Lääketiede

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Asklepios sauvoineen, joka on toiminut lääketieteen symbolina antiikin ajoista saakka.

Lääketiede tarkoittaa suppeassa merkityksessä terveyden ylläpitämiseen ja palauttamiseen sekä sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon kohdistuvaa tiedettä. Laajassa merkityksessä lääketiede sisältää myös näihin päämääriin tähtäävät käytännön toimet eli lääkinnän ja kirurgian.[1] Lääketieteessä pyritään ymmärtämään, kehittämään ja soveltamaan tapoja, joilla ihmisen tai eläimen terveyttä voidaan vaalia ja parantaa. Lääketiede on soveltava tiede, jossa sovelletaan useita luonnontieteitä, kuten biologiaa, kemiaa ja fysiikkaa. Erityisesti lääketieteessä keskitytään ihmisen anatomiaan, fysiologiaan ja biokemiaan sekä patologiaan ja mikrobiologiaan.

Lääketeollisuus rahoittaa 77 prosenttia Suomessa tehtävästä lääketieteellisestä tutkimuksesta[2].

Lääkäriseura Duodecim ja erikoislääkäriyhdistykset laativat Suomessa hoitosuosituksia[2]. Isossa Britanniassa hoitosuositukset laaditaan puolestaan terveydenhuoltoviranomaisen asettamissa riippumattomissa komiteoissa, joiden jäseninä on sekä ammattilaisten että potilaiden edustajia. Myös suurelle yleisölle tarjotaan siellä tilaisuus vaikuttaa prosessissa.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lääketieteen historia

Lääketieteen historia on pitkä ja siksi osin myös hämärä. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat joutuneet erikoistumaan sairaiden ja heidän kipujensa kohtaamiseen. Länsimaisen lääketieteen myyttinen perustaja on kreikkalainen jumala Asklepios, joka oli tarun mukaan Apollonin poika. Käytännössä rationaalisesti tauteihin suhtautuneen lääketieteen perusti länsimaissa Hippokrates Kosilainen, joka vaikutti 400- ja 300-luvuilla eaa. Antiikin lääketieteellisen tiedon kodifioi puolestaan Klaudios Galenos 100-luvun jälkipuoliskolla. Hänen auktoriteettinsa ohjasi länsimaista lääketiedettä aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. Galenoksen ajattelu perustui oppiin neljästä oletetusta ruumiinnesteestä, joita olivat keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima. Lääkärit pyrkivät rohdoin ja ruokavaliolla palauttamaan näiden tasapainon. Myös maineikas lääkäri Hippokrates kannatti humoraalioppia, jota pidettiin lääketieteellisenä totuutena kahdentuhannen vuoden ajan[4].

Renessanssin aikana lääketieteen edustajat alkoivat hiljalleen tutkia ihmisruumista ruumiinavauksin. Anatomian kehitys avasi tien ihmisruumiin tarkempaan tuntemukseen. 1600-luvulla mikroskoopin keksiminen mahdollisti solujen ja verenkierron löytämisen.

1700-luvulla kirurgian ja lääketieteen oppialat alkoivat yhdistyä, kun kirurgian harjoittaminen siirtyi välskäreiltä lääkäreiden hoitoon. Tällöin keksittiin myös ensimmäinen rokotus, kun isorokkoa vastaan alettiin rokottaa lehmänrokkovirusta sisältäneellä uutteella.

Vaikka lääketieteellä on pitkät perinteet, se saavutti vasta 1800-luvun loppupuolella erityisaseman ihmisen sairauksien hoidossa. Ruumiinavaukset, mikroskopian kehittyminen, bakteerien löytäminen ja kemian kehittyminen mahdollistivat lääketieteen nopean kehityksen. Rokotusohjelmat ja antibioottien keksiminen 1940-luvulla vähensivät lopulta monien kulkutautien valtaa kehittyneissä teollisuusmaissa, mutta yhä 2000-luvulla kehitysmaissa WHO:n mukaan 74 prosenttia AIDS-lääkkeistä on edelleen monopolin alaisia ja 77 prosenttia afrikkalaisista jää edelleen vaille AIDS-hoitoa ja 30 prosenttia maailman väestöstä on edelleen vailla mahdollisuutta saada säännöllisesti elintärkeitä lääkkeitä.[5]

Maailman terveysjärjestön WHO:n lippu.

