Arabien valtakunta

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arabien valtakunta
الإمبراطورية العربية
al-'īmbiraturiat al-arabīa

Arabien valtakunta laajimmillaan
Arabien valtakunta laajimmillaan vuonna 750 jaa.

Valtiomuoto Oikeaanjohdetut kalifit (622–661),
Umaijadien kalifaatti (661-750),
Abbasidien kalifaatti (750-1258)
Kalifi Omar I (632–634)
Muawija I (661–680)
Al-Walid II (743–744)
Marwan II (744–750)
Harun al-Rašid (786–809)
Al-Musta'sim (1242–1258)
Pääkaupunki Medina (622-661)
Damaskos (661744)
Harran (744-750)
Bagdad (750-1258)
Pinta-ala
– yhteensä 8,400,000 km² (661)
11,100,000 (720) km² 
Väkiluku 21,400,000 (661)
34,000,000 (750)
Kielet arabia (virallinen), persia (idässä), kopti, kreikka, berberikielet, aramea, sindhi.
Valuutta Dinaari (kultakolikko), Dirhem (hopeakolikko), Fulus (kuparikolikko)
Edeltäjä(t) Bysantin valtakunta
Sassanidien valtakunta
Seuraaja(t) Fatimidien kalifaatti
Mamelukkien sulttaanikunta
Aghlabidien valtakunta

Arabien valtakunta (622-1258) oli Lähi-idässä asuneiden arabiheimojen perustama valtiomuodostuma, jonka pääkaupunkina oli aluksi Damaskos Syyriassa ja sitten Bagdad irakissa. Imperiumi muodostui nopeasti 600-luvun alkupuolella, kun Itä-Rooman ja sassanidien Persian välinen sota oli päätynyt Persian romahdukseen ja Itä-Rooman vetäytymiseen Lähi-idän alueiltaan. Tämän jälkeen vallan ottivat haltuunsa arabiheimot, jotka olivat jo asuneet alueella ja osallistuneet vasalleina suurvaltojen sotaan.

Arabivaltion identiteetti rakentui abbasidien vuonna 750 tekemän vallankumouksen jälkeen heidän edustamansa uskonnon ympärille, josta 800-luvulle tultaessa alettiin puhua "islamina". Abbasidien mukaan uskovilla tuli olla vain yksi poliittinen johtaja, kalifi, joka oli Jumalan seuraaja ja uskovien komentaja. Islaminuskon poliittisena ohjelmana oli Jumalan lain eli kalifien oman vallan vieminen koko maailmaan pyhän sodan avulla.

Oppi kalifaatista on yhdistånyt muslimeja näihin päiviin asti. Bagdadissa asuva kalifi nautti suurta arvovaltaa islamilaisessa maailmassa aina kalifaatin kukistumiseen saakka vuonna 1258, vaikka kilpailevia kalifaatteja alkoi syntyä ja Bagdadin kalifien valta alkoi murentua jo 800-luvulta lähtien, ja oli usein vain symbolista. Laajimmillaan valta­kunta oli 700-luvun puolivälissä, jolloin se ulottui Espanjasta ja Etelä-Ranskasta Intian ja Kiinan rajoille saakka.[1][2]

Bagdadin kalifaatti islamilaisen valtion symbolisena ja muslimien yhtenäisyyttä edustavana sydämenä säilyi vuoteen 1258 saakka, kunnes Hulagu-kaanin johtamat mongolit kukistivat kalifaatin.[1] Käytännössä valta­kunta oli kuitenkin alkanut hajota jo 700-luvulla, kun Córdoban kalifaatti irtosi siitä. Myöhempien alue­menetystensä vuoksi Abbasidien kalifaatti menetti käytännössä suur­valta- asemansa viimeistään 1000-luvulla.

Arabivaltion myötä islam levlsi koko sen alueelle ja muodostui yhdeksi maailmanuskonnoista. Myös arabian kieli levisi koko valtakunnan alueelle ja syrjäytti muut kielet persiankieltä lukuunottamatta.

Arabien maailmanvallan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabivaltakunnan synty Lähi-itään 600-luvulla on myös länsimaisessa historiankirjoituksessa nähty 800-luvulla alkaneen islamilaisen historiankirjoituksen silmin. Viime aikoina orientalistien keskuudessa on alettu soveltaa myös lähdekriittistä metodia, jolloin on kiinnitetty huomiota siihen, että islamilainen perimätieto on perustunut suulliseen tarinaperinteeseen eikä aikalaislähteisiin. Kriittisen metodin soveltaminen on merkinnyt sitä, että melkein kaikki islamilaiseen perimätietoon sisältyneet tiedot on jouduttu hylkäämään, ja jäljelle on jäänyt vain niukkaa ja sirpalemaista tietoa. Arabien perimätieto puolestaan on äärimmäisen yksityiskohtaista ja kertoo sanatarkasti esimerkiksi 200 vuotta aikaisemmin käydyistä keskusteluista. Islamilainen perimätieto islamin varhaisvaiheista on toisaalta osa sen pyhää historiaa ja kuuluu sellaisena uskonnon eikä historiatieteen alueeseen.

Kriittinen historiantutkimus on löytänyt aikalaistietoa vasta kalifi Muawijasta, kun taas islamilainen kuvaus lähtee profeetta Muhammedista ja häntä seuranneista neljästä kalifista.

Arabivaltion alku islamin pyhän historian mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen perimätieto kertoo, että Muhammed oli 40-vuotias saadessaan ensimmäisen ilmestyksensä noin 13 vuotta ennen siirtymistään Mekasta vuonna 622. Tällä perusteella on arvioitu hänen alkaneen profeetan tehtävänsä vuonna 610. Näin hänen syntymänsä voitaisiin ajoittaa vuoden 570 paikkeille. Perimätiedon mukaan Muhammed syntyi Mekassa valtaa pitävän Quraish-heimon, tosin sen köyhtyneen Hashim-suvun jäseneksi. Muhammedin isä kuoli ennen poikansa syntymää ja äitikin pojan ollessa vasta 6-vuotias. Isoisä ja myöhemmin setä ottivat orpopojan huostaansa. Tärkeä käännekohta oli se, kun 25-vuotias Muhammed avioitui rikkaan kauppiaan lesken Khadijan kanssa.

Muhammad saarnaa islamin profeetoille Abrahamille, Moosekselle ja Jeesukselle persialaisessa käsikirjoituksessa.

Taloudellisista huolista vapautunut Muhammed vetäytyi useasti Mekan läheisyydessä sijaitsevalle Hiran vuorelle rukoilemaan ja mietiskelemään. Täällä hän saikin ensimmäisen ilmestyksensä. Aluksi hän tyytyi kertomaan ilmestyksistään vain lähimmälle perhepiirilleen, myöhemmin myös mekkalaisille laajemminkin. Heidän keskuudessaan Muhammedin sanoma ei kuitenkaan saanut laajaa kannatusta, vaan häntä ja islamin omaksuneita pidettiin yhteisön kannalta vaarallisina.

Vuonna 620 Muhammedin onnistui solmia suhteet eräisiin Medinan asukkaisiin ja pari vuotta myöhemmin sovittiin, että profeetta siirtyisi kannattajineen Mekasta Medinaan. Tästä siitymisestä (arab. Hijra) vuonna 622 islamilainen maailma aloittaa ajanlaskunsa. Syyskuussa 622 Muhammed oli valmis lähtemään synnyinkaupungistaan. Mekan asukkaat eivät tietenkään olleet erityisen ihastuneita siitä, että vainottu uskonyhteisö saisi turvapaikan Medinasta ja voisi ehkä aiheuttaa heille hankaluuksia. Tästä syystä he päättivät estää Muhammedin lähdön ja liittymisen Medinassa oleviin kannattajiinsa. Niinpä hänen oli paettava. Muhammed pakeni Abu Bakrin ja hänen palvelijansa Amirin kanssa autiomaan läpi ja saapui Medinaan 18.9.622.

