Psykiatrinen sairaala

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Psykiatrinen sairaala (puhekielessä mielisairaala) on sairaala, joka on erikoistunut vakavista mielenterveyden häiriöistä ja sairauksista kärsivien henkilöiden hoitoon.

Sairaalahoidon syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Potilaiden hoitoon tulon syynä voi olla muun muassa vakava masennus, itsemurhariski, ahdistuneisuushäiriöt tai pelkotilat, syömishäiriö, psykoottisuus tai päihteiden käytön aiheuttama psyykkinen oireilu.

Vuonna 2013 mielisairaalahoitoa sai yhteensä 26 561 potilasta. Hoidon yleisin syy oli masennus. Vuodeosastohoidon tavallisin syy oli miehillä skitsofrenia ja naisilla masennus. 29 prosenttia potilaista tuli mielisairaalaan pakkohoitolähetteellä.[1]

Potilaista noin 1000 oli alle 12-vuotiaita, joista 79 % oli poikia. Lasten yleisimpiä hoitoon tulon syitä olivat tunne- ja käytöshäiriöt. 13−17 -vuotiaita oli noin 2300 potilasta, joista 69 % oli tyttöjä. Nuorilla yleisin syy oli masennus.[1]

Käsitteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakkohoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakkohoitoon eli tahdosta riippumattomattomaan psykiatriseen sairaanhoitoon voidaan määrätä vain sillä hetkellä psykoosissa oleva ihminen, jos sairaus muuten pahenisi tai hän ilman hoitoa vaarantaisi omansa tai muiden terveyden tai turvallisuuden.[2]

Osastot eri ikäryhmille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykiatrinen sairaala on jaettu lasten-, nuoriso-, aikuis- ja vanhuspsykiatrian osastoihin sekä nuorten ja aikuisten päihdepsykiatrian osastoihin. Alle 13-vuotiaat lapset kuuluvat lastenpsykiatrian pariin, 13−17 -vuotiaat nuortenpsykiatrian, 18−65 -vuotiaat aikuispsykiatrian ja yli 65-vuotiaat vanhuspsykiatrian (nimeltään myös psykogeriatria, geropsykiatria). Vanhuspsykiatrian potilaat ovat yleensä pitkäaikaissairaita, jotka eivät enää pysty itse huolehtimaan itsestään. Osa heistä on vuodepotilaita.

Suljettu osasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suljetulla osastolla potilaan eräitä perusoikeuksia voidaan rajoittaa sen verran kuin mielenterveyslaki antaa luvan. Liikkumisvapautta rajoitetaan, sillä osaston ovet ovat aina lukittuja. Potilas voidaan eristää esimerkiksi sitomalla hänet lepositeisiin, jos hän käyttäytyy uhkaavasti itseään tai ympäristöään kohtaan. Liikkumisoikeus voidaan myös sallia esimerkiksi vain kolmesti päivässä tietyn minuuttimäärän verran.[3]

Yhteydenpitoa sairaalan ulkopuolelle voidaan rajoittaa tai kieltää määräajaksi kokonaan. Omaisuus voidaan takavarikoida, jos epäillään, että potilas hukkaa sen tai käyttää rahojaan holtittomasti. Matkapuhelin voidaan ottaa pois. Mielipiteenvapautta ei saa rajoittaa. Rajoituksia tulee purkaa sitä mukaa kuin potilaan vointi sen sallii ja niistä on tehtävä tarkat kirjalliset merkinnät potilaan papereihin.[3]

Psykiatrisen sairaalan suljetun osaston päiväohjelma muodostuu tyypillisesti television katselusta, lehtien ja kirjojen lueskelusta, kortinpeluusta ja kuntosalilla käynnistä. Lisäksi potilailla saattaa olla mahdollisuus askarrella ja osallistua ohjattuihin harrasteryhmiin.[4] Liikuntamahdollisuudet ovat usein puutteelliset ja liikunta voi pahimmillaan jäädä 15 minuutin ulkoiluun omahoitajan kanssa. Kaikkia potilaita ei päästetä ulos.[5]

