Kasaarien kaanikunta

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kasaarien kaanikunta
Hazarlar
650–969

Chasaren.jpg
Kasaarien alueet eri vuosisadoilla.

Pääkaupunki Balanjar (650–720)
Semender (720–750)
Itil (750–969)
Uskonnot tengrismi, juutalaisuus, islam
Kieli kasaari
Edeltäjät Länsiturkkilainen kaanikunta ja Suur-Bolgaria
Seuraajat Alania ja Volgan Bolgaria

Kasaarien kaanikunta (650969) oli varhaiskeskiaikainen valtio, jonka perusti kasaarien paimentolaiskansa. Kasaarien kaanikunta syntyi eroamalla Länsiturkkilaisesta kaanikunnasta. Kasaarien kaanikunta hallitsi suurimmillaan Kaukasiaa, Volga-joen ala-ja keskijuoksua, nykyisen Kazakstanin luoteisosia, Asovanmeren rantoja, Krimin itäosia sekä Itä-Euroopan aro- ja metsäaroseutuja Dnepr-joelle asti. Kaanikunnan keskus sijaitsi aluksi nykyisen Dagestanin rannikkoseudulla, myöhemmin Volgan alajuoksulla. Osa hallitsevasta eliitistä kääntyi juutalaiseen uskoon. Osa itäslaavilaisista heimoista oli kasaarien liittolaisia ja maksoi veroja kasaareille. Kasaarien kaanikunta tuhoutui Kiovan Venäjän kanssa käytyjen sotien seurauksena 900-luvun lopulla.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria: 500-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin kasaarit olivat yksi lukuisista paimentolaisheimoista, jotka siirtyivät Aasiasta Eurooppaan suuren kansainvaelluksen melskeissä. He puhuivat yhtä monista varhaisturkkilaisista kielistä[1] He olivat ilmeisesti yksi oguurien ryhmistä, jotka ilmestyivät Eurooppaan ensimmäisen kerran vuonna 463.[2]. Ensimmäinen luotettava maininta kasaareista on Zacharias Scholasticusin luettelo kansoista vuodelta 555.[3]. Heidän ensimmäiseksi eurooppalaiseksi alueekseen mainitaan Bersilia, joka on paikannettu nykyisen Dagestanin tasankoalueelle.[4]. 500-luvun alkupuolella kasaarit olivat saviirien liittoutuman alaisena. Yhdessä he suorittivat menestyksekkäitä sotaretkiä Kaukasian alueelle. Aluetta hallinnut Sassanidien hallitsijasuvun Persia pystyi hädin tuskin estämään heitä. Šaahi Khosrau I aikana (531579) persialaiset rakensivat kuuluisan Derbentin muurin, joka sulki kapean kulkureitin Kaspianmeren ja Kaukasusvuoriston välillä, mutta sekään ei estänyt paimentolaisheimojen hyökkäyksiä. Legendan mukaan Khosrau I rakennutti Dagestaniin kaksi kaupunkia: Belendzerin ja Semenderin, joista myöhemmin tuli kasaarikaupunkeja. Molemmat kaupungit olivat alun perin samannimisten heimojen kaupunkeja. Semenderiin on liitetty myös zabenderien heimo, joka oli avaarien sukulaisheimoja. He liikkuivat saviirien perässä ja ylittivät Kaukasuksen 550-luvulla. Vuonna 562 Persia hävitti lähes kaikki saviirit, ja jäljelle jääneet muuttivat yhdessä kasaarien kanssa Kaukasuksen pohjoispuolelle. Osa saviireista jäi Dagestaniin, jossa heidät tunnettiin nimellä Pohjois-Kaukasian hunnit.

Kasaarien nousu oli Turkkilaisen kaanikunnan ansiota, koska kasaarihallitsijat olivat ilmeisesti heidän sukulaisiaan (Ašinin suku), joka perusti vuonna 551 valtavan valtakunnan, joka varsin nopeasti jakautui itäiseen ja läntiseen valtakuntaan. 500-luvun lopussa Länsiturkkilainen kaanikunta oli saavuttanut jo Kaspianmeren ja Mustanmeren välisen kannaksen. Kaikki paikalliset kansat alistuivat heidän valtansa alle.

Kaukasian ja Mustanmeren rannikon valloitukset 600-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kerran kasaarien sotavoimat mainitaan Persian-Bysantin sodassa vuosina 602–628, jossa kasaarien johtaja Dzebukagan oli tärkein johtaja turkkilais-bysanttilaisessa liitossa, joka taisteli Persiaa vastaan. Vuonna 627 kasaarien sotajoukot tuhosivat Kaukasian Albanian ja yhdessä bysanttilaisten valloittivat rynnäköllä Tbilisin.

Vuodesta 630 lähtien valtakunnan sisäiset kiistat hajottivat länsiturkkilaisen kaanikunnan. Tämän seurauksena sen reuna-alueille Itä-Euroopan aroille syntyi kaksi uutta valtakuntaa: Mustanmeren pohjoispuolelle Suur-Bolgaria, jonka perusti kaani Kubrat vuonna 632 sekä Kaspianmeren alueelle Kasaaria. Kasaareita ei alkuvaiheessa näkynyt juuri missään, koska Bolgarian valtiosta tuli niin mahtava. Se tosin jäi kovin lyhytikäiseksi, koska kaani Kubratin kuoleman jälkeen hänen poikansa jakoivat valtakunnan keskenään. Kasaarit käyttivät bolgarien hajaannusta hyväkseen ja niinpä 660-luvulla suuri osa bolgareista siirtyi kaani Asparuhin johdolla nykyisen Bulgarian alueelle Tonavan eteläpuolelle. Jäljelle jääneet bolgarit alistuivat kasaarien vallan alle.[5]. Näiden tapahtumien jälkeen Kasaarian johtajasta tuli paimentolaiskansojen ylin johtaja ja hän otti nimen kaani. 600-luvun lopulla kasaarit hallitsivat suurinta osaa Krimin aroalueesta, Asovanmeren rantoja sekä Pohjois-Kaukasian alueita. Tiedossa ei ole sitä, kuinka kauas Volgan itäpuolisille aroalueille heidän valtansa ulottui. Siitä alueesta ja ajasta ei ole jäänyt kirjallisia tietoja. Paimentolaiskansojen muutto Aasiasta Eurooppaan vaikutti kuitenkin merkittävästi itäslaavilaisten heimojen ja kansojen kehitykseen Itä-ja Keski-Euroopassa.

Noihin aikoihin Kasaarian mielenkiinto oli kohdistunut ennen kaikkea Kaukasian alueisiin, koska ne olivat vauraita maatalousyhteiskuntia ja niissä oli huomattavaa varallisuutta. Noille alueille pääsi kahta reittiä: Derbentin kautta Kaukasian Albaniaan, Armeniaan ja edelleen Persiaan sekä harvemmin kuljetun Darjalin solan kautta, joka sijaitsi alaanien alueella ja sitä kautta pääsi Georgiaan. Kasaarien vaikutus tällä alueella oli niin suuri, että osa Kaspianmeren itäisistä kielistä tunsi meren nimellä Kasaarienmeri.[6].

Kasaarien kaanikunnan laajeneminen pysähtyi, kun Sassanidien Persia heikentyi Bysantin kanssa käymiensä sotien kanssa niin paljon, että etelästä tulleet arabit valloittivat sen ja perustivat Arabien kalifaatin. Sen sotajoukot miehittivät vuonna 653 Armenian, Georgian ja Kaukasian Albanian, minkä jälkeen he pääsivät myös Derbentin pohjoispuolelle ja hyökkäsivät kasaarien Balanjarin kaupunkiin. Taistelu päättyi arabien sotajoukkojen tappioon, jossa myös heidän johtajansa Salman ibn Rabiah sai surmansa[7]. Arabien kalifaatissa oli sisäisiä valtataisteluita, minkä vuoksi se menetti noiden alueiden hallinnan. Kasaarit keräsivät veroja Kaukasian Albaniassa ja suorittivat useita sotaretkiä, joista suurin oli vuonna 685. Taisteluissa kuolivat Armenian, Georgian ja Kaukasian Albanian hallitsijat.[8] Taisteluissa kuoli myös yksi arabiemiiri, jonka joukot voitettiin Mosulin luona.[9].

Sodat arabeja vastaan 700-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabien kalifaatissa vallan otti Umaijadien dynastia, joka rupesi uudelleen valloittamaan eri alueita eri ilmansuunnissa: länsigootit lännessä, turkkilaiset idässä ja kasaarit pohjoisessa. Tällä kerralla arabit valloittivat Kaukasian alueen ja 700-luvun alussa alkoivat jatkuvat arabien-kasaarien sodat. Vuoron perään he voittivat toinen toisensa. Joskus toinen osapuoli suoritti hyvin pitkiä sotaretkiä vihollisensa maille. Kasaarit sotivat yhdessä Bysantin kanssa, joka taisteli arabeja vastaan myös Vähässä-Aasiassa. Kun arabit hyökkäsivät Bysanttia vastaan 717718 ja piirittivät Konstantinopolia vuonna 717, niin kasaarit auttoivat bysanttilaisia sitomalla osan arabien sotavoimista heitä vastaan Kaukasian Albaniaa ja Azerbaidžania vastaan suorittamallaan sotaretkellä. Vuoden 730 lopussa kasaarit suorittivat kaikkein suurimman sotaretkensä arabeja vastaan. Sen johdossa oli kaanin poika Bardzil. He hyökkäsivät persialaista Ardabīlin kaupunkia vastaan. Kasaarit löivät arabien 25.000 sotilaan armeijan, jossa kuoli myös yksi Kalifaatin korkea-arvoisimmista sotapäälliköistä, Dzarrah ibn Abdullah al-Hakami. Osa kasaarien sotajoukoista pääsi etenemään Mosuliin asti.[10]. Mutta jo vuoden 731 alussa arabien tuoreet sotajoukot komentaja Said ibn Amr al-Harasin (myöhemmin Maslamin) johdolla ajoi kasaarit niiden valloittamilta alueilta. Sen jälkeen taistelut siirtyivät Kasaarien kaanikunnan alueelle. Sota jatkui vuoteen 732/733 asti, jolloin kasaarien kaani haavoittui Derbentin läheisen Darvagin linnoituksen taisteluissa. Arabit saivat nämä tärkeät linnoitukset haltuunsa.

Vuonna 737 sotapäällikkö Marwan II (tuleva kalifi) hyökkäsi yllättäen 150.000 sotilaan kanssa Kasaariaan Derbentin ja Darjalin kautta. Sotajoukot valloittivat kasaarien pääkaupungin Semenderin ja pääsivät Al-Baidaan asti, jossa sijaitsi kasaarien kaanin telttaleiri. Kaani pakeni sieltä valtakuntansa kaukaisimpiin osiin. Arabit etenivät heidän perässään kauemmas pohjoiseen kuin koskaan ”Slaavijoelle”, joka oli ilmeisesti Don tai Volga[11]. Kasaarien armeija oli lyöty ja kaani halusi sopia rauhan arabien kanssa. Säilyttääkseen kruununsa hän suostui kääntymään islaminuskoon, mutta tämä oli ilmeisesti vain nimellinen suostumus häneltä.[12]. Kasaarit säilyttivät itsenäisyytensä ja arabit poistuivat Pohjois-Kaukasukselta. Pian tämän jälkeen Arabien kalifaatissa syttyi taas erimielisyyksiä. Vallan otti Abbasidien dynastia, joka ei halunnut laajentua pohjoiseen. Tällä tavalla Kasaarien kaanikunta pysäytti arabien etenemisen Eurooppaan sekä auttoi Bysantin valtakunnan säilymisessä.

