Ihmisoikeudet

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ihmisoikeudet ovat kansainvälisiä sääntöjä, jotka on määritetty kansainvälisillä sopimuksilla ja julistuksilla. Valtioiden välisillä ihmisoikeussopimuksilla on perustettu kansainvälisiä elimiä, joille valtiot ovat tunnustaneet oikeuden tutkia valituksia ja tehdä arviointeja jäsenmaiden ihmisoikeusongelmista. Käsitteestä tulee erottaa perusoikeudet, jotka ovat kunkin maan asukkailleen takaamia oikeuksia, joista säädetään perustuslaeissa. Aiemmin puhuttiin myös kansalaisoikeuksista, jotka kuuluivat vain kunkin maan kansalaisille, mutta eivät maahanmuuttajille.

Ihmisoikeus viittaa käsitykseen, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on tietyt yleiset oikeudet riippumatta siitä kuka tai missä hän on.[1] Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa alettiin ajatella, että ihmisoikeusloukkaukset eivät ole minkään maan sisäinen asia, vaan valtiot voivat arvostella toistensa ihmisoikeusongelmia ja puuttua niihin. Kylmän sodan aikana tätä näkemystä ei hyväksytty Neuvostoliitossa. Nykyisin Kiina edustaa näkemystä, jonka mukaan muilla mailla ei ole oikeutta puuttua tapaan, jolla esimerkiksi sanan- ja uskonnonvapaus on maassa toteutettu.

Euroopan Unioni on hyväksynyt perusoikeusasiakirjan, joka tuli voimaan Lissabonin sopimuksen myötä 1. joulukuuta 2009. Perusoikeus-termin käyttöönotto viittaa siihen, että kyseiset oikeudet ovat Unionin demokraattisella päätöksenteolla jäsenmaiden asukkaille takaamat oikeudet, eikä ole haluttu käyttää ihmisoikeus-termiä, joka viittaisi valtioiden väliseen sopimukseen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset kansainväliset ihmisoikeuksiin liittyvät sopimukset koskivat uskonnonvapautta sekä orjuuden poistamista. Uskonnonvapaus hyväksyttiin Westfalenin rauhansopimuksessa 1648. Wienin kongressi tuomitsi orjuuden vuonna 1815, lisäksi 1800-luvulla tehtiin paljon muitakin kansainvälisiä sopimuksia orjuuden poistamiseksi.[2]

Valistuksen ajalla ihmisoikeuksien edistämisen merkkipaaluja olivat Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuonna 1776 jossa julistettiin kaikkien ihmisten olevan vapaita ja tasa-arvoisia lain edessä, lakkautettiin säätyerioikeudet sekä taattiin muun muassa uskonnonvapaus, sananvapaus ja omaisuuden suoja. Ensimmäistä kertaa toteutui myös se ajatus, että hallitus saa hallita vain hallittujen suostumuksella. Ranskan ihmisoikeuksien julistuksessa 1789 merkittävää oli muun muassa kansalaisten tasa-arvon ja henkilökohtaisen vapauden turvaaminen.[2]

Vuonna 1919 perustettiin Kansainliitto yleismaailmalliseksi hallitusten väliseksi järjestöksi. Se yritti ottaa ihmisoikeuksien suojelun tehtäväkseen, vaikka järjestön mandaatissa aihetta ei edes mainittu. Vuonna 1926 järjestö tuomitsi myös orjuuden.[3]

Natsi-Saksan toimeenpanema hyökkäyssota ja holokausti herättivät toisen maailmansodan jälkeisen ihmiskunnan toden teolla huomaamaan ihmisoikeuksien merkityksen. Alettiin ajatella, että ihmisoikeuksia tulee suojella tasa-arvon pohjalta. Voittajavaltiot perustivat Yhdistyneet kansakunnat. Se alkoi valmistella ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta. Julistus hyväksyttiin 10. joulukuuta 1948 YK:n kolmannessa yleiskokouksessa. Neuvostoliitto liittolaisineen, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia kuitenkin pidättäytyivät äänestämästä.[4]

Yhdysvaltain presidentin puoliso Eleanor Roosevelt ja ihmisoikeusjulistus.

