Perusoikeudet

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Perusoikeudet ovat kansallisessa perustuslaissa valtion kansalaisilleen ja muille valtion oikeudenkäyttöpiirissä oleville takaamat oikeudet. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta perusoikeudet eivät takaa absoluuttista suojaa, vaan perustuslaissa ainoastaan edellytetään, että kyseisen oikeuden loukkaamisesta täytyy säätää lain tasoisesti ja vain tietyissä rajatuissa tarkoituksissa.

Perusoikeudet on siis säädetty kansallisesti, sen sijaan ihmisoikeudet perustuvat kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Perusoikeudet ovatkin usein laajemmat kuin se mihin valtio on kansainvälisesti sitoutunut.

Perusoikeuksien luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkilökohtaiset vapausoikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapausoikeudet turvaavat yksilön vapautta julkisen vallan puuttumisilta. Tällaisia oikeuksia ovat muun muassa oikeus elämään, henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen samoin kuin liikkumisvapaus, yksityiselämän suoja ja yhdistysvapaus sekä omaisuuden suoja.[1]

Poliittiset oikeudet ja vapaudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näitä ovat muun muassa äänioikeus, sananvapaus, kokoontumisvapaus sekä yhdistysvapaus.

Tasa-arvo-oikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasa-arvo-oikeuksiin kuuluvat muun muassa rodullinen, sukupuolellinen ja uskonnollinen yhdenvertaisuus.

Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perusoikeuksiin kuuluvat myös taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet eli niin kutsutut TSS-oikeudet. Tällaisia ovat esimerkiksi oikeus työhön, sosiaaliturvaan ja opetukseen. Julkisella vallalla on velvoite turvata ja edistää näiden oikeuksien toteutumista.[1]

Perusoikeudet Euroopan unionissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perusoikeuksien asema ja merkitys EU:ssa ovat kasvaneet merkittävästi 1990-luvulta tähän päivään. Nykyisin EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntö kertoo hyvin perusoikeuksien lisääntyneestä merkityksestä. Kun perusoikeuksiin liittyvät oikeusjutut olivat vielä harvinaisia 1980- ja 1990-luvuilla, ne ovat sen jälkeisenä vuosikymmenenä nousseet eniten huomiota saaneiden oikeusjuttujen joukkoon. Niissä on ollut kyse esimerkiksi sisämarkkinavapauksien suhteesta perusoikeuksiin. Näissä tapauksissa on konkretisoitunut perusoikeuksien käytännön vaikutus EU-oikeuden tulkintaan tai unionin säädösten pätevyyteen.[2]

Perusoikeudet vaikuttavat yhä enemmän myös Euroopan unionin lainsäädäntötyöhön, jossa on nykyään otettava huomioon jo valmisteluvaiheessa arvio ehdotuksesta perusoikeuksien kannalta. Tavoitteena on EU:n perusoikeuskirjan noudattaminen komission lainsäädäntöehdotuksissa. Myös Euroopan parlamentti kiinnittää erityistä huomiota lainsäädäntöehdotustensa sopusointuun perusoikeuksien kanssa.[2]

Euroopan talouskriisin aikana monet jäsenmaat laativat säästö- ja menoleikkauspaketteja, joissa oli jätetty huomiotta vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksiin. Jäsenvaltiot saivatkin useita langettavia ratkaisuja ihmisoikeussopimusten kansainvälisiltä valvontaelimiltä tai kansallisilta tuomioistuimilta perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta.[2]

Vuonna 2007 Wieniin perustettiin Euroopan Unionin perusoikeusvirasto, jonka tehtävänä on antaa perusoikeuksia koskevaa asiantuntijaneuvontaa jäsenvaltioille, EU:n toimielimille ja muille EU-oikeuden täytäntöönpanosta vastaaville tahoille. Lissabonin sopimuksen myötä viraston toimivalta laajeni koskemaan poliisi- ja rikosoikeudellista yhteistyötä. Perusoikeusvirastolla ei ole toimivaltaa tutkia perusoikeuksien rikkomista koskevia yksittäisiä kanteita, EU:n toimielinten päätösten laillisuutta eikä jäsenvaltioiden toiminnan perusoikeuksien mukaisuutta. Neuvosto voi kuitenkin pyytää perusoikeusvirastolta asiantuntija-apua sen selvittämiseksi, rikkooko jokin jäsenvaltio jatkuvasti ja vakavasti perusoikeuksia. Tältä pohjalta neuvosto voi arvioida sanktiomenettelyn aloittamista jäsenvaltiota vastaan.[2]