Muhammed nautti Medinassa vieraanvaraisuutta ja eri sukujen suosiota. Muhammedin asetuttua Medinaan hän sai tilaisuuden osoittaa poliittisen taitonsa, kuten hän aikaisemmin oli osoittautunut uskonnoliseksi johtajaksi Mekassa. Hän oli tämän tehtävän mittainen, ja paitsi uskonnollisena johtajana hän osoitti myös poliitikon oveluutta ja häikäilemättömyyttään.

Ensiksi hän lujitti asemaansa yhdyskunnan poliittisena johtajana - hän vaati ehdotonta kuuliaisuutta jumalaa ja hänen sanansaattajaansa kohtaan. Mutta pian Muhammedin kunnianhimo ulottui pitemmälle kuin muslimien turvapaikan Medinan puolustamiseen. Nyt hän tähtäsi koko Arabian niemimaan alistamiseen. Mekan pakanallinen temppeli sisällytettiin uuden uskonnon järjestelmään, ja Muhammedin syntymäkaupungista ja sen pyhästä Kaabasta tuli islamin keskus, mutta pääkaupunkina pysyi Medina. Beduiiniheimot kukistettiin väkivalloin tai diplomaattisin keinoin, ja suorittamalla almuveroa nämä paimentolaiset tunnustivat Profeetan ylivallan, vaikka heidän uskonnollinen intonsa ei kovin palava ollutkaan. Tällä tavoin yhdistettiin Arabian niemimaan sekasortoinen heimoyhteiskunta kansakuntaa muistuttavaksi kokonaisuudeksi.[3]

Muhammed lähettää ratsuväen taisteluun, Osmannien ajan miniatyyri

Oikeaanjohdetut kalifit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Oikeaanjohdetut kalifit
Muslimivalloittajat onnistuivat kukistamaan oman aikansa kaksi suurvaltaa Bysantin ja Persian.

Ennen Muhammedin aikaa Arabian niemimaalla asuneet arabit muodostivat monia keskenään kilpailevia heimoja. Jo Muhammedin elinaikana heistä valtaosa kääntyi uuteen uskontoon, islamiin, josta tuli voimakas arabeja yhdistävä tekijä. Yhtenäistä valtakuntaa heillä ei tällöin kuitenkaan vielä ollut. Viimeiset elinvuotensa Profeetta oli omistanut umman vaikutuspiirin ulottamiseen niemimaan muiden arabien keskuuteen. Mekan antauduttua useat heimot lähettivät edustajansa Medinaan tunnustamaan Muhammedin Jumalan lähettilääksi sekä Medinan umman ylivallan.

Arabian niemimaan pohjoisosissa ei ole luonnollisia maantieteellisä rajoja, vaan aavikko jatkuu katkeamattomana Syyropalestiinan ja Mesopotamian alueille, jotka 600-luvun alussa olivat Bysantin sekä Persian sassanidien hallinnassa. Arabialaiset paimentolaisheimot olivat vuosisatojen ajan esteittä vaeltaneet näitä aavikoita. Medinassa pidettiin luonnollisena, että myös näiden pohjoisten alueiden arabien tuli kuulua ummaan. Tunkeutuminen pohjoiseen johti kuitenki väistämättömästi konfliktiin bysanttilaisten ja sassanidien kanssa. Yhteenotoissa paljastui näiden valtioiden heikkous, ja niin alun perin arabiheimojen alistamisretkinä alkaneet operaatiot muuttuivat harkituiksi valloitusretkiksi myös arabiheimojen asuttamien alueiden ulkopuolelle.[4]

Arabit onnistuivat lyömään itseään huomattavasti suurilukuisempia armeijoita. Tärkein tekijä menestyksessä oli arabien armeijan tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui kameleihin, kevyeen aseistukseen ja suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki. Lisäksi Bysantti ja Persia olivat heikentyneet sodissa, ja kristitty maailma oli hajaannuksen tilassa. Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 hyväksytty oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei ollut sopinut Syyrian ja Egyptin kirkoille, mistä oli seurannut näille vastatoimia. Vainojen seurauksena paikallinen väestö tervehtikin usein arabeja parempina hallitsijoina kuin bysanttilaisia. Arabit saivat avukseen myös bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, joista osa oli arabeja. Viime kädessä valloitukset kuitenkin perustuivat kameliarmeijoiden strategisiin etuihin , joita olivat aavikkosodankäynnin edellyttämät taidot, kyky siirtyä nopeasti ja yllättävästi paikasta toiseen läpikulkemattomina pidettyjen aavikoiden halki.[5]

Sen jälkeen, kun Muhammed oli kuollut vuonna 632, syntyi valta­taisteluja, jotka päättyivät, kun Abu Bakr tunnustettiin kalifiksi eli profeetan seuraajaksi tai sijaiseksi.[6] Hän pyrki yhdistämään arabi­heimot ja valmisteli laajoja valloitus­sotia, mutta kuoli ehdittyään olla kalifina vain kaksi vuotta.[1]

Abu Bakrin seuraajaksi tuli kalifi Omar ibn al-Khattab, Muhammedin appi, jonka kymmenvuotisena hallituskautena (634-644) uusi valtakunta laajeni nopeasti. Arabien aseita seurasi ilmiömäinen menestys. Vajaassa vuosikymmenessä määrältään vähäisemmät ja samanaikaisesti usealla eri rintamalla taistelevat arabit onnistuivat lyömään Bysantin ja Persian armeijat ja liittämään niiltä merkittäviä provinsseja osaksi umman hallitsemaa aluetta. Kevätkesällä 633 arabit tunkeutuivat Mesopotamiaan, sassanidien imperiumin läntisimpään osaan, ja saman vuoden syksyllä toiset arabijoukot aloittivat Syyropalestiinan valloituksen. 630-luvun loppuun mennessä sekä Damaskos että Jerusalem jo olivat arabien hallinnassa, samoin koko Mesopotamia. Pohjois-Afrikan valloitus alkoi arabien tunkeutuessa Egyptiin loppuvuodesta 639. Seuraavalla vuosikymmenellä kukistuivat Egypti ja Persia, ja arabiarmeijat etenivät voitokkaasti niin lännessä pitkin Välimeren etelärannikkoa kuin idässä Afganistanin vuorilla ja Keski-Aasian aroilla. Omarin seuraajaksi tuli kalifi Uthman ja hänen jälkeensä Muhammedin vävy Ali ibn Abi Talib. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet Alia kalifiksi, ja sen vuoksi muslimit jakautuivatkin šiialaisiin, jotka eivät hänen kalifinarvoaan hyväksyneet, ja sunnalaisiin, jotka sen hyväksyivät.[1]

Vajaassa kahdeksassakymmenessä vuodessa voittoisat arabiarmeijat saavuttivat ne rajat, jotka pysyivät imperiumin rajoina aina 1000-luvulle saakka. Erityisen huomionarvoinen piirre tässä ensimmäisessä ekspansiovaiheessa on, että arabit levittäytyivät Vanhan maailman kuivan vyöhykkeen mukaisesti alueille, joilla sijaitsevat suurimmat hiekka-aavikot. Vuoristot, meret ja suuret joet pysäyttivät arabien etenemisen tehokkaammin kuin vastustajien sotajoukot.

