Ranskan kuningaskunta
| Ranskan kuningaskunta Royaume de France |
|
|---|---|
987–1792 1814–1815 1815–1848 |
|
 lippu |
 vaakuna |
.svg) Ranskan kuningaskunta vuonna 1789. |
|
| Valtiomuoto | feodaalimonarkia (keskiaika) absoluuttinen monarkia (varhaismoderni) perustuslaillinen monarkia (1791–1792) |
| Kuningas |
|
| Pääministeri | François Guizot (1847–1848) |
| Pääkaupunki | Pariisi (987–1682, 1789–1792, 1814–1848) Versailles (1682–1789) |
| Uskonnot | roomalaiskatolilaisuus |
| Viralliset kielet | latina, ranska |
| Tunnuslause | Montjoie Saint Denis! |
| Kansallislaulu | ”La Parisienne” |
| Edeltäjät | Länsi-Frankia Ranskan ensimmäinen keisarikunta |
| Seuraajat | Ranskan ensimmäinen tasavalta Ranskan toinen tasavalta |
Ranskan kuningaskunta (ransk. Royaume de France) oli keskiaikainen ja varhaismoderninen monarkia Länsi-Euroopassa, ja nykyaikaisen Ranskan tasavallan edeltäjä. Se oli Euroopan yksi vaikuttavimmista valtioista; kuningaskunta oli suurvalta myöhäiskeskiajalta ja satavuotisesta sodasta lähtien. Se oli myös varhainen siirtomaavalta, omistaen alusmaita ympäri maailmaa. Liljakoristeinen lippu oli Ranskan kuninkaan tunnusmerkki[1].
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keskiaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ranskan kuningaskuntaa edelsi Karolingien keisarikunnan hajoamisen jälkeen syntynyt Länsi-Frankia.
Ranskan kuningaskunnan historia alkaa Hugo Capet'n kruunaamisesta frankkien kuninkaaksi vuonna 987. Ranskan ensimmäisten kuninkaiden asema vastasi kruunattua ruhtinasta.[2] Vuonna 1180 valtaistuimelle noussut Filip II Augustus oli ensimmäinen kapetingien sukuun kuulunut frankkien kuningas, joka otti käyttöön arvonimen Ranskan kuningas (latinaksi rex Franciae). Hän laajensi valtakaudellaan Ranskan kuningaskunnan Pariisin ympärillä sijainnutta aluetta kolminkertaiseksi alkuperäisestä.[1][3] Kapetingien suku hallitsi Ranskan kuningaskuntaa vuoteen 1792 asti.
Kuningas Ludvid IX:n valtakaudella kuninkaan neuvostoon tuli suurvasallien lisäksi alhaisaatelistoon ja porvaristoon kuuluneita miehiä, joista moni oli perehtynyt roomalaiseen oikeuteen. Heidän näkemyksensä mukaan Ranskan kuninkaalla oli samat oikeudet kuin Rooman keisari Justinianuksella oli aikoinaan ollut. Languedoc ja Toulousen alueen kreivikunta liitettiin kuninkaan hallitsemiin alueisiin viimeistään vuonna 1271, jolloin viimeinen itsenäinen kreivitär Johanna kuoli. Tuolloin Ranskan kuningaskunta ulottui ensi kerran Välimerelle asti.[4]
Filip IV vahvisti merkittävästi kuninkaan asemaa, uudisti veronkannon, lakkautti Temppeliherrain ritarikunnan Ranskassa, takavarikoi sen omaisuuden ja ajautui avoimeen kiistaan paavi Bonifatius VIII:n kanssa. Hän vaati itselleen oikeutta nimittää piispat ja tehdä hallinnollisia päätöksiä ilman paavin suostumusta. Paavia pidettiin tuohon aikaan yleisesti Jumalan edustajana maan päällä ja oikeutettuna ylimpänä auktoriteettina tekemään sekä kirkollisia että poliittisia päätöksiä. Vuonna 1303 ranskalaiset tunkeutuivat Anagnin vuoristokaupunkiin ja vangitsivat paavin. Flanderin valloitus vahvisti kuninkaan asemaa suhteessa suurvasalleihin.[5][6][7]
