Jarmukin taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jarmukin taistelu
Osa Bysantin–arabien sotaa.
Päivämäärä:

15.–20. elokuuta 636[1]

Paikka:

Jarmukjoki, nykyisessä Syyriassa

Lopputulos:

Muslimien voitto

Vaikutukset:

Bysantin keisarikunta menetti Syyrian muslimeille.

Osapuolet

Bysantin keisarikunta

Rashidun -kalifaatti

Komentajat

Vahan

Khalid ibn al-Walid

Vahvuudet

124 000[2] tai 140 000 tai 160 000 tai 200 000 tai 600 000 tai 700 000 tai 1,6 miljoonaa [3]

24 000[4] tai 40 000 tai 36 000 tai 46 000 tai 25 000 tai 41 000 [5]

Tappiot

50 000 tai 70 000[6] tai 100 000 tai 200 000

4 000

Jarmukin taistelu. Maalaus 1300-luvulta

Jarmukin taistelu kuuluu islamilaiseen tarinaperinteeseen, jota kerättiin abbasidien valtakunnassa 800-luvulta alkaen. Se kertoi, miten Arabien valtakunta oli syntynyt 200 vuotta aikaisemmin. Islamilaisen kertomuksen mukaan muslimien valloitussodat Arabian niemimaan ulkopuolelle alkoivat profeetan kuoleman eli vuoden 632 jälkeen. Muslimit voittivat bysanttilaisarmeijan kahdessa suuressa taistelussa, joista ensimmäinen tapahtui Ajnadaynissa Gazan lähellä noin vuonna 634. Siellä arabiarmeija kukisti roomalaisarmeijan surmaten jopa 150 000 Bysantin sotilasta.[7] Seuraava taistelu käytiin Jarmukissa lähellä Golanin kukkuloita suunnilleen kaksi vuotta myöhemmin Bysantin keisarikunnan ja Muhammedin kannattajien välillä. Jarmuk on idästä päin tuleva Jordanin sivujoki, joka yhtyy siihen Genetsaretin järven eteläpuolella. Islamilaiset lähteet antavat taistelulle vaihtelevia vuosilukuja, jotka liikkuvat 3–4 vuoden rajoissa. [8] Eri tarinoissa kalifina oli tällöin joko Abu Bakr (632–634 tai Umar (634–644).

Jarmukin taistelu päättyi muslimiarmeijan voittoon ja Bysantin vetäytymiseen Syyriasta. Tiedot armeijoiden koosta vaihtelevat. Arabiarmeijassa oli Al-Tabarin kirjaaman perimätiedon mukaan 24 000 sotilasta, kun taas roomalaisarmeija käsitti 124 000 sotilasta, joista 70 000 surmattiin.[9] Näiden voittojen jälkeen Bysantti vetäytyi Palestiinasta ja Syyriasta.[7]

Muslimilähteiden antama kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teemoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka muslimilähteet ovat epävarmoja esimerkiksi vuodesta, jolloin taistelu käytiin, ne sisältävät paljon tietoja tapahtumista ja käydyistä keskusteluista. Islamilainen perimätieto keskittyy joihinkin seikkoihin ja jättää toiset huomiotta.

Joukkojen vahvuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot joukkojen vahvuudesta vaihtelevat. Historiikit esittävät sellaisia lukuja kuin 400 000 vastaan 30 000. Khalid ibn al-Walid hyökkää tuhannella ratsulla 100 000 bysanttilaista vastaan. Vihollisella oli Saifin kuvauksen mukaan 140 000 sotilasta, joista 40 000 oli kiinnitetty toisiinsa ketjuilla karkaamisen estämiseksi. Muita lukuja ovat 160 000 vastaan 36 000 ja 200 000 vastaan 46 000. Al-Waqidi kertoo että 25 000 tai 41 000 muslimia taisteli "luotettavien tietojen mukaan" 600 000 tai 700 000 bysanttilaista vastaan. Abu Ubaida ilmoittaa vihollisarmeijan kooksi 800 000. On myös raportoitu, että kristityn armeijan koko oli 1,6 miljoonaa sotilasta. He marssivat 160 ristin alla taistelukentälle. Papit lukivat ääneen Raamattua ja veisasivat virsiä.[10] Bysanttilaisten lukumäärästä kerrotaan myös kielikuvin: he täyttävät maan kuin heinäsirkat, heitä on yhtä paljon kuin muurahaisia, tai he ovat kuin veden kuohut.[11]

