Hugo Grotius

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hugo Grotius.

Hugo Grotius (Hollanniksi Huig de Groot tai Hugo de Groot; 10. huhtikuuta 1583 Delft - 28. elokuuta 1645 Rostock) oli alankomaalainen lakimies ja oikeusfilosofi, joka loi kansainvälisen oikeuden perusteet luonnonoikeuden pohjalle. Hän oli myös kristinuskon apologeetta, näytelmäkirjailija, runoilija ja vaikutusvaltainen ajattelija.

Kansainvälinen oikeus ja merenkulun vapaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksessaan Mare liberum ("Vapaa meri") hän esitti uuden periaatteen, jonka mukaan meret ovat kansainvälistä aluetta, jota kaikilla kansoilla on oikeus käyttää kauppamerenkulkuun.[1] Ajatusta vastusti Englanti, joka siihen aikaan kävi ankaraa kilpailua Hollannin kanssa maailmankaupan herruudesta. Englanti vaati hallintaoikeutta Britteinsaaria ympäröiviin vesiin.

Tällä kiistalla oli myöhemmin merkittäviä taloudellisia vaikutuksia. Hollannin tasavalta kannatti ajatusta vapaakaupasta (vaikka se ottikin itselleen Molukkien muskotti- ja neilikkakaupan monopolin). Englanti sääti vuonna 1651 purjehdussäännöksi kutsutun merenkulkulain (Act of Navigation), joka kielsi kaiken tavaroiden maahantuonnin Englantiin muilta kuin englantilaisilta laivoilta. Laki johti ensimmäiseen Englannin–Hollannin sotaan (1652–1654).[2]

Grotius oli kiinnostunut kauppaoikeuden nykyaikaistamisesta ja julkaisi siitä vuonna 1604 teoksen De jure praedae commentarius. Kauppaoikeuden ja merten vapauden yhdistämisestä Grotius kehitti aatteen, että kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisen kaupan tulisi perustua lakeihin. Hänen teoksensa De jure belli ac pacis (1629) loi perustan kansainväliselle oikeudelle.[1]

Vankeus ja pakeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grotius asettui tukemaan Hollannin parlamenttia sen kiistassa maaherrana toimineen Morits Oranialaisen, Vilhelm Oranialaisen pojan kanssa. Morits vangitutti Grotiuksen vuonna 1618 yhdessä Johan van Oldenbarneveltin kanssa. Van Oldenbarnevelt teloitettiin, ja Grotius tuomittiin elinkaudeksi vankeuteen Loevensteinin linnaan. Vuonna 1621 Grotius onnistui karkaamaan kirja-arkkuun piiloutuneena ja pakeni Pariisiin. Alankomaissa hän on kuuluisa erityisesti uskaliaasta paostaan. Sekä Amsterdamin Rijksmuseum että Delftin Het Prinsenhof-museo väittävät omistavansa alkuperäisen arkun.

Grotiuksen elinaikana Alankomaiden ja Espanjan välillä käytiin kahdeksankymmenvuotista sotaa ja Euroopan katolilaisten ja protestanttisten maiden välillä kolmikymmenvuotista sotaa. Ei siis ole ihme, että Grotiusta kiinnostivat kansakuntien ja uskontojen väliset konfliktit. Kalvinisti Grotius oli maltillinen. Hänellä oli paljon suhteita katolilaisiin, ja hän toivoi kristillisten kirkkokuntien uudelleenyhdistymistä. Vuonna 1625 hän julkaisi teoksensa De jure belli ac pacis libri tres ("Kolme kirjaa sodan ja rauhan oikeudesta"), jossa hän esitti oikeutetun sodan teoriansa ja väitti luonnonoikeuden periaatteiden sitovan kaikkia kansakuntia.

Kristinuskon totuudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grotius kirjoitti kristinuskoa puolustava teoksen De veritate religionis Christianae ("Kristinuskon totuudesta", 1632), jonka Edward Pococke käänsi latinasta englanniksi, arabiaksi, persiaksi ja kiinaksi itämailla tehtävää lähetystyötä varten. Kirjasta otettiin painoksia vielä 1800-luvulla. Se oli ensimmäinen kristillisen apologetiikan protestanttinen opasselvennä ja koostui kuudesta osasta. Osin se käsitteli tuolloin heräämässä ollutta kysymystä evankeliumikaanoninselvennä sisällöstä ja alkuperästä. Teoksen muut osat käsittelivät pakanallista uskontoa, juutalaisuutta ja islaminuskoa. Teos on poikkeuksellinen apologetiikan historiassa myös siksi, että se ennakoi 1700-luvun deismin esille nostamia ongelmia sekä siksi, että Grotius ensimmäisenä esitti oikeusfilosofisen tai juridisen kristinuskon apologian.

Grotius kehitti myös omalaatuisen näkemyksen Jeesuksen sovitustyöstä, joka tunnetaan "hallitusteoriana" tai "moraalisen hallituksen teoriana". Hänen teoriansa oli, että Jeesus kärsi uhrikuoleman, jotta Isä voisi sekä antaa anteeksi että jatkaa maailman oikeudenmukaista hallitsemistaselvennä. Ajatusta kehittivät edelleen teologit kuten John Miley, ja siitä tuli vallitseva käsitys metodismissa ja arminianismissaselvennä.

Sekä Edward Gibbon että Thomas Carlyle ovat paljastaneet Grotiuksen teoksen sisältämiä valkoisia valheita, jotka ovat latinalaisessa tekstissä mutta jotka Pococke jätti pois arabiankielisestä laitoksesta.

Haagin Rauhanpalatsin kirjastossa säilytetään Grotius-kokoelmaa, joka käsittää suuren määrän Grotiuksen omia sekä hänestä kirjoitettuja teoksia. Kokoelman aloitti Marcus Nijhoff lahjoittamalla 55 laitosta teoksesta De jure belli ac pacis libri tres.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hugo Grotius: On the Law of War and Peace (De Jure Belli ac Pacis), Lontoo 1814, (alkup. Amsterdam 1625). Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 810. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. Göran Rystad: ”Hollannin suuruudenaika”, Otavan suuri maailmanhistoria, 11. osa: Uskonsodat ja yksinvaltius, s. 200. Otava, 1985. ISBN 951-1-08250-7.