Ensimmäinen fitna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin ensimmäinen sisällisota alkoi vuonna 656, kun Egyptistä tulleet kapinalliset surmasivat kolmannen kalifin Uthmanin. Alin valinta seuraavaksi kalifiksi tapahtui edelleen varhaisen islamin kääntymisen antaman auktoriteetin nojalla. Yhteisön jakamatonta tukea Ali ei kuitenkaan saanut. Syyrian Umaija-sukuinen kuvernööri Muawija katsoi sukunsa vaikutusvaltaisimpana jäsenenä velvollisuudekseen kostaa Uthmanin kuoleman. Ali ei tosin varsinaisesti ollut vastuussa murhasta, mutta hänen voi tulkita liittoutuneen niiden Irakissa ja Egyptissä asuvien tyytymättömien piirien kanssa, joita pidettiin syypäinä murhaan. Kuufassa Alilla oli vankka kannatus, ja siirtäessään pääkaupunkinsa sinne hän oli joutunut turvautumaan Uthmanin vihamisesten apuun. Muawija vaati Alia rankaisemaan näitä kuufalaisia, mutta Ali ei suostunut.

Samaan aikaan Mekassa nostivat kapinalipun kaksi Quraish-heimon merkittävää jäsentä, jo aiemmin yhteisön johtajuudesta haaveita eätelleet Talha ibn Ubaidallah ja al-Zubairin ja Aishan liittoutuma. Joulukuussa 656 Ali löi mekkalaiset haastajansa surmaten Talhan ja al-Zubairin sekä toimittaen Aishan kotiarestiin Medinaan. Taistelu tunnetaan Kamelitaisteluna, Aisha näet seurasi taistelun kulkua naisten perinteiseen tapaan kamelin selästä. Keväällä 657 kaksi jäljelle jäänyttä kilpailijaa, Ali ja Muawija, kohtasivat Siffinissä Eufratin varrella. Kun taistelussa ei päästy ratkaisuun, päädyttiin asettamaan sovittelukomitea. Sovitteluun suostuminen vahingoitti Alin asemaa, olihan hän hallitseva kalifi. Osa hänen kannattajistaan esitti vastalauseensa poistumalla hänen joukoistaan; heidät tunnetaankin kharijilaisina, "poistuneina", "uloslähtijöinä". Sovittelu ei tuonut ratkaisua, ja vuonna 660 Syyrian arabit julistivat Muawijan kalifiksi. Ennen kuin tähän kahden kalifin tilanteeseen saatiin ratkaisua, eräs kharijilainen surmasi Alin Kuufan moskeijassa. Ensimmäinen sisällissota päättyi, kun yhteisö Alin kuoleman jälkeen lähes yksimielisesti tunnusti Muawijan kalifaatin. Näin umman yhtenäisyys palautui.[7]

Umaijadien kalifaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Umaijadien kalifaatti

Umaijadien dynastia oli ensimmäinen dynastia islamilaisia kalifeja, jotka eivät olleet suoranaista sukua profeetta Muhammadille itselleen. He olivat kuitenkin samaa mekkalaista heimoa, quraišeja. Alun perin he olivat olleet Muhammadin vihollisia. Dynastia hallitsi arabien maailmanvaltaa vuosina 661–750. Umaijadien pääkaupunki oli Damaskoksessa. Suurimmillaan dynastia hallitsi Pakistanin ja islamilaisen Espanjan välistä aluetta Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.[8]

Arabien valtakunnan laajuus neljän ensimmäisen kalifin sekä Umaijadien aikana.

Toinen Fitna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muawija nimesi poikansa Yazidin suraajakseen kalifina vuonna 680. Syyrian ulkopuolella päätöstä kauhisteltiin. Kalifaatin muuttuminen perinnölliseksi pidettiin vieraana kaikelle niin arabialaiselle kuin islamilaisellekin perinteelle. Arvostelu oli kuitenkin vain veruke muulle tyytymättömyydelle ja oman ryhmäkunnan valtapyrkimyksille. Tämä paljastuu selvästi, kun katsotaan, ketkä kaikki Muawijan päätöksestä kuultuaan olivat pyrkimässä kalifiksi kalifin paikalle. Hijazissa kalifin aseman muuttuminen perinnölliseksi vastusti periaatteen kannalta melko erikoinen joukko: ensimmäisen kalifin Abu Bakrin poika Abd al-Rahman, toisen kalifin Omarin poika Abdallah, neljännen kalifin Alin poika Husain ja ensimmäisen sisällissodan yhteudessä kalifin arvoa tavoitelleen al-Zubairin poika Abdallah. Näistä Abd al-Rahman kuoli ennen Muawijaa, ja Abdallah ibn al-Zubair ja Husain nostivat kannattajineen kapinalipun ja siirtyivät Mekkaan vuonna 680.

Lähimpien kannattajiensa kanssa Husain lähti sieltä kohti Kuufaa, josta jo hänen isänsä oli saanut laajimman kannatuksensa. Yazidin lähettämät joukot kuitenkin katkaisivat matkanteon Kerbelassa, jossa Husain lokakuussa 680 joukkoineen surmattiin. Yritys nostaa Alin jälkeläinen kalifiksi oli päättynyt täydelliseen epäonnistumiseen. Siltä ainakin näytti. Asiassa oli kuitenkin myös toinen puoli: sekä kannattajiensa mielestä martyyrina kuollut Husain että hänen murhattu isänsä Ali nousivat johtamansa liikkeen piirissä kuolemansa jälkeen tärkeämmiksi hahmoiksi kuin konsanaan olisivat voineet nousta eläessään. Kerbelassa vuodatettu veri muutti poliittisen ryhmittymän uskonnolliseksi liikkeeksi, shiialaisuudeksi.

Abdallah ibn al-Zubairin kapina oli umaijadeille huomattavasti vakavampi haaste. Yazidin kuoltua yllättäen vuonna 683 suuri osa islamilaista yhteisöä tunnusti Ibn al-Zubairin kalifiksi; hän sai tukea jopa Syyriasta. Umaijadien vaikeuksia lisäsi, että Yazidin poika Muawija II kuoli ehdittyään hallita vasta muutaman viikon. Seuraavaksi kalifiksi umijadit valitsivat Muawijan serkun Marwan ibn al-Hakamin. Hän hallitsi vain vuoden mutta onnistui 692 kukistamaan Ibn al-Zurairin ja päättämään toisen fitnan.

Abd al-Malik:n valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 681 arabit saavuttivat Atlantin rannikon, ja 711 alkoi Iberian niemimaan valloitus, joka toi lähes koko niemimaan valloittajien hallintaan. Idässä puolestaan saavutettiin Indusjoen laakso vuonna 712. Ekspansion päämääränä ei ollut islamin levittäminen valloitettujen alueiden asukkaiden keskuuteen, vaan arabien hallinnassa olevan alueen laajentaminen. Arabit eivät olleet edes ottaneet huomioon mahdollisuutta, että muu kuin arabi voisi olla muslimi tai tulla muslimiksi; islam ja arabialaisuus koettiin samaksi asiaksi. Mikäli joku vieras halusi liittyä valloittajien yhteisöön, se tapahtui tulemalla jonkin arabialaisen heimon klientiksi (arab. Maula), tavallaan adoptoiduksi arabiksi. Tämä järjestelmä oli umman ratkaisu liittää heimoyhteisöön heimojen ulkopuolisia, ja se oli käytössä koko umaijadikauden. Valloitusjoukoissa oli näet mukana myös heimoja, jotka eivät olleet kääntyneet islamiin.