700-luvun lopulla, 20-vuotisen rauhan jälkeen, kasaarit suorittivat vielä kaksi sotaretkeä Kaukasukselle: vuosina 762764 ja 799. 780-luvulla he auttoivat Abhasian kuningaskuntaa ja keisari Leon II saamaan itsenäisyyden Bysantista.[13]. Näiden tapahtumien jälkeen kasaarit eivät enää puuttuneet Kaukasuksen asioihin. Arabien jatkuvan uhan alla eläminen Kasaarian etelärajoilla pakotti kasaarit muuttamaan valtakuntansa sisäosiin Donin varrelle, jossa asui jo alaanien heimoja, sekä Volgan varrelle. Volgan alajuoksulle perustettiin kasaarien uusi pääkaupunki Itil, josta tuli lyhyessä ajassa huomattava kauppakaupunki. Dagestan ja vanha pääkaupunki Semender jäivät Kasaarien kaanikunnan eteläiseksi syrjäseuduksi. Näiden tapahtumien seurauksena ilmestyi myös bolgareja ja saviireja Keski-Volgalle ja Kama-joen varrelle, jonne syntyi 800-luvulla Volgan Bolgaria. Pääkaupungin siirto pohjoisempaan merkitsi ilmeisesti myös tiiviimpää kanssakäymistä itäslaavien kanssa, joita he rupesivat verottamaan. (tästä ei ole tarkempia tietoja).

Suhteet Bysantin valtakuntaan 800-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahden valtakunnan liittolaisuus vahvistettiin vuonna 732, kun Bysantin tuleva keisari Konstantinos V) otti vaimokseen kaani Biharin tyttären, prinsessa Tzitzakin, joka kastettiin uudelleen Irinaksi. Vuonna 787 kasaarit nostattivat kapinan Krimin goottien keskuudessa ja laittoivat vankilaan paikallisen piispan, goottien Johanneksen.[14]. Kasaarit hallitsivat Krimiä 800-luvun puoliväliin asti ja Tamanin alueella sekä Kertsin salmessa aina kaanikunnan hajoamiseen asti.

Juutalaiseen uskoon kääntyminen sekä Bulanidien dynastian nousu 740-luvulta 800-luvun alkuun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasaarien kaanikunnan historialle tärkeimpiä asioita oli siellä asunut suuri juutalaisyhteisö, joita asui myös kasaarien kotialueilla Dagestanissa. Noin vuonna 740 eräs kasaarien sotapäälliköistä, Bulan kääntyi juutalaiseen uskoon[15]. Ilmeisesti juutalaisuuteen kääntyminen vahvisti hänen klaaninsa asemaa, kun johtavan pakanadynastian asema rupesi huononemaan sotasaaliiden vähentymisen ja perinteisen valloituspolitiikan loppumisen myötä. 800-luvun alussa Bulanin jälkeläinen keisari Obadiasta tuli kaanin jälkeen toiseksi tärkein henkilö, joka itse asiassa keskitti vallan itselleen. Siitä alkoi Kasaariassa kaksoishallinto,[16], jossa nimellisesti maata hallitsi kaanin vanha hallitsijasuku ja todellinen valta oli Bulanidien keisarisuvulla. Ilmeisesti tällainen hallinto syntyi keskinäisten erimielisyyksien jälkeisenä kompromissina. Osa kasaareista, jotka tunnettiin kavaareina, nousi kapinaan hallitsevaa dynastiaa vastaan ja kapinan epäonnistumisen jälkeen siirtyi unkarilaisten puolelle. Obadian poika Ezekia ja pojanpoika Manassia ehtivät hallita hyvin lyhyen ajan, jolloin he ehtivät luovuttamaan kruunun Obadian veljelle Hanukkalle, jonka jälkeläiset hallitsivat Kasaariaa aina sen tuhoutumiseen asti.[17].

Kasaarien kaanikunta 800-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellä mainittujen tapahtumien jälkeen Kasaaria ei jatkanut enää valloituspolitiikkaansa vaan he keskittyivät kansainvälisen kaupan kauttakulkuliikenteeseen. Toisaalta heidän ulkopoliittinen tilanteensa ei ollut kovin hyvä, koska 800-luvulla alkoi uusi kansainvaellus. Uudet idästä tulleet paimentolaiskansat ylittivät Volgan. Ensimmäinen Volgan ylittänyt kansa oli unkarilaiset. 830-luvulla unkarilaiset valloittivat Mustanmeren pohjoisosat. Epäselvää on se mitä tapahtui, mutta unkarilaiset tunnustivat kasaarien ylivallan. Kasaarien kaani pakotti unkarilaisten johtajan Lebedian menemään naimisiin kasaarien aatelisneidon kanssa. Sen jälkeen unkarilaiset osallistuivat kasaarien järjestämiin sotaretkiin. Unkarilaiset (sekä 3 kasaarien etnistä ryhmää, kavaareja) joutuivat vuonna 889 siirtymään Pannoniaan, kun petsenegejä painostivat eteenpäin oguzit ja heitä puolestaan kiptšakit. Kasaarit menettivät siinä yhteydessä Mustanmeren pohjoispuoliset arot. Tiedossa on, että kasaarien kuninkaat tekivät sotaretkiä petsenegejä ja oguzeja vastaan.[18] 800-luvun loppu tunnetaankin siitä, että Kasaarien rauhan ja vakaudenaika aroilla loppui.

Kasaareille syntyi uusi vastustaja Kiovan Venäjän nousun myötä. Historian hämärään on jäänyt tarkempi tieto niin sanotusta Rusien kaanikunnasta, joka mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 839. Kiovan ruhtinaat käyttivät ilmeisesti myös kaanin nimitystä, joka 800-luvulla tarkoitti sitä, että he olivat kasaarien hallitsijoiden kanssa tasa-arvoisia.

Skandinaviasta saapuneiden varjagien soturijoukkojen ilmestyminen Itä-Eurooppaan 800-luvulla rupesi vähentämään kasaarien ylivaltaa slaavilaisista heimoista. Heidän avullaan kasaareista pääsivät eroon poljaanit vuonna (864), severjaanit (884) ja Radimitšit (885)[19]. Vastatakseen uuden vihollisen haasteisiin kasaarit pyysivät apua liittolaiseltaan Bysantilta linnoitusketjun rakentamisessa valtakuntansa luoteisrajalle. Noin vuonna 834 kaani ja bek kääntyivät Bysantin keisarin Theofilosin puoleen, jotta Bysantti auttaisi Sarkelin linnoituksen rakentamisessa.[20]. Linnoitus sijaitse Donin vasemmalla rannalla. Siitä tuli kasaarien tärkein tukikohta tuolla alueella. Sarkelin lisäksi, arkeologisten löytöjen mukaan, Donin varrelle rakennettiin muitakin samantyyppisiä linnoituksia.[21].

850-luvulla olivat kasaarien ja arabien väliset viimeiset taistelut. Kalifaatin Kaukasian alusmaissa oli syttynyt kapina, jota tukahduttamaan lähetettiin arabialainen sotapäällikkö Buga al-Kabir, joka oli itse alun perin kasaari. Kasaarit saivat avunpyynnön vuoriston sanarialaisilta, jotka asuivat Kakhetissa.[22]. Buga suoritti sotaretken alaaneja ja kasaareja vastaan ja sai heiltä sotasaalista, mutta sitten hänet kutsuttiin pois Georgiasta, koska kalifi pelkäsi hänen liittyvän kansansa sotajoukkoihin.[23]. Sen jälkeen Kasaarian ja Bysantin suhteet lämpenivät uudelleen. Vuonna 861 Kasaariaan saapui Bysantin valtuuskunta, jonka johdossa oli Konstantinos Filosofi[24].

800-luvun lopulta 900-luvun alkuun Kasaarien kaanikunta heikkeni huomattavasti, mutta oli yhä huomattava valtakunta hyvin koulutetun armeijan ja taitavan diplomatiansa ansiosta. Hallitsijat luovivat taitavasti kolmen mahtitekijän välissä: Bysantin, Kiovan Venäjän ja paimentolaiskansojen. 800-luvun lopulla Kasaariaa vastaan koottiin liittoutuma Bysantin johdolla avustajinaan: petsenegit, mustat bulgaarit ja muutama paimentolaisheimo. Kasaarit löivät heidät taisteluissa yhdessä alaanien kanssa.[25]. Seuraavan keisarin Aaronin aikana Bysantin onnistua rikkoa kasaarien-alaanien liittoutuma. Sen jälkeen kasaarit taistelivat alaaneja vastaan toisen paimentolaisjohtajan avulla. Alaanien keisari vangittiin kunniallisesti. Hän antoi tyttärensä vaimoksi kasaarien keisarin pojalle Joosefille.

Kasaarien kaanikunnan tuho 900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rusien uhkaa kasaarit pyrkivät torjumaan ohjaamalla heitä jonkin aikaa ryöstöretkille Kaukasukselle. Vuonna 913 tai 914 kasaarit päästivät rusien laivaston ryöstöretkelle Kaspianmerelle. Kun rusien sotajoukko palasi sieltä, niin kasaarit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja löivät heidät.[26]. Vuonna 939 eräs rusien sotapäälliköistä, Helg tai kenties ruhtinas Oleg Viisas, hyökkäsi Bysantin käskystä kasaarien Samkertsin kaupunkiin Krimillä, Tamanin niemimaalla.[27] Kasaarien sotajoukot löivät rusit sotapäällikkö Pesakhin komennossa, minkä jälkeen kasaarit ryöstelivät Bysantin kaupunkeja Krimillä.[28]. Sen jälkeen kasaarit pakottivat rusit kääntämään aseensa Bysanttia vastaan Rusien–Bysantin sodassa vuosina 941–944.

Rusit suorittivat myös sotaretken Kaukasuksen Berdaa vastaan vuonna 943 tai 944. He eivät ainoastaan ryöstelleet siellä vaan sillä kerralla rusit yrittivät valloittaa ne alueet, mutteivat onnistuneet siinä.[29]. Kasaarien kannalta tilanne heidän etelärajallaan kääntyi huonompaan suuntaan, kun Arabien kalifaatin sijaan ilmestyi itsenäisiä emiraatteja. 900-luvun alussa Kaspianmeren eteläosa oli jo yhdistyneen Samanidien valtion hallinnassa. Uudesta valtiosta tuli islamin aktiivinen levittäjä. He saivat käännytettyä islamin uskoon Keski-Aasiassa oguzit ja karlukit sekä sen jälkeen Volgan Bolgarian. Kasaaria oli sen jälkeen islamilaisten maiden ympäröimänä etelässä ja idässä, mikä aiheutti huolta myös bekin hovin suuressa muslimiväestössä. Vuosina 901, 909 ja 916 kasaarit järjestivät useita sotaretkiä dagestanilaisten liittolaistensa kanssa Derbentiä vastaan.[30]. Suhteet muslimimaailmaan jäivät ystävällismielisiksi aina kaanikunnan hajoamiseen asti sekä sen jälkeen Samanidien vasallina ollessaan.[31].

