanut kristillisen etiikan "latistumisen" hyötymoraaliksi, missä pääsy Paratiisiin perustui yksinkertaiseen hyvien ja pahojen tekojen yhteenlaskuun.[114]

Yehuda Nevon mielestä mukaan arabit olisivat olleet vielä vallan siirtyessä pääosin pakanoita, mutta pian sen jälkeen arabieliitti omaksui kansanomaisen juutalais-kristillisen uskon, joka runsaan sadan vuoden kuluessa kehittyi islamiksi.[109] Arkeologisten lähteiden nojalla tunnettu ensimmäinen arabihallitsija oli Muawija (661–680). Hän perusti Damaskokseen kreikan kieltä käyttävän hallinnon, jonka uskonto keskittyi Damaskokseen haudatun Johannes Kastajan kulttiin.[115] Myöhempi islamilainen historiankirjoitus pitää Muawijaa ja hänen poikiaan epäislamilaisina ja rappeutuneina hallitsijoina, mitä tukee se, että islamista ei heidän kaudeltaan ole löytynyt merkkejä.[116] Muawijan kukistuttua Bysanttia vastaan käydyn epäonnisen sodan jälkeen valtataistelu alkoi uudelleen. Sen voitti Persian Mervistä tullut Abd al-Malik ibn Marwan.[117] Hänen uskontonsa oli "muhammadismia",[118] jonka perusajatukset kirjattiin Jerusalemin Temppelivuorelle rakennetun Kalliomoskeijan friisitekstiin vuonna 691. Joidenkin mielestä kyse oli tällöin islamista, toisten mielestä edelleen kristinuskon itäisestä lahkosta.[119]

Arabien menestyksen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittinen kartta vuoden 650 tienoilla, jolloin arabivaltakunnan johtoon oli Syyriasta nousemassa Muawija.
Taiteilijan näkemys muslimivalloittajasta kamelin selässä (1890). Kuva korostaa varusteiden puutteita ja ratsastajan kiikkerää asentoa kamelisatulassa kyttyrän päällä.
Sassanidiarmeijan raskas ratsuväki koostui katafrakteista, jotka olivat panssaroituja sotilaita.

Islamilaisen tarinaperinteen mukaan paimentolaisjoukot onnistuivat lyömään ja tuhoamaan itseään kymmenen kertaa suurempia ammattiarmeijoita kärsien itse vain pieniä tappioita. Muslimit ovat selittäneet voittoja Jumalan säätämällä kohtalolla ja sillä, että myös vastustaja joutui tunnustamaan muslimien moraalisen ylemmyyden.[120] Länsimaiset tutkijat ovat yleensä hyväksyneet islamilaisen selostuksen arabivaltion syntymisestä, mutta ovat joutuneet pohtimaan uudelleen syitä siihen, miksi muslimiarmeijat menestyivät niin hyvin. Lopputulosta on kaikesta huolimatta ihmetelty. John V. Tolan totesi ihmeissään, että "kourallinen autiomaan sotureita kukistaa kaksi maailman varakkainta, väkirikkainta ja voimakkainta imperiumia".[121] Jaakko Hämeen-Anttila tunnusti, että "Arabien tekemät valloitukset ovat maailmanhistoriassa lähes ainutlaatuisen onnistuneita."[122]

Uskonkiihko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaiset historiantutkijat ja arabistit ovat yleensä katsoneet, että sotamenestyksen tärkein tekijä oli beduiinien kovuus ja islamilainen uskonvarmuus sekä näistä johtuva korkea taistelutahto. [123] Robert Hoyland toteaa tämän selityksen kehämäiseksi, sillä uskonvarmuus päätellään sotien lopputuloksesta. Todellisuudessa ei tiedetä, olivatko arabit uskovaisempia kuin roomalaiset tai sassanidit.[124] Suomalaiset sotahistorioitsijat ovat toisaalta arvioineet, että muslimit olivat oikeastaan haluttomia sotimaan, koska islam on rauhan uskonto. Juuri tämän takia kalifit olisivat lopulta turvautuneet orjasotilaisiin.[125]

Kamelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen vaikuttava tekijä olisi ollut arabiarmeijan tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui kameleihin, kevyeen aseistukseen ja näistä johtuvaan suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki.[126] Eräät historioitsijat katsovat, että juuri kameli oli islamin ensimmäisten voittojen ainoa aineellinen perusta.[127] On myös katsottu, että arabien kevyt ratsuväki oli liikkuvuutensa ohella myös itse taistelussa parempi kuin sassanidien panssaroitu raskas ratsuväki eli katafraktit. [128] [129] Sotahistorioitsija John Keeganin mukaan kuitenkin kamelia ei voinut käyttää lähitaistelussa, sillä vaikka kameli sopi kantojuhdaksi ja partiointiin aavikoilla, se ei kelpaa ratsuväkihyökkäyksiin hitautensa ja itsepäisyytensä takia.[130] Myös historioitsija Hugh Kennedy toteaa, että liikkumiseen käytettiin kameleita, mutta taistelut tapahtuivat jalkaisin ja miekkaa käyttäen.[131]

Taistelutaidot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkut historioitsijat ovat viitanneet selityksinä paimentolaiseen elämäntyyliin kuuluvaan klaanikulttuuriin, joka viljeli sotilashyveitä ja tiukkaa lojaalisuutta omaa sukua ja heimoa kohtaan.[132] Kaikki nomadimiehet olivat sotureita, sillä jokainen oli tottunut puolustamaan itseään tarpeen vaatiessa väkivallan avulla. Heidän joukostaan voitiin siten rekrytoida taistelijoita kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesta siviiliväestöstä.[133] Paimentolaisperinteen mukaisesti islamilaiset historiankirjoittajat kuvailevatkin myös sellaisia oletettuja suurtaisteluja kuin Ajnadayn taistelu enimmäkseen yksilöllisinä kamppailuina mies miestä vastaan. [134]