Näkyvin Toisen fitnan muistomerkki oli Jerusalemin Kalliomoskeija, islamilaisen arkkitehtuurin ensimmäinen luomus. Säilyneen inskription perusteella se on rakennettu Abd al-Malikin kaudella; vuosiluku 72 (691 jaa.) viitannee rakennuksen valmistumiseen. Rakentamispäätökseen vaikutti todennäköisesti Toisen fitnan aiheuttama tilanne. Kun Mekka oli kilpailevan kalifin hallussa, pyhiinvaellusliikenne umaijadien hallitsemalta alueelta kävi ongelmalliseksi. Jerusalemin temppelialue tarjosi korvaavan kohteen, katsottiinhan sen kuuluvan islamin pyhimpiin paikkoihin.

On selvää, että umaijadien voimakas ekspansiopolitiikka toisen sisällissodan sytyttyä laantui. Tällä kerralla Bysantti käytti tilaisuutta hyväkseen ja valloitti takaisin osan menettämistään alueista. Vuosina 683-684 koko islaminuskoisen maailman tulevaisuus oli itse vaakalaudalla. Ibn al-Zubairin vastakalifaatti oli vahvimmillaan, ja keskuksen siirtyminen takaisin Arabian niemimaalle olisi tarkoittanut islamin näkökentän kapenemista ja uskonnon rajoittumista paikalliseksi. 700-luvun toisen valloitus aallon jälkeisenä aikana umaijadien kalifaatista oli tullut voimakas keskusjohtoinen islamilainen imperiumi, jota hallitsi Muhammedin seuraajina Kalifit. Kalifin virka oli islamin oma luomus. Kuitenkin hallintomenetelmät sitä vastoin omaksuttiin suurin piirtein sellaisinaan entisiltä suurvalloilta, ja byrokratia noudatti vallattujen maiden maallisia perinteitä.

Islamin kulttuurin perustaksi tuli vallattujen alueiden taloudellinen ja yhteiskunnallinen yhtenäisyys, joka säilyi senkin jälkeen, kun poliittinen yhtenäisyys oli kadonnut. Kauppasuhteita hoidettiin hankauksitta Amudarjan seuduilla Espanjaan, ja käytössä oli yhtenäinen valuutta. Tämä edisti kauppa suuresti, ja tavaroiden mukana siirtyivät yhteiskunnalliset ja sivistykselliset ajatusmallit. Kauppiaiden ohella myös oppineet matkustivat islamilaisen maailman laidasta toiseen ja levittivät yhtenäistä kasvatuksen ja kulttuurin muotoa. Islamin kulttuuri ei siis syntynyt tyhjästä, se hyödynsi hyvin erilaisia aineksia.

Islamin uskonto, uuden kulttuurin suuri koossapitävä voima, oli paljosta velkaa muille opeille, ennen muuta juutalaisuudelle ja kristinuskolle. Mutta lainoja käytettiin omaperäisellä tavalla, ja uusi uskonto oli enemmän kuin ennestään olemassa olevien tekijöiden yhdistelyä. Arabiaa käytettiin sekä uskonnollisen että maallisen kirjallisuuden kielenä, ja vaikka eri provinsseissa yhä käytettiin kotimaista puhekieltä, kaikki kirjoitettiin arabiaksi - yksinkertaisimmasta kirjeestä korkeatasoisimpaan kirjallisuuteen saakka. Koraani, joka sisältää Muhammedin Mekassa ja Medinassa esittämät profetiat, oli ensimmäinen kirjoitettu arabiankielinen teksti, mutta arabian kieli ei saanut uskonnollista merkitystään pelkästään siitä. Koko runsas ja monihaarainen teologinen kirjallisuus, joka islamin piirissä luotiin, kirjoitettiin arabiaksi, ja vaeltavat oppineet levittivät sitä läpi koko islamilaisen maailman.[9]

Abbasidien kalifaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Abbasidien kalifaatti

Abbasidien dynastia hallitsi arabien valtakuntaa vuosina 750-1258. Heidän valtakautensa alkuaikoina arabialainen kulttuuri nousi suurimpaan kukoistuksensa. Pääkaupungiksi tuli Bagdad. Huomattavin abbasidihallitsikoista oli Harun al-Rašid, joka hallitsi vuosina 786-809. Hänen aikanaan alettiin antiikin Kreikan filosofien teoksia kääntää arabiaksi.[1] Abbasidien aikana kauppayhteyksiä muodostettiin koko tunnettuun maailmaan Intiasta ja Kiinasta Afrikkaan ja Pohjoismaihin saakka.[1]

Kolmas fitna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin kolmannen sisällissodan seurauksena yhteisön johtajuus siirtyi umaijadeilta abbasideille, Quraish-heimon yhdeltä haaralta toiselle. Tätä vallansiirtoa on verrattu seurauksiltaan niin Ranskan vallankumoukseen 1789 kuin bolshevikkien lokakuun vallankumoukseen 1917. Vallansiirtoa on pidetty eräänlaisena islamin historian vedenjakajana, jossa umaijadien maallistunut kuningaskunta sai tehdä tilaa hurskaalle abbasidien islamilaiselle imperiumille. Tämä näkemys rakentuu kuitenkin voittajien historiankirjoitukselle.

Pitkään eläneen virheellisen käsityksen mukaan abbasidien vallankumouksen taustalla olisivat olleet islamiin kääntyneet persialaiset, jotka eivät halunneet tyytyä asemaansa toisen luokan muslimeina. Vallansiirron on katsottu merkinneen kehitystä arabialaisen syntyperän korostamisesta kohti kaikkien muslimien keskinäistä tasa-arvoa. Kapinointi alkoi umaijadien sisäisenä tyytymättömyytenä kalifi Hishamin jälkeisiin vallanperimysjärjestelyihin. Marwan II onnistui vielä 747 hetkeksi palauttamaan järjestyksen suureen osaan valtakuntaa, mutta toisin kuin Muawijan aikana vuonna 661 tai Abd al-Malikin hallitessa 692 tämä sisällissota ei päättynytkään tähän.

Faqih (arab. فقهاء‎) ja hänen oppilaitaan.

Jo pitkään maanalaisena vaikuttanut, alkuvaiheessa Alin puolueen kannattajiksi verhoutunut abbasidien johtama liike nousi avoimesti umaijadeja vastaan mustan kapinalippunsa alla. Id al-Fitrin päivänä 15. kesäkuuta 747 Abu Muslim tukijoineen heiluttivat mustia lippuja alkaneen vallankumouksen merkiksi. Hän otti koko Khorasanin pian valtaansa, karkotti sen umaijadikuvernöörin Nasr ibn Sayyarin ja lähetti armeijan länteen. Kuufa joutui Hashimiyya-liikkeelle vuonna 749 ja samalla piiritettiin Wasit, viimeinen Umaijadien tukikohta. Abu al-Abbas al-Saffah tunnustettiin uudeksi kalifiksi Kufan moskeijassa samana vuonna. Samaan aikaan Marwan II keräsi armeijan ja marssi kohti Irakia. Joukot kohtasivat Zab-joen varrella 25. tammikuuta 750 ja taistelu päättyi Abu al-Abbasin voittoon. Huhtikuussa Damaskos antautui Abbasideille, ja viimeinen naula arkkuun oli, kun abbasidi-agentit murhasivat Marwan II:n Egyptissä elokuussa.