Suoraa kapetingien dynastiaa seurasi Valoisin sukuhaara, kun Ranskan valtaistuimelle nousi vuonna 1328 Filip VI. Poliittinen jännitys Ranskan ja Englannin välillä kasvoi, ja Edvard III julisti Ranskalle sodan vuonna 1337. Ranskalle sodassa kärsityt tappiot ja samaan aikaan levinnyt musta surma merkitsivät ajautumista heikkouden tilaan ja sekasortoon. Vuonna 1358 alkoi talonpoikien kapinaliike, joka tunnetaan nimellä jacquerie. Myös Pariisin väestö alkoi kapinoida, mutta aatelisto keräsi joukkonsa, ja tuhansia talonpoikia surmattiin kaikkialla Ranskassa. Kuningas Juhana II oli joutunut englantilaisten vangiksi, ja hänen oli pakko solmia rauha, jossa Englannin kuningaskunta sai haltuunsa suuret alueet Lounais-Ranskasta.[8]
Vuonna 1415 satavuotinen sota puhkesi uudelleen, kun Englannin kuningas Henrik V nousi joukkoineen maihin Ranskassa. Englantilaiset valloittivat nopeasti koko Pohjois-Ranskan ja marssivat vuonna 1420 Pariisiin. Kriisitilanteessa Ranskan pelasti Jeanne d'Arcin teloituksesta syntynyt englantilaisvastainen kansanliike. Kuningas Kaarle VII antoi vuonna 1445 asetuksen, jolla Ranskan armeija muuttui täysin kuninkaan johtamaksi ammattisotilaitten armeijaksi. Kun sota lopulta päättyi vuonna 1453, oli Englannin hallussa enää Calais'n kaupunki. Orleansin neitsyen esiintyminen merkitsi Ranskalle kuninkaan ympärille keskittyvän kansallistunteen voimistumista. Se antoi Ranskan monarkialle vahvan roolin Jumalan armoittamana kuninkuutena.[8]
Keskiajalla kuningaskunta oli jaettu kuninkaan vasallien hallitsemiin herttuakuntiin. Englantia vastaan vuosina 1337–1453 käyty satavuotinen sota muutti aatelisten ja talonpoikien suhdetta ja vahvisti edelleen kuninkaan asemaa. Ludvig XI:n aikana Burgundin herttuakunnan eristäminen ja tuhoaminen oli yksi Ranskan politiikan tavoitteista. Herttuakunnista suurin osa palautui kuningaskunnan haltuun 1400-luvun lopulla. Vuonna 1483 herttuakunnista oli jäljellä vain Bretagne.[9][6][10]
Uusi aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Merkittävä muutos kuningasvallan kannalta oli siirtyminen palkkasoturiarmeijan käyttöön vasallisuhteeseen perustuneen ritariarmeijan sijasta. Se lisäsi hallitsijan taloudellista riippumattomuutta ja vähensi valtiopäiville kokoontuneiden säätyjen merkitystä. Yksinvallan aseena palkka-armeija oli luotettavampi. Tultaessa 1500-luvulle valtiopäivien merkitys Ranskassa oli vähäinen.[11]
Ranskan kuningas Frans I joutui vuonna 1515 alkaneella valtakaudellaan kilpailemaan Euroopan herruudesta Habsburgien kanssa, joiden hallitsemat alueet ympäröivät Ranskaa. Ranska oli jatkuvasti sodassa joko Kaarle V:tä tai Englantia vastaan vaihtuvien liittokuntien mukaan.[12]
Kapetingien suvusta lähtöisin olevaan Bourbon -sukuun kuulunut Henrik IV, joka nousi valtaistuimelle vuonna 1589, uudisti kuninkaanvallan Ranskassa. Hän halusi tehdä kuninkaan riippumattomaksi kirkosta, säädyistä ja parlamentista. Voimakas keskusvalta rauhoitti maan vuosikymmeniä kestäneen sekasorron jälkeen. Vuonna 1608 Ranska aloitti siirtomaatalouden perustamalla Kanadaan Quebecin siirtokunnan. Kuninkaan kuoleman jälkeen aatelisto nousi vastarintaan, ja leskikuningatar Maria de' Medici joutui kamppailemaan mahtisukuja vastaan. Hän kutsui koolle yleissäädyt vuonna 1614. Ne olivat viimeiset valtiopäivät ennen Ranskan vallankumousvuotta 1789. Kuningas Ludvig XIII:n tärkein ministeri oli vuodesta 1624 alkaen kardinaali Richelieu. Hän piti sen jälkeen Ranskan ohjaksia kuninkaan rinnalla 18 vuotta. Richelieu jatkoi vallan keskittämistä ja teki sen aatelin oikeuksia kaventamalla. Hänen lisänimensä Verinen on peräisin taistelusta aatelia vastaan.[13][14][15]