Lissabonin sopimuksen muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lissabonin sopimuksen myötä perus- ja ihmisoikeuksien suojelusta tuli yhä selkeämmin Euroopan Unionin päämäärä ja toimeksianto. Perussopimuksessa on nyt mainittu nimenomaisesti unionin perustana olevista arvoista: ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio, ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä vähemmistöihin kuuluvien oikeudet. Nämä ovat EU:n jäsenvaltioille yhteisiä arvoja yhteiskunnassa, jolle on ominaista moniarvoisuus, syrjimättömyys, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, yhteisvastuu sekä naisten ja miesten tasa-arvo. Unionin päämääränä on myös edistää rauhaa, omia arvoja ja kansojensa hyvinvointia (SEU 3 artikla 1 kohta).[2]

Lissabonin sopimuksella muutettiin kahta keskeisintä EU:n perussopimusta. Euroopan unionista tehtyä sopimusta (SEU) ja Euroopan yhteisön perustamissopimusta. Jälkimmäinen nimettiin uudelleen sopimukseksi Euroopan unionin toiminnasta (SEUT).[2]

Perus- ja ihmisoikeuksien kannalta Lissabonin sopimus on merkittävä erityisesti kahdesta syystä.[2]

Ensinnäkin EU:n perusoikeuskirja muuttui oikeudellisesti sitovaksi. Ennen tätä EU:n perusoikeuskirja oli vain vuonna 2000 hyväksytty poliittinen julistus. Lissabonin sopimuksen myötä perusoikeuskirjalla on sama oikeudellinen painoarvo ja asema kuin perussopimuksilla (SEU 6 artikla 1 kohta). Perusoikeudet tulivat näin yhtä tärkeiksi kuin esimerkiksi perussopimuksessa turvatut sisämarkkinavapaudet, kuten tavaroiden ja palveluiden vapaa liikkuvuus. Käytännössä yksittäistapauksissa jotka koskevat molempia periaatteita joudutaan niitä punnitsemaan keskenään samanaikaisesti. Näin pohditaan sekä perusoikeuksiin ja sisämarkkinavapauksiin palautuvia näkökohtia.[2]

Toiseksi Lissabonin sopimus mahdollisti unionille mahdollisuuden liittyä Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Aiemmin siihen pystyivät liittymään vain yksittäiset valtiot.[2]

Lisäksi Lissabonin sopimus poisti unionin jaon kolmeen erilliseen pilariin. Pilarijaon poistamisen myötä komission, parlamentin ja EU-tuomioistuimen toimivalta ulottuu myös rikosasioihin ja poliisiyhteistyöhön. Myös unionin lainsäädäntö ja muu toiminta näissä asioissa siirtyi niiden toimivaltaan.[2]

Perusoikeudet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen perustuslaissa perusoikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti kaikille, ei siis ainoastaan Suomen kansalaisille. Ei siis enää voida käyttää termiä kansalaisoikeudet.

Suomen perustuslain 2 luvussa on turvattu seuraavat oikeudet:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Eduskunnan oikeusasiamies Viitattu 9.5.2008
  2. a b c d e f g h i j Tuomas Ojanen: Perusoikeusjuridiikka, s. 98-101. Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2015. ISBN 9789521055614.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hallberg, Pekka (toim.): Perusoikeudet. Oikeuden perusteokset. Helsinki: Werner Söderström lakitieto, 1999. ISBN 951-670-006-3.
  • Nieminen, Liisa (toim.): Perusoikeudet Suomessa. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1999. ISBN 952-14-0270-9.
  • Ojanen, Tuomas: Johdatus perus- ja ihmisoikeusjuridiikkaan. Forum iuris. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2009. ISBN 978-952-10-3763-4.
  • Perusoikeuskomitean mietintö. Komiteanmietintö 3/1992. Helsinki: Oikeusministeriö, 1992. ISBN 951-47-5264-3.
  • Perusoikeusuudistus. Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 6/1995. Helsinki: Oikeusministeriö, 1995. ISBN 951-53-0437-7.
  • Saraviita, Ilkka: Perusoikeusuudistus. 2. uudistettu painos. Rovaniemi: Pandecta, 1997. ISBN 952-5147-06-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]