Valvonta Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkiset psykiatriset sairaalat valvovat ensisijaisesti itse omaa toimintaansa. Aluehallintovirastot eli AVI:t saavat tehdä hoitolaitoksiin yllätyskäyntejä vain, jos heille on tehty hoitolaitoksesta kantelu, jonka perusteella on syytä epäillä väärinkäytöksiä. Muuten AVI:t käyvät ennalta ilmoitetuilla tarkastuskäynneillä. Tarkastuskäyntiä ei tehdä joka vuosi. Esimerkiksi Lounais-Suomen aluehallintoviraston resurssit riittävät siihen, että se tarkastaa vuodessa 12 prosenttia alueensa ympärivuorokautisista sosiaali- ja terveydenhuollon toimipaikoista.[6]

Ruumiillinen terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikunta parantaa potilaiden elämänlaatua. Erot mahdollisuuksissa liikkua ovat kuitenkin sairaaloiden välillä suuret. Joissakin sairaaloissa kaikki potilaat pääsevät harrastamaan liikuntaa, joissakin vain neljä prosenttia. Vuonna 2006 psykiatrisissa sairaaloissa keskimäärin alle puolet potilaista oli mukana liikuntatoiminnassa. Suurimpia ongelmia olivat liikuntatilojen puute tai huono kunto ja henkilökunnan vähäisyys. Vain alle 40 prosentissa laitoksista liikuntatilat olivat hyvässä kunnossa. Mielenterveyden keskusliitto on vaatinut psykiatristen potilaiden liikuntamahdollisuuksien parantamista.[5]

Wienin entinen psykiatrinen sairaala, Narrenturm, on Euroopan vanhin mielisairaalaksi rakennettu rakennus.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielisairaiden eristämisestä on asiakirjoja jo keskiajalta.[7] Ensimmäinen tunnettu psykiatrinen sairaala on Bethlem Royal Hospital (tunnettu myös nimellä Bedlam), joka perustettiin Lontooseen vuonna 1247, ja joka vuoteen 1403 mennessä oli alkanut ottaa hoitoon psykiatrisia potilaita. Mielisairaaloiden historiaa on koonnut muun muassa Michel Foucault teoksessaan Folie et déraison: Histoire de la folie à l'âge classique vuonna 1961.[8] Valvonnan, mielisairaaloiden ja vankiloitten arkkitehtuuria Foucault käsittelee teoksessaan Tarkkailla ja rangaista vuodelta 1975.[9] Panoptikon[10] (oheisessa kuvassa) oli rakennustyyppi, jonka Jeremy Bentham myöhemmin suunnitteli erityisesti laitoksiin, joissa tarvittiin jatkuvaa valvontaa.

Napoleonin sotien jälkeen (1815−) kuppa yleistyi ja keskiluokkaistui Euroopassa, mistä seurasi muutaman kymmenen vuoden viiveellä aivokuppaepidemia, jonka oireet muistuttavat skitsofreniaa.[11] 1840-luvulla brittiläisessä Hanwellin mielisairaalassa lopetettiin potilaiden sitominen.[11]

1980-luvun alussa Iso-Britannian ja Norjan turvasairaaloissa paljastui väärinkäytöksiä.[12]

Pisimmälle psykiatrisia avohuollon palveluja on kehitetty Italiassa, jossa käytännöllisesti katsoen kaikki mielisairaalat on korvattu avohoidolla. Potilaiden sisäänotto laitoksiin lopetettiin vuonna 1982.[13]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaika−1700-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla ja vielä myöhemminkin vastuu mielisairaiden hoidosta oli Suomessa uskonnollisilla yhdyskunnilla, mikä perustui ajatukseen laupeudesta.[14]

Keroputaan psykiatrisen sairaalan rakennuksia Torniossa

Keskiajan lopulla Suomessa ja muualla Euroopassa alettiin eristää mielisairaita perustamalla mielisairaaloita. Niitä kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä.

