Psykiatria

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Psykiatria on lääketieteen erikoisala, joka tutkii sairauksia ja häiriöitä, jotka aiheuttavat mielenterveyteen, käyttäytymiseen, tiedonkäsittelyyn tai motorisiin toimintoihin taikka seksuaalitoimintoihin liittyviä oireita. Tällaisia sairauksia ja häiriöitä ovat esimerkiksi ADHD, alkoholismi, Alzheimerin tauti, anoreksia, Aspergerin oireyhtymä, dementia, erektiohäiriö, lukihäiriö, matematiikan erityisvaikeus, masennus, pakko-oireinen häiriö, paniikkihäiriö, skitsofrenia, Touretten oireyhtymä, älyllinen kehitysvammaisuus ja ääntämishäiriöt.[1]

Sana psykiatria tulee kreikan sanoista psykhē 'mieli' ja iatreia 'parantaminen'. Aikaisemmin Suomessa on käytetty psykiatriasta nimitystä mielitautioppi.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla ja vielä uudella ajallakin Suomessa ajateltiin mielenterveyden häiriöiden johtuvan siitä, että paholaiset ovat riivanneet ihmisen sielun[2].

Suomen ensimmäinen psykiatrian professuuri perustettiin Helsingin yliopistoon 15. kesäkuuta 1906.[3] Christian Sibeliusta (18691922) pidetään varsinaisen suomalaisen tieteellisen psykiatrian alullepanijana. Hän vaikutti muun muassa alan koulutukseen ja yliopistollisen klinikan perustamiseen sekä psykiatrisen hoidon sisältöön. Kuitenkin vielä Suomen itsenäistymisen jälkeenkin lääketieteessä hyljeksittiin psykiatriaa.

1940-luvulla oli vallalla yleinen käsitys, että mielisairautta ei voitu parantaa sen perinnöllisyyden vuoksi. Mielisairaita hoitavien laitosten tarkoituksena oli lähinnä potilaiden säilyttäminen ja vahinkojen ehkäiseminen. Suomalainen psykiatria perustui 1940- ja 1950-luvulla somaattiseen lääketieteeseen. Tyypillistä ajan ajattelulle oli psyykkisesti sairastuneiden rinnastaminen rikollisiin. Kuitenkin jo 1940-luvulla oli myös näkemyksiä holistisuudesta, psykosomatiikasta ja mielisairauksien ja nerouden liittymisestä toisiinsa. Jotkut suomalaiset lääkärit (mm. Veikko Tähkä, Martti Siirala) kävivät 1950-luvulla ulkomailla opiskelemassa psykoanalyysia, ja tämän opetus kehittyi Suomessakin.

Psykiatria on ollut ainoa lääketieteen erikoisala, jonka rahoitus on pysynyt 1990-luvun alusta alkaen ennallaan muiden alojen rahoituksen lisääntyessä.

Ensimmäinen neurolepti (klorpromatsiini) otettiin käyttöön 1950-luvulla, trisykliset masennuslääkkeet 1960-luvulla, atyyppinen neurolepti klotsapiini 1980-luvulla, SSRI-masennuslääkkeet (serotoniinin takaisinoton estäjät), uudet masennuslääkeryhmät ja lisää atyyppisiä neuroleptejä 1990- ja 2000-luvulla. Useimmat tällä hetkellä (2006) käytössä olevat psyykenlääkkeet ovat tulleet markkinoille vuoden 1990 jälkeen.

Suomessa oli pitkään vallitsevana saksalaisella kielialueella suosittu psykodynaaminen teorianmuodostus. Suomalaiset psykiatrit kouluttautuivat psykodynaamisiksi psykoterapeuteiksi. Perheterapeuttinen - systeeminen ajattelu voimistui 1970-luvulta alkaen. Erilaisten teoreettisten lähtökohtien monipuolistuessa myös hoitomuodot ovat monipuolistuneet. Psykodynaamisen yksilöpsykoterapian lisäksi käyttöön otettiin 1970-luvulla ryhmä- ja perheterapeuttinen hoito, 1980-luvulla verkostohoito ja lyhytpsykoterapeuttinen hoito, 1990-luvulla kognitiivis-behavioraaliset terapia. Samanaikaisesti on kehitetty ja hyödynnetty toimintaterapiaa, taideterapiaa, kirjallisuusterapiaa, musiikkiterapiaa ym. Moniammatillista yhteistyötä on korostettu. Nykyisin vallitsevin terapianmuodostus on lähinnä edellä mainittuja integroiva biopsykososiaalinen.