Vuoristo-Dagestanissa rupesi vahvistumaan Saririn valtio. Sen asukkaat olivat kristittyjä. Heidän hallitsijaansa arabit nimittivät ”vuorten kaaniksi”. Saririlaiset järjestivät myös sotaretkiä Kasaariaa vastaan.[32].

Kasaarien vallan alta yritti päästä eroon myös jatkuvasti kasvava Volgan Bolgaria. Sen hallitsija kääntyi islaminuskoon toiveenaan saada apua samanuskoisilta. Vuonna 922 sinne saapui Bagdadin kalifin lähetystö mukanaan Ibn Fadlan, joka kertoi kokemuksistaan Volgan varrella.[33].

Ennen Kasaarian kaanikunnan tuhoa kasaarit onnistuivat pääsemään yhteyksiin Cordoban kalifaatin kanssa. Cordoban ministeri Hasdai ibn Šaprut ja kasaarien keisari Joosef harjoittivat kirjeenvaihtoa. Joosefin kirjoittamista kirjeistä noin vuodelta 961 näkyy, ettei tilanne hänen mielestään ollut huolestuttava, vaan hän oli mielestään yhä edelleen hallitsijansa alueella, joka ulottui Horezmasta Donille (Kaspianmereltä Donille).

Ratkaiseva rooli Kasaarian kaanikunnan tuhoon oli Kiovan Venäjän nousu. Vuonna 964 suuriruhtinas Svjatoslav onnistui vapauttamaan kasaarien vallan alta viimeisenkin slaaviheimon, vjatitsit. Seuraavana vuonna 965 hän löi kaanin komennossa olleet kasaarien sotajoukot ja valloitti Sarkelin, joka nimettiin venäläisittäin nimelle Belaja Veža (=Valkea Torni). Ilmeisesti rusit onnistuivat valloittamaan myös (Tmutarakanin). Samana vuonna 965 tai toisten lähteiden mukaan 968/969 rusit yhdessä oguzien kanssa valloittivat Itilin ja Semenderin.[34]. Näiden kaupunkien antautuminen lasketaan itsenäisen Kasaarien kaanikunnan loppumiseksi. Rusit ilmeisesti jäivät joksikin aikaa Volgan alajuoksulle. Itilin asukkaat ja hovi pakeni Kaspianmeren saarille ja Mangyslakiin. Rusien poistuttua sieltä 980-luvulla kasaarien hallitsija sai apua Horezmalta ja palasi pääkaupunkiinsa Itiliin. Kiitokseksi avusta suurin osa kasaareista kääntyi islaminuskoon ja myöhemmin uuden avunannon jälkeen myös kasaarien keisari kääntyi islaminuskoon.[35]. Vuonna 985 suuriruhtinas Vladimir Suuri suoritti uuden sotaretken Kasaariaan ja asetti heille verot.[36]. Vuonna 986 Nestorin kronikka mainitsee kasaarijuutalaisten lähetystön tulleen Vladimirin luo käännyttämään häntä juutalaisuuteen[37].

Viimeiset maininnat 1000-1100-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasaarian myöhempi historia on vähemmän tunnettu ja siitä mainitaan hajanaisesti muiden valtakuntien yhteydessä. Joidenkin lähteiden mukaan Itil olisi ollut 1000-luvulla jo raunioina.[38]. Volgan Kasaaria tuhoutui lopullisesti ilmeisesti 1000-luvun puolivälissä kiptšakkien paimentolaiskansan hyökkäyksen seurauksena. 1100-luvulla Volgan alajuoksulle syntyi Itilin tilalle Saksin, jonka asukkaiden joukossa mainittiin ollen myös muslimikasaareja, mutta suurin osa väestöstä oli kuitenkin oguzeja.[39]. Dagestanin historiassa ei mainita juuri mitään kasaareista. Vuonna 1064 3000 kasaariperhettä muutti Kaukasian eteläpuolelle.[40]. Donin kasaarit Sarkelissa ja Mustallamerellä joutuivat venäläisen Tmutarakanin ruhtinaskunnan alaisuuteen, joka oli olemassa 1100-luvun puoliväliin asti.

Kasaarien sotajoukot olivat Mstislav Černigovilaisen mukana hänen taistellessaan Listvenessä veljeään Jaroslavia vastaan vuonna 1024. Viimeisen kerran muinaisvenäläisissä kronikoissa kasaarit mainitaan vuosina 1079 ja 1083 kun he vangitsivat Černigovin ruhtinas Olegin ja antoivat hänet Bysantille. Jotain hajanaisia tietoja on kasaarijuutalaisten muutosta Keski-Eurooppaan, jossa he sulautuivat paikallisiin aškenasijuutalaisiin. Populaarikirjallisuudessa usein ihannoitu versio on heidän perintönsä eurooppalaisille juutalaisille, mitä ei ole kylläkään pystytty todistamaan.

Kasaarien kaanikunnan tuhon myötä Mustanmeren ja Kaspianmeren arot joutuivat eri paimentolaiskansojen haltuun. Volgan varren hallinta siirtyi Volgan Bolgarialle ja Pohjois-Kaukasia taas puolestaan Alanialle. Nämä alueet yhdistyivät uudelleen vasta Kultaisen Ordan alaisuudessa.

Valtiollinen rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin Kasaaria oli tyypillinen paimentolaisyhteisö. Poliittiset traditiot ja nimikkeet he saivat Turkkilaiselta kaanikunnalta. Valtakunnan johdossa oli kaani. Nimellisesti hänellä oli kaikki sotilaallinen ja hallinnollinen valta, mutta hänellä ei ollut keinoja niiden toteuttamiseen. Kaanien asema riippui paljolti heidän kyvystään hankkia sotasaalista ja kyvystä jakaa se oikein aatelisten kesken.[41]. Toinen tärkeä tekijä oli heidän valtansa oikeutus. Kaanin vallan katsottiin tulleen taivaasta. Kaani oli pakanakultin ylin henkilö, joka johti heidän jumalanpalveluksiaan ja jolla oli kansalaisten silmissä yliluonnollisia voimia. Kaaniksi pääsi vain kuninkaallisen perheen jäsen. Vallanperimysjärjestelmä oli ilmeisesti turkkilaisilta peritty, missä valta siirtyi vanhemmalta veljeltä nuoremmalle.[42]. Joissakin lähteissä oletetaan, että kasaareja johti turkkilainen Ašin-suku.[43]. 800-luvun puolivälissä kaanien suku oli kasvanut niin suureksi, että yksi suvun jäsenistä oli basaarikauppiaana.[44]. Uskomus hallitsijan jumalallisiin kykyihin oli niin suurta, että myös epäonnen kohdatessa valtakuntaa syytettiin hallitsijaa. Hänen elämänsä oli hyvin säänneltyä ja täynnä erilaisia kieltoja. Valtaantuloseremoniassa häntä kuristettiin silkkivyöllä ja puolitiedottomassa tilassa hänen tuli sanoa, montako vuotta hän tulee hallitsemaan. Sen hallitusajan jälkeen hänet tapettiin. Jos hän kertoi liian pitkän hallitusajan, niin joka tapauksessa hänet tapettiin 40 vuoden ikäisenä, koska uskottiin, että siinä iässä viimeistään jumalallinen voima hylkää hänet.[45]. Ennen juutalaisaikaa kaanien dynastia valvoi hyvin tiukasti armeijaa ja pystyi siksi välttämään myös uskonnollisia uhritoimituksia. Tilanne muuttui sen jälkeen, kun toinen kasaariklaani, joka kääntyi juutalaisuuteen, sai todellisen vallan itselleen. Heidän johtajansa otti itselleen nimen ”bek”. Jiddišin kielellä häntä nimitettiin tittelillä meleh, joka tarkoittaa keisaria. Arabit käyttivät hänestä nimitystä malik, joka tarkoitti hallitsijaa tai kalifia (suora käännös oli sijainen).[46]. Ilmeisesti uuden juutalaisdynastian aikana valta siirtyi tiukasti vain isältä pojalle.[47]. Uudessa järjestelmässä kaani sai enemmän uskonnollisia tehtäviä ja maallisia asioita hoiti bek. Siinä bek toimitti kaanille erilaisia rituaalitoimia, jotka eivät kuitenkaan saaneet olla arvoa alentavia. Bekin tullessa kaanin luo hän polvistui ja piti kädessään palavaa oksaa. Kaani eli eristäytyneenä palatsissaan ja hän lähti ulos vain kerran juhlakulkueen kärjessä tai maata kohdanneen katastrofin takia.[48]. Kaanin auktoriteettia tunnustivat myös naapuripakanakansat sekä tavalliset kasaarit myös. Kaani oli rauhaa ylläpitävä tekijä Kasaarien kaanikunnan viimeisiin päiviin asti. Ilmeisesti saman tyyppinen kaksoishallinto oli myös unkarilaisilla.[49] Ruseilla on ilmeisesti myös ollut tuon tyyppinen kasaareilla lainattu kaksoishallinto.[50]

Kasaarien kaanikunnan ylimpinä olivat Tarhanit, jotka olivat heidän aatelisensa. Heidän joukossaan oli paljon kuninkaan sukulaisia, heidän alapuolellaan Elteberit, jotka olivat vasallikansojen johtajia.[51] Alkuvaiheessa Kasaarien kaanikunnassa ei ollut mitään hallintoa, vaan se rupesi kehittymään vasta kasaarien tutustuessa kehittyneempien naapurikansojen yhteiskuntajärjestelmiin. Kaukasiassa kasaarit ottivat käyttöön sassanidien veronkeruujärjestelmän sekä asettivat valvojia seuraamaan käsityöläisten ja kauppiaiden toimia. Krimin kaupungeissa kasaarien valvontajärjestelmä kopioitiin bysanttilaisilta. Kasaarit asettivat kaanin sijaishallitsijan (tudunin) paikallishallinnon valvojaksi. Juutalaisaikana hallintojärjestelmä kehittyi varsin nopeasti. Kauppareittien solmukohdissa oli etuvartio, joissa erityisvirkailijat perivät tullimaksuja. Kasaarien kaanikunnan pääkaupungissa Itilissä oli myös oikeusjärjestelmä. Siinä oli 7 tuomaria eri uskonnoista (2 kpl jokaiselle 3:lle yhden jumalan uskonnolle sekä 1 kpl pakanauskoisille). Tuomarit nimitti kuninkaan virkamies. Pääkaupungissa harjoitettiin eri ammatteja. Muiden kansojen käsityöläiset ja kauppiaat maksoivat vuosittain veroa kaanille.

Kasaarien kaanikunta koostui 800-900-luvuilla useista alueista, joita hallittiin varsin eri tavoin. Valtakunnan ydin oli Volgan alajuoksulla. Siellä asui enimmäkseen kasaareja. Sillä alueella kaani ja aateliset suorittivat vuosittain tarkastuskierroksen, joka alkoi huhtikuussa ja loppui syyskuussa. Strategisia kohteita hoiti suoraan keskusvalta. Kohteita olivat kasaarien kasaarien linnoitukset. Tunnetuimmat niistä olivat Sarkel Donin reitin puolustuslinnoitus sekä Samkerts Kerchin salmen suulla Asovanmeren ja Mustameren välissä. Erittäin tärkeä oli myös kasaarien vanha pääkaupunki Semender Dagestanin rannikolla. Kaupunki oli eräiden arvioiden erityisalue, jota hallitsi kasaarien kaanin sukulainen, joka oli juutalainen hallitsija.

