Kasaarit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kasaarien alueet Etelä-Venäjällä.

Kasaarit olivat turkinsukuinen puolipaimentolaiskansa, joka hallitsi 700–900-luvuilla suuria osia nykyisestä Ukrainasta, Etelä-Venäjästä, Kaukasiasta ja Kazakstanista. Kasaarien valta­kunnan on sanottu olleen Euraasian läntisten aroseutujen voimakkain valtio ennen Tšingis-kaanin aikaa.[1]

Kasaarit tunnettiin kauppiaina, maanviljelijöinä, kalastajina, sotureina ja käsityöläisinä.[2] Juutalaisuudesta tuli kasaarien valtakunnan yläluokan uskonto 700- ja 800-lukujen vaihteessa.[3]

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etnonyymin kasaari (khazar) merkitystä ei tiedetä, ja sen alkuperästä on esitetty useita teorioita. Joidenkin todisteiden mukaan nimi on itäistä perua ja vahvistaa kasaarien tulleen idästä.[4]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasaarien alkuperää ei tiedetä varmasti, mutta heidän on arveltu tulleen Etelä-Venäjälle joko Keski-Aasian aroilta, Uralvuorilta tai Kaukasukselta. Kasaarit olivat turkkilaissukuisia, ja heidän arvellaan olleen läheistä sukua bolgaareille ja baškiireille.[5]

Kasaarit olivat rodullinen ja etninen sekoitus aasialaista ja eurooppalaista ihmistyyppiä. Erään arabikirjoittajan mukaan kasaareilla oli siniset silmät, vaalea iho ja punertavat hiukset. Toisen kirjoittajan mukaan kasaarit olivat mustatukkaisia, mutta jotkut heistä olivat vaaleaihoisia. Luurankolöytöjen perusteella kasaarien joukossa oli slaavilaista, eurooppalaista ja hiukan myös itäaasialaista kallotyyppiä.[6]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisin maininta kasaareista on Anania Širakatsin tekstistä 600-luvun jälkipuoliskolta.[7]

Kasaarit perustivat oman itsenäisen valtionsa joskus vuosien 630–660 välillä. Sitä ennen heidän hallitsijansa oli ollut länsiturkkilainen göktürkkien kaanikunta. Kasaarien valtakunta oli monietninen ja moniuskontoinen koko olemassaolonsa ajan, ja siellä eli useita kansoja.[8]

600- ja 700-luvuilla kasaarit taistelivat arabeja vastaan kaksi sotaa ja pysäyttivät näiden etenemisen Kaukasukselle. Kasaarien ja kalifaatin solmittua rauhan alkoi vilkas kaupankäynti, joka johti viikinkien idäntien liikenteeseen.lähde?

Itil nykyisen Astrahanin lähellä oli kasaarien valtakunnan pääkaupunki. Volgan alajuoksu ja Kaspianmeren puoleinen Pohjois-Kaukasus oli kasaarivaltakunnan ydinaluetta. Lakiensa, suvaitsevaisuutensa ja kansainvälisyytensä ansiosta kasaarit muodostivat tärkeimmän taloudellisen yhteyden Itämeren alueen ja Bagdadin ympärille keskittyneen muslimi-imperiumin välillä. 700- ja 800-luvuilla monet itäslaaviheimot maksoivat veroja kasaareille. Heidän vaikutusvaltansa alkoi heikentyä, kun rusien (viikinkien) päällikkö Oleg siirtyi Novgorodista etelään, karkotti kasaarit Kiovasta ja perusti Kiovan Venäjäksi kutsutun valtakunnan noin vuonna 880. Kasaarien vaikutusvalta väheni edelleen 900-luvulla slaavien ja turkinsukuisten paimentolaisten invaasion myötä.lähde?

Kiovan suuriruhtinas Svjatoslav tuhosi valtakunnan vuonna 967. Tämä kuitenkin aiheutti sen, että petsenegit pääsivät tunkeutumaan Venäjälle.lähde?

