Jizya

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuitti maksetusta jizya-verosta vuodelta 1615 (Osmanien valtakunta, bulgarialainen Tšokmanovon kylä).

Jizya tai džizja[1] (arab. جزية‎) on vero, jonka islam šaria-lain mukaisesti määrää muslimien alaisuuteen jääneille kristityille ja juutalaisille eli dhimmeille. Heidän lukumääränsä oli Lähi-idän kalifaatissa huomattavan suuri satojen vuosien ajan. Vero mainitaan jo Koraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” (9:29).

Jizya-vero oli joidenkin tietojen mukaan kaksinkertainen muslimien maksamaan veroon verrattuna. [2] 1300-luvulla kirjoitettu šariakäsikirja Reliance of the Traveller ilmoittaa veron määräksi yhden dinaarin vuotta ja henkeä kohti (noin 4,235 g kultaa). Veroa ei kerätty naisilta, lapsilta, eikä mielisairailta. Jos vero jätettiin maksamatta, kalifi päätti rangaistuksesta. Se oli joko kuolemantuomio, orjuus, panttivangin asema tai vapautus.[3]

Erilaisia tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikkalainen orientalisti John L. Esposito kertoo, että jizya-vero oli vastine sille, että ei-muslimit saivat jatkaa rauhassa oman uskontonsa harjoittamista muslimien alaisuudessa. Heitä suojattiin ulkopuolista hyökkäystä vastaan ilman, että heidän kuitenkaan täytyi itse osallistua asepalvelukseen. Tämä erikoisasema suojeltuna (dhimmi) merkitsi entiseen verrattuna alempia veroja ja entistä suurempaa paikallista itsenäisyyttä.[4] Saman ajatuksen esitti brittiorientalisti Sir Thomas Walker Arnold. [5][6] Toisaalta dhimmit eivät olleet oikeutettuja sotasaaliiseen, jota jaettiin vain aseissa olleille miehille.[7]

Mark R. Cohenin mukaan jo keskiajan uskonoppineet väittelivät siitä, oliko jizya luonteeltaan alistava rangaistus vai pitikö se ymmärtää korvauksena muslimien antamasta suojelusta. Keskiajan muslimit päätyivät yleensä siihen, että tarkoituksena oli nöyryyttää dhimmejä. [8] Tähän viittasi paitsi Koraanin teksti, myös monet šarian säädökset. Kun dihmmeiltä perittiin heille määrättyä korotettua henkiveroa (jizya), se piti malikiittien ohjeen mukaan tehdä nöyryyttävällä tavalla: ”zakat kuuluu muslimeille heidän puhdistamisekseen ja annettavaksi takaisin köyhille, kun taas jizya on määrätty Kirjan kansoille heidän nöyryyttämisekseen”.[9] Erään suosituksen mukaan dhimmiä piti kuristaa kurkusta ja sanoa: ”Oi dhimmi, Allahin vihollinen, maksa jizya, jonka olet velkaa sinulle antamastamme suojelusta ja osoittamastamme kärsivällisyydestä.” Muita keinoja olivat veron maksaminen polvillaan, niskaan lyöminen tai puisen maksukuitin ripustaminen dhimmin kaulaan.[9][8] Toisin kuin malikiitit, imaami Shafi'ia seurannut koulukunta kuitenkin korosti veron keräämistä ystävällisesti.[3]

Sosiaaliantropologi Ernest Gellner löytää jizyan luonteen siitä, että islam oli heimoyhteiskuntien uskontoa ja heijasti niiden arvomaailmaa. Paimentolaiskulttuurit onnistuivat liikkuvuutensa ansiosta välttämään keskushallinnon lähettämät veronkerääjät toisin kuin ne väestöt, jotka olivat asettuneet aloilleen. Verojen maksua ylipäätään pidettiin nöyryytyksenä ja osoituksena vapauden menetyksestä. Koraanin lause ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” on ymmärrettävä tätä taustaa vasten: verottaminen oli paimentolaisten näkökulmasta aina alistamista.[10]

