Jizya

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jizya-dokumentti 1600-luvulta (Ottomaanien valtakunta).

Jizya ( arab. جزية‎) on vero, jonka islam šaria -lain mukaisesti määrää muslimien alaisuuteen jääneille kristityille ja juutalaisille eli dhimmeille. Heidän lukumääränsä oli Lähi-idän kalifaatissa huomattavan suuri satojen vuosien ajan. Vero mainitaan myös Koraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” (9:29). Uskonoppineet väittelivät siitä, oliko jizya luonteeltaan rangaistus vai korvaus muslimien antamasta suojelusta ei-muslimeille.[1] Useimmat katsoivat, että se oli rangaistus. [2]

Veron perintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun dihmmeiltä perittiin heille määrättyä korotettua henkiveroa (jizya), se piti malikiittien ohjeen mukaan tehdä nöyryyttävällä tavalla: ”zakat kuuluu muslimeille heidän puhdistamisekseen ja annettavaksi takaisin köyhille, kun taas jizya on määrätty Kirjan kansoille heidän nöyryyttämisekseen”.[3] Erään suosituksen mukaan dhimmiä piti kuristaa kurkusta ja sanoa: ”Oi dhimmi, Allahin vihollinen, maksa jizya, jonka olet velkaa sinulle antamastamme suojelusta ja osoittamastamme kärsivällisyydestä.” Muita keinoja olivat veron maksaminen polvillaan, niskaan lyöminen tai puisen maksukuitin ripustaminen dhimmin kaulaan.[3][4] Toisin kuin malikiitit, imaami Shafi'ia seurannut koulukunta korosti veron keräämistä ystävällisesti.[5]

Jizya-vero oli joidenkin tietojen mukaan kaksinkertainen muslimien maksamaan veroon verrattuna.[6] Shafi'i -koulukunnan šariakäsikirja kertoo veron suuruudeksi yhden dinaarin vuotta ja henkeä kohti (noin 4,235 g kultaa). Veroa ei kerätty naisilta, lapsilta, eikä mielisairailta. Jos vero jätettiin maksamatta, kalifi päätti rangaistuksesta, joka oli kuolemantuomio, orjuus, panttivangiksi ottaminen tai vapautus.[5]

Puolustuspuheenvuoroja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen, wahhabilaisuutta lähellä oleva orientalisti John L. Esposito on korostanut, että muslimien alaisuudessa kristityillä oli usein paremmat oltavat ja alemmat verot kuin kristittyjen hallitsijoiden alaisuudessa.[7] Anver M. Emon katsoo, että liberaalien demokratioiden suhtautuminen muslimivähemmistöihin on samanlaista kuin muslimien suhtautuminen dhimmeihin.[8]

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka šarialaki on periaatteessa ikuinen ja muuttumaton, nykyisissä muslimimaissa jizya-vero ei ole käytössä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Walker Arnold, Thomas (1913). Preaching of Islam: A History of the Propagation of the Muslim Faith. Constable & Robinson Ltd. pp. 60–1. This tax was not imposed on the Christians, as some would have us think, as a penalty for their refusal to accept the Muslim faith, but was paid by them in common with the other dhimmīs or non-Muslim subjects of the state whose religion precluded them from serving in the army, in return for the protection secured for them by the arms of the Musalmans.
  2. Cohen, M.R: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. 69. Princeton University Press, 1994.
  3. a b Fernandez-Morera, D: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain, s. 209. ISI Books, 2016.
  4. Cohen, 1994, 69
  5. a b Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik), s. 604, 608. amana publications, 2017.
  6. Cohen, 1994, 70
  7. Esposito 1998, p. 34. "They replaced the conquered countries, indigenous rulers and armies, but preserved much of their government, bureaucracy, and culture. For many in the conquered territories, it was no more than an exchange of masters, one that brought peace to peoples demoralized and disaffected by the casualties and heavy taxation that resulted from the years of Byzantine-Persian warfare. Local communities were free to continue to follow their own way of life in internal, domestic affairs. In many ways, local populations found Muslim rule more flexible and tolerant than that of Byzantium and Persia. Religious communities were free to practice their faith to worship and be governed by their religious leaders and laws in such areas as marriage, divorce, and inheritance. In exchange, they were required to pay tribute, a poll tax (jizya) that entitled them to Muslim protection from outside aggression and exempted them from military service. Thus, they were called the "protected ones" (dhimmi). In effect, this often meant lower taxes, greater local autonomy, rule by fellow Semites with closer linguistic and cultural ties than the hellenized, Greco-Roman élites of Byzantium, and greater religious freedom for Jews and indigenous Christians."
  8. Anver M. Emon, Religious Pluralism and Islamic Law: Dhimmis and Others in the Empire of Law, Oxford University Press, ISBN 978-0199661633, pp. viii