Vuodet 1643–1792 olivat Itsevaltiuden aikaa. Kolmikymmenvuotisen sodan vuonna 1648 päättänyt Westfalenin rauha loi perustan Ranskan suurvalta-asemalle.[16] Westfalenin rauhaa seurasi sarja kapinoita, jotka tunnetaan nimellä Fronde. Vuonna 1661 valtaistuimelle nousi Ludvig XIV, minkä myötä Ranskassa alkoi lähes rajoittamattoman itsevaltiuden kausi. Ludvig XIV:n hovi palveli itsevaltiutta, ja aatelistosta tuli osa hovia. Itsevaltiuden kasvattaminen onnistui sillä ehdolla, että aateli säilytti privilegionsa verotuksessa. Kuninkaan valta-asema ei kuitenkaan ollut täydellinen, koska vanhat hallintorakenteet maakunnissa ja kaupungeissa rajoittivat kuninkaan valtaa.[17][18]
Sotaministeri Louvois teki Ranskan armeijasta Euroopan suurimman. Armeijassa oli 200 000 miestä, joukot sidottiin keskushallintoon ja niiden valvontaa tehostettiin. Louvois ja marsalkka Vauban kehittivät aseistusta ja linnoituksia. Maan rajoille rakennettiin linnoitusketju, sotasatamia uudistettiin ja laajennettiin. Ludvig XIV aloitti Ranskan suurvalta-aseman luomisen esittämällä Espanjan Alankomaiden liittämistä Ranskaan ja aloittamalla vaatimuksensa tueksi sodan. Vuonna 1678 solmitussa Nijmegenin rauhassa Ranska sai joitakin lisäalueita Flanderista ja Franche-Comtén Espanjalta. Ludvig XIV jatkoi aluelaajennuksiaan niin sanotulla reunionipolitiikalla, joka kohdistui Ranskan rajalla sijainneisiin alueisiin. Yhdeksänvuotinen sota käynnistyi Ranskan miehitettyä Pfalzin alueen. Vuonna 1697 solmitussa Rijswijin rauhassa Ranska menetti osan valloittamistaan reunioneista. Ludvig XIV:n ja Englannin kuninkaan Vilhelm III:n Espanjan kuninkaan Kaarle II:n perintöön kohdistuneet ristiriitaiset vaatimukset johtivat Espanjan perimyssotaan, jota käytiin kaikilla tunnetuilla mantereilla. Kun Ranskaa koetteli kato ja suuri nälkätalvi vuosina 1708–1709, kävi sotamenoista selviytyminen lähes ylivoimaiseksi. Valtio joutui myymään virkoja, mutta armeijan varustus ja huolto heikkenivät vuosi vuodelta. Sodan päätteeksi Ranska joutui luovuttamaan Yhdistyneelle kuningaskunnalle Pohjois-Amerikasta Newfoundlandin, Nova Scotian ja alueita Hudsonlahden ympäriltä. Vuosikymmeniä kestäneet sodat kuluttivat Ranskan voimavaroja ja köyhdyttivät valtion kassaa. Valtion menot olivat kasvaneet kolminkertaisiksi, ja niiden maksaminen jakautui epätasaisesti, mikä alkoi herättää kasvavaa arvostelua.[19]
Aurinkokuninkaan seuraaja Ludvig XV oli valtaistuimelle noustessaan vain viisivuotias. Holhoojahallituksen aikana ylhäisaatelin asema vahvistui ja monarkian merkitys väheni. Muutos jäi pysyväksi.[20] Mississippin kuplana tunnetun talouden hintakuplan seurauksena Ranskan talous romahti vuonna 1720, monet sijoittajat menettivät rahansa ja kuningaskunta luottokelpoisuutensa. Kuninkaan mahdollisuus saada alamaisiltaan lainaa oli jatkossa rajallinen, ja Bourbonit saattoivat politiikassaan nojautua vain osaan kansansa varallisuutta.[21]