Sotahistorioitsija John Keegan katsoo, että muslimiarmeijoiden taso oli kehno, sillä arabeilla ei ollut kokemusta järjestelmällisestä sodankäynnistä eikä suurten joukkojen johtamisesta. Arabit olivat primitiivisiä sotureita, joiden suosikkioperaatio oli yllätyshyökkäys. Sodanjohto ei ollut taidokasta eikä aseistus ja sotatekniikka erityisen hyvää sekään.[135] Historioitsija Hugh Kennedy katsoo, että muslimikomentajat olivat hyvin korkeatasoisia sotilasjohtajia.[136] Hän toteaa silti, että arabit eivät kyenneet rivistömuodostelmiin vaan taistelivat yksilöllisesti miekoin. Arabien sotavarusteista ei ole luotettavaa arkeologista tietoa, mutta Kennedy arvioi, että aseistus ei ollut kunnollista. Huoltoa ei liioin ollut, vaan jokainen sotilas vastasi omista varusteistaan ja omasta ja ratsunsa ravinnosta.[137]

Muita selityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säännöllisesti annettu selitys arabien voitolle on se, että Bysantti ja Persia olivat ratkaisevasti heikentyneet 25 vuotta kestäneessä sodassaan vuosina 603–628. [138] Paimentolaisheimoille oli tyypillistä harjoittaa naapurien ryöstelyä, ja siihen avautui nyt entistä laajempi tilaisuus, kun Bysantti ja Persia menettivät kykynsä pitää yllä lakia järjestystä. Esimerkkejä tällaisen sotilaallisen tyhjiön seurauksista ovat myös viikinkien perustamat valtiot sekä siirtomaiden valloitus uudella ajalla. [139]

Toinen vaikuttava seikka olivat väestön keskuudessa esiintyneet ristiriidat, joita suurvaltojen "hajoita ja hallitse" -politiikka myös tarkoituksella lietsoi. [140] Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 hyväksytty oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei kelvannut Syyrian ja Egyptin kirkoille, mistä oli seurannut vastatoimia. Vainojen seurauksena paikallisen väestön arvellaan jopa tervehtineen arabeja vapauttajina.[141] Tämä tieto toistuu valloituksista kertovissa muslimilähteistä.[142] Arabien uskotaan saaneen myös avukseen bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, jotka lähtivät voittajien kelkkaan.[143] Muitakin selityksiä on esitetty, kuten muslimien uskonnollinen suvaitsevaisuus[144] tai jopa Arabian niemimaan väestöpaine.[145]

Kulkutaudit ja ilmastonmuutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin ja Persian keskinäisten sotien ohella niiden heikentymisen syyksi on arveltu kulkutauteja ja ilmastonmuutosta.[146] Silkkitien kautta idästä tulleet kulkutaudit, kuten rutto, tuhkarokko ja isorokko aiheuttivat Euroopassa 100-luvulta lähtien jopa viisisataa vuotta kestäneen väestökadon, joka mahdollisesti jopa puolitti asukasluvun laajoilla alueilla.[147] Kaksi suurta epidemiaa koettiin vuosina 165–180 ("Antoninuksen rutto") ja 251–266. Vuodet 542–750 olivat jatkuvien ruttoepidemioiden aikaa.[148] Tämän niin sanotun Justinianuksen ruton ensimmäinen aalto koettiin 542–543. Kyseessä oli paiserutto, joka levisi Egyptistä Syyriaan, Bysanttiin ja Persiaan.[149]

Historioitsija McNeill ja monet muut katsovat, että kulkutaudit heikensivät perinteisiä maatalousyhteiskuntia ja altistivat ne paimentolaisten hyökkäyksille. [1][2] Paimentolaisheimot olivat luultavasti vähemmän alttiita kulkutaudeille kuin paikoillaan tiheästi elävä väestö. Voimasuhteisiin saattoi vaikuttaa myös ilmastonmuutos kuivempaan ja kylmempään kauteen, joka heikensi maatalousyhteiskuntia ja muutti viljapeltoja laidunmaiksi.[3] Iranin heikentymiseen on voinut vaikuttaa myös viljelysmaiden suolaantuminen Mesopotamiassa tuhatvuotisen keinokastelun seurauksena.[150]

Arabivaltion nousun selityksenä voi siten nähdä maatalousyhteiskuntien ja paimentolaisyhteiskuntien välisen voimasuhteen muutoksen. Sen johdosta sotaisat nomadit olivat vahvempia kuin järjestyneet suurvallat, joiden selän olivat katkaisseet rutto, maatalouden ahdinko ja sota. Alkeellista paimentolaiselämää eläneet arabiheimot valtasivat sivilisoituneet kaupungit, kuten 1300-luvulla elänyt tunisialainen oppinut Ibn Khaldun kuvasi historiassa alati toistuvaa sykliä.[151] Heiluri alkoi kuitenkin kääntyä toiseen suuntaan jo 800-luvulla, jolloin arabit alkoivat vetäytyä Espanjassa.[152]