Suomessa on 1980-luvun puolivälistä alkaen esitetty kritiikkiä, että lääketiede on saavuttanut liian hallitsevan aseman.[6] On puhuttu medikalisoitumisesta. Medikalisaatiossa lääketieteen valta laajenee aiemmin ei-lääketieteellisinä pidetyille alueille. Tämä on länsimaissa vallitseva kehityssuunta, joka lisää lääkinnän ja lääketieteen toiminta-alaa yhteiskunnassa ja muuttaa terveyden edistämisen ja lääketieteelliset toimenpiteet ihmiselämän keskeiseksi asiaksi.

Lääketiede on kehittynyt kansanparannuksesta (jota kutsutaan myös kansanlääkinnäksi). Lääketieteen piirissä kuitenkin vastustetaan usein ankarasti kansanparannuksen hoitokeinoja, ennen kuin löydetään tieteellinen selitys, miksi tietty perinteinen hoitokeino toimii.lähde? Vuonna 2008 on julkaistu tutkimus pihkavoiteesta, joka on vanha kansanlääkinnän keino haavojen ja ihon infektioiden hoidossa. Tutkimuksen mukaan voiteella on myönteisiä vaikutuksia haavoihin, tulehduksiin ja ihosairauksiin.[7]

Näyttöön perustuva lääketiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteellisten tutkimusten tuloksiin perustuvaa lääketiedettä nimitetään näyttöön perustuvaksi lääketieteeksi (evidence based medicine). Kyseinen termi otettiin käyttöön vuonna 1992, jolloin Evidence-Based Medicine Working Group -niminen asiantuntijaryhmä suositteli, että lääkäreiden koulutuksen ja hoitovalintojen pitäisi perustua tieteelliseen tutkimusnäyttöön sen sijaan, että lääkärit luottaisivat vain omaan intuitioonsa, päättelyynsä tai kliiniseen kokemukseensa. Näyttöön perustuvan lääketieteen harjoittaminen vaatii lääkäreiltä muun muassa kykyä arvioida tutkimusten luotettavuutta.[8]

Nykyisin ajatellaan, että lääkärin antaman hoidon on perustuttava näyttöön aina, kun se on mahdollista. Jos lääkäri käyttää näyttöön perustumatonta hoitoa, jolla ei ole vakiintuneen lääketieteellisen hoidon asemaa, kyseessä on kokeellinen hoito. Tällaisia ovat esimerkiksi jonkin lääkkeen niin sanottu off label -käyttö.[9] Muunlainen näyttöön perustumaton hoito määritellään nykyisin uskomuslääkinnäksi[10].

Lääketieteen osa-alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kliinisen lääketieteen osa-alueita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sisätaudit on erikoisala, joka käsittelee aikuisten systeemisten eli koko kehon käsittävien sairauksien tutkimusta ja hoitoa. Perinteisessä merkityksessä sisätaudeilla on tarkoitettu kaikkia ei-kirurgisia elimellisiä sairauksia. Sisätauteihin luetaan yleensä kuuluviksi seuraavat alat:

Diagnostisia ja muita erikoisaloja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääketieteeseen liittyviä tieteen osa-alueita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisäkoulutusalat Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääketieteellinen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääketieteellistä tutkimusta tarvitaan muun muassa sen vuoksi, etteivät hoitoja antavat tahot kykene itse arvioimaan hoitojen tehoa esimerkiksi valikoitumisharhan vuoksi (engl. selection bias). Valikoitumisharha syntyy siitä, että hoitava taho saa palautetta yleensä vain niiltä potilailta, jotka ovat hyötyneet saamastaan hoidosta, koska muut potilaat usein keskeyttävät hoidon.[11]

