Kliininen kemia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kliininen kemia (englanniksi Chemical Pathology, Clinical Chemistry tai Clinical Biochemistry) on lääketieteen osa-alue, jonka piiriin kuuluu erilaisten elimistön nesteiden (esimerkiksi veri, virtsa, selkäydinneste) analysointi käyttäen hyödyksi kemiallisia tekniikkoja. Valtaosa tutkimuksista tehdään joko veren seerumista tai veriplasmasta. Analyyseillä selvitetään yhdisteen tai alkuaineen pitoisuutta tai aktiivisuutta näytteessä. Tällä voi olla merkitystä diagnosoitaessa erilaisia elimistön tautitiloja tai pyrittäessä ehkäisemään syntymässä olevia sairauksia.

Kliinisen kemian juuret juontavat 1800-luvulle. Ensimmäisen kliinisen laboratorion sairaalan yhteyteen perusti saksalainen Hugo von Ziemssen (1829–1902) vuonna 1885 Münchenissä. Tuolloin veren ja virtsan tutkimiseen käytettiin yksinkertaisia kemiallisia kokeita. [1] Nykyisin alalla käytetään laajasti moderneja kemiallisen analytiikan metodeja, kuten fluorometriaa, spektrometriaa, nefelometriaa, kromatografiaa, elektroforeesia, immunokemiaa ja kemiluminesenssia.

Suomessa valmistettu kliinisen kemian automaattinen analysaattori Konelab 60i

Kliinisen kemian laboratorioissa, joita on sekä terveyskeskuksissa että sairaaloissa, käytetään yleisesti automaattisia analysaattoreita, joiden teho voi parhaimmillaan olla jopa tuhansia analyysejä tunnissa. Laitteiden toimintaan ja laadunarviointiin kiinnitetään erityistä huomiota hyödyntämällä uusinta tietotekniikkaa.

Kliinisissä laboratorioissa tutkitaan myös veren soluja ja hyytymisjärjestelmää. Nämä tutkimukset kuuluvat kuitenkin lääketieteen osa-alueeseen, jota kutsutaan hematologiaksi. Alalta on v. 2010 ilmestynyt uudistettu suomalainen oppikirja "Ilmari Palvan VERITAUDIT 2010" ([1]).

Suurimpien kliinisten laboratorioiden tutkimusvalikoimaan kuuluu jopa 700 erilaista testiä, mutta esimerkiksi terveyskeskuslaboratorioiden valikoima rajoittuu noin 100—200 testiin. Näytteiden lähettäminen eteenpäin toiseen laboratorioon analysoitavaksi on hyvin yleistä suomalaisessa terveydenhuollossa.

Yleisiä kliinisen kemian testejä (kokoverestä, seerumista tai plasmasta) ovat mm. AFOS (alkalinen fosfataasi), ALAT (alaniiniaminotransferaasi), albumiini, amylaasi, bilirubiini, CRP (C-reaktiivinen proteiini), fosfori, GGT (gamma-glutamyylitransferaasi), glukoosi, HbA1c (hemoglobiini A1C), hormonit, immunoglobuliinit, kalium, kalsium, kloridi, kolesteroli, CK (kreatiinikinaasi), kreatiniini, magnesium, natrium, proteiini, rauta, transferriini, troponiinit, uraatti ja urea.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Angelika Pierson (väitöskirja): Hugo Wilhelm von Ziemssen (1829 – 1902), DIE WISSENSCHAFTLICHEN ARBEITEN 16.11.2006. Ludwig-Maximilians-Universität zu München.