Voittajat häpäisivät Syyriassa olleet Umaijadien haudat, joista säästettiin vain Omar II:n hauta. Suurin osa suvun jäsenistä jäljitettiin ja tapettiin kuten Marwanin. Abbasidit käyttivät tähän tylyä juonta: He julistivat armahduksen lopuille umaijadeille, joista 80 kerääntyi ottamaan armahduksen vastaan, mutta heidät murhattiinkin. Yksi Hishamin pojanpojista, Abd ar-Rahman I, selviytyi takaa-ajoista ja murhajuonista. Hän perusti Al-Andalusin kuningaskunnan Iberiaan ja julisti perheensä uudeksi Umaijadien kalifaatiksi.[10]

Islamilainen kulta-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabialais-islamilaisen kulttuurin suhteen pätee kehityskulun perustotuus, että kaikki uusi syntyy aiemmasta. Sanalla jatkuvuus voidaan parhaiten kuvata oloja kaikkialla, minne arabit ensimmäisen valloituskautensa kuluessa saapuivat. Arabien valloitukset eivät merkinneet käänteentekevää murrosta Lähi-idän historiassa vaan liittyivät osana jatkumoon, jossa myöhäisantiikin hellenistinen kulttuuri jatkui ja sai vähitellen islamilaistuneen muodon. Hellenismi sai uuden kodin arabian kielessä ja arabialais-islamilaisessa kulttuurissa. Kääntäminen kreikasta arabiaan oli merkittävin yksittäinen syy siihen, että islaminuskoiseen maailmaan 700- ja 800-luvulla syntyi uusi ja pitkälti maallistunut kaupunkilaiskulttuuri. Abbasidien aikana vuosina 786-861 kreikkalaisen kirjallisuuden kääntämisestä oli tullut systemaattista, kalifien sponsoroimaa käännöstoimintaa. Tällöin käännettiin arabiaksi lukematon määrä kreikkalaisten auktoreiden tekstejä; arabeja kiinnosti nimenomaan luonnontieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen kirjallisuus. Antiikin kreikkalaisista tuli muslimien opettajia ja antiikin Kreikan tieteistä ja viisaudesta tuli myös islamilaisen oppineisuuden perusta. Arabien käännosprosessin kohdalla ei kulunut pitkääkään aikaa tekstien kääntämisestä, kun jo arabian kieltä käyttäneet muslimioppineet omissa teoksissaan kehittivät antiikin perintöä edelleen. Arabialais-islamilainen kulttuuri omaksui todella hellenismin hengen, vaikkakin vain muutamaksi vuosisadaksi.

Myös intialainen kulttuuri ja viisauskirjallisuus vaikutti, joskin vähemmän, arabialaisen kulttuurin muotoutumiseen. Arabit lainasivat intialaisten maanviljelytaitoja, kehittivät niitä valloittamillaan alueilla ja veivät niitä aina Eurooppaan asti. Mutta Intiasta saatiin muutakin: vuoden 770 vaiheilla Bagdadiin saapui joukko intialaisia oppineita mukanaan matemaattisia ja astronomisia sanskritinkielisiä tekstejä. Nämäkin käännettiin kalifin määräyksestä arabiaksi. Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin al-Khwarizmi (k. n. 844.) yhdisti toisiinsa kreikkalaisen, persialaisen ja intialaisen matemaattisen ja astronomisen osaamisen ja kehitti sitä merkittävästi. Hän otti myös käyttöön "intialaiset numerot", jotka Euroopassa tunnetaan "arabialaisina numeroina", koska eurooppalaiset omaksuivat nämä arabeilta.

Bujidien aikainen kulta dinaari.

Islamilaisissa maissa 700-luvun lopulla alkanut kirjallisen kulttuurin nopea kasvu johti kirjastojen perustamiseen. Monet hallitsijat tukivat kirjailijoita ja tiedemiehiä, kokosivat heitä säännöllisesti - usein viikoittain - hoviinsa keskustelemaan, käännättivät kirjallisuutta ja perustivat hovikirjastoja. Opetustoimen keskus taas oli moskeija, ja suuria kirjastoja karttui, enimmäkseen lahjoituksina, varsinkin suurkaupunkien päämoskeijoiden yhteyteen. Hovi- ja moskeijakirjastojen lisäksi oli luonnollisesti yksityiskirjastoja, joista tärkeimpiä pääsivät käyttämään muutkin kuin niiden omistajat. Ne täydensivät arvokkaalla tavalla moskeijoiden uskonnolliseen kirjallisuuteen keskittyneitä kokoelmia, varsinkin filosofien, logiikan, geometrian, tähtitieteen, musiikin, lääketieteen ja luonnontieteiden osalta.

Abbasidien ajan arabialainen yliopisto Bagdadista.

Maailmanvallan ja suuren kulttuurialueen sisäiselle liikenteelle olivat meriyhteydet keskeisen tärkeitä. Abbasidikalifaatin harjoittaman Intian valtameren kaupan keskuksiksi kehittyivät Etelä-Irakin Basra ja Persian Siraf. Kairon perustaminen siirsi 900-luvun lopulla kaupan painopistettä Persianlahdelta Punaisenmeren suuntaan. Intian valtamerellä liikennöivät vilkkaasti arabialaiset laivat, jotka purjehtivat säännöllisesti Intiaan, 800- ja 900-luvuilla jopa Kiinaan. Etelän suunnalla reitit ulottuivat Etelä-Arabiaan ja Itä-Afrikan rannikolle. Kauppiaat olivat arabeja, persialaisia ja juutalaisia. Lännen arvokkaimpia kauppatavaroita olivat Länsi-Afrikasta tuotu kulta, metallit, oliiviöljy ja Espanjan silkki. Bagdadin kautta kulki myös tärkeä reitti koilliseen, Nishapuriin ja sieltä edelleen Keski-Aasiaan, mistä puolestaan päästiin Kiinan silkkitielle. Orjakauppa oli tuolloin myös yleistä, sillä kansainvälisessä kaupassa orjat olivat arvostettua tavaraa markkinoilla. Islamin lain mukaan orjia oli kohdeltava oikeudenmukaisesti ja lempeästi, mutta orjalla ei ole oikeutta omistaa tai periä mitään. Orjalla oli kuitenkin oikeus tehdä palkkatyötä ja näin ansaitsemillaan rahoilla lunastaa itsensä vapaaksi. Orjia ostettiin palvelijoiksi Afrikasta ja muualta Keski-Aasiasta. Valtakunnan laajetessa maatalous monipuolistui ja sen tuotto parani. Eräs syy oli vilkastunut kauppa, jonka tuomia pääomia sijoitettiin maatalouden tehostamiseen. Suurin osa uusista lajeista saatiin idästä. Kiinasta ja Intiasta levisivät Persian kautta Välimeren alueelle riisi, sokeriruoko, puuvilla, vesimeloni, munakoiso, sitrushedelmät, aprikoosi, persikka, päärynä ja sahrami. Kastelutekniikka levisi myös idästä länteen: Andalusiassa otettiin käyttöön Syyrian mallin mukainen ammennuspyörä sekä persialaisilta opittu tunneleita pitkin kulkeva kastelujärjestelmä.[11]

Abbasidien ajan käsikirjoitus.

Kaupan kasvu ja maatalouden lisääntynyt tuotto kasvattivat rahatalouden merkitystä, ja jalometallien tuonti teki mahdolliseksi lyödyn rahan laajamittaisen käytön. Abbasidien kultadinaari pysyi vuosisatoja kansainvälisen kaupan keskeisenä valuuttana, ja suuret määrät islamilaisia hopearahoja kulkeutui kaupan mukana niin Bitteinsaarille kuin Ruotsiin ja Suomeenkin. Rahatalouteen liittyi pannijärjestelmän kehittyminen. Tukkukauppiaat myönsivät panttia vastaan lainoja, ja niitä antoivat myös veronkerääjät ja rahanvaihtajat. Kaupassa käytettiin erilaisia luottoja ja maksujärjestelyjä. Tämä kaikki edellytti yhteisiä, kaikkia sitovia sääntöjä, ja tässä suhteessa islam osoittautui tehokkaaksi kokoavaksi voimaksi.