Aivotutkimuksessa suomalaiset ovat pärjänneet hyvin ja Suomessa on monia kansainvälisesti arvostettuja tutkijoita.lähde?

Psykiatrinen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Psykiatrinen tutkimus

Perusteellinen psykiatrinen tutkimus on aikaa vievä ja laaja-alainen. Parhaimmillaan se sisältää ensin fyysisten sairauksien poissulkemisen. Sen jälkeen huolellinen haastattelu, jossa pyritään kartoittamaan eri elämänalueet sekä potilaan elämänhistoria. Huomiota on kiinnitettävä myös perhe-, suku-, ja verkostotaustaan sekä geneettiseltä että vuorovaikutuksen kannalta. On selvitettävä mikä on ollut potilaan toimintakyky parhaimmillaan, millaiset ihmissuhdetaidot hänellä on, potilaan kognitiivinen suorituskyky, nykyhetken häiritsevät oireet. Oirehistoria, mahdolliset aiemmat oireet, hoidot ym.

Mielellään olisi käytettävä myös strukturoituja haastattelumenetelmiä (esimerkiksi puolistrukturoitu DSM-IV psykiatriseen diagnoosiluokitukseen pohjautuva SCID-I ja -II haastattelu)

Mahdollisuuksien mukaan tutkimusta voi täydentää psykologin, neuropsykologin tai tarvittaessa muidenkin tutkimuksella. Varsinkin jos kyse on neuroositasoa vakavimmista tai neuropsykiatrisista häiriöistä olisi syytä täydentää haastattelua potilaan lähiverkoston haastattelulla.

Neuropsykiatrisiin tutkimuksiin liitetään yleensä neuropsykologinen testi, jossa mitataan potilaan kognitiivista toimintakykyä kuten tarkkaavaisuutta, muistia ja näönvaraista havainnointia.

Psykiatrinen tutkimus vaatii hyvän vuorovaikutussuhteen ja haastattelijalta valmiuden aktiiviseen empaattiseen haastatteluun. Tärkeää on tutkia myös transferenssia - tunteensiirtoa. Millaisia tunteita ja tuntemuksia haastattelija tutkittavassa herättää ja mitä vastatunteita haastattelija kokee.

Psykiatrinen diagnoosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimuksen ja oireiden perusteella haastattelija pyrkii tekemään johtopäätöksen ja diagnoosin. Nykyisin käytetään lähinnä oirediagnooseja. Virallisesti diagnoosi tehdään ICD-10 kriteereiden mukaisesti, mutta DSM-IV on paljon psykiatriassa käytetty, sillä sitä on käytetty useimmissa tutkimuksissa, joissa on tutkittu hoitojen vaikuttavuutta.

Diagnoosien määrä on viimeisen sadan vuoden aikana kasvanut räjähdysmäisesti. Siinä missä 1900-luvun alussa diagnooseja oli tusinan verran, Diagnostiset kriteerit (DSM-IV) vuodelta 1997 kirjaa niitä lähes kolme sataa.

Psykiatrinen diagnosointi on viime aikoina saanut paljon kritiikkiä intellektuellien keskuudessa uusien diagnoosien tehtailun takia. Tähän on ehdotettu syyksi mielenterveyslääkkeitä tuottavien yritysten taloudelliset intressit.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lönnqvist, Jouko ym. (toim.): Psykiatria. 5. uudistettu painos. Helsinki: Duodecim, 2007. ISBN 978-951-656-146-5.
  • Lönnqvist, Jouko ym. (toim.): Psykiatria: Kysymyksiä ja vastauksia. Helsinki: Duodecim, 2011. ISBN 978-951-656-147-2.
  • Shorter, Edward: Psykiatrian historia. (A history of psychiatry: From the era of the asylum to the age of Prozac, 1997.) Suomennos: Eila Salomaa. Helsinki: Mielenterveyden keskusliitto: Psykiatrian yhteistyö, 2005. ISBN 952-5154-57-2.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Psykiatrian luokituskäsikirja. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://www.julkari.fi/handle/10024/90815
  2. PAKKOTOIMENPITEIDEN KÄYTTÖ KEHITYSVAMMAISTEN JA PSYYKKISESTI SAIRAIDEN LAITOSHOIDOSSA - KEHITYSVAMMAHUOLLON LAITOSHISTORIA SUOMESSA HELSINGIN SANOMAT N:o 338. 15.12.1997. Viitattu 21.11.2016.
  3. Psykiatria ennen, nyt ja tulevaisuudessa - mieli ja aivot, mania ja masennus 7.6.2006. Helsingin Yliopisto. Viitattu 4.1.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]