Armeijoiden koko ei muslimien mukaan silti ollut ratkaiseva. Al-Walid toivoi, että bysanttilaisia olisi ollut vastassa kaksi kertaa enemmän. Hän tarjoutui valitsemaan 20 ratsumiestä, joita kutakin vastaan sai lähettää 2 000 vastustajaa. Toinen arabijohtaja kertoi bysanttilaisille, että häntä ei huolestuttaisi vaikka yhtä muslimia vastaan olisi sata bysanttilaista.[10]

Moraalinen ylemmyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimit tiesivät olevansa voittoisia, sillä "sitä, jota Jumala auttaa, ei voi pitää lukumäärältään liian pienenä". Ibn Samit totesi: "Takanamme on suurten soturien armeija. He pitävät kuolemaa siunauksena ja elämää taakkana". Kristitty arabi teki vastustajista seuraavia huomioita: he viettävät yönsä rukouksissa ja päivät paastoten, he ovat munkkeja yöllä ja leijonia päivällä. He kehottavat hyvään ja kieltävät pahan. Muslimien joukoissa vallitsi myös tasa-arvo. He eivät tehneet eroa tavallisen miehen ja kuninkaan välillä: molemmilta katkaistiin käsi, jos he varastivat ja pää, jos he tekivät aviorikoksen. [12]

Bysanttilaiset sen sijaan kärsivät moraalisesta rappiosta. Bysantin sotajoukot aiheuttivat väestölle kärsimyksiä kaikkialle, minne ne marssivat murhaten, varastaen, ryöstäen, raiskaten ja juopotellen. Väestön valitukset olivat sellaisia, että Vahania itseään inhotti taistella "sellaisen tyrannimaisen valtakunnan" puolella. Keisari Herakleios on itsekin tietoinen armeijan moraalisesta rappiosta ja kehottaa taistelun edellä sitä katumaan syntejään. Hän kuulee vanhan papin selittävän, miten kristityt ovat tärvelleet uskontonsa ja moraalinsa, kun taas muslimit noudattavat uskontonsa määräyksiä. Herakleios vastaa: "Kautta Kristuksen, puhut totta!" ja on vähällä lähettää armeijansa takaisin.

Voiton ennustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voitto oli muslimien tiedossa jo etukäteen, sillä siitä kertoivat heidän lukemansa kirjat. Bysanttilaisten komentaja Vahan saa vakoilijaltaan tiedon muslimien hurskaudesta ja päättäväisyydestä: "Heidän tarkoituksensa on kuolla marttyyreina". Tästä Vahan päätteli, että muslimit tulevat vähälukuisuudestaan huolimatta voittamaan. Myös keisari Herakleios ennustaa taistelun ehdottomasti päättyvän muslimien voittoon. Muslimien unet ovat niiden enteiden joukossa, jotka vahvistavat heidän voittonsa. Myös Vahan näkee unen muslimien voitosta ja katuu tehtäväänsä. [12]

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jarmukin taistelu on islamilaisissa historiikeissa osa Jumalan suunnitelmaa, ja tapahtui hänen ohjauksessaan.[13] Kyse oli uskontojen kamppailusta, missä Bysantin puolella papit kantoivat taistelukentälle kullalla ja jalokivillä koristeltuja ristejä, kun taas muslimien puolella korostuivat jihad ja marttyyrikuolema-[14]

Jabala vastaan ibn Samit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin arabialaisten kristittyjen liittolaisten ghassanidien prinssi Jabala tapasi muslimien lähettilään Ubada ibn Samitin, joka antoi hänelle vaihtoehdot: kääntyminen islamiin, jizya-vero maksu tai sota. Jabala ei uskaltanut vaihtaa puolta, joten taistelu oli väistämätön. Jabalalla oli 60 000 ratsumiestä, joten Khalid katsoi 30 muslimin riittävän häntä vastaan. Vastahakoisesti hän suostui kaksinkertaistamaan joukon. Seurasi kiivas taistelu 60 vastaan 60 000. Juuri, kun muslimijoukkojen johtajasta Abu Ubaidasta alkoi tuntua, että hän tarvitsi vahvistuksia, kristityt kääntyivät pakoon. Taistelukentältä löydettiin 5 000 vihollisen ruumista. Muslimeista kaatui kymmenen, lisäksi viisi joutui vangiksi.[15]

Päätaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voittoisat muslimit ajavat roomalaisen ratsuväen pakoon. Kuva esittää roomalaiset varusteiltaan parempina. Kuva: 1200-luku.