Elinkeinot ja kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasaarit saivat elantonsa maanviljelystä, kalastuksesta, karjankasvatuksesta ja metsästyksestä. Maata viljeltiin etenkin kasaarivaltakunnan pohjoisella metsävyöhykkeellä ja jokilaaksoissa. Kuivilla itäseuduilla kosteus saatiin joista ja lähteistä keinokastelun avulla, lännempänä sateista. Yleisiä viljelykasveja olivat hirssi, vehnä, ohra, ruis, hamppu ja vihannekset. Viinirypäleestä tehtiin viiniä Krimin ja Tamanin niemimailla.[9]

Paimentolaisuutta harjoitettiin Kasaarivaltakunnan eteläisellä arolla ja jokilaaksojen ulkopuolella. Kasaarit kasvattivat etenkin hevosia ja lampaita mutta myös nautoja, vuohia, lintuja, aaseja, sikoja, härkiä ja kameleita.[10]

Kasaariperheet asuivat usein huovasta tehdyissä väliaikaisissa jurtissa mutta myös savesta rakennetuissa taloissa. Jonkin verran rakennusaineena käytettiin myös kiveä ja puuta. Jurtat olivat tyypillisiä nomadeille: yleensä pieniä ja pyöreitä, joissa oli tulisija keskellä. Maanviljelijöiden talot pohjoisessa olivat neliönmuotoisia, ja tulisija oli nurkassa.[11]

Kasaarit valmistivat omaan käyttöönsä ja vientiin monenlaisia tuotteita keramiikasta ja koruista metallituotteisiin.[12] Kasaarivaltakunta sijaitsi edullisesti idän ja lännen välisten kauppareittien varrella, minkä vuoksi valtakunta oli tärkeä kauppakeskus ja peri maan poikki kuljetetuista tavaroista tullimaksuja.[13]

Kasaarimiehet käyttivät pitkää viittaa, kaftaania. Miehet ja naiset letittivät hiuksensa.[14]

Pakanalliset kasaarit hautasivat vainajansa usein monenlaisten esineiden kanssa. Yhteen aikaan kasaarit harjoittivat myös polttohautausta. Kasaarien käännyttyä juutalaisuuteen he luopuivat polttohautauksesta ja esineiden sijoittamisesta hautoihin.[15]

Mahdollisesti kasaarinkielistä riimukirjoitusta.

Kasaarin kieli oli turkkilainen kieli, joka muistutti paljon bolgaarien kieltä. Kielen kieliopista ja sanastosta ei tiedetä paljoakaan, koska kielinäytteitä on säilynyt vain vähän. Myöskään kielen tarkkaa paikkaa turkkilaisten kielten perheessä ei tiedetä. Kirjoitusjärjestelmänään kasaarit käyttivät turkkilaista riimukirjoitusta. Juutalaisuuteen kääntymisen jälkeen jotkut kasaarit alkoivat käyttää hepreaa.[16]

Kääntyminen juutalaisuuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa kasaareista omaksui tiettävästi uskonnokseen juutalaisuuden sen jälkeen, kun maahan oli tullut paljon juutalaisia pakolaisia etelästä. Kun kasaarien kuningas Bulan oli vakuuttunut siitä, että juutalaisuus oli ainoa oikea uskonto, hän ja joukko muitakin kasaareja kääntyi juutalaisuuteen. Maahan perustettiin juutalaisia kouluja ja synagogia, joissa opiskeltiin juutalaista lakia ja Talmudia. Jotkut kasaarit jopa ottivat käyttöön heprealaisen kirjaimiston ja heprealaiset nimet.[2] Kännynnäisiin kuului ilmeisesti vain kasaarien eliitti tai osa siitä, eikä heillä ollut pyrkimyksiä käännyttää suuria joukkoja.[3][17] Suurin osa kasaareista jatkoi edelleen pakanauskonnon harjoittamista, ja 800-lukuun mennessä myös kristittyjen ja muslimien osuus väestöstä oli huomattava.[17]

Tieto kasaarien kääntymisestä perustuu pääosin niin kutsuttuun juutalaiskasaarien kirjeenvaihtoon, joka koostuu kolmesta legendanomaisesta kuvauksesta. Arabilähteet antavat ristiriitaisia tietoja kasaarivaltakunnan väestön uskonnollisesta koostumuksesta, mutta niissä mainitaan kasaarien johtajien juutalaisuus.[3] Kasaarien juutalaisuuteen viittaavia arkeologisia todisteita ei ole, mutta 800-luvulta on löydetty dirhemiä mukailevia kolikoita, joissa lukee arabiaksi ”Mooses on Jumalan lähetti” Muhammedin sijaan, mitä on pidetty todisteena kasaarien eliitin juutalaisuudesta.[18][3]