Abbasidien dynastian aikana vuonna 870 kiisteltiin myös islamin ja koraanin opillisesta sisällöstä. Näihin aikoihin jako sunnalaisiin ja shiialaisiin oli jo hahmottunut. 900-luvulla alettiin myös suhtautua kielteisemmin vieraisiin tieteisiin ja islamilaista traditionaalista perinnettä alettiin suosimaan. Kuitenkin Bagdadissa ja laajemminkin koko arabialais-islamilaisessa maailmassa vallitsi 900-luvulla ja 1000-luvun ensimmäisellä puoliskolla elämäniloinen ja elinvoimainen kosmopoliittinen kulttuuri-ilmapiiri. Rajoja ei määritellyt yksi ja ainoa oikea uskonto vaan yksi kieli ja kulttuuri. Viimeistään tässä vaiheessa käy selväksi, että tämä suvaitseva ja vaikutteille avoin maailma ei elä yksinomaan myöhäisantiikin perinnön varassa, vaan on luonut omaperäisen ja itsenäisen islamilaisen humanistisen kulttuurin.[12]

Kalifaatin hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabialaissyntyisen kalifin menetettyä uskonnollisen ja poliittisen auktoriteettinsa myös arabien valta islamin yhteisössä alkaa murentua. 800-luvun puolivälistä alkanutta, 1000-luvun puoliväliin kestänyttä aikaa, jolloin turkkilaiskansat ottavat sotilaallis-poliittisen vallan, sanotaan "persialaiseksi välisoitoksi". Tänä aikana persialainen kulttuuri alkaa elpyä arabivalloituksen aiheuttamasta shokista. Kansalistuneen elähdyttämät runoilijat ja oppineet alkavat taas käyttää persian kieltä, nyt tosin arabialaisin aakkosin kirjoitettuna.

Myös islamin umman maantieteellinen ja poliittinen yhteys alkoi rakoilla. Kalifaatin itäisille alueille syntyy joukko kalifin ylivallan nimellisesti tunnustavia mutta käytännössä täysin itsenäisiä dynastioita. Näistä tärkeämpiä ovat tahridit (821-873), saffaridit (867-903), samanidit (875-1005) ja bujidit (932-1055) Abbasidien vallankumoukseen asti Alin jälkeläisten valtaoikeuksia ajavat piirit olivat rakentaneet pyrkimyksensä Profeetan serkun Alin ja tämän jälkeläisten varaan. Jo umaijadien aikana tämä sitoutuminen nimeomaan Aliin oli hajottanut liikettä, varsinkin kun Alin muidenkin kuin Fatiman kanssa saamat pojat kannattajineen esittivät vaateitaan. Kun Alin jälkeläiset jälleen kerran olivat tulleet syrjäytetyiksi abbasidien tullessa valtaan, osa shiialaista liikettä alkoi entistä enemmän tähdentää suoraa polveutumista Profeetasta, jolloin Profeetan tyttären Fatiman rooli korostui. 765 shiialaisuus jakaantui kahteen päähaaraan. Osa yhteisöstä asettui tukemaan Jafarin pojista Ismailia, osa Musaa. Vuonna 909 ismaililaiset onnistui päästä valtaan Pohjois-Afrikassa, jonne he perustivat oman kalifaattinsa. Heidät tunnetaan fatimididynastiana, koska he pitivät itseään Fatiman jälkeläisinä. Valloitettuaan Egyptin 969 ja perustettuaan sinne uuden pääkaupunkinsa Kairon heistä tuli todellinen uhka abbasidien vallalle. Fatimidien suvaitsevainen shiialainen hallinto kesti Egyptissä aina vuoteen 1171, vaikka maan väestö ei koskaan omaksunut vallanpitäjien ismaililaista oppia. 1000-luvulta alkaen Egypti - erityisesti Kairo - on ollut islamilaisen maailman talouden ja sivistyksen merkittävimpiä keskuksia, usein merkittävin.[13]

Abbasidien kalifaatti 786-809.

Fatimidien ekspansiivinen politiikka synnytti vuorostaan lännessä toisen vastakalifaatin. Abbasidien vallankumousta paennut umaijadiprinssi Abd al-Rahman I oli 756 saapunut al-Andalusiin ja perustanut sinne itsenäisen umaijadiemiraatin. Fatimidien uhka sai umaijadit julistamaan oman kalifaatin vuonna 929. Córdobasta hallittu kalifaatti ei kuitenkaan fatimidien tavoin pyrkinyt kokoamaan islamin ummaa alaisuuteensa. Abd al-Rahman III hylkäsi vallitsevan käsityksen yhdestä, yhtenäisestä islamin ummasta ja tyytyi kehittämään al-Andalusin taloutta ja kulttuuria, missä hän menestyikin erinomaisesti. Tämän satavuotisen kalifaatin (929-1031) ajan Córdoba kestää vertailun Kairon ja Bagdadin kanssa kaikilla elämän alueilla.

Idässä Dailamista Kaspianmeren lounaispuolelta tulevat bujidit olivat abbasidikalifaatin sisäisen "persialaisen välisoiton" tärkein instrumentti. Tammikuussa 946, vasta vähää aiemmin shiialaisuuden zaidilaisen muodon omaksuneet bujidit miehittivät Bagdadin ja ottivat kalifin holhoukeensa. Bagdadissa nämä kalastajien jälkeläiset tunnettiin emiirien emiireinä (arab. amir al-umara), mutta ajan hengen mukaisesti he herättivät henkiin sassanidihallitsijoiden vanhan arvonimen shahanshah, ’kuninkaiden kuningas’ ja alkoivat käyttää sitä. Aivan kuten shiialaisten hallitsemassa Kairossa niin myös bujidien hallitsemassa Bagdadissa elettiin, ajoittaisesta poliittisesta kaaoksesta huolimatta, kulttuurisesti ennennäkemättömän luovaa ja rikasta vaihetta niin kaunokirjallisuuden kuin filosofian ja luonnontieteidenkin alalla.

Abbasidikalifaatti sai lisäaikaa ja umman sisäiset suhteet muotoutuivat uudelleen, kun turkkilaista alkuperää olevat seldžukit, vuonna 1055 ilmaantuivat Bagdadiin, syrjäyttivät bujidit ja aloittivat turkkilaisten 1900-luvulle asti kestäneen valtakauden Lähi-idässä. Seldžukit, jotka olivat jonkin aikaa aiemmin omaksuneet sunnalaisuuden, eivät legitimoineet valtaansa uskonnolla, vaan nojasivat aseelliseen voimaan. Arvonimenä he suosivat sulttaania (arab. sultan ’valta’), jota he käyttivät ensimmäisinä. Kalifi säilytti asemansa yhteiskunnan nimellisenä johtajana, ja seldžukit pitivät huolta siitä, että uskonnollista lakia noudatettiin. 1000-luvulla Bagdadissa uskonnollinen ja sotilaseliitti löysivät näin toisensa, ja tämä yhteistyö jatkui koko turkkilaisvallan ajan. [14]

Abbasidikalifaatin kolme ensimmäistä vuosisataa aina seldžukkien tuloon asti olivat arabialais-islamilaisen kulttuurin huippukautta. Silloin Bagdad oli kaupunki, jonne erästä aikalaista lainaten "tieteen ja taiteen tuotteet pantiin näytteille, josta tultiin etsimään viisautta niin kuin etsitään eksyneitä kameleita, ja jonka arvostuksia ja makua koko muu maailma seurasi". Oli selvää, että tällainen keskus houkutteli muitakin kuin kamelien etsijöitä. Se veti puoleensa myös yhä kauempaa tulevia valloittajia: Kaspianmeren dailamilaiset, Keski-Aasian arojen turkkilaiset ja lopulta mongolit, joiden päätös alistaa islamilainen maailma syntyi Pekingissä asti.