Itävallan perimyssodan jälkeen Versailles'n hovi käänsi huomionsa yhä enemmän siirtomaakysymykseen ja kilpailuun siirtomaista Britannian kanssa.[22] Ranska jäi kuitenkin siinä tappiolle ja menetti seitsenvuotisen sodan jälkeen solmitussa Pariisin rauhassa Britannialle Kanadan ja Louisianan itäosan Mississippijoelle asti.[23] Tappio johtui kahdesta syystä. Ranskan kuningaskunta oli menettänyt luottokelpoisuutensa kotimaisilla lainamarkkinoilla, ja se joutui jakamaan voimansa sekä Euroopan mantereelle että siirtomaihin ja pitämään sen vuoksi yllä sekä maa-armeijaa että laivastoa. Se säilytti silti omistuksensa Euroopassa ja siten suurvalta-asemansa.[24]
Yleinen mielipide nousi 1770-luvulla kilpailemaan menestyksellisesti kuninkaan auktoriteetin kanssa. Merkityksellisintä oli painetussa sanassa käyty julkinen keskustelu, joka kumpusi valistusfilosofien kansalaisissa synnyttämästä kiinnostuksesta poliittisiin kysymyksiin.[25] Ranskan suureen vallankumoukseen johtanut kehitys alkoi kuninkaan ja aatelisten välisenä konfliktina, jonka syynä oli valtiontalouden huono tila. Ranskan valtio oli velkaantunut pahasti, ja vuonna 1786 valtion menot olivat noin 20 prosenttia suuremmat kuin tulot. Aatelin ja papiston etuoikeuksiin ja verovapauteen yritettiin puuttua, mutta uusien verolakien säätäminen edellytti yleissäätyjen eli valtiopäivien koollekutsumista. Sitä kuningas Ludvig XVI ministereineen vastusti viimeiseen asti.[26] Vuonna 1792 monarkia kumottiin ja perustettiin ensimmäinen tasavalta.
Vuoden 1814 peruskirja (ransk. Charte Constitutionnelle) oli asiakirja, joka toimi Ranskan perustuslakina vuosina 1814–1830 ja muutettuna vuosina 1830–1848. Se teki Ranskasta perustuslaillisen monarkian ja takasi monien Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen säädettyjen kansalaisvapauksien jatkumisen myös Bourbon-restauraation aikana.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 8. Ristiretket, s. 183–184, 343. WSOY, 1981. ISBN 951-0-09736-5
- ↑ France - Monarchy, Revolution, Republic britannica.com.
- ↑ History of France - France, 1180 to c. 1490 britannica.com.
- ↑ Laaksonen, Hannu: Sydänkeskiaika, s. 320. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
- ↑ Laaksonen, Hannu: Myöhäiskeskiaika ja renesanssi, s. 342. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
- ↑ a b The Rise of Monarchies: France, England, and Spain encyclopedia.com.
- ↑ Laaksonen s. 346–347.
- ↑ a b Laaksonen s. 347–349.
- ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 9. Hansa-aika, s. 428. WSOY, 1981. ISBN 951-0-09737-3
- ↑ Laaksonen s. 350.
- ↑ Laaksonen s. 382.
- ↑ Laaksonen s. 396.
- ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 13. Uskonsodat, s. 77. WSOY. ISBN 951-0-09741-1
- ↑ Hiedanniemi, Britta: Uskonsodat ja itsevaltius, s. 507. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
- ↑ Hiedanniemi s. 509.
- ↑ Hiedanniemi s. 510.
- ↑ Hiedanniemi s. 522.
- ↑ Hiedanniemi s. 524.
- ↑ Hiedanniemi s. 526–528.
- ↑ Männikkö, Matti: Valistuksen aikakausi, s. 579. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
- ↑ Männikkö s. 576.
- ↑ Männikkö s. 587.
- ↑ Männikkö s. 591.
- ↑ Männikkö s. 592.
- ↑ Haikala, Sisko: Vallankumousten aikakausi, s. 656. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
- ↑ Haikala s. 658.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan kuningaskunta Wikimedia Commonsissa