Ulkoinen vai sisäinen valloittaja?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valloittajia pidettiin aikaisemmin "arabeina", mutta tämä käsitys on vanhentunut. Lähi-idän paimentolaiset eivät vielä 600-luvulla kutsuneet itseään arabeiksi, mikä oli ulkopuolisten käyttämä nimitys vieraista paimentolaisheimoista.[153] Aikalaislähteet puhuvat saraseeneistä tai ismaeliiteista. Valloittajien joukkoon luultavasti liittyi monenlaista väkeä, joka näki edulliseksi asettua voittajien puolelle. Sitä osoittaa, että oikeusoppineet joutuivat myöhemmin pohtimaan, miten suuri osuus sotasaaliista kuuluu mukana olleille juutalaisille tai kristityille. [154]

Joidenkin käsitysten mukaan valloittajat eivät liioin olleet vielä muslimeja, vaan joko pakanoita tai ei-trinitaarisia kristittyjä.[109] Toisten mukaan kyseessä ei ollut lainkaan ulkopuolelta tullut valloitus. Molemmat suurvallat käyttivät apujoukkoinaan niiden alueilla jo asuvia nomadiheimoja. Suurvaltojen romahtaessa valta siirtyi näille joukoille, joilla oli sekä sotakokemusta että sotilasjohtajia omasta takaa. Persian hävittyä Bysantille 628 laajat alueet joutuivat sekasortoon ilman selvää keskusvaltaa. Tilanne vakiintui vasta, kun nähtävästi Bysanttia palvellut kuvernööri Muawija vakiinnutti yksinvaltansa vuonna 661. Hän oli samalla ensimmäinen arabikuningas, josta on jäänyt arkeologisia jälkiä historiaan.[155][156]

Arabivalloitusten vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mittasuhteiltaan jättiläismäisen arabivaltakunnan synty Lähi-itään muutti maailmanhistoriaa. Se tuhosi altaan antiikin sivistyksen ja persialaisen kulttuurin, yhdisti kansoja ja tuotti lopulta oman erikoisen versionsa inhimillisestä kulttuurista. William Huntington katsoo islamilaisen maailman muodostavan yhden maailman yhteensä seitsemästä sivilisaatiosta. [157]

Sivistyksen tuhoutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun järjestystä ylläpitävät voimat poistuivat Lähi-idästä joko valtion romahduksen (Persia) tai voimattomuuden (Bysantti) takia, ne jättivät siviiliväestön suojattomaksi paimentolaisheimojen barbaariselta hyökkäykseltä. Nevon mukaan Bysantin taakseen jättämillä alueilla vallansiirto pyrittiin toteuttamaan rauhallisesti vasallisopimusten kautta. Anarkialta ei silti kokonaan vältytty. Alistetusta asemastaan vapautuneet arabiheimot aloittivat keskinäisen taistelun tarjolla olevasta runsaasta saaliista. Jerusalemin patriarkka Sofronius valittaa kirjeessään vuonna 636 tai 637 anarkian leviämistä:

”Miksi barbaariset ryöstöretket seuraavat toistaan? Miksi saraseenit käyvät kimppuumme? Miksi niin paljon hävitystä ja ryöstöä? Miksi kirkkoja tuhotaan? Miksi ristiä pilkataan? Miksi pakanoiden suut saavat herjata Kristusta? Kostonhimoiset ja Jumalaa vihaavat saraseenit … ryöstävät kaupunkeja, tuhoavat peltoja, polttavat kyliä, panevat kirkkoja tuleen, kaatavat pyhiä luostareita...[158]

Välitön vaikutus oli kreikkalais-roomalaisen ja persialaisen sivistyksen kärsimä laaja tuho. Paikasta toiseen liikkuneet, osittain pakanalliset beduiinijoukot keräsivät ryöstösaalista ja tuhosivat kaiken eteensä tulevan. 1300-luvulla elänyt tunisialainen muslimihistorioitsija Ibn Khaldun luonnehti arabeja villi-ihmisiksi ja vertasi heitä mykkiin petoeläimiin.[159]

Barbarisoituminen näkyi luku- ja kirjoitustaidon sekä latinan ja kreikan kielten katoamisena. Arvokkaita käsikirjoituksia hävitettiin, kun luostareita ryöstettiin ja poltettiin. Kun järjestys vähitellen palautui arabikenraali Muawijan toimesta, Lähi-itä ei ollut entisensä. Uudet vallanpitäjät eivät osanneet kaupunkikulttuurin edellyttämiä taitoja. Arabien tekemät rakennukset esimerkiksi romahtelivat rakennustaidon puuttuessa. [160] Vanhojen kaupunkikeskusten tilalle arabit perustivat uusia (Kufa, Basra, Kairo, Kairouan), mutta vääriin paikkoihin, koska ajateltiin lähinnä kamelilaitumien läheisyyttä.[160] Muawija joutuikin turvautumaan hallinnossa Syyriaan jääneisiin kreikankielisiin Bysantin virkamiehiin, ja hallinnon virkakielenä oli kreikka.[161]

Koska paimentolaiset eivät arvostaneet kaupunkikulttuurin hienouksia, antiikin taiteet katosivat ja niiden mukana teatteri ja suurin osa musiikista ja kuvataiteesta. Ensimmäinen arabialainen teatteriesitys nähtiin vasta yli tuhat vuotta myöhemmin (se tapahtui vuonna 1848 Beirutissa).[162] Iranin tuhatvuotinen kirjallisuuden historia pysähtyi Nahavandin taistelun jälkeen kirjarovioihin ja pitkään, jäätävään hiljaisuuteen, jota kesti 200 vuotta.[163] Valloitusta seuranneiden runsaan sadan vuoden aikana edes arabivalloittajat itse eivät jättäneet juuri mitään kirjallisia dokumentteja toimistaan. Myös islamilainen historiankirjoitus on pannut merkille sivistyksen katoamisen, joka kulki arabivalloitusten jäljissä. Selitykseksi hiljaisuudelle kerrotaan, että Koraanin tyrmäävä kauneus pysäytti kirjailijoiden kynät.[163][164]