Vielä 1700-luvulla mielisairaat eristettiin muun muassa spitaalisten kanssa. Seilin saaressa Turun saaristossa oli 1600-luvulla perustettu leprasiirtola, jonne potilaat joutuivat tuomaan mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, sillä sieltä ei ollut paluuta. Vuonna 1755 saarelle avattu mielisairaala jatkoi toimintaansa vuoteen 1962. Tämän jälkeen mielisairaalan rakennukset ovat olleet Turun yliopiston kuuluvan Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä.

1800-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. 1800-luvun lopulla hoitomaksut oli porrastettu varallisuuden mukaan niin että ylimmän maksuluokan säätyläiset maksoivat ainakin osan hoidostaan itse. Maksavat asiakkaat vähensivät pakkokeinojen suosiota mielisairaaloissa.[11]

Vuonna 1856 Lapinlahden ylilääkäri Leonhard Fahlander lähetettiin toistamiseen opintomatkalle Eurooppaan. Iso-Britanniassa Fahlander otti selkoa tuolloin kiistanalaisesta pakkokeinottomasta eli non-restaint-järjestelmästä käyden Bedlamissa, St. Lukessa, Colney Hatchissa ja Hanwellissa. Hän julkaisi raporttinsa seuraavana vuonna sanomalehdessä.[11].

Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.

1800-luvun lopulta 1930-luvulle saakka vallitseva hoitomuoto oli potilaan "pakkokeinottomuus" eli potilaan pakottaminen sänkyyn ja pitkäkestoisiin kylpyihin. Pakkokeinottomuus johti eristämisen ja pakkopaidan sijasta rauhallisten ja rauhattomien potilaiden erottamiseen toisistaan ja jatkuvaan valvontaan. Kaikki akuuttipotilaat ja muut levottomat pakotettiin tavallisesti sänkyyn. Potilaita pidettiin päivittäin ”prolongeeratuissa” eli pitkitetyissä kylvyissä 10–12 tuntia. He söivät ruokansa ja saattoivat nukkua yönsäkin kylvyssä. Muualla Euroopassa kylpyammeiden päällä vedettiin purjekangaspeittoja ja jopa puisia kansia, joiden alta näkyivät vain päät. Suomessakin potilasta saatettiin pitää kylvyssä vuorokausikaupalla, viikkoja, ja jopa kuukausia.[11]

Kun potilas rauhoittui, hänet siirrettiin joko ”konvalesenttiosastolle” ja kotiutettiin sieltä tai jos sairaus todettiin pitkäaikaiseksi, potilas siirrettiin pitkäaikais- tai työosastolle. Esimerkiki Niuvaniemessä valvontaosastoille rakennettiin erityiset kylpyosastot ja vuonna 1909 kylpyhoidon mahdollistava levottomien naisten osastorakennus, jossa oli kylpysalin verran ammeita. Levottomia, enimmäkseen skitsofreniaa sairastavia potilaita ei aina ollut helppo pakottaa pysymään vuoteessa, joten potilaita vahtivassa hoitoajattelussa potilaat pakotettiin verkkosänkyihin. Ne olivat puulaatikoita, mahdollisesti sisältä pehmustettuja, jonka laitojen yli pingotettiin naruverkko. Verkkosänkyä pidettiin pienempänä pahana kuin eristämistä.[11]

1900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Makuuttamisen syrjäytti saksalaisen psykiatrin Hermann Simonin kehittämä aktiivinen työterapia, jota Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla.[11]

Vuonna 1937 säädettiin mielisairaslaki, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Pakkokeinoista ei enää tarvinnut raportoida Lääkintöhallitukselle. Sen jälkeen kenelläkään ei todennäköisesti ollut selkeää kokonaiskuvaa pakkokeinojen yleisyydestä. Vuonna 1969 Ilkka Taipale kritisoi asiaa ja esitti, että mielisairaalaosastoilla alettaisiin kirjaamaan ylös eristyksten ja lepositeiden käyttöä.[11] Vuonna 1939 maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin, jotka vastasivat työn kehittämisestä alueellaan[14].