Pieni osa tutkijoista, kuten Moshe Gil ja Shaul Stampfer, katsovat, että kasaarien kääntymistä juutalaisuuteen ei todellisuudessa tapahtunut.[19][20] Stampferin mukaan lähteet ovat ristiriitaisia ja epäluotettavia, ja luotettavat aikalaistahot jättävät kasaarien juutalaisuuden mainitsematta.[20] Hänen mukaansa myöskään Mooseksen mainitseva dirhemi ei todista kasaarien eliitin juutalaisuudesta. Tällaisia dirhemejä valmistettiin Kasaariassa vain yhden erän verran, kun taas perinteisiä islamilaisia dirhemejä koko ajan, mikä hänen mukaansa ei viittaa siihen, että kasaarieliitti teologisista syistä olisi ollut poikkeavan tekstin takana. Dirhemiä käytettiin yleisesti laajalla alueella, myös Itä-Euroopassa, eikä islamilaisen tekstin korvaaminen kristillisellä, juutalaisella tai tarkoituksellisesti väärinkirjoitetulla sisällöllä ollut tavatonta. Keskiajalla dirhemien valmistajat olivat usein juutalaisia, minkä vuoksi hepreankielisiä, Mooseksen mainitsevia dirhemejä löytyy Puolasta ja Unkarista, missä juutalaisuus ei ollut eliitin uskonto.[21]

Jälkeläiset nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasaarivaltakunnan hajottua 960-luvulla kasaareita jäi asuttamaan Unkaria, Transilvaniaa, Ukrainaa, Bysanttia, Espanjaa, Etelä-Venäjää, Pohjois-Kaukasusta, Azerbaidžania, Egyptiä ja Irakia. Suurin osa kasaareista nai kristittyjen ja islamilaisten ryhmien kanssa ja ainakin muutama myös Bysantin juutalaisia.[22] Moni kasaari oli viety arabien orjaksi Lähi-itään.[23]

Geneettisten sukututkimusten perusteella kasaareista polveutuvat nykyajan karatšait ja balkaarit. Sen sijaan esimerkiksi kumykit ja Itä-Euroopan juutalaiset eivät ole kasaarien jälkeläisiä.[24]

Euroopassa on 1800-luvun lopulta lähtien esitetty teorioita, että kasaarit olisivat aškenasijuutalaisten perustajaväestöä.[25] Enemmistö tutkijoista hylkää tämän teorian.[26]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brook, Kevin Alan: The Jews of Khazaria. Rowman & Littlefield, 2018. ISBN 9781538103425.
  • Curta, Florin: Eastern Europe in the Middle Ages (500-1300). Brill, 2019. ISBN 9004395199.
  • Prieto-Domínguez, Óscar: Conversion of the Khazars to Judaism, teoksessa Curta, Florin & Holt, Andrew (toim.): Great Events in Religion: An Encyclopedia of Pivotal Events in Religious History. ABC-CLIO, 2016.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Peter B. Golden: Some Notes on the Comitatus in Medieval Eurasia with Special Reference to the Khazars. Russian History - Histoire Russe Vol. 28 Nos. 1 - 4: 153 - 170.
  2. a b Brook 2018, s. xiii.
  3. a b c d Preiser-Kapeller, Johannes: Die Religion der Chasaren – en jüdisches Großreich?. Religionen unterwegs 22/1, maaliskuu 2016. Viitattu 27.4.2021. Artikkelin englanninkielinen käännös.
  4. Brook 2018, s. 5–6.
  5. Brook 2018, s. 2.
  6. Brook 2018, s. 3–4.
  7. Curta 2019, s. 130.
  8. Brook 2018, s. 13–14.
  9. Brook 2018, s. 58–59.
  10. Brook 2018, s. 58–60.
  11. Brook 2018, s. 60–61.
  12. Brook 2018, s. 55.
  13. Brook 2018, s. 67–69.
  14. Brook 2018, s. 61.
  15. Brook 2018, s. 62–63.
  16. Brook 2018, s. 63–65.
  17. a b Prieto-Domínguez 2016, s. 422.
  18. Curta 2019, s. 142.
  19. Moshe Gil (2011). Did the Khazars Convert to Judaism?. Revue des Études Juives. 170 (3–4): 429–441.
  20. a b Did the Khazars convert to Judaism? New research says 'no' ScienceDaily. Viitattu 7.9.2020. (englanniksi)
  21. Stampfer, Shaul: “Did the Khazars Convert to Judaism?”. Jewish Social Studies, 19, nro. 3, 2013, s. 1–72. Viitattu 5.5.2022.
  22. Brook 2018, s. 142–143.
  23. Brook 2018, s. 166.
  24. Brook 2018, s. xiv.
  25. Curta 2019, s. 128.
  26. Steven M. Lowenstein: The Jewish Cultural Tapestry: International Jewish Folk Traditions, s. 37. Oxford University Press, 2000.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]