Lääketieteeseen liittyvät ammatit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääketieteen kuvitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääketieteen alan kuvitus on Yhdysvalloissa oppiaine, jossa on maisteriohjelma. Sen perusti Gerald Parker Hodge, joka toimi professorina Michiganin yliopistossa.[12]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Määritelmä on Lääkäriseura Duodecimin lääketieteen sanaston mukaan.
  2. a b Tapio Gauffin: Masennuslääkkeet kiistakapulana. Kandidaatin tutkielma. Tampereen yliopisto, 2020. Artikkelin verkkoversio. fi
  3. How we develop NICE guidelines | NICE guidelines | NICE guidance | Our programmes | What we do | About NICE. Viitattu 4.4.2023.
  4. Televisioarvostelu | Onnistunut amerikkalaiskatsaus antaa eväitä suomalaiseenkin mielenterveyskeskusteluun Helsingin Sanomat. 11.10.2022. Viitattu 12.10.2022.
  5. Euroopan parlamentin päätöslauselma HI-viruksesta/AIDSista (kansainvälinen aids-päivä 22.11.2006. Euroopan parlamentti. Viitattu 20.7.2009.
  6. Raimo Tuomainen: Medikalisaatio ja paramedikalisaatio – syitä, tunnusmerkkejä ja seurauksia
  7. Jouni Lohi et al.: Kuusenpihkavoiteen vaikutukset haavan paranemisessa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2008;124(12):1364-9
  8. Gordon Guyatt, John Cairns, David Churchill, Deborah Cook, Brian Haynes, Jack Hirsh, Jan Irvine, Mark Levine, Mitchell Levine, Jim Nishikawa, David Sackett, Patrick Brill-Edwards, Hertzel Gerstein, Jim Gibson, Roman Jaeschke, Anthony Kerigan, Alan Neville, Akbar Panju, Allan Detsky, Murray Enkin, Pamela Frid, Martha Gerrity, Andreas Laupacis, Valerie Lawrence, Joel Menard, Virginia Moyer, Cynthia Mulrow, Paul Links, Andrew Oxman, Jack Sinclair, Peter Tugwell: Evidence-Based Medicine: A New Approach to Teaching the Practice of Medicine. JAMA, 4.11.1992, 268. vsk, nro 17, s. 2420–2425. doi:10.1001/jama.1992.03490170092032. ISSN 0098-7484. Artikkelin verkkoversio.
  9. Kokeellista hoitoa koskevien eettisten erityiskysymysten tarkastelua. https://etene.fi/documents/66861912/66865229/KOKEELLINEN+HOITO_KF_20160331.pdf/ff6b2271-f773-45cd-a809-4e0f5ca10fac/KOKEELLINEN+HOITO_KF_20160331.pdf?t=1459751343000
  10. uskomuslääkintä Duodecim Terveyskirjasto. Viitattu 22.4.2023.
  11. Maria Nordinin palaute kritiikkiini – TS Blogit blogit.ts.fi. Viitattu 4.4.2023.
  12. Lääketieteen kuvittaja Hodge kuoli Yle.fi

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hiltunen, Erkki; Holmberg, Peter; Kaikkonen, Matti: Galenos. Ihmiselimistö kohtaa ympäristön. Sanoma Pro Oy, 2008. ISBN 951-033-084-1.
  • Huovinen, Pentti ym. (toim.): Terve ihminen: Suomalainen lääkärikirja. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32241-5.
  • Huovinen, Pentti (toim.): Lääkärinkielen sanakirja. Helsinki: Duodecim, 2006. ISBN 951-656-252-3.
  • Lääketieteen termit. 6. uudistettu painos. Helsinki: Duodecim, 2016. ISBN 978-951-656-295-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lääketiede.