Ensimmäisinä päivinä järjestettiin kummankin osapuolen kokeneimpien ratsumiesten miekkataisteluita ei-kenenkään-maalla. Voitto ystävien ja vihollisten edessä kohotti paitsi miekkamestarin arvostusta, myös asetovereiden mielialaa. Muslimit olivat voitokkaita, mikä sai bysanttilaisten ylipäällikön Vahanin huolestumaan armeijansa taisteluinnon heikentymisestä.[16] Etenkin pseudo-Waqidi esittää näitä kaksintaisteluita, jotka usein ovat vain sanallisia. Eräs Herakleioksen hovimiehistä huusi ukkosen äänellä islamiin kääntyneelle Busran kuvernöörille, mikä oli saanut tämän hylkäämään kristinuskon. Tämä vastasi: "Uskonto, johon olen kääntynyt, on ylevä ja kunniakas. Se, joka kääntyy siihen on onnekas. Se, joka vastustaa sitä, joutuu harhaan."

Seuraavana päivänä Vahan päätti ryhtyä yllätyshyökkäykseen juuri ennen aamunkoittoa, jolloin hän oli kuullut muslimien kokoontuvan rukoilemaan. Hän toivoi jumalan avulla yllättävänsä muslimit niin, että ehtisi murskata vihollisensa, ennen kuin nämä ehtisi järjestää joukkonsa taisteluun. Vahanin suunnitelma valui kuitenkin tyhjiin, sillä muslimien ylipäällikkö Khalid ibn al-Walid oli asettanut yöllä vartioon etujoukon, joka havaitsi bysanttilaisten aikeet. Etujoukko hidasti Vahanin hyökkäystä, ja al-Walid keskeytti aamurukouksensa ja komensi miehensä nopeasti asemiin. Vahan keskitti joukkoja keskelle taistelukenttää ja pakotti al-Walidin siirtämään miehiään keskemmälle paineen torjumiseksi. Vahan vastasi hyökkäämällä voimakkaasti muslimien vasempaan sivustaan, mikä puhkaisi muslimien rivit ja pakotti heidät vetäytymään.[17]

Sama asetelma toistui kolmantena päivänä, joka oli muslimeille vaikein. He väistyivät kolmeen otteeseen, jolloin muslimien vaimot astuivat esiin nostaen käsillä lapsiaan. [18] Onkin sanottu, että Jarmukin taistelun ratkaisivat musliminaiset, jotka hädän hetkellä saapuivat Muhammedin lesken johdolla rohkaisemaan horjuvia miehiään.[19] Bysanttilaiset ampuvat 100 000 nuolta, jotka sokaisevat 700 muslimia. Päivä tunnetaan siitä lähtien "aiheutetun sokeuden päivänä". Yhteensä 30 000 Bysantin sotilasta liitettiin toisiinsa kahleissa kymmenen ryhminä, etteivät he pakenisi. Sen sijaan muslimit taistelivat kuin leijonat; muun muassa Qubath ibn al-Ashyamilta särkyi kolme keihästä ja kaksi miekkaa, ja Khalid itse tappoi omakätisesti kaksi Bysantin kenraalia. [18]

Neljäntenä päivänä al-Walid joutui vetäytymään heti aamusta alkaen. Bysanttilaiset kävivät kiivaasti arabien oikean siiven kimppuun, ja osa Vahanin joukoista oli valmiina tekemään ratkaisevan hyökkäyksen vihollisen toiseen sivustaan, kun al-Walid joutuisi vetämään reservinsä pois alueelta. Al-Walid joutuikin määräämään ratsuväkeään oikeaan sivustaan toistuvasti, jolloin vasemman sivustan sotilaat joutuivat bysanttilaisten nuolisateeseen. Päivän lopuksi muslimien joukot olivat samoilla sijoillaan kuin aamulla, mutta he kaikki olivat ylpeitä ja tyytyväisiä pidettyään asemansa määrältään ylivoimaista vihollista vastaan.[20]

Viidennen aamun sarastaessa al-Walid kokosi kaiken jäljelle jääneen ratsuväkensä yhdeksi yksiköksi, jonka tehtävänä oli saartaa bysanttilaiset ja hyökätä heidän kimppuunsa sivusta. Ensimmäistä kertaa kuusi päivää kestäneen taistelun aikana hän määräsi jalkaväkensä hyökkäämään ja painostamaan vihollista jyrkkien törmien suuntaan. Bysanttilaiset pakotettiin hitaasti mutta vääjäämättä yhä pienemmälle alueelle, ja Vahan näki täydellisen romahduksen uhkaavan. Ensimmäiset bysanttilaiset sotilaat pysähtyivät rotkon reunalle ja etsivät kuumeisesti reittiä alas, mutta takaa tulleet asetoverit tönivät heitä paniikissa paetessaan koko ajan eteneviä muslimeja.

Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalaiset kärsivät täydellisen tappion 20. elokuuta 636. [21] Heidän puolellaan kaatuneita oli al-Azdin mukaan 50 000, al-Tabarin mukaan 70 000, ja pseudo-Waqidin mukaan 100 000 tai 200 000 sekä 40 000 vangittua. Kaatuneita muslimimarttyyreita oli pseudo-Waqidin mukaan 4 000. [18]

Historiatieteen näkökulma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimilähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jarmukin taistelusta ei ole bysanttilaisia lähdetietoja. Taistelusta kertovat lähinnä kolme muslimilähdettä, jotka tärkeysjärjestyksessä ovat seuraavat:

  • Persialaisen al-Tabarin (838–923) monumentaalinen "Profeettojen ja kuninkaiden historia" on käännetty englanniksi nimellä The History of al-Tabari ja käsittää 40 osaa.[22] Tabari kertoo Jarmukin taistelusta Historian 12. osassa,[8][9] mutta kovin epätarkasti.[8] Tabari toteaa, että taistelu oli ankara, mutta lopulta muslimit voittivat. Enemmän Tabari kertoo siitä, mitä puhuttiin tai minkä nimiset muslimit kaatuivat. Tabarin valtavan tuotteliaisuuden takia häntä on epäilty nimimerkiksi, jonka taustalla olisi Tabaristanissa eli nykyisessä Māzandarānissa vaikuttanut persialainen koulukunta. Al-Tabarin kirjojen tyyli ei vastaa hänen ilmoitetun elinaikansa eli 900-luvun arabiaa. Niinpä on arveltu, että tekstit olisi voitu ainakin osin kirjoittaa tai vähintäänkin viimeistellä vasta 1100- ja 1200-luvuilla.[23]
  • Kitab Futuh al-Shaam (arab. كتاب فتوح الشام) Teoksen "Kirja Syyrian valloituksesta" oletettu kirjoittaja on Abu al-Basri, joka tunnetaan paremmin nimellä al-Azdi. Kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät 1000- ja 1100-luvuilla islamilaisessa Espanjassa. Kirjoittajasta ei tiedetä mitään, ja hänen nimensä mainitaan ensimmäisen kerran vasta 1179. Al-Azdin teosta on luonnehdittu "historialliseksi fiktioksi", missä sankarit puhuvat enemmän kun tekevät.[24]
  • Kolmannella teoksella on sama nimi kuin edellisellä, Futuh al-Shaam. Sen tekijälle on annettu nimeksi Pseudo-Waqidi, koska nyt tiedetään, ettei kirjoittaja ole aiemmin arveltu al-Waqidi (k. 823). Kirjan katsotaan olevan peräisin joitakin vuosisatoja al-Waqidia myöhemmältä ajalta. Se on luultavasti kirjoitettu vasta 1000-luvulla ristiretkien aikaan, ja kirja sisältääkin paljon polemiikkia kristittyjä vastaan. Sitä ei voi pitää luotettavana lähteenä valloituksista. [25]

Arviointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin varhaiset historiateokset syntyivät 800- ja 900-luvuilla, kun suullisia tarinoita alettiin merkitä talteen. Lopputuloksessa näkyy tarinoille ominaisia piirteitä, joihin kuuluu myös lähteiden puute. Historiikit muistuttavat Vanhan Testamentin kertomuksia Pyhän maan valloittamisesta.[26] Ne sisältävät jännittäviä ja dramaattisia yksityiskohtia, joilla kuulijoiden mielenkiinto vangitaan. Tarinat korostavat valtavaa voimasuhteiden eroa muslimien ja heidän vihollistensa välillä, ja herkuttelu sotasaaliilla kuuluu asiaan. Kaupunkien valloittaminen tapahtuu Troijan esimerkin mukaisesti petoksella; asiaan liittyy usein rakkaustarina ja auki unohtunut muurinportti. Jarmukin taistelun tarkka päivä on tiedossa, mutta ei vuosilukua. [27]

Islamilaiselta valloitustarinalta puuttuu aikalaislähteiden ja arkeologian antama tuki. Suurtaisteluiden sijaintipaikkoja ei tiedetä.[28] Jordanin sivujoen Jarmukin varrelta ei ole löydetty Bysantin sotilaiden jalkineista irronneita metallinastoja tai beduiiniarmeijan keihäänkärkiä. Taistelupaikkojen etsimistä tosin vaikeuttaa se, että niiden maantieteellinen kuvaus on islamilaisissa lähteissä epämääräistä, vaikka tiedot joistakin asioista, kuten henkilöiden täydellisistä nimistä ja sukulaisuussuhteista tai käydyistä keskusteluista ovat pikkutarkkoja.[29] Jarmukin kuvauksen osalta Tabari mainitsee vain, että taistelu käytiin "al-Yarmukissa".[30]