Bagdadin tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1257 Tsingis-kaanin pojanpoika Hülegü tunkeutui joukkoineen Bagdadiin. Hülegü johti ehkä suurinta koskaan koottua mongoliarmeijaa – määräyksestä joka kymmenes taistelukykyinen mies oli otettu siihen. Mongoliarmeija asettui Bagdadin ulkopuolelle marraskuussa 1257. Hülegü vaati antautumista, mutta kalifi kieltäytyi varoittaen, että mongolit tulisivat kohtaamaan jumalan vihan, jos hyökkäisivät kalifaattiin. Monet lähteet kertovat, että kalifi laiminlöi puolustuksen: hän ei koonnut armeijoita eikä vahvistanut kaupungin muureja.

Mongolit piirittävät Bagdadia 1258.

Mongolit järjestivät kaupungin ympärille piirityksen paaluaitoineen ja katapultteineen. Taistelu alkoi 29. tammikuuta 1258 ja oli piiritykseksi nopea: Bagdad antautui 10. helmikuuta. Mongolit aloittivat viikon kestäneen teurastuksen ja hävityksen. Viimeinen abbasidikalifi al-Mustasim vetosi turhaan henkensä puolesta. Hänen teloitukseensa päättyi eräs aikakausi islamin historiassa. Kuolleiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa; arviot vaihtelevat 90 000:stä satoihin tuhansiin. Bagdadin suuri kirjasto Viisauden talo lukemattomine ainutlaatuisine historiallisine dokumentteineen ja tieteellisine kirjoineen hävitettiin. Moskeijat, palatsit, kirjastot, kaikki sukupolvien aikana rakennetut rakennukset poltettiin maan tasalle. Kalifi ja kaikki hänen poikansa yhtä lukuun ottamatta surmattiin. Bagdad hävitettiin näin pahoin sen vastarinnan takia. Tämä oli mongolien omaksuma strategia: heti antautuneet kaupungit säästyivät yleensä pahalta hävitykseltä. Bagdadia kohdannut hävitys oli tiettävästi mongolien aiheuttamista pahin, vaikkakin joidenkin kiinalaisten kaupunkien on kerrottu kärsineen jokseenkin vastaavasti. Bagdad oli asumaton, raunioitunut kaupunki vuosisatoja ja kesti pitkään, ennen kuin se sai takaisin edes jotain aiemmasta loistostaan. Vaikka Bagdadin tuhon merkitys oli ennen kaikkea symbolinen, Irakin asema islamilaisen maailman keskuksena oli lopullisesti mennyttä. [15]

Lähi-idän muslimiyhteisö jakautui kultuurisesti kahtia: pohjoisissa osissa persialaisvaikutteiseen kulttuuriin, joka ulottuu leveänä vyöhykkeenä Anatoliasta Iranin ylänköalueen ja Keski-Aasian kautta muslimien hallitsemiin Intian osiin, ja etelämpänä arabiankieliseen islamilaiseen maailmaan, joka ulottuu Atlantilta Persianlahdelle.

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Profeetta Muhammadin kuoltua islamin yhteisön johtajaksi valittiin profeetan sijainen eli kalifi (arab. Khalifa). Kalifin valintaa koskeneissa kiistoissa pääsi voitolle se puolue, jonka mielestä Profeetan seuraajan tulee ennen kaikkea olla islamin umman, uskovien yhteisön johtaja, amir al-muminin. Kun väkirikkaat vanhan kaupunkikulttuurin maat oli vallattu ja alistettu arabimuslimien hallintoon, vallan painopiste alkoi väkisinkin siirtyä pohjoiseen. Ensimmäiset neljä kalifia pitivät hallituskaupunkinaan Medinaa mutta delegoivat valloitetuilla alueilla valtansa sotapäälliköilleen, jotka toimivat sekä kuvernööreinä että rukouksen johtajina ja ylimmän tuomiovallan käyttäjinä.

Medinan jäätyä kauas laajentuneen valtakunnan suurista keskuksista kehitys vei vääjäämättä siihen, että valta siirtyi pohjoiseen. Ensin Umaijadit siirsivät pääkaupunkinsa Damaskokseen, joka toimi kalifaatin hallintokaupunkina 661-750, jonka jälkeen abbasidit siirsivät pääkaupungin Bagdadiin vuonna 750.

Ensimmäinen umaijadikalifi Muawija I (661-680) oli vahva hallitsija ja taitava hallintomies. Hän organisoi uudelleen kaoottisen beduiiniarmeijansa, perusti islamin historian ensimmäisen keskusviraston, pani alulle postilaitoksen ja määräsi arabian valtakuntansa virkakieleksi.

Kalifin valta oli perinnöllinen ja periaatteessa rajaton, mutta virkakoneiston kasvaessa abbasidikaudella syntyi ja vakiintui käytäntö, jonka mukaan kalifi delegoi valtansa visiirille (wazir), tuomiovaltansa ylituomarille (qadi) ja sotilasjohdon armeijan komentajalle (amir) säilyttäen silti kaikessa viimeisen sanan itsellään. Moni kalifi puuttui kuitenkin käytännön hallitustoimiin hyvin vähän, joilloin valtakin monen kohdalla jäi vain näennäiseksi.

Verotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abbasidiaikana visiiri johti puhetta neuvostossa, jonka jäseninä olivat keskusvirastojen päälliköt. Näistä tärkein oli valtion taloudesta vastaava virkamies, eräänlainen valtiovarainministeri. Valtion tulot kertyivät enimmäkseen veroista. Ainoa muslimeilta koottava vero oli 2,5 prosentin suuruinen almuvero (zakat), joka oli maksettava vuosittain karjasta, käteisestä rahasta, kullasta ja hopeasta sekä kauppatavaroista. Maan tuotteista maksettava vero oli 10 prosenttia, keinokastellun maan 5 prosenttia. Muut kuin muslimit olivat velvolliset maksamaan pääveroa (jizya) ja maaveroa (kharaj) sekä kymmennykset liiketuloista. Verojen lisäksi valtiolle kertyi tuloja rauhansopimuksiin kirjatuista korvauksista ja vasallimaksuista sekä tuontitulleista.[16]

