Jarmukin taistelu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jarmukin taistelu
Osa Bysantin–arabien sotaa.
Päivämäärä:

15.–20. elokuuta 636[1]

Paikka:

Jarmukjoki, nykyisessä Syyriassa

Lopputulos:

Muslimien voitto

Vaikutukset:

Bysantin keisarikunta menetti Syyrian muslimeille.

Osapuolet

Bysantin keisarikunta

Rashidun-kalifaatti

Komentajat

Vahan

Khalid ibn al-Walid

Vahvuudet

n. 80 000[2]

n. 40 000[3]

Tappiot

50 000–70 000[4]

?

Jarmukin taistelu käytiin Bysantin keisarikunnan ja Muhammedin kannattajien välillä vuonna 636 Jarmukjoen varrella Syyriassa. Taistelu päättyi muslimiarmeijan voittoon ja Syyrian menetykseen.

Taistelun Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammedin kuoleman jälkeen muslimijoukot alkoivat levittää islamia. Vuonna 633 ne liikehtivät pohjoiseen kohti Bysantin keisarikuntaa ja Sassanidien valtakuntaa. Vaikka Bysantin keisarikunta oli rikas ja mahtava, se oli juuri käynyt kalliiksi tulleen sodan sassanideja vastaan. Alkuvuodesta 634 muslimijohtaja Abu Bekr vaati jihadia, pyhää sotaa. Hän lähetti sotajoukot Syyriaan ja Palestiinaan.[5]

Muslimijoukot kohtasivat Bysantin armeijan Jarmukjoen varrella.

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monien keskiajan taistelujen tapaan Jarmukissakin järjestettiin aluksi kummankin osapuolen kokeneimpien ratsumiesten miekkataistelu ei-kenenkään-maalla. Voitto ystävien ja vihollisten edessä kohotti paitsi miekkamestarin arvostusta, myös asetovereiden mielialaa. Muslimit olivat selvästi voitokkaampia, mikä sai bysanttilaisten ylipäällikön Vahanin huolestumaan armeijansa taisteluinnon heikentymisestä.[6]

Vahan päätti ryhtyä yllätyshyökkäykseen juuri ennen aamunkoittoa, jolloin hän oli kuullut muslimien kokoontuvan rukoilemaan. Hän toivoi jumalan avulla yllättävänsä muslimit niin, että ehtisi murskata vihollisensa, ennen kuin nämä ehtisi järjestää joukkonsa taisteluun. Vahanin suunnitelma valui hiekkaan. Muslimien ylipäällikkö Khalid ibn al-Walid oli asettanut yöllä vartioon etujoukon, joka havaitsi bysanttilaisten aikeet. Muslimien etujoukko viivytti Vahanin miehiä, ja al-Walid keskeytti aamurukouksensa ja komensi miehensä nopeasti asemiin. Vahan keskitti paljon joukkoja keskelle taistelukenttää ja pakotti al-Walidin siirtämään miehiään keskelle paineen torjumiseksi. Vahan vastasi hyökkäämällä voimakkaasti muslimien vasempaan sivustaan, mikä puhkaisi muslimien rivit ja pakotti vihollisen pakosalle.[7]

Sama toistui kolmantena päivänä. Neljäntenä päivänä al-Walid joutui kuitenkin vetäytymään heti aamusta alkaen. Bysanttilaiset kävivät kiivaasti arabien oikean siiven kimppuun, ja osa Vahanin joukoista oli valmiina tekemään ratkaisevan hyökkäyksen vihollisen toiseen sivustaan, kun al-Walid joutuisi vetämään reservinsä pois alueelta. Al-Walid joutuikin määräämään ratsuväkeään oikeaan sivustaan toistuvasti, jolloin vasemman sivustan sotilaat joutuivat bysanttilaisten nuolisateeseen. Päivän lopuksi muslimien joukot olivat samoilla sijoillaan kuin aamulla, mutta he kaikki olivat ylpeitä ja tyytyväisiä pidettyään asemansa määrältään ylivoimaista vihollista vastaan.[8]

Aamun sarastaessa al-Walid kokosi kaiken jäljelle jääneen ratsuväkensä yhdeksi yksiköksi, jonka tehtävänä oli saartaa bysanttilaiset ja hyökätä heidän kimppuunsa sivusta. Ensimmäistä kertaa kuusi päivää kestäneen taistelun aikana hän määräsi jalkaväkensä hyökkäämään ja painostamaan vihollista jyrkkien törmien suuntaan. Bysanttilaiset pakotettiin hitaasti mutta vääjäämättä yhä pienemmälle alueelle, ja Vahan näki täydellisen romahduksen uhkaavan. Ensimmäiset bysanttilaiset sotilaat pysähtyivät rotkon reunalle ja etsivät kuumeisesti reittiä alas, mutta takaa tulleet asetoverit tönivät heitä paniikissa paetessaan koko ajan eteneviä muslimeja.[9]

Bysanttilaiset hävisivät taistelun 20. elokuuta 636.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sota s.372
  2. Sota s.372
  3. Sota s.372
  4. Sota s.372
  5. Värikäs Maailmanhistoria s.176
  6. Tieteen Kuvalehti Historia 15/2012 s.55
  7. Tieteen Kuvalehti Historia 15/2012 s.56-57.
  8. Tieteen Kuvalehti Historia 15/2012 s.58-59.
  9. Tieteen Kuvalehti Historia 15/2012 s.59.