Dokumentille antoi kasvonsa Yhdysvaltain presidentin leski Eleanor Roosevelt, joka esimerkiksi poseerasi julistuksen kanssa kuvissa.[3]

Ihmisoikeuksien ryhmittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisoikeudet on määritelty muun muassa YK:n perussopimuksissa, joissa ne on jaettu kansalais- ja poliittisiin oikeuksiin (esimerkiksi sananvapaus, painovapaus ja kokoontumisvapaus) ja niin sanottuihin TSS-oikeuksiin (taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet). Perinteisesti on puhuttu myös vapausoikeuksista, eli sellaisista oikeuksista, jotka edellyttävät valtiovallan olevan puuttumatta tiettyihin asioihin.

Vapausoikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisiä vapausoikeuksia ovat mm. oikeus elämään, henkilökohtaisen koskemattomuuden suoja, omaisuuden suoja, sananvapaus, mielipiteenvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus, liikkumisvapaus ja järjestäytymisen vapaus sekä oikeus avioliittoon.

Poliittiset oikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisia oikeuksia ovat oikeus vaaleihin ja oikeus asettua ehdolle vaaleissa sekä salainen ja yhtäläinen äänioikeus.

Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia (TSS-oikeudet) ovat mm. oikeus työhön ja toimeentuloon, oikeus ilmaiseen perusopetukseen, oikeus terveyden- ja sairaudenhoitoon sekä oikeus välttämättömään sosiaaliturvaan.

TSS-oikeudet liitettiin YK:n ihmisoikeussopimuksiin Neuvostoliiton painostuksesta. Sittemmin on väitetty, että Neuvostoliitto halusi näin voida väheksyä tuleviakin ihmisoikeusloukkaussyytöksiä vastaamalla, etteivät länsimaatkaan täysin toteuta kaikkia TSS-oikeuksia. Länsimaat suostuivat liitokseen luullen sen olevan ainoa tapa saada Neuvostoliitto allekirjoittamaan julistus.[5]

Prosessuaaliset oikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaisen kansainvälisesti toimivan kansalaisten ihmisoikeusjärjestön toimisto.

Viime vuosikymmeninä yhä merkittävämpään asemaan ovat tulleet prosessuaaliset oikeudet, joilla taataan oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin tai ainakin oikeus jonkinlaiseen tehokkaaseen kansalliseen oikeussuojakeinoon. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista suurin osa koskee sitä, onko henkilöllä ollut asianmukainen mahdollisuus saattaa itseään koskevat asiat tuomioistuimen tai muun riippumattoman elimen ratkaistavaksi. Taustalla on ajatus siitä, että oikeus hakea muutosta ja saada asia tuomioistuimen ratkaistavaksi korjaa suurimman osan niistä ihmisoikeusloukkauksista ja viranomaisten mielivallasta, jotka muuten jäisivät korjaamatta tai päätyisivät kansainvälisten elinten arvioitavaksi.

Ihmisoikeudet länsimaiden ulkopuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monissa Aasian maissa valtiojohto vetoaa erityisiin ”aasialaisiin arvoihin” ja kieltäytyy hyväksymästä länsimaisiksi kutsumiaan ihmisoikeuskäsityksiä.[4]

Ihmisoikeudet Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paitsi YK:ssa, myös Länsi-Euroopassa ryhdyttiin toisen maailmansodan jälkeen valmistelemaan ihmisoikeussopimusta siltä pohjalta, etteivät ihmisoikeudet ole minkään maan sisäinen asia. Itä-Euroopan kehitys johti siihen, että läntisten maiden perustama Euroopan Neuvosto otti omaan vuonna 1950 hyväksyttyyn Euroopan ihmisoikeussopimukseen erityisesti niitä vapausoikeuksia, joita loukattiin Neuvostoliiton kontrolloimassa Itä-Euroopassa. Myöhemmin sopimukseen on otettu uusia lisäpöytäkirjoja, joihin sitoutuminen ei kuitenkaan ole ollut jäsenmaille pakollista.

