Nahavandin taistelu

Nahavandin taistelu
Osa Persian muslimivalloitusta
Nahavandin linna sassanidien Persiassa
Päivämäärä: 639, 640 tai 642 Paikka: Nahavand, Iran Lopputulos: persialaisten tappio Vaikutukset: Iranin valloitus
Osapuolet
Rashidun-kalifaatti	sassanidit
Komentajat
al-Numan	Firuzan
Vahvuudet
30 000	150 000
Tappiot
?	paljon yli 100 000

Nahavandin taistelu vuonna 639, 640 tai 642 oli islamilaisen perimätiedon mukaan jälkimmäinen kahdesta ratkaisutaistelusta, joissa muslimit löivät sassanidien armeijan ja valloittivat koko Persian. Perimätieto kertoo, että al-Numanin johdolla 30 000 miehen muslimiarmeija kukisti Firuzanin (tai Dhu al-Hajin) johtaman 150 000 miehen persialaisen armeijan ja tuotti tälle enemmän kuin 100 000 miehen tappiot.

Nahavandin taistelusta kerrotaan vain islamilaisissa lähteissä, jotka ovat peräisi yli sata vuotta tapahtumia myöhemmiltä ajoilta. Tämä on saanut epäilemään kertomusten luotettavuutta. Islamilaisessa historiankirjoituksessa Persian valloituksen katsotaan edenneen kahden suurtaistelun kautta, Qadisiyyan ja Nahavandin taisteluiden. Tabari rinnastaa nämä taistelut, kun hän kertoo, että "Umar määräsi maksamaan jokaiselle Nahavandin taisteluun urhoollisesti osallistuneelle 2 000 dirhamia, asettaen heidät samalle tasolle kuin Qadisyyan taistelun veteraanit." Vastaavasti Bysantti kerrotaan kukistetun kahdessa taistelussa: Jarmukissa ja Ajnadaynissa Gazan lähellä. Niissäkin vihollisarmeijoissa oli 150 000–200 000 sotilasta, muslimeilla 10 000–40 000 ja vihollisen tappiot olivat massiivisen suuret.

Ennen taistelua

Rooman valtakunnan aikainen nelipiikki ("variksenjalka"). Tällaisia sassanidit perimätiedon mukaan käyttivät Nahavandissa.

At-Tabari kertoo 900-luvulla kirjoittamassaan Historiassa, että sassanidit olivat vetäytyneet linnoituksen suojiin ja levittäneet maastoon nelipiikkejä, jotka voivat rampauttaa hevosten jalat. Al-Numan päätti näytellä vetäytymistä, ja tämä sai sassanidit korjaamaan piikit pois päästäkseen takaa-ajoon. Juuri tätä muslimit olivat tavoitelleet. Koska oli perjantai, muslimiarmeija suoritti ensin keskipäivän perjantairukouksen rivit suorina. Al-Numan puhui joukoilleen: "Kun huudan ensimmäisen kerran 'Allahu akbar', jokaisen tulee sitoa sandaalinsa ja tarkistaa asusteensa. Kun huudan toisen kerran 'Allahu akbar', jokaisen tulee kiinnittää vyönsä ja olla valmiina. Kolmannen huudon jälkeen jokaisen tulee hyökätä. Minä olen mukananne."

Taistelukuvaus

At-Tabarin taistelukuvaus on seuraava: "Persialaiset tulivat heitä vastaa kytkettyinä ketjuilla toisiinsa niin, että eivät voineet paeta. Muslimit hyökkäsivät heitä vastaan ja taistelivat heidän kanssaan. Al-Numan sai osuman nuolesta, mihin hän kuoli". Tabari kertoo myös, että Numanin kuolema johtui siitä, että hän putosi hevosen selästä, kun hevonen kaatui verivirroista liukkaaksi muuttuneella taistelukentällä.

Seuraukset

Jumala antoi voiton muslimeille, eivätkä persialaiset enää koskaan koonneet yhtä suurta armeijaa heitä vastaan. Muslimit saivat myös suunnattoman määrän sotasaalista. Kalifi Umar oli antanut ohjeet saaliin jakamisesta: "Jos Jumala antaa voiton muslimeille, saalis on jaettava. Pane sivuun viidennes, joka kuuluu Jumalalle ja viidennes joka kuuluu Hänen Lähettiläälleen." Ratsusotilaat saivat 6 000 dirhamia ja jalkamiehet 2 000 dirhamia.

Iranin valloituksen katsotaan tulleen päätökseen kun sen viimeinen kuningas Yazdegerd III kuoli vuonna 651 Mervissä. Historioitsija Touraj Daryaee katsoo, että muslimien voitto johtui osaltaan siitä, että sassanidien raskaasta ratsuväestä eli katafraktista ei ollut vastusta arabien kevyelle ja liikkuvalle ratsuväelle. Katafraktit olivat onnistuneet satojen vuosien ajan torjumaan arojen kansat, jotka Iraniin pääsemättä olivat sen jälkeen ohjautuneet Eurooppaan.