Isoa osaa alueesta hallittiin ilman keskushallinnon puuttumista sen toimiin. Kasaarien liittolaiset: alaanit, bulgaarit, burtasit, unkarilaiset, slaavit sekä muut saivat säilyttää omat sosiaaliset ja poliittiset systeeminsä. Heillä kaikilla oli omat hallitsijat, joiden piti kerätä veroja ja lähettää ne Kasaarien kaanikunnalle sekä antamaan tyttäriään kaanin haaremiin sekä sotajoukkoja kaanin käyttöön. Tiedossa on se, että Volgan bolgarit maksoivat veroa yksi turkis taloutta kohti.[52] Slaavit maksoivat yhden hopeakolikon auraa kohti.[53].

Armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabien-kasaarien sotien aikaan kasaarien sotavoiman takana oli nostoväki. Kasaarien vaatimuksesta heistä riippuvaisten kansojen piti luovuttaa kasaareille soturiryhmiä. Sotajoukon koko saattoi olla jopa 100–300 tuhatta soturia.[54]. Armeijan runkona oli ratsuväki. Heidän taistelutaktiikkansa oli tyypillinen paimentolaisille: osa ratsuväestä oli piilossa kunnes sopivalla hetkellä he tulivat mukaan taisteluihin. Kasaarit osasivat valloittaa kaupunkeja piirityslaitteiden avulla. Kasaarien sotajoukot pärjäsivät jopa Arabien kalifaatin vakinaiselle armeijalle, joiden johdossa oli kyvykkäitä sotapäälliköitä.[55]. 800-900-luvuilla heidän sotajoukkonsa rakenne muuttui. Hallitsijan lopetettua suuret sotaretket hän rupesi kokoamaan eri kansallisuuksista koottuja joukkoja, jotka eivät olleet liian läheistä sukua keskenään. Kasaarien sotajoukon ytimenä oli raskas ratsuväkikaarti, jotka oli koottu Arsijan muslimilaisen heimon sotureista. He asuivat Itilissä ja palvelivat bekiä (keisaria) erityissopimuksella. Kaartilla oli oma visiiri, joka sopi, ettei heidän tarvitse taistella omanuskoisia (muslimeja) vastaan. Suurin osa kasaarien vihollisista oli pakanakansoja. Soturit saivat myös palkkaa. Kaartin miesvahvuus oli eri lähteiden mukaan 7–12 tuhatta soturia.[56]. Sarkelissa oli jatkuvasti vaihtuvat 300 vartiosotilasta.[57]. Itse asiassa kasaariarmeija oli jo ammattiarmeija ja sen avulla kaanikunta kykeni selviämään yli 150 vuotta jopa sitä suurempia vihollisarmeijoja vastaan. Kaarti oli hyvin vaikutusvaltainen, muttei ainoa sotavoima kaanikunnassa. Kasaarikeisareiden palveluksessa oli myös palkkasotureita slaavien ja rusien joukosta. Osa heistä oli myös pääkaupungissa. Kasaarien armeijan vahvuus oli ratsuväessä, joita paikalliset aateliset joutuivat toimittamaan hallitsijalle asemansa mukaan. Kasaareista riippuvaiset kansat (burtasit ja bolgarit) joutuivat toimittamaan heille nostoväkeä. Kasaareilla ei ollut laivastoa vaikka he osasivatkin tehdä pieniä veneitä, joita he käyttivät liikkumiseen pitkin Volgaa. Kasaarien tärkein ase oli jousipyssy. Sen lisäksi ratsuväellä oli keihäitä, miekkoja, sapeleita sekä kirveitä ja tikareita. Kasaarien sotajoukkojen eliitillä oli panssariasuja, nahkapanssareita, kypäriä ja kaulasuojia.[58]. Sotatoimien johdossa oli kaani sekä hänen lähisukulaisiaan tai komentaja tarhanien aatelisista. Kaanien vallan vähennettyä sotajoukkojen ylimmäksi komentajaksi tuli bek (keisari). Vangeiksi jääneet kasaarisoturit pääsivät myös Abbasidien kalifaatin armeijaan. Eräät heistä pääsivät varsin korkeisiin virkoihin kuten kalifien henkilökohtaisiksi palvelijoiksi ja maaherroiksi provinsseihin. Bysantissa oli myös kasaareja kaartilaisina.[59].

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väestön pääasiallinen elinkeino oli karjanpaimennus. Kasaarien vanhin asuinalue oli Dagestanissa, jossa he kasvattivat viinirypäleitä. 700-800-luvuilla meren läheisillä alueilla (Krimillä, Tamanin niemimaalla, Kubanissa ja Donin varrella) he siirtyivät paimentolaisuudesta maanviljelyyn.[60]. He kasvattivat vehnää, ohraa, riisiä, hedelmiä ja vihanneksia. Siellä kehittyi myös rautasepäntyöt, koruja ja keramiikan valmistus, mitkä suuntautuivat paikallisille markkinoille. Astiat tehtiin dreijaamalla. Yläluokka rikastui alkuaikoina enimmäkseen ryöstöretkillään naapurimaihin. Myöhemmässä vaiheessa he rikastuivat myös rauhanomaisemmilla keinoilla. Sen mahdollisti kansainvälisen kaupan kasvu 700-luvun lopulta 800-luvun alkuun. Kauppamiehinä oli enimmäkseen juutalaisia kauppiaita. Kasaarian läpi kulki useita kansainvälisiä kauppareittejä. Itä-Euroopan tärkeimmäksi kauppaväyläksi tuli Volgajoki, jonka ala-ja keskijuoksu olivat kasaarien hallinnassa. Volgan-Itämeren jokireitti kulki Donin suistosta maakannaksella vetotaivalta pitkin Volgalle ja sieltä slaavien maahan sekä Itämeren rantavaltioihin. Tämän reitin varrelta on löytynyt paljon arabeilta saatujen dirhemien hopearahakätköjä. Yläjuoksulla tärkeiksi välittäjiksi tulivat myös rusit. Volgan suistosta, Itilin kaupungista kauppiaat pääsivät Kaspianmerta pitkin purjehtimaan ja etelärannalta karavaaneissa maata pitkin Bagdadiin tai Keski-Aasiaan. Arkeologisten löytöjen mukaan oli myös maareittejä: karaavanisarai-verkosto Horezmasta Ala-Volgalle. Krimin satamakaupungeista Kasaarien kaanikunta osallistui myös kaupankäyntiin Bysantin valtakunnan kanssa. Kauppareittien valvonta mahdollisti myös sen, että 800-900-luvuilla kasaarien suurin tulonlähde olivat tullimaksut. Itilistä tuli huomattava kauppakaupunki. Samanaikaisesti itse kasaarit harjoittivat perinteistä paimentolaisuutta eivätkä osallistuneet kansainväliseen kauppaan. Sen kanssa olivat tekimisissä enimmäkseen juutalaiset ja islamilaiset yhteisöt. Kasaarien kaanikunta oli tunnettu huomattavana turkis- ja orjakaupan keskuksena. Kasaarien omat vientituotteet olivat kalaliima sekä lampaat.

Kasaariassa painettiin ilmeisesti myös omia rahoja, vaikka tämä on vielä kiistanalainen kysymys. Kasaarian alueelta, Donin varrelta, on löydetty muutamia arabien dirhemikolikoita, joissa on kirjoitus ”Kasaarien maa”.[61]. Osa kolikoista on 800-luvun lopulta 900-luvun alkuun ja loput ovat 830-luvulta.[62] Noihin aikoihin ajoittuvat myös ne viisi dirhamia, jotka on löydetty Spillingistä Gotlanti Ruotsi, joissa lukee ”Muhammed Jumalan lähettiläs” lauseen sijasta: «Mooses Jumalan lähettiläs”[63].

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin kasaarit palvoivat vanhoja pakanauskontojaan. Kaikkein tärkein paikka heidän pyhätössään oli varattu taivaan jumalalle, Tengrille. Kaanin katsottiin saaneen valtansa suoraan häneltä. Kaanilla oli erityinen elämänvoima hallussaan, mikä turvasi koko kansan menestyksen.[64].

Pakanauskonnossa kaanin asema oli yliluonnollinen puolijumala. Arabihistorioitsijat mainitsivat, että heidän uskonsa muistutti turkkilaisten uskontoa.[65] Mutta se on valitettavaa, ettei häneltä ole jäänyt tarkempaa kuvausta jäljelle. Historiallisiin lähteisiin on jäänyt monia mainintoja Kasaarian paimentolaiskansan maailmankatsomuksesta. Kasaarien läheiset liittolaiset ja vasallit eli Dagestanin hunnit kumarsivat Tengrin lisäksi myös ukkosenjumala Kuaria sekä naisten hedelmällisyyden jumalaa, joka muistutti muinaista turkkilaisten Umai-jumalatarta. He uskoivat myös teiden jumaliin sekä kumarsivat auringolle, kuulle ja ukkoselle. Aatelisten hautajaisissa oli myös ihmisuhreja sekä rituaalitansseja, joissa alastomat soturit tanssivat miekkojen kanssa.[66].

Kasaarien hallitsijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitsijoista on vähänlaisesti tietoja, koska kasaareista ei ole juurikaan kirjallisia lähteitä 600-800-luvuilta. Ulkomaisissa lähteissä on nimet ovat joskus vääristyneitä ja nimien tilalla voi olla titteleitä. Luotettavammin on tietoja: kolmesta kaanista, jotka hallitsivat 700-luvulla, yhdestä kaanista on tietoja 600-luvulta, kun kasaarit olivat vielä turkkilaisten liittolaisia sekä yhdestä kaanista 800-luvulta. Jokin aika sitten Mongoliasta löydettiin muinaisturkkilaisia tauluja, joissa mainittiin päällikkö Kadyr Kasaarista, joka ilmeisesti on ollut kasaarien hallitsija 500-luvulla. Alla on luettelo tunnetuista kasaarien hallitsijoista ja kaaneista sekä vuosista jolloin heistä on mainittu:

Ennen kaanikunnan perustamista
  • Hazar (syyrialaisissa lähteissä Hazarig)[67]
    kasaarien myyttinen esi-isä. Lähteet eivät kerro hänen toimistaan.
  • Kadyr Kasar, 500-luvun loppupuoli[68]
    turkkilaisen kaanin Bumynin (kuoli vuonna 552) aikalainen, joka kuoli pian turkkilaisen jälkeen.
  • DŽebukagan (bysanttilaisilla Zievil), hallitsi 626630[69]
    kasaarien johtaja persialais-bysanttilaisessa sodassa 600-luvulla. Tässä on voinut olla myös länsiturkkilaisten kaani Ton Jabgu.