Euroopan ihmisoikeussopimuksella perustettiin Euroopan ihmisoikeustoimikunta ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Ensimainittu suoritti alustavan tutkinnan valituksissa, joista sitten valikoituivat ne tapaukset, joista aluksi osa-aikainen tuomioistuin antoi tuomion. Ensimmäisinä vuosikymmeninä tuomioita annettiin harvakseltaan, ehkä vain muutama vuosittain eikä kaikkina vuosina annettu yhtään tuomiota. Euroopan Neuvoston jäsenmäärän noustua ja valitusoikeuden käytön lisäännyttyä tehtiin suuri uudistus vuonna 1998, jolloin ihmisoikeustoimikunta lakkautettiin ja valittajat saivat asian vireille suoraan uudessa, pysyvästi ja kokoaikaisesti toimivassa ihmisoikeustuomioistuimessa.

Ihmisoikeudet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ihmisoikeudet Suomessa

Suomi liittyi Euroopan Neuvostoon toukokuussa 1989 ja vuotta myöhemmin se ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen. Jo aiemmin Suomi oli ratifioinut YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia sekä TSS-oikeuksia koskevat yleissopimukset.

Vuoden 2009 loppuun mennessä Suomi on saanut ihmisoikeustuomioistuimelta 128 tuomiota ja lisäksi 54 valitusta on päätynyt sovintoon tai hallitus on yksipuolisesti myöntänyt ihmisoikeusloukkauksen. Tuomioista 99 on ollut langettavia. Suomen jäsenyysaikana muut Pohjoismaat ovat yhteensä saaneet vuoden 2009 loppuun mennessä 54 langettavaa tuomiota. Vuonna 2009 Suomi sai 28 langettavaa tuomiota kun Ruotsi ja Norja saivat kumpikin vain kolme [6]

Euroopan Neuvoston jäsenenä Suomen vankilat ja muut suljetut laitokset ovat Eurooppalaisen kidutuksen ja muun huonon kohtelun vastaisen komitean (CPT) valvonnassa. Komitea on käynyt Suomessa neljä kertaa ja arvostellut muun muassa niin sanottuja paljusellejä.

Suomessa pyritään erityisesti edistämään naisten, lasten, vähemmistöjen, alkuperäiskansojen ja vammaisten henkilöiden oikeuksia, koska he ovat usein niitä, joita helpoiten syrjitään. Samalla pyritään lisäämään oikeudenmukaisuuden toteutumista koko maailmassa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ihmisoikeudet ovat tärkeällä sijalla. [7] Suomessa ihmisoikeuksia valvoo Ihmisoikeusliitto ry (Förbundet for Mänskliga Rättigheter r.f., Finnish League for Human Rights), joka on vuonna 1979 perustettu ja 1980 rekisteröity puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yleinen ihmisoikeusjärjestö. Se jatkaa 1935 perustetun Ihmisoikeuksien liiton työtä.

Oikeusministeriön asettaman työryhmän ehdotuksen mukaan eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian yhteyteen perustetaan vuoden 2012 alusta toiminnallisesti itsenäinen ja riippumaton ihmisoikeuskeskus. Ihmisoikeusliitto oli mukana keskuksen perustamista tukevassa työryhmässä.[8] Sen johtajaksi tulee varatuomari Sirpa Rautio.[9]

Suomen ihmisoikeustilanteessa on YK:n mukaan edelleen parannettavaa. Ihmisoikeusneuvosto kehottaa Suomea tehostamaan syrjinnän vastaisia toimia. Ihmisoikeusneuvosto suositteli Suomelle esimerkiksi ILOn alkuperäiskansojen asemaa koskevan yleissopimuksen hyväksymistä ja allekirjoittamista. Tarkastelu tehtiin Suomen antaman lyhyen raportin perusteella. Raportin laativat valtioneuvoston kanslia ja ministeriöt, mutta myös kansalaisjärjestöillä oli mahdollisuus kommentoida sen sisältöä. Ihmisoikeusneuvosto tekee tarkastelun joka neljäs vuosi jokaisessa YK:n jäsenmaassa. Suomi kuului ensimmäiseen tarkasteluryhmään.[10]

Ihmisoikeussopimuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.ihmisoikeudet.net/mita-ne-ovat
  2. a b Kehitys 4/2006: Päivi Ängeslevä: Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle, s. 19.
  3. a b Kehitys 4/2006: Päivi Ängeslevä: Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle, s. 20.
  4. a b Kuvaja, Sari: Oikeutta ihmisille – eli mitä? 12.6.2007. Kikko & Kaupunki.
  5. Principles for a Free Society, Nigel Ashford, 1999, s. 37-44.
  6. Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2009, s. 43.
  7. Ihmisoikeudet Suomessa
  8. Ihmisoikeusliitto Ajankohtaista, 7.6.2010
  9. Yle 14.12.2011
  10. http://www.nelonen.fi/uutiset/uutinen.asp?cat=1&d=33991 YK löysi parannettavaa Suomen ihmisoikeuksista

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanski, Raija: Katsaus ihmisoikeustiedon lähteisiin. 5. uudistettu painos. Turku: Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutti, 2006. ISBN 952-12-1724-3.
  • Honkanen, Jussi & Syrjälä, Jaana (toim.): Lapsen oikeudet. Suomen YK-liiton julkaisusarja 31. Helsinki: Suomen YK-liitto, 2000. ISBN 952-9694-38-5.
  • Ihmisoikeudet: Sata kansainvälistä asiakirjaa. Julkaisija: Ihmisoikeusliitto. Toimituskunta: Lauri Hannikainen ym. 2. uudistettu painos. Ihmisoikeusliitto r.y.:n julkaisusarja nro 1. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1403-9.
  • Ihmisoikeudet 2000-luvulla: Sopimuksia ja asiakirjoja. Julkaisija: Ihmisoikeusliitto. Toimitus: Arto Haapea. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3557-5.
  • Levin, Leah: Ihmisoikeudet: Kysymyksiä ja vastauksia. (Human rights: Questions and answers, 1996.) Suomentanut: Taina Dahlgren. Suomen Unesco-toimikunnan julkaisuja no. 80. Ihmisoikeusliitto ry:n julkaisusarja n:o 8. Helsinki: Suomen Unesco-toimikunta: Ihmisoikeusliitto, 2001. ISBN 952-442-307-3.
  • Puhakainen-Mattila, Rosa: Friidu: Tyttöjen ja naisten ihmisoikeudet: Opetusmateriaali tyttöjen ja naisten oikeuksista Suomessa ja maailmalla. Teksti ja toimitus: Nadja Mäkelä ja Rosa Puhakainen-Mattila. Kuvitus: Katja Tukiainen. 3. uudistettu painos (1. painos 2004). Suomen YK-liitto ry:n julkaisusarja. Helsinki: Suomen YK-liitto, 2008. ISBN 978-952-9694-58-7. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Puro, Perttu: Eurooppa ja ihmisoikeudet. Helsinki: Suomen YK-liitto: Edita, 1999. ISBN 952-9694-34-2.
  • Raulo, Marianna: Ihmisiä vai ihmisiä: Vähemmistöoikeuksien filosofiaa. Helsinki: Yliopistopaino, 1999. ISBN 951-570-444-8.
  • Scheinin, Martin: Yhteiset ihmisoikeutemme. Helsinki: Suomen YK-liitto, 1998. ISBN 952-9694-25-3.
  • Syrjinnän vastainen käsikirja. Kirjoittajat: Timo Makkonen et al.. Helsinki: Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM, Baltian ja Pohjoismaiden aluetoimisto, 2003. ISBN 92-9068-168-3. Teoksen verkkoversio (PDF).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]