Lähi-idän 600-luvun kirjalliset aikalaislähteet eivät tunne Arabian niemimaalta lähtenyttä arabihyökkäystä, joka olisi kukistanut Bysantin ja Iranin armeijat. Siitä ei ole jäänyt jälkiä kristittyjen munkkien tekemiin kirjoituksiin, joissa he dokumentoivat aikansa tärkeimpiä tapahtumia. Niissä kerrotaan sekasorrosta ja ryöstelevistä arabilaumoista, mutta ei suurtaisteluista.[31] Israelilainen arkeologi Yehuda Nevo uskoo, että suurtaisteluita ei koskaan käyty. Hän kirjoittaa, että jos kymmenien tuhansien arabien sotilaallinen invaasio jättitaisteluineen tapahtui, ainakaan kukaan aikalainen ei sitä pannut merkille.[32] Länsimainen historiankirjoitus on pääosin kuvannut tapahtumia myöhempien muslimilähteiden varassa korjaten kuitenkin uskomattoman oloisia voimasuhteita.[33]

Jordanin sivujoen valitsemista taistelupaikaksi on pidetty mytomorfisena viittauksena juutalaisten tekemään Jordan-joen ylitykseen Luvatun maan valloituksessa. Pyhän maan valloitusta johti Mooseksen seuraajana Joshua ja Muhammedin seuraajana Umar.[34]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaegi, W. E.: Byzantium and the early islamic conquests. Cambridge University Press, 1995. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Kennedy, Hugh: The Great Arab Conquests. Phoenix, 2007. ISBN 978-0-7538-2389-7.
  • Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2.
  • Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early Islamic Conquests. Routledge, 2016. ISBN 978-0-8153-5794-0.

Islamilaiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Al-Tabari: The History of al-Tabari. An Annotated Translation. Volume XII. The Battle of al-Qadisyyah and the Conquest of Syria and Palestine (käännös Yohanan Friedmann). State University of New York Press, 1992. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Al-Waqidi: The Islamic Conquest of Syria. A Translation of Futususham.. Ta-Ha Publishers Ltd, 1423 A.H.. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sota s. 372
  2. Tabari, 1992 s. 132
  3. Shoshan, 2016 s. 84
  4. Tabari ,1992 s. 132
  5. Shoshan, 2016 s. 84
  6. Tabari, 1992 s. 134
  7. a b Kaegi, W.E.: Byzantium and the early islamic conquests, s. 98. Cambridge University Press, 1995.
  8. a b c Kennedy, H.: The great Arab conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 22. Phoenix, 2007.
  9. a b Tabari: History of al-Tabari, vol. 12. s. 132–134 1992. State University of New York Press.
  10. a b Shoshan, 2016, s. 84
  11. Shoshan, 2016, s.103
  12. a b Shoshan, 2016, s. 84–88
  13. Shoshan, 2016, s. 100
  14. Shishan, 2016, s. 100
  15. Shoshan, 2016, s. 90–91
  16. Tieteen Kuvalehti Historia 15/2012 s. 55
  17. Tieteen Kuvalehti Historia 15/2012 s. 56–57.
  18. a b c Shoshan, 2015, s. 97–102
  19. Magnus Västerbro: Arabivalta levisi nopeasti Tieteen Kuvalehti. Historia. 3.2.2018.
  20. Tieteen Kuvalehti Historia 15/2012 s. 58–59.
  21. Tieteen Kuvalehti Historia 15/2012 s. 59.
  22. al-Tabari: The History of al-Tabari vol. 1–40 kalamullah.com.
  23. Ohlig, K-H.: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: M. Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam (s. 13–33), s. 22. Verlag Hans Schiler, 2012.
  24. Shoshan, 2016, s. 8–9
  25. Shoshan, 2016, s. 13–15
  26. Ohlig, K-H.: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: M. Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam (s. 1333), s. 20. Verlag Hans Schiler, 2012.
  27. Kennedy, 2007, s. 56
  28. Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 6. Prometheus Books, 2003.
  29. Ohlig, 2012
  30. Tabari, 1992, s. 132–133
  31. Nevo & Koren, 2003, 114
  32. Nevo & Koren, 2003, s. 177
  33. esim. Kennedy, 2007, s. 82 ehdottaa Bysantin armeijan kooksi korkeintaan 15 000–20 000.
  34. Ibn Warraq: Introduction. Teoksess: Ibn Warraq (toim.) The origins of the Quran. Classic Essays on Islam's Holy Book, s. 31. Prometheus, 1998.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]