Kaanit

Kaanit
  • Ibuzir Gljavan hallitsi 705711[70]
    Hallitsevan kaanin poika, joka komensi armeijaa arabisodassa.
  • Parsbit, hallitsi 730
    sijaishallitsija alaikäisen kruununperijän aikana. Kaanin äiti, joka kuoli samana vuonna. Bardzil oli tuolloin vielä elossa, mutta ei ottanut valtaa itselleen.
  • Vihror, hallitsi 732750-luku[72]
    hän antoi tyttärensä Tsitsakin vaimoksi Bysantin tulevalle keisari Konstantinos V:lle.
  • Bagatur, hallitsi 759763[73]
    Hän hallitsi 762/763 sotaretken aikana. Hänen tytär meni naimisiin noin vuonna 760 arabien Armenian sijaishallitsijan kanssa.
  • Zaharia, hallitsi 860861[74]
    kaanin aikana Kasaariaan tuli Konstantinos Filosofosin lähetystö.
  • ?..ut, hallitusaika tuntematon[75]
    osa henkilön nimeen liittyvästä tekstistä Krimin vuoristosta.

Bekit eli keisarit Venäjänkielisessä kirjallisuudessa bekejä on nimitetty keisareiksi. Joosefin kirjeissä Cordoban kalifaatin talousministerille Hasdan ibn Šafrutille tunnetaan dynastiasta 10 sukupolvea, jotka alkavat Obadiasta. Voi olla, että listaa oli suurenneltu, koska toisessa kirjeessä mainitaan 9 sukupolvea ja Jehudi Barcelonalaisen kirjeessä 5 sukupolvea.[76] Tarkempia tietoja noiden kolmen keisarin toimista mainitaan tuntemattoman juutalaiskasaarin kirjeessä. Siellä on myös mainittu, että ensimmäinen hallitsija (joko Bulan tai Obadia), joka kääntyi juutalaisuuteen, otti juutalaisnimen Sabriel. Ilmeisesti kaikilla keisareilla oli ensimmäinen nimi turkkilainen. Yksi niistä säilyi Derbentin historiassa, jossa vuonna 901 hallinnut kasaarikeisari oli nimeltään K-sa ibn BulDžan[77]. Toinen mainittu oli al-Jakubin teoksessa (noin v. 891) nimeltään Jazid Bulaš.[78].

Tärkeimmät tietolähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasaarien historiaan voi perehtyä eri kirjallisista lähteistä, joista suurin osa on kasaarien naapurikansojen kirjoittamia. Heillä oli vahva kirjallinen perintö. Kasaarien historia on osin hämärän peitossa. 400-500-luvuilta kasaareista ei ole juuri mitään mainintoja, koska noina aikoina he jäivät mahtavampien kansojen varjoon. Myöhemmiltä vuosisadoilta kasaareista on mainintoja, mutta vuodet eivät aina täsmää toisiaan. 600-700-luvuilla kasaarit olivat mahtavimmillaan ja heidät mainitaan eri valloitussotien yhteydessä. Monet näistä tapahtumista kirjattiin ylös aikaisintaan 800-luvun puolivälissä. Silloin arabien maantiedon kukoistaessa kirjattiin ylös myös Kasaarian valtion järjestelmästä tietoja. Kaikkein eniten aikalaisten tietoja on 900-luvulta, jolloin kasaarit jättivät omia kirjallisia mainintoja maastaan sekä muiden aikalaisten kertomuksia ulkomailta kuten Kasaariasta (Ibn Fadlan, Konstantinos VII).

Kasaarien tietolähteet. Kasaarinkielisiä tekstejä ei ole löydetty, vaikka niitä ilmeisesti on ollut olemassa, koska niistä on mainintoja.[80]. Joka tapauksessa kasaareilta on jäänyt kirjoitettuja tekstejä. Ne ovat osa niin sanottua Juutalaiskasaarien kirjeenvaihtoa, jossa on myöskaksi kirjettä jiddišiksi. Yksi niistä on kasaarikeisari Joosefin noin vuodelta 961 ja toinen on niin sanottu Cambridgen dokumentti, jonka kirjoitti tuntematon kasaarijuutalainen noin vuonna 949. Molemmissa asiakirjoissa mainitaan kasaarien alkuperästä, heidän juutalaisuuteen kääntymisestään, hallinneista keisareista ja heidän saavutuksistaan sekä Kasaarian maantiedosta. Vastikään on löydetty vielä yksi uusi kasaarijuutalainen tietolähde, joka oli Kiovan suosituskirje Kiovan juutalaisyhteisöltä (900-luku.). Muutamilla kirjeen allekirjoittaneilla oli juutalaisen nimen lisäksi myös kasaarinkielinen (turkkilainen) nimi. Se oli varsin yleinen käytäntö Kasaarien kaanikunnassa. Kirjeen viimeinen lause on kirjoitettu muinaisturkkilaisella tekstillä. Vastaavan tyyppisiä tekstejä (hyvin lyhyitä) on löydetty myös eri arkeologisissa kaivauksissa. Tekstejä ei ole vielä onnistuttu tulkitsemaan.

Muinaisturkkilaista tekstiä Kiovan suosituskirjeessä Kiovan juutalaisyhteisöltä, 900-luvulta.

Arabialais-persialaiset lähteet Kaikkein suurin ja monipuolisin tietoaineisto löytyy eri kalifaatin maista[81]. Ne jakaantuvat kahteen eri tyyppiin: historiallisiin ja maantieteellisiin teoksiin, joissa mainitaan Kasaarian ja islamilaisen maailman erilaisista kontakteista. Historialliset lähteet mainitsevat kasaarien ja persialaisten sekä kasaarien ja arabien taisteluista. Maantieteelliset lähteet painottuvat rauhanomaiseen kanssakäymiseen, joka perustui kaupankäyntiin. Ensimmäisessä tapauksessa kerrotaan 600-700-luvuista, kun arabit taistelivat kasaarien kanssa Kaukasiassa. Toisessa tapauksessa kerrotaan 800-900-luvuista, jolloin Kasaaria oli tärkeä kansainvälisen kaupan kauttakulkuväylä ja pääkaupunki Itiliin muodostui suuri muslimiyhteisö. Vielä varhaisempi aikakausi 500-luvulta arabit viittasivat persialaisiin Sassanidien kronikkoihin, joita ei valitettavasti ole säilynyt meidän aikoihin asti. Historioitsijoiden joukossa mainitaan nimet: Belazuri, al-Jakubi, at-Tabari, al-Kufi, Kalifi ibn Hajjat sekä muita.

Kasaarien rooli Kaukasuksella kaanikunnan loppuaikoina mainitaan Kaspianmereen rajoittuvien alueiden historiankirjoituksista. Niitä on jäänyt jäljelle vähän. Derbentin historia ja naapurialueiden historiankirjoitus on parhaiten mainittu MunaDžim-Bašin teoksessa Osmannien imperiumi. Kasaarien historiaan liittyviä kysymyksiä olisi vaikea selvittää ilman maantieteellisiä teoksia. Niistä lähteistä löytyy paljon ainutlaatuista aineistoa, jotka aikalaiset merkitsivät muistiin ja toiseksi niissä kerrottiin eri valtakuntien rakenteesta, jollaista ei kristillisissä teoksissa ole mainintoja. Arabien näkemys Kasaariasta oli se, että valtakunta sijaitsi maan ääressä lähes asumiskelvottomalla alueella. Heidän mukaansa alueella asui ensin demoniset kansat Gog ja Magog, mutta tiedon lisääntyessä kuvitteellisten näkemysten tilalle tuli todellisempia näkemyksiä alueen asukkaista. Arabien maantiedon ansiosta tunnetaan myös kasaarien kaksoišallinto (kaani ja bek), kasaarien juutalaisuuteen kääntymisestä jotain, juutalaisuuden levinneisyydestä sekä jotain heidän pääkaupungistaan. Hyvin tärkeää on myös suorat ja epäsuorat maininnat kasaarien kansan koostumuksesta. Maantieteellisistä teoksista tärkeimpiä olivat matkakirjat ja kansoista kertovat kirjat. Niissä oli kauppareiteistä tärkeitä tietoja. Ensimmäisiä tällaisia säilyneitä Ibn Hordadbehin teos 800-luvun puolivälistä. Samoilta ajoilta on myös Ibn Rustin ja Gardizin teokset, joissa kerrotaan Itä-Euroopan kansoista ovat samantyyppisiä kuin jo kadonnut buharalaisen tiedemiehen al-DŽaihanin teos. 900-luvun tilannetta kuvailivat klassisen koulun maantieteilijä: Istarihi, Ibn Haukal, Al-Mukaddasi. Kaksi viimeistä kirjailijaa kirjasivat muistiin myös tärkeitä tietoja Kasaarian tuhoutumisesta. Heidän lisäkseen tärkeitä matkailijoita, jotka kirjasivat muistiin matkojaan, olivat Ibn Fadlan ja Al-Masudi, jotka vierailivat Kasaarian rajoilla. Ibn Fadlan vuonna 922 vieraili Volgan Bolgariassa ja toinen 940-luvulla Kaspianmeren etelärannoilla.

Bysanttilaiset lähteet. Kreikkalaiset lähteet kasaareista ovat aika vähäisiä, koska noina aikoina bysanttilainen historiankirjoitus ei ollut voimissaan. Kasaarien kaanikunnan alkuajoilta on 2 teosta, joilla on sama lähdeteos: Kronografia Theofanos Tutkijalta (kirjoitettu 800-luvun alussa sekä Breviarij Nikiforosin teos hiukan aiemmalta ajalta. Bysanttilaiset lähteet mainitsevat kasaarien nousun syyksi Suur-Bolgarian tuhoutumisen. Tämä näkemys vahvistuu myös Joosefin kirjeessä, josta se on nykyiseen historian kirjoitukseen. Kasaarian kaanikunnan myöhemmistä vaiheista on kertonut Bysantin keisari Konstantinos VII. Hän kirjoitti vuosina 948952 pojalleen ja seuraajalleen Romanokselle ohjeita valtakunnan hallitsemisesta De Administrando Imperio-teokseen, johon hän keräsi tietoja Bysanttia ympäröivistä kansoista sekä antoi pojalleen neuvoja siitä, miten eri kansojen kanssa tuli menetellä. Näiden tietojen joukossa on myös vahvistus arabien näkemykselle Kasaarian kaksoishallinnasta, Sarkelin rakentamiseen liittyviä tietoja sekä kasaarien-unkarilaisten, kasaarien- petsenegien ja kasaarien-alaanien välisistä suhteista. Siellä on myös ilmeisesti ainoa historiallinen maininta levottomuuksista kaanikunnasta (ilmeisesti kavaarien kapina). Toinen tärkeä tietolähde on eri henkilöiden elämäkerrat, joiden sankarit mainitaan eri poliittisissa yhteyksissä. Elämäkertoja on säilynyt sekä kreikan- että slaavinkielisinä. Kasaariasta mainitaan muun muassa seuraavissa elämäkerroissa: Johannes Goottilaisen (tapahtumia 800-luvun lopulta), Stefan Surožkin (800-luvun lopulta) sekä erityisesti Konstantin-Kirillin, jossa mainitaan lähetyssaarnaajan käynnistä Kasaariassa vuosina 860861 sekä kerrotaan kristillinen näkemys kasaarien kiistoista.

Bysanttilaisessa kirjallisuudessa toponyymi Kasaaria säilyi kaikkein kauimmin. Sitä nimeä käytettiin pitkään Itä-Krimistä. Myöhemmin sitä käytettiin myös italialaisissa asiakirjoissa jopa 1500-luvulle asti.[82].