Kulttuurien yhdistäminen ja erottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija Henri Pirennen mukaan arabivaltion syntyminen Välimeren rannoille sulki Euroopan perinteiset kauppareitit Välimerellä ja siitä itään ja vaikutti näin Euroopan maiden taantumiseen ja Euroopan painopisteen siirtymiseen Välimereltä kohti pohjoista.[4] Toisaalta arabivaltion synty yhdisti perinteisesti erillään olleen Persian ja muun Lähi-idän ja loi lyhyeksi aikaa valtavan talousalueen. Yli tuhat vuotta kestänyt idän jakautuminen päättyi ja johti ihmisten, tavaroiden, keksintöjen ja ajatusten virtaan aina Intiasta ja Kiinasta saakka Atlantin valtameren rannoille asti. Uusien vaikutteiden ja keksintöjen joukkoon kuuluivat ruoka-aineet, kuten uudenlaiset mausteet ja sitrushedelmät, tekniset uutuudet, kuten kiinalainen paperi ja tieteelliset keksinnöt, kuten Intiassa keksitty matemaattinen kirjoitusjärjestelmä nollamerkkeineen. Yhdistymistä edisti arabian kielen leviäminen. Sen edessä aiemmin puhutut kielet katosivat kaikkialta muualta paitsi Persiasta, missä puhuttu pahlavi muuntui farsiksi, jota alettiin kirjoittaa arabialaisin merkein.[165][166]

Islamilainen sivilisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabivalloitusten tärkein seuraus oli omaperäisen islamilaisen sivilisaation synty ja leviäminen. Ensimmäiset merkit islamin uskosta ilmestyvät kirjallisuuteen 800-luvulla, jolloin alkoi laajamittainen uskonnollisten teosten kirjoittaminen. Ne keskittyivät puolustamaan kalifaatin hallitsevaa dynastiaa, jonka esi-isän, profeetta Muhammedin ne selittivät sekä valtion että sen uskonnon perustajaksi. Kirjojen tekoa helpotti se, että paperinvalmistuksen oppiminen kiinalaisilta käsityöläisiltä oli muuttanut kirjojen tekemisen käteväksi ja halvaksi entiseen verrattuna. Islaminuskon teologiseksi ytimeksi muodostui kristillinen oppi yksijumalaisuudesta, missä historia päättyi Jumalan tuomioon, jolloin hyvät pääsevät Paratiisiin ja pahat joutuvat Helvettiin. Islam omaksui kristinuskoa enemmän aineksia myös juutalaisuudesta. Niihin kuului uskonnon varsinainen perusasia eli Jumalan lakia, šariaa, koskevat säädökset, joita jokaisen oli noudatettava. Islam sai suoraan vaikutteita myös zarathustralaisuudesta ja parsilaisuudesta[167] sekä buddhalaisuudesta[168] ja yhdisti kaiken beduiinien sotaisaan ja ankaraan klaanikulttuuriin ja sen arvomaailmaan. Antropologi Paul Harrison kirjoitti vuonna 1924: "muhamettilaisuus on tuskin muuta kuin beduiinikulttuurin projisiointia uskontoon."[169]

Näin syntynyt uusi pelastususkonto osoittautui houkuttelevaksi sekä hallitsijoille että heidän alamaisilleen, joille se kristinuskon tavoin tarjosi lohtua tuonpuoleisesta elämästä, missä vääryydet korjattaisiin.[170] Islamin voimaa osoitti se, että vaikka mongolit 1200-luvulla tuhosivat kaiken, mitä abbasidivaltakunnasta vielä oli jäljellä, valloittajat itse kääntyivät islamiin. Islamin houkutukset pystyi torjumaan ainoastaan kolmiyhteiseen Jumalaan luottava nikealainen kristinusko. Espanjan ja Sisilian takaisin vallanneet kristityt eivät kääntyneet muslimeiksi, vaan korjasivat moskeijat takaisin kirkoiksi.[171]

Valloitetut maat islamisoituivat ja arabialaistuivat, mutta kehitys oli hidasta. Persiassa islamin omaksuminen vaati satoja vuosia.[172] Arabivaltion sisään jäi silti edelleen muidenkin uskontojen kuin juutalaisuuden saarekkeita, kuten Egyptiin noin 10 prosentin koptilainen vähemmistö.[173]

Lähes kaksisataa vuotta kestäneen barbarian jälkeen Arabivaltakunnan kulttuuri sai uuden käänteen, kun vuoden 750 kumouksessa valtaan nousseet abbasidit alkoivat tuoda siihen Persiasta omaksumiaan asioita. Tällä keinoin abbasidit luultavasti hankkivat tukea itselleen Persiasta, joka oli Arabivaltakunnan vaurain ja väkirikkain osa. Ernest Renanin mukaan islamissa olikin kyse persialais-arabialaisesta sivilisaatiosta, sillä arabit omaksuivat persialaisen korkeakulttuurin saavutuksia liittäen ne omiin perinteisiinsä.[174] Yksi niistä oli kreikkalaisen kirjallisuuden käännösliike, jonka sassanidikuninkaat olivat aloittaneet. Sen oli määrä olla keino, jolla kootaan uudelleen maailmalle hajonneen Zarathustran kirjoittaman Avestan koko viisaus. Arabikalifien ja arabiylimystön 800-luvulta lähtien tukema kirjallisuuden kääntäminen oli pitkäjänteistä ja kauan kestänyttä politiikkaa, joka lopulta muuttui myös uuden tiedon tuottamiseksi.[175]