Talvisota aiheutti suuria vaikeuksia siviilien mielisairaanhoidolle, joka toimi jo ennen talvisotaa hoitokapasiteettinsa äärirajoilla. Talvisodan aikana mielisairaat kuuluivat niihin ihmisryhmiin, joiden kohtelusta tingittiin kaikkein eniten, jotta resursseja vapautuisi muualle. Noin 1200 potilasta evakuoitiin Karjalasta Rauhan, Viipurin ja Pälksaaren mielisairaaloista Länsi- ja Etelä-Suomen mielisairaaloihin. Kuusi muuta mielisairaalaa joutui luovuttamaan huomattavasti potilaspaikkoja sotasairaaloiden leikkaus- ja sisätautipotilaille. Mustasaaren sairaala Vaasassa jouduttiin tyhjentämään kokonaan armeijan käyttöön. Harjavallan, Rauhan, Kivelän, Lapinlahden, Pitkäniemen, Oulun ja Hämeenlinnan mielisairaalat luovuttivat osastoja sotapsykiatrian käyttöön. Lisäksi miespuolisia lääkäreitä ja mielisairaanhoitajia kutsuttiin suuri määrä armeijaan. Tilanahtauden ja henkilöstöpulan takia mielisairaalat siirsivät lievimmin sairaat potilaat kotihoitoon ja pitkäaikaisesti sairaat kunnalliskoteihin. Uusista potilaista hoidettiin vain kaikkein vaikeimmin oireilevat, jolloin hoitoon päässeet asiakkaat olivat jo hyvin huonossa kunnossa.[15]

Tammikuussa 1940 puolustusministeriö tiedusteli, voitaisiinko osa mielenterveysongelmia sairastavista sijoittaa vankilarakennuksiin, jotta armeijalle vapautuisi lisää hoitopaikkoja. Lääkintöhallituksen pääjohtaja Oskari Reinikainen suhtautui siihen hyvin kielteisesti vedoten eettisiin ja käytännöllisiin syihin.[15]

Jatkosotavuonna 1942 Nikkilän sairaalan potilaista kuoli joka neljäs eli 247 ihmistä nälkään ja kulkutauteihin. Potilaille syötettiin talven ajan usein vain harmaata jauhovelliä muutamien lantunpalojen kera.[16] Yhteensä vuosina 1940−1945 Nikkilässä kuoli 739 potilasta[17]. Ympäri Suomea kuoli myös tuhansia muita mielisairaaloiden potilaita nälkään, koska heitä ei pidetty tarpeeksi tarpeellisina, että heidät olisi ruokittu kunnolla Suomessa vallitsevan elintarvikepulan aikana[18]. Siviilit eivät yleisesti kuolleet nälkään, vaan nälkäkuolemat rajoittuivat laitoksissa asuviin (ainakin mielisairaalapotilaisiin ja vankeihin), sotavankeihin sekä Itä-Karjalan siviileihin.[19]

Vuonna 1949 Pitkäniemen mielisairaalan ylilääkäri Ilmari Kalpa arvosteli, että sähköshokkeja ja eristämistä käytetään erittäin heikoin lääketieteellisin perustein, etenkin jos hoitohenkilökunta päättää hoidon aiheen. Eristäminen ei hänen mukaansa saanut riippua hoitohenkilökunnan mielipiteestä, vaan olla sallittua vain ”lääkärin valvonnan alaisena”.[11]

Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi avohoitoverkoston. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät; A-mielisairaaloissa hoidettiin vastasairastuneet ja B-mielisairaaloissa pitkäaikaispotilaat. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin.[14] Pal­ve­lut oli koh­den­nettu lähes yksi­no­maan psy­koo­seja sai­ras­ta­ville, ja ne oli­vat vah­van lai­tos­pai­not­tei­sia[20]. 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä, mikä helpotti potilaiden hallintaa. Päähoitona oli kuitenkin edelleen sähköhoito[14].