Armenialaiset lähteet. Tärkeitä lähteitä on myös muinaisarmenian kielellä. Niissä kerrotaan 600–700-luvuista, jolloin kasaarit eli ”pohjoiset barbaarit” hallitsivat Kaukasuksen eteläpuolella. Armenialaiset nimittivät kasaarien hallitsijaa ”Pohjoisen keisariksi” vastapainona Bysantin keisarille, jota nimitettiin ”Lännen keisariksi” sekä arabien kalifia ”Etelän keisariksi”. Armenialaisten historiankirjoitus mainitsee kasaarit ilmestyneen ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Tärkeimpiä kasaarien historiaan liittyviä teoksia on Аrmenian maantieto, jonka on kirjoittanut 600-luvun lopulla Anania Širakatsi sekä Aluankin maiden historia Mooses Kagankatvatsilta, joka kertoi Kaukasian Albanian historiasta. Myös Levondin historiateos 700-luvulta on tärkeä, koska siinä kerrotaan ulkopuolisten näkemyksiä kasaarien-arabien sotiin.

Georgialaiset tietolähteet Georgialaisista lähteistä tärkeimpiä ovat myöhemmin kootut teokset 1000-1700-luvuilta: ”Kartlis tšovrebin kronikka” sekä ”Pyhän Abo Tbilisiläisen seikkailut”, jotka ova kasaareista kertovia tapahtumia 700-luvun lopulta.

Syyrialaiset lähteet Historioitsijoiden mielestä kaikkein vanhin maininta kasaareista on syyrialaisessa Zahari Ritorin kronikassa 500-luvun lopulta. Myöhemmistä tapahtumista on kerrottu Mihail Syyrialaisen (1000-luvulta) ja Abu-al-Faradgen teoksessa (1100-luvulta).

Venäläiset lähteet Itäslaavilaisia lähteitä kasaareista on erittäin vähän. Tämä johtuu lähinnä siitä, että muinaisvenäläinen kirjoitustaito alkoi vasta Kasaarien kaanikunnan hajoamisen jälkeen. Tärkein lähde on Nestorin kronikka, johon tietoja kasaareista kerättiin osin bysanttilaisesta kirjallisuudesta ja osin suullisesta perimätiedosta. Suurin osa tiedoista on Novgorodin Ensimmäisestä kronikasta, jonka on kirjoittanut 1070-luvulla kirjuri Nikon Kiovan Petserin luolaluostarin munkki, joka eli pitkiä aikoja Tmutarakanissa. Venäläis-kasaarinäkökulmasta katsottuna tietoa on varsin vähän, mutta ne kertovat jotain kasaarien kanssakäymisestä heistä riippuvaisiin kansoihin. Tällaisia mainintoja historianteoksissa on vähänlaisesti. Vuosi 965 mainitaan kronikassa vuotena, jolloin kasaarien sotajoukot hävisivät Svjatoslaville. Lisäksi mainitaan juutalaiskasaarien lähetystö Vladimirin luo vuonna 986, minkä jälkeen kasaarit mainitaan vain Tmutarakanin ruhtinaskunnan tapahtumien yhteydessä. Toinen tärkeä muinaisvenäläinen lähde kasaareista on Vladimirin muisto ja ylistys Jakov Mnihin kirjaama (1000-luvun loppupuolella), jossa kerrotaan Vladimirin harjoittamasta politiikasta kasaarien kanssa. Muinaisvenäläisessä kirjallisuudessa on tarina 1300-luvulta: ”Tarina Kasaarien keisarista ja hänen vaimostaan”. Siinä kerrotaan tarina Bysantin keisari Justinianus II, joka oli naimisissa kasaariprinsessan kanssa.[83].

Juutalaiset lähteet Kasaareista on mainintoja joissain juutalaisissa lähteissä.[84] Aikalaistietoa matkalaisilta en: Eldad ha-Dani (1000-luvun loppupuoli), babylonian diasporan päämiehen Saadia Gaonin kirjeissä (900-luvun alkupuoli), karaimilaisen papin en:Jacob Qirqisani (vuonna 937) sekä italialaisen kirjurin Josif ben Gorion (900-luvun puoliväli). Myöhemmistä lähteistä laajin on Jehuda Galevin kirja Kuzari, jossa kerrotaan kasaarien suhtautumisesta uskonnollisiin kysymyksiin. Sen kirjoittaja pyrki osoittamaan juutalaisuuden juhlallisuutta, minkä vuoksi hän kertoi ylistäen kasaarikeisarin ja juutalaispapin keskustelusta. Galevi viittaa kasaarien kronikoihin ja kertoo kasaarien kääntymisen tarkan päivämäärän. Rabbinismikirjailijoiden suhtautuminen kasaareihin oli joko myönteistä tai puolueetonta, kun taas karaimit kirjoittivat heistä negatiivisesti.[85].

Länsieurooppalaiset lähteet Kristillisen Euroopan teokset eivät alkuperäislähteinä mainitse kasaareista juuri mitään, mutta niissä on joitain hajanaisia tietoja, joiden avulla on helpompi ymmärtää suhtautumisen kasaareihin ulkopuolisessa maailmassa. Ensimmäisen kerran kasaarit mainitaan latinankielisessä lähteessä noin vuonna 700 Ravennan anonyymissä. Muutaman kerran heidät mainitaan Baijerin maantiedonkirjassa. Noin vuonna 864 aquitanialainen munkki Kristian Stavelosta mainitsi, että kasaarit harjoittavat juutalaisuutta.

Unkarilaiset historialliset lähteet, kuten ”Unkarilaisten teot”, ilmestyivät aika myöhään, vastaa 1100-1200-luvuilla, ja niissä tarkastellaan muinaisuuden näkymiä sen ajan käsitysten mukaan. Niissä ei mainita kasaareista juuri mitään.

Arkeologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasaarien linnoitus Sarkel. Kaivaukset M. I. Artamonovin johdolla, Ilmakuva, vuodelta 1951

Tähän mennessä ei ole vielä päästy selvyyteen kasaarien kansan alkuperästä eikä Kasaarian sydänalueita erityisesti Volgan alajuoksua ole tutkittu tarpeeksi. Kaanikunnan pääalueiden (Donin varrella, Asovanmeren rannalla ja Krimillä) muistomerkit on yhdistetty ennen kaikkea Saltin-majatskin arkeologiseen kulttuuriin.[86]. Sen tärkeimmät kansat olivat metsäaroseudulla alaanit ja aroseudulla turkkilaiset.[87]. 1900-luvun alussa aloitettiin kaivaukset, joita jatkettiin neuvostoaikana ja sen jälkeen, joissa on löytynyt paljon kaupunkimaisia asutuksia ja linnoituksia. Kirjallisissa lähteissä on mainittu kaksi: Sarkel, joka sijaitsee Donin vasemmalla rannalla (nykynimeltään Vasemmanrannan Tsimljanskin muinaislinna: uponnut Tsimljanskin tekoaltaaseen) sekä Samkerts-Tamatarha (Tamanin muinaislinna). BelenDžerin ja Semenderin määrittely nyky-Dagestanin kaupunkien joukosta on ollut ristiriitaista. Myös pääkaupunki Itilin etsintä on ollut vaikeaa eikä sitä ole vielä varmasti pystytty todentamaan. Pitkään oletettiin, että se olisi voinut jäädä veden alle Kaspianmeren pinnan kohotessa.[88] Vuonna 2008 arkeologeille tuli vahva olettamus siitä, että Itil sijaitsisi Samosdelskin muinaislinnassa Astrahanin alueella samassa paikassa, jossa sijaitsi Kultaisen Ordan kaupunki. Tämä olettamus perustu siihen, että paikalta löydettiin muinaisen kaupungin jäännökset, jotka olivat ennen mongoliaikaa. Se on ainoa niin vanha muinaiskaupunki Astrahanin alueella. Muinaislinnan pohjakaava vastaa niitä tietoja, joita Itilistä on mainittu eri kirjallisissa lähteissä.[89].