Tätä aikaa kuvataan yleensä "islamin kultakaudeksi", mutta Renan kutsui sitä "persialaiseksi renessanssiksi", sillä melkein kaikki arabiaksi kirjoittaneet tiedemiehet olivat todellisuudessa persialaisia, kuten persialaisia olivat myös islamin perusteosten kirjoittajat (esim. Kutub al-sittah -kokoelma). Myös Bagdadin hallintoeliitti oli pitkälti persialaista alkuperää. Arabit olivat tietoisia ristiriidasta, minkä takia yhdessä tarinassa umaijadikalifin, toisessa tarinassa abbasidikalifi al-Mamunin suuhun pantiin sanat: ”Persialaiset hallitsivat tuhat vuotta eivätkä tarvinneet arabeja hetkeäkään. Me olemme hallinneet alle vuosisadan (tai: kaksi vuosisataa) emmekä pärjää ilman heitä tuntiakaan.”[176] Toinen erikoinen seikka on, että siinä vaiheessa, kun uuden uskonnon eli islamin systematisointi hadith-kokoelmien keräilyineen oli käynnissä, Bagdadin kalifaatissa elettiin jo iltaruskon aikaa. Valtakunnan äärialueet Persiaa myöten olivat jo irronneet keskushallinnon otteesta, ja pääkaupungissa valtaa alkoi käyttää turkkilainen orja-armeija.[177]

Tieteiden suosiminen johti lopulta siihen, että kalifaatti saavutti koko maailmassa johtavan aseman monilla tieteenaloilla, kuten matematiikassa, tähtitieteessä, lääketieteessä ja luonnontieteissä. Niin sanottu islamilainen tiede pysyi maailman kärjessä jopa satoja vuosia. Lopulta se alkoi islamilaisen kulttuurin jäykistymisen takia jäädä kilpailijoistaan jälkeen. Matematiikassa ja tähtitieteessä eurooppalainen tutkimus ohitti arabimaailman vasta 1500-luvulla.[178]

1000-luvun jälkeen islamilaiseen maailmaan liittyneet alueet Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa, Euraasian aroilla, Turkissa ja Euroopassa eivät enää arabialaistuneet.[179] Islamilainen sivilisaatio oli kuitenkin vakiinnuttanut asemansa maailmassa yhtenä sen suurimmista kulttuuripiireistä.[157]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Axworthy, Michael: Iranin historia. Mielen valtakunta. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into, 2013. ISBN 978-952-264-191-5.
  • Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0. (englanniksi)
  • Collins, Roger: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989. ISBN 0-631-19404-3. (englanniksi)
  • Crone, Patricia: Slaves on Horses. The evolution of the Islamic polity. Cambridge University Press, 1980. ISBN 0-521-52940-9. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Crone, Patricia: Meccan Trade and the Rise of Islam, Gorgias Press, 1987.
  • Daryaee, Touraj: Sassanian Persia. The Rise and Fall of an Empire. I.B.Tauris, 2009. ISBN 978-1-78076-378-1.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004 (6. p.: Loisto, 2008). ISBN 951-1-18669-8.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26819-2.
  • Jansen, Hans: Mohammed. Eine Biographie. Verlag C. H. Beck, 2008. ISBN 978-3-406-56858-9. (saksaksi)
  • Keegan, John: Sodankäynnin historia. Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9.
  • Kennedy, Hugh: The Great Arab Conquests. Phoenix, 2007. ISBN 978-0-7538-2389-7.
  • Kerr, Robert M: Von der arabischen Lesekultur zur arabischen Schreibkultur. Teoksessa: Die Entstehung einer Weltreligion I. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam. (toim. Markus Groß & K-H Ohlig). Hans Schiler, 2010.
  • Kreutz, Barbara M.: Before the Normans: Southern Italy in the Ninth and Tenth Centuries. University of Pennsylvania Press, 1991. ISBN 0812231015. Teoksen verkkoversio.
  • McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2003/2006. ISBN 951-768-185-2.
  • McNeill, William H.: Kansat ja kulkutaudit. Vastapaino, 2004. ISBN 951-768-125-9.
  • Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2.
  • Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Palva, Heikki & Perho, Irmeli (toim.): Islamilainen kulttuuri. Helsinki: Otava, 1998 (3. painos 2005). ISBN 951-1-13315-2.
  • Popp, Volker: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, Prometheus Books, 2010.
  • Salzman, Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008. ISBN 978-1-59102-587-0. Teoksen verkkoversio.
  • Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early Islamic Conquests. Routledge, 2016. ISBN 978-0-8153-5794-0.
  • Tolan, John V.: Saracens. Columbia University Press, 2002. ISBN 978-0-231-12332-7.
  • Webb, Peter: Imagining the Arabs. Arab Identity and the Rise of Islam. Edinburgh University Press, 2016. ISBN 978 1 4744 2643 5. (englanniksi)
  • Öhrnberg, Kaj: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri, s. 94–95. Otava, 2005. ISBN 978-951-1-30568-2.

Artikkelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anderson,Glaire D., Corisande Fenwick, & Mariam Rosser-Owen: The Aghlabids and Their Neighbors: An Introduction. The Aghlabids and Their NeighborsArt and Material Culture in Ninth-Century North Africa. Toim. Glaire D. Anderson, Corisande Fenwick & Mariam Rosser-Owen s. 1–32, 2018. Brill. Artikkelin verkkoversio.
  • Dalli, Charles: From Islam to Christianity:the Case of Sicily. University of Pisa, 2006. ISBN 88-8492-404-9. Teoksen verkkoversio.
  • Dols, Michael W.: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  • Green, Judith. & Tsafrir, Yoram: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal, 32, 2/3 77–96, 1982. Artikkelin verkkoversio.
  • Ohlig, Karl-Heinz: Foreword. Islam's "hidden" origin s. 1–14. Teoksessa: Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Prometheus Books, 2010. Artikkelin verkkoversio.
  • Popp, Volker: The early history of islam. Following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s. 17–124). Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Popp, Volker: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trail of Ernst Herzfeld. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources. (s. 14–175). Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6.

Islamilaiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Al-Tabari: The History of al-Tabari. An Annotated Translation. Volume XII. The Battle of al-Qadisyyah and the Conquest of Syria and Palestine. State University of New York Press, 1992. Teoksen verkkoversio.
  • Al-Tabari: The History of at-Tabari. Volume. XIII. The Conquest of Iraq, Southwestern Persia, and Egypt (kääntänyt Gautier H. A. Juynbolh). State University of New York Press, 1989. Teoksen verkkoversio.
  • Al-Waqidi: The Islamic Conquest of Syria. Ta-Ha Publishers Ltd, ei vl.. Teoksen verkkoversio.
  • Ibn abd al-Hakam: The History of the Conquest of Egypt, North Africa and Spain. Cosimo Classics, 1921. ISBN 978-1-61640-435-2. (arabiaksi)
  • Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. (Sirat rasul Allah, 800-luku.). Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
  • Haeri, Fadhlalla: Islam. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0671-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Michael W. Dols: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  2. a b Pekka Heikura: Justinianuksen rutto. Duodecim, 2002, vol 118 (8), s. 821–826. Artikkelin verkkoversio.
  3. a b McNeill & McNeill, 2006, 143
  4. a b Pirenne, 1954, s. 187
  5. a b c d McNeill, 2004, s.131–132
  6. Henri Pirenne: Mohammed and Charlemagne, s. 279. Dover Publications, 1954.
  7. McNeill, & McNeill, 2006, s. 139
  8. a b William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  9. Pekka Heikura: Justinianuksen rutto. Duodecim, 2002, vol 118 (8), s. 821–826. Artikkelin verkkoversio.
  10. Michael W. Dols: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  11. Keys, David: Catastrophe: An Investigation into the Origins of Modern Civilization, s. 3–4. Ballantine Publishing Group, 2000.
  12. a b McNeill, J.R. & McNeill, W.H.: Verkottunut ihmiskunta, s. 143. Vastapaino, 2006.
  13. Huldén, Lena & Huldén, Larry & Heliövaara, Kari: Rutto, s. 71–73. Like, 2007.
  14. Philip Carl Salzman: Culture and Conflict in the Middle East, s. 15. Humanity Books, 2008.
  15. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka, s. 80–83. Otava, 2012.
  16. Nevo & Koren, 2003, s. 10
  17. a b Nevo & Koren, 2003, s. 1–14
  18. Michael Axworthy: Iranin historia, s. 82–85. alkuteos: Iran: Empire of the Mind. A History from Zoroaster to the Present Day. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-264-191-5.
  19. Touraj Daryaee: Sassanian Persia. The Rise and Fall of an Empire, s. 37. I.B.Tauris, 2009.
  20. a b Webb, 2017
  21. Popp, 2010
  22. a b Robert G. Hoyland: Reflections on the Identity of the Arabian Conquerors of the Seventh-Century Middle East AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 113–140. 2017.
  23. Jaakko Hämeen-Anttila: Johdatus Koraaniin, s. 40. Gaudeamus, 2006.
  24. Öhrnberg, Kaj, 2016, s. 90
  25. Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early ISlamix Conquests, s. 6. Routledge, 2016. ISBN 978-1-138-91894-8.
  26. Kennedy, 2007, s. 14
  27. Kaegi, W.E.: Byzantium and the early islamic conquests, s. 98. Cambridge University Press, 1995.
  28. At-Tabari, The History of at-Tabari, vol. XIII ja XIV
  29. Thomas, Johannes: Araboislamische Geschichtsschreibung und ihre Auswirkungen auf Geschichtsbilder von al-Andalus (8. Jh.) Teoksessa: Markus Gross ja Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion I, s. 156. Verlag Hans Schile, 2010.
  30. Shoshan, 2016, s. 2–3
  31. Ibn Hisham, 209–244
  32. Ibn Hisham, 376–399
  33. Ibn Hisham, 1999, 451–452
  34. Hoyland, 2017, s. 56–57
  35. Nevo & Koren, 2003, s. 11; Ohlig, 2010, s. 10
  36. Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik), s. 602–603, (o9.8–9). Amana Publications, 2017.