Oikeuslaitos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokaisessa kaupungissa oli myös poliisilaitos, jonka esimies, muhtasib, valvoi yleistä järjestystä, markkinoiden laillisuutta ja kaupunkilaisten moraalia. Muhtasibilla oli oikeus määrätä ja panna toimeen islamin uskonnollisen lain määräämiä ruumiillisia rangaistuksia. Qadin uskonnollisen tuomioistuimen rinnalle kehitettiin 800-luvulla uskonnollisesta laista riippumaton maallinen mazalim-tuomioistuin, joka mm. valvoi virkamiesten toimia, veroasioita, sotilaiden palkanmaksua, omaisuusrikoksia ja sellaisia yleiseen järjestykseen liittyviä asioita joita ei moraalin valvoja (muhtasib) voinut ratkaista.[17]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islam oli kukoistava kulttuuri. Muslimien mielenkiinto suuntautui Intian ja Persian kulttuureihin, joista he saivat paljon kulttuurivaikutteita. Umaijadikauden ja varhaisen abbasidikauden kulttuuriharrastukset keskittyivät toisaalta hoviin ja poliittisen eliitin, toisaalta suurimpien kaupunkien sivistyneistön piiriin. Molemmissa harrastettiin runoutta, islamin teologiaa ja historiaa, mutta muilta osin kiinnostus suuntautui eri tahoille. Hovissa viljeltiin taidetta, arkkitehtuuria, filosofiaa ja luonnontieteitä sekä arabiankielisen kirjallisuuden uusia persialaisilta ja kreikkalaisilta omaksumia lajeja.[18] Arabit kopioivat antiikin tekstejä, mutta eivät olleet kiinnostuneita Euroopasta muuten. Arabit kuvasivat eurooppalaisia usein etnosentrisesti ja väheksyen. Arabialainen oppinut Said ibn Ahmad kirjoitti vuonna 1068 pohjoisen barbaareista, jotka eivät antaneet minkäänlaista panosta tieteelle. Heiltä puuttuu ymmärtämyksen terävyys ja älykkyys ja he ovat täysin tietämättömiä ja hidasjärkisiä, arviointikyvyttömiä ja tyhmiä.[19]

Abbasidien aikana vauhtiin päässyt käännöskirjallisuus laajensi kulttuuriharrastuksia erityisesti Persian suuntaan. Etenkin hovissa ja virkamieskunnassa jossa oli nyt muodikasta lukea persialaisia klassikoita: historiaa, hovietikettiä, yleissivistävää kirjallisuutta ja eläinsatuja. Johtajien arvostetuimpiin ominaisuuksiin kuuluivat puhetaito, vieraanvaraisuus ja rohkeus. Ihanteellisen yksilön oli oltava hurskas ja jumalaapelkäävä muslimi, joka tunsi tieteitä ja taiteita, ja joka hallitsi hienostuneet käytöstavat.

Koulut ja korkeakoulut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisistä varsinaisista alkeiskouluista (kuttab) säilyneet tiedot ovat peräisin Irakista ja Egyptistä vuoden 700 vaiheilta. Pääoppiaineet olivat arabian kieli ja Koraanin ulkoluku, ja samalla opeteltiin lukemista ja kirjoittamista. Vaikka valtaosa alkeiskoulujen oppilaista oli poikia, muutamin paikoin, ainakin Intiassa ja Persiassa, kouluun tiedetään kelpuutetun tyttöjäkin. Joissakin kouluissa opetettiin myös aritmetiikan alkeita, Syyrian rannikolta ohjelmaan kuului lisäksi uimataito. Käsityöammatteihin ei valmistauduttu koulussa, vaan niihin harjaannuttiin mestarin oppipoikina.

Rikkaammilla perheillä oli varaa palkata kotiopettaja (muaddib), joka ei opettanut ainoastaan alkeiskoulun taitoja vaan jakoi oppilailleen myös humanistista yleissivistystä: runoutta, runonsepitystä ja adab-kirjallisuutta sekä käytöstapoja. Koraanin, hadithin ja arabian kielen opetus levisi nopeasti kaikkialle, mihin islamin valta ulottui. Päämoskeijoihin keskittynyttä korkeampaa opetusta antamaan valtuutettiin tavallisesti joku islamilaisen hallinnon virkamies, usein islamilaisen lain alueellinen päätuomari (qadi). Arabian kielen opetus ei rajoittunut uskonnollisiin teksteihin, vaan monissa suurissa moskeijoissa luennoitiin ja tutkittiin myös runoutta ja kielitiedettä. [20]

Islamilaisen maailman ensimmäinen korkeatasoinen monitieteinen opinahjo oli Bait al-hikma ’Viisauden talo’, jonka abbasidikalifi al-Mamun perusti Bagdadiin vuonna 830. Bait al-hikmassa annettiin opetusta kaikissa aikanaan tunnetuissa tieteissä, käännettiin kirjallisuutta - enimmäkseen kreikasta arabiaksi.

Sellaiset klassiset teokset kuten Aristoteleen Retoriikka ja Runousoppi sekä Porfyrioksen Eisagoge nousivat jo 800-luvulla arabian kieliopin rinnalle humanististen tieteiden perusoppikirjoiksi. Joskus arabialaiset käännökset ovat ainoa, mitä kreikankielisistä teoksista on jäljellä; esimerkiksi Galenoksen 7-osainen Anatomia on säilynyt vain Hunainin tekemänä käännöksenä.

Islam ja luonnontieteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten kaikissa korkeakulttuureissa, myös islamin piirissä luonnontiede rakentui monelle traditiolle. Pääjuuret ulottuivat antiikkiin, nimenomaan hellenismiin, joka sekin oli ammentanut monista lähteistä, sulattanut kulttuureja ja luonut siitä ylikansallista sivistystä.

Arabit perivät antiikin tähtitieteen kokonaan. Sen tärkein lähde oli aleksandrialaisen Klaudios Ptolemaioksen noin 150 jkr. julkaisema Mathematike syntaksis eli Matemaattinen kokonaisesitys. Arabit tutustuivat tämän kautta ptolemaiolaiseen tähtitieteeseen 770-luvulta alkaen, ja noin vuonna 820 syntaksis käännettiin arabiaksi. Teoksen nimi muuttui muotoon al-Magisti. Teoksessa käsitellään matemaattisessa muodossa taivaanpallon koordinaatistot ja niiden väliset yhteydet suhteutettuina havaintopaikan sijaintiin maapallolla, taivaankappaleiden näennäiset liikkeet ja niihin liittyvät ilmiöt. Antiikin luonnonoppi antoi Aristoteleen perintönä arabeille käsityksen maailmasta viiden alkuaineen maailmana. Alkuaineet olivat sisältäpäin luettuina järjestyksessä: maa, vesi, ilma, tuli ja viides alkuaine, kvintessenssi eli eetteri. Kaikki olevainen muodostui näistä alkuaineista, joista jokaiseen liittyivät vastakohtaiset ominaisuudet, kuten kuumuus ja kylmyys, raskaus ja keveys, kosteus ja kuivuus.[21]

Islamilainen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Islamilainen taide

Islamilainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Islamilainen filosofia

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arabien valtakunta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Otavan iso Fokus, 1. osa (A-El), s. 187-191, art. Arabien maailmanvalta. Otava, 1973. ISBN 951-1-00273-2.
  2. Loel Zwecker: Uusi maailmanhistoria. Helsinki Kirjat, 2012. ISBN 9525989046
  3. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 86-91. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  4. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 93-95 Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  5. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 94–95.
  6. Veit Valentin: Maailmanhistoria, I osa esihistoriasta Aurinkokuninkaaseen, s. 160. Suomentanut Kai Kaila. WSOY, 1953.
  7. Heikki Eskelinen: Maailmanhistorian käännekohtia 2 - Uskontulet, Otava. 1980. ISBN 951-1-06033-3
  8. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin monimuotoisuus. Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8.
  9. Heikki Eskelinen: Maailmanhistorian käännekohtia 2 - Uskontulet, s. 51. Otava. 1980. ISBN 951-1-06033-3
  10. Heinz Halm, Janet C. E. Watson, Marian Hill: Shi'ism. Edinburgh University Press, 2004. ISBN 0748618880.
  11. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 213. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  12. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 114-117 Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  13. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 118-119. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  14. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 121. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  15. C. P. Atwood Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire, s.2
  16. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 170. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  17. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s.172. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  18. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 167-169. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  19. Antti Kohi: Forum - Kulttuurien kohtaaminen, s. 88. Otava. 2012. ISBN 978-951-1-21781-7
  20. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 316. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  21. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 332 - 333. Otava, 2005. ISBN 9789511133155