Vuoden 1953 lain nojalla pakkohoitoon määrättiin myös väärin perustein ja jopa taloudellisista syistä, koska mielisairaalain hoitomaksut olivat alhaisemmat kuin alkoholistihuoltoloissa, työlaitoksissa tai vajaamielislaitoksissa. Mielisairaaloihin toimitettiin pakkopäätöksillä alkoholisteja, jotka olisivat kuuluneet PAV-lakien piiriin, vajaamielisiä, joita ei saatu vajaamielislaitoksiin sekä vanhoja ihmisiä, olisivat tarvinneet ennen kaikkea ruumiillisen tutkimuksen.[11]

1950-luvulta alkaen Suomeen perus­tet­tiin vähi­tel­len useita psy­ko­te­ra­pian kou­lu­tusyh­tei­söjä, mikä paransi osaamista. Vuonna 1958 perustettiin Therapeia-säätiö ja vuonna 1967 Suo­men psy­koa­na­lyyt­ti­nen yhdis­tys.[20]

Vuonna 1959 perustettiin ensimmäinen nuorisopsykiatrinen osasto Pitkäniemen sairaalaan.[20]

1970-luvulla valtaosa potilaista todella tuli hoitoon vastoin tahtoaan.[11] 1970- tai 1980-luvulla ihmisoikeuksien näkökulma ei Suomessa noussut keskusteluun saati lainsäädäntöön, sillä Suomi ei ollut Euroopan Neuvoston jäsen eikä sen siksi tarvinnut ratifioida Euroopan ihmisoikeussopimusta.[11]

Vuonna 1971 lääkintöhallitus asetti työryhmän suunnittelemaan psykiatrisen terveydenhuollon kehittämistä. Työryhmän ehdotuksen perusteella lääkintöhallitus hyväksyi vuonna 1977 mielisairaslain osittaisen uudistuksen, jossa muun muassa luovuttiin A- ja B-mielisairaalajaosta ja avohoitoa tukevat hoitomuodot tulivat valtionosuuden piiriin.[12]

Vuonna 1975 Lääkintöhallitus antoi pakkokeinoista ensimmäisen ohjekirjeen. Siinä korostettiin, että yksilö on Suomen oikeusjärjestyksen mukaan pääsääntöisesti vapaa ja että rajoitusten pitää perustua lakiin. Jos potilas ei halua ottaa hoitoa vastaan, on hoidon keskeyttämistä tai lopettamista harkittava.[11]

Mielisairaanhoidon kehittyminen vakiintui 1960- ja 1970-luvulla. Vuonna 1976 määriteltiin psykiatrisen hoidon tavoitteita, jotka sisälsivät hoitojärjestelmän alueellistamisen, ehkäisevän työn kehittämisen ja lainsäädännön uudistamisen kiirehtimisen. Pian B-sairaaloista luovuttiin.[14]

Vuonna 1977 mie­li­sai­ras­lakia uudistettiin osittain niin, että valtio alkoi myöntää kunnille rahallista apua mie­li­sai­rauk­sien lisäksi myös muiden mie­len­ter­vey­den häi­riöiden hoitoon. Uudistus korosti ennalta ehkäi­se­vää mie­len­ter­veys­työtä ja muutti täy­sin van­han ja kan­gis­tu­neen pak­ko­hoi­to­jär­jes­tel­män.[20]

Sairaalakeskeisen hoitojärjestelmän purkaminen aloitettiin vuonna 1983, ja se jatkui 1990-luvun puolelle[21]. Suunnitelmissa oli siirtää voimavaroja avohoitoon, koska se on halvempaa, ja sairaalahoito altistaa laitostumiselle eli oma-aloitteisuuden katoamiselle[21]. 1990-luvun alussa psykiatrinen hoito yhdistettiin osaksi yleissairaanhoitoa, kuntainliitot lakkautettiin ja luovuttiin suoraan sairaanhoitopiireille jaettavasta valtionosuudesta. Tällöin kunnat pystyivät päättämään vapaammin psykiatrian varojen käytöstä. Sen seurauksena mielisairaalaverkostoa harvennettiin, ja potilaspaikat ja hoitoajat lyhenivät. Sairaalapaikkoja vähennettiin jopa kolmasosaan siitä, mitä niitä enimmillään oli[14].