  37. Öhrnberg, Kaj: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri, s. 94–95. Otava, 2005.
  38. Kennedy, 2007, s. 78–79
  39. a b c Axworthy, 2013, s. 92
  40. Kennedy, 2007, s. 87
  41. a b c Shoshan, 2016, s. 110
  42. Hämeen-Anttila, 2012, s. 67–68
  43. Kennedy, 2007, s. 139
  44. Hämeen-Anttila, 2012, s. 68
  45. Kennedy, 2007, s. 162
  46. Kennedy, 2007, s. 171
  47. Hoyland, 2017, s. 91
  48. Kennedy, 2007, s. 106–107
  49. Volker Popp: Biblische Strukturen in der islamischen Geschichtsdarstellung. Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.). Schlaglichter. Die beiden ersten islamischen Jahrhunderte, s. 46–53. Schiler, 2008.
  50. Kaegi, W.E.: (1995). Byzantium and the early islamic conquests, s. 98. Cambridge University Press, 1995.
  51. a b Kennedy, H.: The great Arab conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 22. Phoenix, 2007.
  52. a b Tabari: History of al-Tabari, vol. 12. s. 132-134 1992. State University of New York Press.
  53. Nevo & Koren, 2003, s. 133–134
  54. Michael Axworthy: Iranin historia - Mielen valtakunta, s. 92. into, 2007.
  55. Al-Tabari: The History of al-Tabari Vol. 12: The Battle of al-Qadisiyyah and the Conquest of Syria and Palestine A.D. 635-637/A.H. 14-15. Käännös: Yohanan Friedmann, s. s. 56, 89. State University of New York Press, 1992.
  56. Kennedy, H.: The great Arab conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 171. Phoenix, 2007.
  57. a b Axworthy, 2007, s. 92
  58. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 98–99. Tammi, 1996.
  59. Anderson, ym., 2018, s. 2
  60. History of the Arabs: The spread of Islam Historyworld.net. Viitattu 5.8.2014. (englanniksi)
  61. Collins, 1989, s. 89–91
  62. Popp, 2013, s. 75
  63. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 98–101. Tammi, 1996.
  64. Fadhlalla Haeri, s. 106–107
  65. Bennison, 2009, s. 26
  66. Dalli, 2006
  67. Kreutz, 1991, s. 39–45
  68. Ibn Ishaq: The Life of Muhammad. A translation of Ishaq’s sirat rasul Allah with introduction and notes by A. Guillaume 1955. Oxford University Press (verkkoviite).
  69. al-Tabari: The History of al-Tabari vol. 1-40 kalamullah.com.
  70. Ohlig, K-H.: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: M. Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam (s. 13–33), s. 22. Verlag Hans Schiler, 2012.
  71. Shoshan, 2016, s. 8–9
  72. Shoshan, 2016, s. 13–15
  73. Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early Islamic Conquests, s. 53–72. Routledge, 2016.
  74. Shooshan, 2016, s. 30
  75. Jansen, 2008, 290
  76. Shoshan, 2016, s. 53
  77. Shoshan, 2016, s. 54
  78. Shoshan, 2016, s. 84
  79. Shoshan, 2016, s. 54–57
  80. Shoshan, 2016, s. 57–59
  81. Shoshan, 2016, s. 60
  82. Fowden, Elizabeth Key: The Lamp and the Wine Flask: Early Muslim Inteest in Christian Monasticism. Teoksessa: Islamic Crosspollinations: Interactions in the Medieval Middle East (toim. James Montgomery , Anna Akasoy & Peter E. Pormann, s. 8–13. E.J. Gibb Memorial Trust, 2007.
  83. Saloviita, Timo: Klaaniuskonto islam. Tieteessä tapahtuu, 2020, 38. vsk, nro 4, s. 9–15. Artikkelin verkkoversio.
  84. Shoshan, 2016, s. 61–62
  85. Shoshan, 2016, s. 63–64
  86. Shoshan, 2016, s. 63–64
  87. Shoshan, 2016, s. 64–67
  88. Shoshan, 2016, s. 64–67
  89. Shoshan, 2016, s. 68
  90. Shoshan, 2016, s. 69–71
  91. Shoshan, 2016, s. 71–72
  92. Patricia Crone: Meccan Trade and the Rise of Islam, s. 225. Gorgias Press, 1987.
  93. Crone, 1987, s. 235
  94. Crone, 1987, s. 223
  95. Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 134–135. Prometheus Books, 2003.
  96. Nevo & Koren, Crossroads to Islam, s. 10–11
  97. Hämeen-Anttila, 2004, 13. "Uusimman tutkimuksen mukaan tiedämme siis yllättävän vähän islamin kaikkein varhaisimmasta historiasta ja profeetta Muhammedin elämästä."
  98. Philipp Wood: Peter Webb, Imagining the Arabs: Arab Identity and the Rise of Islam. Book review. AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 178–183. 2017.
  99. Nevo & Koren, 2003, 48
  100. Axworthy, 2007, s. 85
  101. Popp, 2013, s. 61
  102. Nevo & Koren, 2003, s. 10, 43
  103. Michael Axworthy: Iranin historia, s. 89. into, 2013.
  104. Volker Popp, 2010, 28–27
  105. Green & Tsafrir, 1982
  106. Popp, 2010, s. 38
  107. Salzman Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East, s. 15–16. Humanity Books, 2008.
  108. Nevo & Koren, 2003, s. 36
  109. a b c Nevo & Koren, 2003, s. 10–11
  110. Nevo & Koren, 2003, s. 22–23
  111. Nevo & Koren, 2003, 114
  112. a b Nevo & Koren, 2003, 96–97
  113. Robert Wenning: The Betyls of Petra. Bulletin of the American Schools of Oriental Research, 2001, Nro 329, s. 79–95. (englanniksi)
  114. Ohlig, K.-H.: Syrian and Arabian Christianity and the Quran. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, s. 393. Prometheus Books, 2010. Teoksen verkkoversio.