Kasaarien arkeologiaongelmiin kuuluu myös se, miten eri arkeologiset löydökset voidaan yhdistää eri historiallisiin kirjallisiin mainintoihin heistä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Erdal M., (The Khazar Language)// The World of the Khazars: New Perspectives). Brill, 2007. P. 75–107, Kasaarien kieli
  2. 'P. B. Golden, An Introduction to the History of the Turkic Peoples, Wisbaden, 1992. P.92
  3. /Zacharia/text1.phtml?id=526 N. V. Pigulevskaja, Syyrialainen lähde 500-luvulta kertoo Kaukasian kansoista. nro 1. Moskova, 1939 [vanhentunut linkki]; A. P. Novoseltsev, Хазарское государство и его роль в истории Восточной Европы и Кавказа ('Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa'), osa 5, Moskova, 1990, s. 32
  4. M. I. Artamonov, Kasaarien historia. Pietari, 2001, s.182–183, 186; A. P. Novoseltsev, Хазарское государство и его роль в истории Восточной Европы и Кавказа ('Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa'), Moskova, 1990. osa 3.3., s. 79;
  5. Kirjallisia lähteitä: Juutalaisten kasaarien kirjeenvaihto (Joosefin kirje), sekä bysanttilaisissa lähteissä: (Theofanosin kronikka;”Nikiforos: Lyhyt historia”) ja Armenian maantiede. Apokrifeian kronikka 800-luku, Asparuh (kuoli n. v.700) taistelussa kasaareja vastaan Tonavalla. M. I. Artamonov, Kasaarien historia. Pietari, 2001, s. 240–244. G. Atanasov : Bulgaarien-kasaarien raja ja vihollisuudet 600-luvun lopulta 800-luvun puoliväliin.
  6. Keskiaikaisella arabialla, nykyisellä persialla, turkilla ja azerbaidzanin ja muilla kielillä.
  7. A. P. Novoseltsev Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa. Moskova, 1990, s. 102. N. V. Garaev, Islamin leviäminen nyky-Venäjän alueelle (arabilähteiden tulkinta) // Islam Keski-Volgalla: historia ja nykyaika. Kazan, 2001, s. 6–22.
  8. M. I. Artamonov, Kasaarien historia, Pietari, 2001, s. 265; A. K. Šaginjan, Armenia ja Etelä-Kaukasian valtiot bysanttilais-iranilaisen ja arabien vallassa. Pietari, 2011, s. 146. Tärkein alkuperäinen lähde: Gevond, Kalifien historia.
  9. N. G. Garaev, Islamin leviäminen nyky-Venäjän alueelle (arabilähteiden tulkinta) // Islam Keski-Volgalla: historia ja nykyaika. Kazan, s. 18
  10. M. I. Artamonov, Kasaarien historia, Pietari, 2001, s. 294. Alkulähde Al-Kufin kronikka sotaretkestä on tietoja myös armenialasissa sekä bysanttilaisissa lähteissä sekä Kasaarien keisari Joosefin kirjeessä. Kirjeessä on maininta Ardabīlin valloituksesta sotapäällikkö Bulanin johdolla. Bulanista tuli Kasaarian ensimmäinen bek. Kalifi Ibn Haijatun mukaan päähyökkäys Ardabīliin tapahtui 8.12.730.
  11. M. I. Artamonov, Kasaarien historia, Pietari, 2001, s. 304, 308–310; T. M. Kalinin, Al-Hazar ja As-Sakalib: yhteydet. Konflikteja? // Kasaarit artikkelikokoelma. Moskova, 2005, s. 106–107. M. Lobanov-Gulak, A. Tortik, "Slaavien joki"
  12. Kaanin kääntymisestä islamiin vuoden 737 hävityn taistelun jälkeen ei kerrota kaikissa lähteissä. A. P. Novoseltsev, Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa. Moskova, 1990, s. 148. (luku 4.5); N. G. Garaev, Kasaarien islamiksi kääntymisen ajankohdasta.
  13. A. P. Novoseltsev, Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa. Moskova, 1990, s. 191.; Alkuperäinen lähde: Kartlin kronikka.
  14. M. I. Artamonov, Kasaarien historia, Pietari, 2001, s. 348–353; J. M. Mogarichev, a. v. Sazanov, A. K. Šapošnikov, Johannes Goottilaisen elämä Krimillä kasaariaikana, Simferopol, 2007.
  15. M. I. Artamonov: Kasaarien historia, Pietari, 2001, s. 364.
  16. Ensimmäiset maininnat Kasaariasta: At-Tannuki ja At-Tartusi, jotka kertoivat nälänhädästä Itilissä kalifi Mamunin aikana.
  17. Juutalaiskasaarien kirjeenvaihto; kavaareista kerrotaan: Konstantinos VII: De Administrando Imperio, osa 40
  18. Gardizi: Zain al-Ahbar-teoksesta (käännös V.V.Bartold); Masudin kertomuksia Kaukasukselta// V.F.Minorskij: Širvanin ja Derbendin historia 900-1000-luvuilta. Moskova, 1963.
  19. Nestorin kronikka. Kronikan vuodet ovat suurpiirteisiä.
  20. De Administrando Imperio, osa 42. M. I. Artamonov, Kasaarien historia, Pietari, 2001, s. 402–403. Tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta se ajoittuu vuosien 834 ja 837 välille. Rakennustöitä oli johtajamassa Konstantinopolista lähetetty rakennusinsinööri (spafarokandidat) Petron Kamatir. M. A. Nikiforov, Väittely bysanttilaisten Tauriaan rakentaman linnoituksen ajankohdasta // // MAIET. 2009. Painos XV. s. 550–560.
  21. G. E. Afanasjev, Missä ovat arkeologiset todisteet Kasaarien valtakunnan olemassaolosta? // Rossijskaja arheologija. 2001, nr 2, s. 48.
  22. Sanarialaiset lähettivät avunpyynnön kolmelle hallitsijalle: sahib ar-Rumille (Bysantin keisarille), sahib al-Hasaarille (kasaarien hallitsijalle) sekä sahib as-Sakalibille (slaavien johtajalle) kertoi al-Jakubi 853/854 vuodenvaihteessa.
  23. Tarkempia tietoja näistä taisteluista on vähän. Ainoa suora maininta on ”Derbentin historiassa”. Bukan vierailun Kasaariassa todistaa Kartlin asiakirja sekä al-Belazuri, jotka kertoivat, että he toivat mukanaan 300 kasaarimuslimiperhettä sekä 100 alaaniperhettä. Kalifin ja Bugan välisestä mahdollisesta sopimuksesta mainitsee Kartlin asiakirja. A. V. Gadlo, Pohjois-Kaukasian etninen historia 300-900-luvuilla. Pietari, 1979, s. 185; A. K. Šaginjan, Armenia ja Etelä-Kaukasian maat bysanttilais-iranilaisen ja arabivallan aikana. Pietari, 2011, s. 306–308.
  24. 'M. I. Artamonov, Kasaarien historia, Pietari, 2001, s. 443–450.
  25. Kasaarien tuntematon lähettiläs Hasdan ibn-Šabrutin luona (Cambridgen asiakirja).
  26. IGKonovalova, Rusien ryöstöretket Kaspianmerelle ja rusien-kasaarien suhteet // Itä-Eurooppa historiallisessa retrospektiivissä. Moskova, 1999. Alkuperäinen lähde: al-Masudi, MuruDž azzahab va al-Džavahir
  27. Näin kaupunkia nimitettiin kasaarilähteissä. Tunnetumpi on sen bysanttilainen nimi, Tamatarha sekä muinaisvenäläinen Tmutarakan.
  28. K. Tsukerman, Rus, Bysantti ja Kasaaria 900-luvun puolivälissä: kronologiaongelmia // Slaavit ja heidän naapurit. Painos 6. Moskova, 1996. s. 68–80; Alkuperäinen lähde: Tuntemattoman kasaarijuutalaisen kirje (Cambridegen asiakirja).
  29. I. G. Konovalova, Rusien ryöstöretket Kaspianmerelle ja rusien-kasaarien suhteet // Itä-Eurooppa historiallisessa retrospektiivissä. Moskova, 1999. Alkuperäinen lähde: Ibn Miskaveih
  30. V.F.Minorskij: Širvanin ja Derbendin historia. Moskova, 1963.
  31. M. I. Artamonov, Kasaarien historia, Pietari, 2001, s. 591.
  32. V.F.Minorskij: Širvanin ja Derbendin historia. Moskova, 1963, s. 133–137. Alkuperäislähde: al-Masudi. al-Belazuri käytti nimitystä vuorten kaani erotuksena Saririn hallitsijasta 800-luvulla.
  33. A.P.Kovalevskij, Ahmed ibn Fadlanin kirja matkoistaan Volgalle vuosina 921–922. Harkov, 1956. Lähetystön johtajana oli Susan ar-Rasi, jonka kirjurina Ibn Fadlan toimi.
  34. Nestorin kronikassa mainitaan Svjatoslavin yhteenotosta kasaarien sotajoukon kanssa sekä Belaja Vežan (Sarkelin) valloituksesta vuonna 965. Ibn Haukal mainitsee rusien valloittaneen Itilin ja Semenderin vuonna 358 islamilaisen kalenterin mukaan (eli 25.11.968–13.11.969). Muissa arabilähteissä (Ibn Miskaveih ja Ibn al-Asir) mainitaan jonkin turkkilaisjoukon hyökkäyksestä Kasaariaan. Mitä ilmeisimmin tällä tarkoitetaan oguzeja eikä petsenegejä, koska jälkimmäisillä oli vihamieliset suhteet ruseihin. Nestorin kronikan päivämäärien ja maantieteellisten eroavaisuuksien vuoksi oletetaan, että sotaretkiä olisi voinut olla jopa kaksi vuonna 965. Tämä näkemys on ollut hyvin suosittu idäntutkijoiden keskuudessa. (katso: T. M. Kalinina, Muinainen Venäjä ja idän valtiot 900-luvulla. Kandidaatin väitös, Moskova, 1976; I. G. Konovalova' Kasaarian katoaminen kansojen historian hämärään // Itä-Euroopan muinaiset valtiot, Moskova, 2003. Erään näkemyksen mukaan Nestorin kronikassa on samanlainen näkemys kuin Ibn Haukilla siitä, että Svjatoslav pääsi myös keskiseen Kasaariaan, koska Laurentin asiakirjassa (Nestorin kronikassa) mainitaan Sarkelin (Belaja Veža) valloituksesta: ”He valloittivat gradin ja Belaja Vežan.” Sanalla grad on voitu viitata pääkaupunkiin, mikä tarkoittaisi Itiliä. Katso myös V.J.Petruhin: ”Rusin ja Kasaarian historiallisista suhteista // Kasaarit, artikkelikokoelma, Moskova, 2005, s. 89, 94. Rusien Tmutarakanin valloituksesta ei ole löytynyt kirjallisia mainintoja. Sen vuoksi oletetaan, että valloitus olisi tapahtunut Svjatoslavin sotaretkellä tai Vladimirin Khersonesosin sotaretkellä.
  35. A. P. Novoseltsev, Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa. Moskova, 1990. s. 225–230.
  36. Rusien ruhtinas Vladimirin muisto
  37. Nestorin kronikka
  38. Tästä kertoi al-Biruni (9731048). Muita aikalaiskertomuksia kaupungista ei ole.
  39. Kaupungista kertoi enemmän siellä 20 vuotta asunut espanjalais-arabi matkailija Abu Hamid al-Garnati. Katso Abu Hamid al-Garnatin matka Itä-ja Keski-Eurooppaan (vuosina 1131–1153) / Julkaisija O.G.Bolšakova, A.L.Mongait. Moskova, 1971. s. 27.
  40. V. F. Minorski, Širvanin ja Derbendin historia 900-1000-luvuilla. Moskova, 1963, s. 75.; A. P. Novoseltsev, Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa. Moskova, 1990, s.. 231.
  41. N. N. Kradin, Paimentolaiset, mini-imperiumit ja sosiaalinen evoluutio // Vaihtoehtoinen tie sivilisaation syntymiseen, Moskova, 2000.
  42. Kirjallisissa lähteissä ei ole mainintoja Kasaarian vallanperimyksestä 600-700-luvuilta. Toisaalta kasaarien vallanperiytyminen isältä pojalle tai veljeltä veljelle mainitaan bulgarialaisissa lähteissä 900-luvulta (Šestodneve Joann Ekzarh).
  43. Suoria todisteita tästä oletuksesta ei ole jäänyt. Katso: A. P. Novoseltsev, Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa. Moskova, 1990, s.89; P. Golden, Kasaarien valtakunta ja sen hallinto// Itäisen nepotismin ilmiö. Hallinnon ja vallan järjestelmä. Moskova, 1993, s. 218, 223. Vastakkainen mielipide pohjautuu ”Hudud-al-alam”-teoksen lauseeseen, että kasaarien keisarit ovat ansain jälkeläisiä.M. I. Artamonov, Kasaarien historia, Pietari,2001, s. 240, 383. Suurin osa nykyisistä tutkijoista olettaa, että tässä ei tarkoiteta kaaneja vaan sijaishallitsijoita ja sana ”ansa” tarkoittaisi titteliä ”šat”.