Avohoidon kehittäminen katkesi kuitenkin 1990-luvun alun laman ja säästöjen takia, eikä avohoidon rahoitusta lisätty suunnitellusti.[22][14]

Psykiatrian oppikirjoissa mainittiin 1960-luvulle saakka, ettei Suomen mielisairaaloissa enää käytetä pakkokeinoja, ei ainakaan mekaanisia, kuten lepositeitä tai suojakäsineitä. Koska pakkokeinoja pidettiin menneisyytenä, niistä ei käyty keskustelua potilaan perusoikeuksien näkökulmasta ennen 1990-lukua. Vuonna 1997 selvitettiin Tampereen yliopistollisen sairaalan klinikoiden pakkotoimet ja rajoitukset ja huomattiin, että peräti 44 prosenttia työikäisistä potilaista joutui yhä pakkotoimien kohteeksi.[11]

2000-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avohoitopalveluja ei kyetty järjestämään riittävästi, joten tuhansia tuen tarpeessa olevia ihmisiä jäi ilman tarvitsemaansa hoitoa.[23] Sen vuoksi psykiatrisia sairaalapaikkoja suunniteltiin Suomessa avattavan lisää, vaikka Euroopassa ja muualla maailmassa suuntauksena oli avopalveluiden kehittäminen.[24]

Vuonna 2010 Suomessa toteutettiin eniten Euroopassa pakkohoitopäätöksiä[25]. Heinäkuussa 2012 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) tuomitsi Suomen ihmisoikeusloukkauksesta, koska erään potilaan pakkohoidon jatkamiseen ei ollut pyydetty ulkopuolisen lääkärin arviota. Syyskuussa 2012 Suomen korkein hallinto-oikeus (KHO) puolusti päätöksellään suomalaista käytäntöä vastoin EIT:n tulkintaa. Ristiriidan selvittämiseksi Kataisen hallitus pyysi ihmisoikeustuomioistuinta käsittelemään uudestaan Suomelle antamansa langettavan päätöksen, mutta se ei nähnyt syytä käsitellä asiaa uudelleen. Oikeustieteilijöiden mukaan tämä tarkoittaa, että Suomessa päätöksiä jatkaa pakkohoidoa on vuosikausia tehty ihmisoikeuksista piittaamatta.[26]

Lakiasiantuntija Jyrki Virolaisen mukaan on iso ongelma, että pakkohoidosta päättävän hallinto-oikeuden psykiatri perehtyy potilaan tilaan vain asiakirjojen perusteella ilman että tutkii itse potilasta. Hänen mukaansa mielenterveyslakia olisi jouduttu muuttamaan, jos KHO olisi taipunut, mistä olisi seurannut kunnille ja valtiolle lisäkustannuksia.[26]

Vuonna 2016 poliisi alkoi selvittää väärinkäytöksiä, joita oli tapahtunut vuosina 2009−2015 Turun kaupunginsairaalan suljetuilla psykiatrisilla osastoilla. Potilaita oli pahoinpidelty, lääkitty tajuttomiksi ja nöyryytetty.[27] Potilaiden hoidosta puuttuivat tavoitteet ja suunnitelmat, eikä heillä ollut varsinaisesti hoito-suhdetta omahoitajaansa.[28]

Suomalaisia psykiatrisia sairaaloita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin toimivia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen sairaalan yhteydessä

Entisiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Skitsofrenia vie useimmin miehen psykiatriseen laitoshoitoon – naisilla yleisin syy on masennus HS.fi. Viitattu 24.5.2016.
  2. Tahdosta riippumaton psykiatrinen sairaalahoito :: Terveyskirjasto www.terveyskirjasto.fi. Viitattu 23.3.2016.
  3. a b Elämää suljetulla osastolla Kaleva.fi. Viitattu 23.3.2016.
  4. Anonyymi: Sinne ja takaisin – Kokemuksia psykiatrisesta sairaalahoidosta Puoltaja. 25.9.2009. Viitattu 14.2.2016.
  5. a b Psykiatrisilla potilailla surkeat liikuntamahdollisuudet Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2016.
  6. Avi voimaton Kupittaan tapauksessa – valtuudet eivät riitä, jos kanteluita ei tule Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2016.
  7. mielisairaanhoidon aikajana http://www.mdx.ac.uk/WWW/STUDY/earthcor.htm
  8. Michel Foucault (2006) The History of Madness. Routledge : ISBN 0-415-27701-9
  9. Michel Foucault, Discipline and Punish (1977) The Birth of the Prison. Vintage, New York
  10. Panopticon http://en.wikipedia.org/wiki/Panopticon
  11. a b c d e f g h i j k l m n Merja Nikkonen: Niuvanniemen erityisroolit (s. 25-28) ePooki 9/2012 – piiriltä yliopiston kautta siviiliin. Oulun seudun ammattikorkeakoulu.
  12. a b Eskola J (1983) Psykiatrinen terveydenhuolto – lainsäädännön ja julkisen toiminnan kehitys. Teoksessa: Achté K, Suominen J & Tamminen T (toim) Seitsemän vuosikymmentä suomalaista psykiatriaa. Suomen Psykiatriyhdistys r.y, s 151–172.
  13. Tuire Fränti: Psykiatrisen sairaanhoitajan vuorovaikutusta luonnehtivat piirteet ja kommunikaatiomenetelmät psykiatrisessa avohoidossa Walesissa (s. 14) Opinnäytetyö. Kevät 2001. Diakonia-ammattikorkeakoulu.
  14. a b c d e f g PAKKOTOIMENPITEIDEN KÄYTTÖ KEHITYSVAMMAISTEN JA PSYYKKISESTI SAIRAIDEN LAITOSHOIDOSSA - KEHITYSVAMMAHUOLLON LAITOSHISTORIA SUOMESSA HELSINGIN SANOMAT N:o 338. 15.12.1997. Viitattu 21.11.2016.
  15. a b Ville Kivimäki: Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 15.8.2013. WSOY. Viitattu 24.11.2016.
  16. Signe Brander kuoli nälkiintyneenä ja haudattiin mielisairaalan joukkohautaan – tältä näyttää legendaarisen valokuvaajan Helsinki HS.fi. Viitattu 24.11.2016.
  17. Nikkilän Sairaalan historia Sipoon Vasemmisto. 11.2.2009. Viitattu 24.11.2016.
  18. Keskisuomalainen: Suomen kartanoissa - På Finlands herrgårdar - Signe Brander KSML.fi – Keskisuomalainen. Viitattu 24.11.2016.
  19. Jyrkinen - Nälkätalvi 1941/42 www.jyrkinen.fi. Viitattu 24.11.2016.
  20. a b c d Historia : Suomen nuorisopsykiatrinen yhdistys ry www.nuorisopsykiatrinen-yhdistys.org. Viitattu 21.11.2016.
  21. a b Psykiatrian sairaalaosastoja suljetaan Uudellamaalla – hoitoremontti myllää sairaalat uusiksi HS.fi. Viitattu 23.3.2016.
  22. Mielonen, M.-L. 2000. Psykiatrinen hoito: mistä ja mihin suuntaan? Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikan muutoksen historia ja sen arviointi. Oulu: Psykiatrian klinikka, Oulun yliopisto.
  23. Kuka auttaa kun mieli järkkyy. Suomen Kuvalehti 12.12.2001 http://www.suomenkuvalehti.fi/sk-netti/lehdet/2001/sk-292001-aiheet/kuka-auttaa-kun-mieli-jarkkyy.aspx
  24. Taipale, Ilkka (1998) Mielen sairaat ja palveluasunnot. Arviointiraportti palveluasuntojen tarpeesta Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 1998:32
  25. Ylen aamu-tv - Aamutohtori (00:12 - 00:30) Yle areena. 13.10.2013. YLE.
  26. a b Pakkohoito pitää perustella aiempaa paremmin HS.fi. 17.2.2013. Viitattu 21.11.2016.
  27. Petrin isä oli Turun sairaalan "kauhujen osastolla" – isä kuiskasi usein: "Ne uhkaavat ampua mua" mtv.fi. Viitattu 21.11.2016.
  28. Raportti: Kupittaan mielisairaalaa johdettiin mutu-tuntumalla ts.fi. Viitattu 21.11.2016.