Orientalisti Claude Cohen on todennut, että Koraanin kohdassa 9:29 oleva puhe nöyryydestä (an yadin) on vaikeatulkintainen, koska sanaa ei esiinny missään muualla Koraanissa eikä muissa varhaisissa teksteissä. Hän pitää mahdollisena, että siinä tarkoitetaan veronmaksun nöyryyttävyyttä yleensä eikä kehotusta erikseen nöyryyttää verotettavaa henkilöä.[11] Islamin shafi'i -koulukunta onkin tulkinnut kohdan juuri näin, ja toteaa, että vero on kerättävä "lempeydellä ja kohteliaasti". [12]

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dhimmi-lainsäädäntö oli voimassa Osmanien valtakunnassa vuoteen 1856 asti.[13] Vaikka šarialaki on periaatteessa ikuinen, nykyisissä muslimimaissa jizya-vero ei ole käytössä. Jizya-veroa on kuitenkin satunnaisesti kerätty vielä nykyisinkin sellaisissa maissa kuin Pakistan, Afganistan tai Irak. [14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik). Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Cohen, M.R: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages. Princeton University Press, 1994. ISBN 978-0-691-13931-9.
  • Esposito, John L.: Islam: The Straight Path. Oxford University Press, 1998. ISBN 978-0-19-511233-7.
  • Fuess, Albrecht: Taxation and armies. Teoksessa: The New Cambridge History of Islam. Vol. 2. (toim. Maribel Fierro), s. 607–631. Cambridge University Press, 2010. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Serafim Seppälä: Islam idän kirkkojen kanonisessa kirjallisuudessa. Ortodoksia, 26.9.2020, 60. vsk, s. 34–60. ISSN 2489-5326. Artikkelin verkkoversio. fi
  2. ↑ Cohen, Mark. R.: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. 70. Princeton University Press, 1994.
  3. ↑ a b Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik), s. 604, 608. amana publications, 2017.
  4. ↑ Esposito 1998, p. 34. "They replaced the conquered countries, indigenous rulers and armies, but preserved much of their government, bureaucracy, and culture. For many in the conquered territories, it was no more than an exchange of masters, one that brought peace to peoples demoralized and disaffected by the casualties and heavy taxation that resulted from the years of Byzantine-Persian warfare. Local communities were free to continue to follow their own way of life in internal, domestic affairs. In many ways, local populations found Muslim rule more flexible and tolerant than that of Byzantium and Persia. Religious communities were free to practice their faith to worship and be governed by their religious leaders and laws in such areas as marriage, divorce, and inheritance. In exchange, they were required to pay tribute, a poll tax (jizya) that entitled them to Muslim protection from outside aggression and exempted them from military service. Thus, they were called the "protected ones" (dhimmi). In effect, this often meant lower taxes, greater local autonomy, rule by fellow Semites with closer linguistic and cultural ties than the hellenized, Greco-Roman élites of Byzantium, and greater religious freedom for Jews and indigenous Christians."
  5. ↑ Walker Arnold, Thomas (1913). Preaching of Islam: A History of the Propagation of the Muslim Faith. Constable & Robinson Ltd. pp. 60–1. This tax was not imposed on the Christians, as some would have us think, as a penalty for their refusal to accept the Muslim faith, but was paid by them in common with the other dhimmīs or non-Muslim subjects of the state whose religion precluded them from serving in the army, in return for the protection secured for them by the arms of the Musalmans.
  6. ↑ Arnold, T.W.: The Preaching of Islam. A History of the Propagation of the Muslim Faith, s. 60–61. Constable and Company, 1913. Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ Fuess, 2010, s. 608
  8. ↑ a b Cohen, 1994, s. 69
  9. ↑ a b Fernandez-Morera, D: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain, s. 209. ISI Books, 2016.
  10. ↑ Ernest Gellner: Muslim Society, s. 27. Cambridge University Press, 1981.
  11. ↑ Cohen, Claude: Koran IX.29. Arabica 9, s. 76–79, 1962. (Julkaistu uudelleen teoksessa Ibn Warraq (toim). What the Koran really says. 2002).
  12. ↑ Reliance of the Traveller, 2017, s. 608 (011.4)
  13. ↑ Hannu Juusola: Israelin historia, s. 36. Gaudeamus, 2014.
  14. ↑ Matthew Long (toim.) (2012). Jizya. The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought. Princeton University Press, 283–4. ISBN 978-0691134840. 
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jizya&oldid=22034763”