  44. B. N. Zahoder, Kaspialainen näkemys Itä-Euroopan tapahtumista. Gorgan ja Volganseutu 800-900-luvuilla. Moskova, 1962, s. 166; Alkuperäinen lähde: al-Istarhi.
  45. B. N. Zahoder, Каспийский свод сведений о Восточной Европе ('Kaspialainen näkemys Itä-Euroopan tapahtumista'). Gorgan ja Volganseutu 800-900-luvuilla. Moskova, 1962, s. 212. (venäjäksi) Rituaalin ovat kuvanneet tarkasti klassisen koulun arabimaantietelijät (al-Istahri, Ibn Haukal, al-Masudi ja Ibn Fadlan).
  46. 800-luvulla bekin nimi muuttui nimelle ”šad”. 900-luvulla se poistui käytöstä, ja bek käytti nimeä kaani-bek, joka tarkoitti nuorempaa kaania. Tästä on maininta Ibn Fadlanin muistiinpanoissa, mitä ei muissa tuon ajan lähteissä mainita.
  47. Keisari Joosef kertoi Hasdai ib Šabrutille, että vain poika voi istua isänsä valtaistuimelle. P. K. Kokovtsov, Еврейско-хазарская переписка ('Juutalaiskasaarien kirjeenvaihto 900-luvulla'). Pietari, 1932. (venäjäksi)
  48. Ibn Fadlan,
    al-Masudi.
  49. Unkarilaisten hengellinen hallitsija käytti kasaarititteliä ”kundur-hakan ja hänen kanssahallitsijansa nimeä djula. Golden P. The Khazar Sacral Kingšip-Revisited // Journal Article in Acta Orientalia Academiae Scientiarum Hungaricae. Vol. 60 (2). P.181.
  50. Rusien hallitsijan varahallitsijasta mainitsivat arabilähteet. Ensimmäisten kiovalaisten sotapäälliköiden hahmot muistuttivat tällaisesta perinteestä. (kts. V.J.Petruhin, Kasaarikaanin hengellisestä statuksesta: perinteitä ja todellisuutta// Slaavit ja heidän naaputri, painos 10. Moskova, 2001, s.73–74.
  51. T. M. Kalinina, Kasaarien merkitys keskiaikaisessa arabi-ja persialaisessa kirjallisuudessa // Kasaarien almanakka. Painos 4. Harkov, 2005, s. 43–56.
  52. A. P. Kovalevski, Ahmed ibn Fadlanin kirja Volgan matkasta vuosina 921–922. Harkov, 1956.
  53. Ennen Svjatoslavin sotaretkeä. Aiemmin maksettiin oravannahkoina. Nestorin kronikka, osa 6472 (vuosi 964) S. P. Šavelev, Slaavien verot Kasaarialle: uutta tutkimustietoa // Historian kysymyksiä-aikakauslehti (Вопросы истории). 2003. nro 10. s. 139–143.
  54. M. I. Artamonov, Kasaarien historia. Pietari, 2001, s. 293.
  55. I. G. Semjonov, Kasaariarmeijan taktiikka Arabien kalifaatin vastaisissa sodissa vuosina 706–737// Materiaalia XVII kansainvälisestä juutalaisuutta käsittelevästä konferenssista. Painos 31, teos 2, Moskova, 2010, s. 7–15.
  56. B. N. Zahoder, Kaspialainen näkemys Itä-Euroopan tapahtumista. Gorgan ja Volganseutu 800-900-luvuilla. Moskova, 1962, s. 155, 219; O. B. Bubenok, D. A. Radilov, al-AJrsian kansa Kasaariassa (kasaarien ja horezmalaisten suhteista) // Kasaarien almanakka. Teos 2, Moskova, 2004.
  57. Konstantin VII, De Administrando Imperio, osa 42
  58. A. V. Komarov, O. V. Subokov, Kasaarien kaanikunnan varustus ja sodankäynti // Itä-Euroopan arkeologinen aikakauslehti (Восточно-европейский археологический журнал.) nro 3 март-апрель 2000.
  59. P. Golden, Turkkilais-kasaarit: guljamit kalifien palveluksessa// Kasaarit, artikkelikokoelma. Moskova, 2005, s.458–482.
  60. S. A. Pletneva, Kasaarit. Moskova, 1976, s.43.
  61. A. A. Bykov, Kasaarien rahoista 700-800-luvuilla. Esitelmä 3. arabitutkijoiden konferenssista. // Eremitaasin töitä. Pietari, 1971, s. 31–32.
  62. A. A. Bykov, Kasaarian rahanvaihdosta 700-ja 800-luvuilla. // Itämaiset lähteet Kaakkois-ja Keski-Euroopan kansoista. 1974, 3. painos, s. 67; A. V. Fomin, (Подражательный дирхем "ард-ал-хазар IX в) // Itä-Eurooppa ja keskiaika. Moskova, 1978, s.136-138.
  63. Arabiaksi: «Musa rasul Allah». Kevin A. Brook, Are Russian Jews Descended from the Khazars? (Ovatko Venäjän juutalaiset lähtöisin Kasaariasta?); V. J. Petruhin, Olisiko kasaarien kaani voinut olla juutalainen? // XVIII kv. jokavuotisen juutalaiskonferenssin materiaalia. Teos 2, Moskova, 2011, s. 69.
  64. P. B. Golden, Kasaarien valtakunta ja sen hallinto. (Власть хазарских каганов // Феномен восточного деспотизма. Структура управления и власти.) М.: Наука, 1993. s. 227.
  65. kts. Ibn Ruste, Gardizi, Dimaški.
  66. A. P. Novoseltsev, Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasian historiassa. Moskova, 1990. A. P. Novoseltsev mainitsee, että pakanoiden muistokivet muistuttavat muinaisten skyyttien muistokiviä, joissa oli vaikutteita myös muinaisturkkilaisista, -persialaisista ja –suomalais-ugrilaisista pakanaperinteistä; S. G. Kljaštornyj, Asparuhin kansa, Kaukasuksen hunnit ja muinaisturkkilainen Olympia // Itä-Euroopan muinaiset valtakunnat. Moskova, 2000, s. 120–125; katso myös: M. V. Talašov, Muinaisten turkkilaisten perintö Kasaariassa: myytit ja todellisuus // Jaroslavin pedagoginen aikakauslehti (Ярославский педагогический вестник 2004. nro 1–2 (38–39); Alkuperäislähde: Arkkipiispa Israelin elämä Mooses Kalankatvatsin teoksessa.
  67. Mainittu Mihail Syyrialaisen kirjoituksissa ”Juutalaiskasaarien kirjeenvaihdossa” Josipponin kirjassa.
  68. Mainitaan uiguurien teksteissä sekä Terhinin ja Tesinin muistorkivissä. S. G. Kljaštornyj, Aasialainen näkemys kasaarien varhaishistoriasta // Хазары, сб. статей. М., 2005. s. 259–264.
  69. Mainitaan bysanttilaisissa, armenialaisissa ja georgialaisissa lähteissä. ”DŽebukagan” nimitys Mooses Kalankatvatsilla, ”Zievil” Theofanosilla sekä ”Tšepetuh” Sebeosilla.
  70. Mainitaan nimettömänä Theofanosin ja Nikiforosin teoksissa. Nimeltä mainittu bysanttilaisessa kronikassa.
  71. Mainittu arabilähteissä I. G. Semjonov, Kasaariprinsessa Barsbekin elämänkerrasta otteita // Materiaalia XV vuosittaisesta kv. juutalaisuutta tutkivasta konferenssista. Moskova, 2008, s. 282–297.
  72. Arabilähteidenkin mukaan hän rupesi hallitsemaan vuonna 731. Hänestä on kerrottu ”Stefan Surožkin elämänkerrassa”. Siinä on kerrottu myös hallitsijan häiden jälkeisistä toimista vuonna 732. (kts. S. A. Ivanov, Muinaisarmenialainen elämänkerta Stefan Surožkista ja kasaareista //artikkelikokoelma. Moskova, 2005, s. 313–315). Nimeä siinä ei mainitse Theofanos eikä Nikiforos. Muutamia todisteita hänen elämänkerrastaan 730-luvulta voi löytää arabilähteistä.
  73. al-Kufi on maininnut hänen nimensä.
  74. Hänet mainittiin Kirillin elämänkerran ja siihen liittyvissä muistomerkeissä. Hänet on mainittu myös myös elämänkerran lyhyessä versiossa. Tässä lähteessä mainittiin myös, että tuohon aikaan kaaneilla oli vielä aktiivinen rooli valtakunnan hallitsijana.
  75. A.J.Vinogradov, A.V.Komar, Kaksi kasaarien kirjoitusta Lounais-Krimiltä // Российская археология. М., 2005. nro 3. s. 128–132
  76. Benjaminin, Aaron II ja Joosefin hallitsija-ajoista on tietoja A. P. Novoseltsev: Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasuksen historiassa. Moskova, 1990, s. 194–196; N. Golb, O. Pritsak: Juutalaiskasaarien asiakirjat 900-luvulta. Moskova-Jerusalem, 2003, s. 159 sekä Luettelo koko dynastiasta: M. I. Artamonov, Kasaarien historia, s. 382. J. V. Gotje Itä-Euroopan rautainen vuosisata. Moskova, 1930, s. 81; S.P.Tolstov, Uudenvuodenjuhla Kalandas horezmilaisten kristittyjen luona // Neuvostoliiton kansantiede (Советская этнография). 1946. nro 2. s. 99
  77. V. F. Minorskij, История ширвана и ал-баба ('Širvanin ja Derbendin historia 900-1000-luvuilla'). Moskova, 1963, s.143.
  78. V. M. Beilis, Arabialaiset tietolähteet Euroopan valtioista ja heimoista vuosilta 800–950 // Muinaiset valtiot Neuvostoliiton alueella (Древнейшие государства на территории СССР, 1985. М., 1986. s. 140).
  79. A. P. Novoseltsev: Kasaarien valtakunta ja sen rooli Itä-Euroopan ja Kaukasuksen historiassa (Новосельцев А. П. Хазарское государство и его роль в истории Восточной Европы и Кавказа). Moskova, 1990, s. 194–196.
  80. Kasaarinkielisistä kirjoista mainitaan Joosefin ja Jehud Galevin kirjeissä. Arabitiedemies Kitab al-fihrist mainitsi, että kasaarit käyttivät juutalaisten kirjoitusmerkistöä.
  81. Mohammad Salmasi-Zade Kasaarit islamilaisissa historiallisissa lähteissä; T. M. Kalinina, Страна Хазария, какой она представляется по арабо-персидским источникам. ('Kasaarian valtakunta eri arabialais-persialaisissa lähteissä') (venäjäksi)
  82. M. Kizinov Toponyymi Kasaaria myöhäiskeskiaikaisessa sekä varhaisen nykyajan lähteissä// Kasaarit: myyttejä ja historiaa. Moskova-Jerusalem, 2010, s. 307–315 (Хазары: Миф и история.)
  83. Varhaisin versio tästä on 1300-luvulta ja on eteläslaavilaista perua. A. A. Turilov, Dechanin ote ”Kasaarien keisarin kronikasta”. Bysanttilais-kasaarilainen tarina kasaaritarun pohjalta. // Kasaarit: myyttejä ja historiaa. (Миф и история). М. Иерусалим, 2010; Пример списка: ПСРЛ. Т.43. Новгородская летопись по списку П. П. Дубровского. М., 2004. s. 289–290.
  84. B. E. Raškovskij, Kasaaria juutalaisissa lähteissä 900-luvulla // XVIII kv. jokavuotisen juutalaisuuskonferenssin materiaalia. Teos 2, Moskova, 2011. (pdf (venäjäksi))
  85. B. E. Raškovskij, Kasaaria ja kasaarit Saadi Gaonin raamatullisissa kommenteissa (882–942) // Kasaarit: myyttejä ja historiaa (Хазары: Миф и история.) М. Иерусалим, 2010. s. 78.
  86. S.A.Pletneva Kasaarien arkeologian piirteitä. Moskova-Jerusalem, 2000, s. 12.
  87. Arkeologit usein nimittävät sitä myös bolgarialaiseksi, jolla tarkoitetetaan heidän antropologista tyyppiään. kts tarkemmin. G. E. Afanasjev, Missä ovat arkeologiset todisteet Kasaarien kaanikunnan olemassaolosta? // Rossiskaja arheologia (Российская археология), 2001. nro 2. s. 43–55.
  88. L. N. Gumiljov, Хазария и Каспий ('Kasaaria ja Kaspia') // Leningradin Yliopiston lehti (Вестник Ленинградского ун-та). 1964. nro 6. вып. I. s. 83–95. (venäjäksi)
  89. uutistoimisto RIA Novostin haastattelu Samosdelskin muinaislinnan kaivausten johtajan E. Zilivinskajan kanssa (Venäjän Tiedeakatemian Etnologian ja antropologian Instituutti) (venäjäksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]