  115. Popp, V.: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, s. 38, 41. Prometheus Books, 2010.
  116. Haeri, 1996, s. 100–101
  117. Popp, 2010, 51–52
  118. Popp, 2010, 57
  119. Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock, Teoksessa: K.-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125-151. Prometheus, 2010.
  120. Shoshan, 2016, s. 7
  121. Tolan, 2002, 37
  122. Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia, s. 80. Otava, 2012.
  123. Keegan, 2005, s. 222; Kennedy, 2007, s. 376; McNeill & McNeill, 2003/2006, s. 139; Tolan, 2002, s. 33
  124. Hoyland, 2017, s. 64
  125. Malkki, Janne, Marjomaa, Risto, Raitasalo, Jyri, Karasjärvi, Tero & Sipilä, Joonas: Sodan historia, s. 80. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21885-2.
  126. Hämeen-Anttila, 2012, s. 80–83 ; Keegan, 2005, s. 222 ; Öhrnberg, 2005, s. 94–95
  127. McNeill & McNeill, 2003/2006, s, 139
  128. Daryaee, 2009, s. 37
  129. Hämeen-Anttila, 2012, s. 80–83
  130. Keegan, John: Sodankäynnin historia, s. 222. Ajatus Kirjat, 2005.
  131. Kennedy, 2005, s. 58
  132. Kennedy, 2007, s. 370
  133. Hoyland, 2017, s. 59
  134. Al-Waqidi, ei. vl., s. 96–102
  135. Keegan, 2005, s. 222
  136. Kennedy, 2007, s. 371
  137. Kennedy, 2007, s. 58, 60–61
  138. Hämeen-Anttila, 2012, s. 81; Keegan, 2005, s. 223; Kennedy, 2007, s. 368; Tolan, 2002, s. 32; Öhrnberg, 2016, s. 94
  139. Hoyland, 2017, s. 61–65; Hämeen-Anttila, 2012, s. 63
  140. Hoyland, 2017, s. 58–62
  141. Öhrnberg, 2016, s. 94
  142. Shoshan, 2016, s. 63
  143. Hoyland, 2017, s. 59–62; Öhrnberg, 2005, s. 94–95
  144. Tolan, 2002, s. 33
  145. Hämeen-Anttila: Islamin miekka, s. 80–83
  146. Hoyland, 2017, s. 28; McNeill, & McNeill, 2006, s. 122, 143
  147. McNeill, & McNeill, 2006, s. 122
  148. Kahlos, Maijastina: Rooman viimeiset päivät, s. 220. Otava, 2016.
  149. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  150. McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 143. Vastapaino, 2003/2006..
  151. Ibn Khaldun: The Muqaddimah. Englanniksi kääntänyt Franz Rosenthal. Princeton University Press, 2015.
  152. Collins, Roger: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031, s. 74–75. Wiley, 2014.
  153. Kerr, 2010, s. 358; Webb, 2016
  154. Hoyland, 2017, s. 58
  155. Nevo & Koren, 2003, s. 10–11, 135
  156. Popp, V: The early history of islam. Following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s. 17–124), s. 19–21. Prometheus Books, 2010.
  157. a b Huntington, S. P.: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, s. 52–53. Terra Cognita, 1996/2003.
  158. Hoyland, R. G: Seeing islam as others saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13, s. 72. The Darwin Press., 1997. Teoksen verkkoversio.
  159. Abd Ar Rahman bin Muhammed ibn Khaldun: The Muqaddimah asadullahali.files.wordpress.com. ”"Compared with sedentary people, they are on a level with wild, untamable (animals) and dumb beasts of prey. Such people are the Arabs."”
  160. a b Ibn Khaldun, 2015, 271–272
  161. Popp, 2010, s. 37
  162. Jaakko Hämeen-Anttila: Kirjallisuus. Teoksessa: Heikki Palva ja Irmeli Perho (toim.) Islamilainen kulttuuri, s. 408. Otava, 2016.
  163. a b Abdolhossein Zarinkoob: Two Centuries of Silence (Kääntänyt englanniksi Avid Kamgar), s. 86–91. authorhouse, 1957/2016.
  164. Gross, M.: New ways of Quranic Research. Teoksessa: K.-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 369–555. Prometheus, 2013.
  165. Reime, Hannu: Viikon kieli: Persia Ykkösaamu. 17.2.2006. YLE.
  166. Haeri, 1995, s. 92
  167. Goldziher, Ignaz: Read anew: islam and parsism. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 339–356. Prometheus, 1900/2013.
  168. Goldziher, Ignaz: Über den Einfluss des Buddhismus auf den Islam. Teoksessa: M.Gross & K-H. Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 322–345. Schiler, 1903/2009.
  169. Wolf, E. R: The social organization of Mecca and the origins of Islam. Southwestern Journal of Anthropology, 7 (4), 329–356, 1951. Artikkelin verkkoversio.
  170. McNeill & McNeill, 2003/2006
  171. Dalli, 2006
  172. Axworthy, Michael: Iranin historia - Mielen valtakunta, s. 94. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into, 2007.
  173. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 95.
  174. Ernest Renan: Islam and Science. A Lecture presented at la Sorbonne 29 March 1883 mcgill.ca. (englanniksi)
  175. Huff, Toby E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West, s. 54–75. Cambridge University Press, 2017. (englanniksi)
  176. Abdolhossein Zarinkoob: Two Centuries of Silence, s. 67. Authorhouse, 2016. (englanniksi)
  177. Bennison, A. K.: The Great Caliphs. The Golden Age of Abbasid Empire, s. 38. Tauris, 2011. (englanniksi)
  178. Huff, T. E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West. 3rd ed., s. 57, 59. Cambridge University Press, 2017. (englanniksi)
  179. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 97.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]