Historiallisuusepäilyt

Kertomusten kirjalliset piirteet

Islamin varhaiset historiateokset syntyivät 800- ja 900-luvuilla, kun suullisia tarinoita alettiin merkitä talteen. Lopputuloksessa näkyvät nuotiotarinoille ominaiset piirteet, kuten se, että tarinat keskittyvät sankarihahmojen käymiin keskusteluihin ja seikkailuihin mutta sivuuttavat esimerkiksi taistelujen tarkan kuvauksen ja sotajoukkojen koot, joista at-Tabari ei puhu juuri mitään. Konkreettisen taistelukuvauksen asemesta at-Tabari tyytyy kertomaan, että

Armeijat taistelivat hirmuisen ottelun miekoillaan aiheuttaen sellaista melua, että ne, jotka kuulivat sen, kertoivat, etteivät olleet koskaan kuulleet yhtä suurta taistelun melskettä.

Taistelun viikonpäivä (perjantai) on tiedossa, mutta ei tarkkaa vuotta – eri lähteissä ehdolla ovat vuodet 639, 640 ja 642. Historiikit ovat täynnä jännittäviä ja dramaattisia yksityiskohtia, joilla kuulijoiden mielenkiinto vangitaan. Tarinat korostavat aina valtavaa voimasuhteiden eroa muslimien ja heidän vihollistensa välillä. Herkuttelu runsaalla sotasaaliilla kuuluu myös asiaan. At-Tabari käyttää enemmän tilaa saalinjaon kuvaamiseen kuin itse taisteluun. Samat yksityiskohdat myös toistuvat eri taisteluita kuvaavissa teoksissa, mikä osoittaa, että niitä on kopioitu teoksesta toiseen.

Aikalaislähteet ja arkeologia

Islamilaisen valloitustarinan epäuskottavat piirteet eivät silti olleet tärkein syy historiallisuusepäilysten heräämiselle. Merkittävämpää on riippumattomien aikalaislähteiden ja arkeologian tuoman vahvistuksen puuttuminen. Suurtaisteluiden sijaintipaikkoja ei tiedetä, eikä niistä ole arkeologisia löytöjä, kuten nuolenkärkiä tai muita sotavarusteita. Taistelupaikkojen maantieteellinen kuvaus on epämääräistä, vaikka kertomukset muissa asioissa ovat pikkutarkkoja.

Vakavin vastaväite on, että 600-luvun kirjalliset aikalaislähteet eivät tunne Arabian niemimaalta lähtenyttä arabihyökkäystä, joka olisi kukistanut Bysantin ja Iranin armeijat. Siitä ei ole jäänyt jälkiä kristittyjen munkkien tekemiin kirjoituksiin, joissa he dokumentoivat aikansa tärkeimpiä tapahtumia. Aikalaislähteet seulonut israelilainen arkeologi Yehuda Nevo kirjoittaa, että jos kymmenien tuhansien arabien sotilaallinen invaasio jättitaisteluineen tapahtui, ainakaan kukaan aikalainen ei sitä pannut merkille. Länsimainen historiankirjoitus on silti enimmäkseen ottanut tarinat todesta ja tyytynyt lähinnä tasoittamaan uskomattoman oloisia voimasuhteita.

Isfahanin taistelu

Tabari ja Abu Nu'aim kertovat Nihavandin jälkeen tapahtuneesta Isfahanin taistelusta. Jotkut historioitsijat, kuten Baladhuri kuitenkin kertovat vastaavan tarinan, jonka he sijoittavat Nihavandiin. Tapahtumien kuvaus tarinoissa on niin yleisellä tasolla, että paikkakuntien sekoittaminen toisiinsa oli mahdollista. Isfahanin taistelua on rekonstruoinut Encyclopaedia Iranica.

Lähteet

• Axworthy, Michael: Iranin historia. Mielen valtakunta. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into, 2013. ISBN 978-952-264-191-5.
• Daryaee, Touraj: Sasanian Persia. The Rise and Fall of an Empire. I.B.Tauris, 2009. ISBN 978-1-78076-378-1.
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26819-2.
• McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2003/2006. ISBN 951-768-185-2.
• Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 6. Prometheus Books, 2003. (englanniksi)
• Noth, Albrecht: Isfahan-Nihawand. A Source-critical Study od Early Islamic Historiography. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 241–262. Routledge, 2008. Amazon.com -kirja. doi:https://doi.org/10.4324/9781315239767.
• Ohlig, Karl-Heinz: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam, s. 13–33. Verlag Hans Schiler, 2012. ISBN 978-89930-345-2. (saksaksi)
• Tabari: The History of at-Tabari. Vol. XIII. The Conquest of Iraq, Southwestern Persia, and Egypt (kääntänyt Gautier H. A. Juynbolh). State University of New York Press, 1989. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Thomas, Johannes: Araboislamische Geschichtsschreibung und ihre Auswirkungen auf Geschichtsbilder von al-Andalus (8. Jh.) Teoksessa: Markus Gross ja Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion I, s. 140–232. Verlag Hans Schilet, 2010. ISBN 978-3-89930-318-6.