Ludvig Filip I

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ludvig Filip

Ludvig Filip I (ransk. Louis-Philippe) (6. lokakuuta 177326. elokuuta 1850) oli viimeinen Ranskan kuningas vuosina 1830–1848. Hän oli Louis Philippe d'Orléansin (Philippe-Égalité) poika Bourbonien Orléansin sukuhaaraa ja Ludvig XIII:n jälkeläinen. Ludvig Filipin valtakautta kutsutaan Ranskan historiassa heinäkuun monarkiaksi, sillä hän tuli valtaan heinäkuun vallankumouksen seurauksena vuonna 1830. Vuonna 1848 hän joutui vuorostaan helmikuun vallankumouksen syrjäyttämäksi.

Filippiä kutsuttiin porvarikuninkaaksi, koska porvareiden ansiosta Filipistä tuli kuningas.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Filip tuki Ranskan yhteiskunnan uudistamista vallankumouksen alussa ja kuului jakobiiniklubiin. Vuonna 1785 hän oli saanut perinnöllisen nimityksen 14. rakuunarykmentin everstiksi ja astui palvelukseen 1791, kun sodan uhka alkoi näyttää todennäköiseltä. Hovi suhtautui vihamielisesti Orléansin sukuhaaraan, ja kun Ludvig Filipin isä äänesti kuningas Ludvig XVI:n teloituksen puolesta, hän neuvotteli itävaltalaisten kanssa marssista Pariisiin ja vuoden 1791 perustuslain palauttamisesta voimaan. Kansalliskokouksen maanpetturiksi julistama Ludvig Filip pakeni itävaltalaisten leiriin tykistön julistauduttua tasavallan puolelle.

Maanpaossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Filip lähti Ranskasta 19-vuotiaana eikä astunut maahan 21 vuoteen. Hänen isänsä Orléansin herttua Filip piti puheen kansalliskokouksessa ja tuomitsi poikansa. Ludvig Filip joutui elämään piilossa sekä tasavaltalaisvallankumouksellisilta että legitimisti-emigranteilta Itävallan armeijassa ja Euroopan keskuksissa. Hän liittyi sisareensa Adélaïdeen Schaffhausenissa, mistä he matkustivat Zürichiin ja kiertelivät Sveitsiä. Lokakuussa 1793 Ludvig Filip pääsi maantiedon, historian, matematiikan ja modernien kielten opettajaksi Reichenaun poikakouluun 1 400 frangin palkalla. Hän kuitenkin lähti Reichenausta ja muutti Friburgiin Baijeriin.

Pohjolassa

Keväällä 1795 Ludvig Filip matkusti salanimellä Müller Skandinaviaan, Kööpenhaminan ja Trondheimin kautta Hammerfestiin. Hän palasi syksyllä Suomen Lapin kautta Ruotsiin ja asui viikon ajan Muonion pappilassa paikallisen kappalaisen Mathias Kolströmin vieraana. Hän hurmasi kirkkoherran kauniin kälyn Beata Caisa Walbomin. Filipin lähdettyä Beata Caisalle syntyi poika Erik. Häntä on epäilty Ludvig Filipin aviottomaksi pojaksi, mutta tieto on epävarma. Kirkonkirjat tuhoutuivat myöhemmin tulipalossa, joten pojan tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä. Erik Walbom asui Muoniossa vuoteen 1833, jolloin hän muutti Ruijaan, jossa elätti itsensä maanviljelijänä ja kalastajana. Hän kuoli 83-vuotiaana vuonna 1879.[1] Muoniossa tarina Bourbonin prinssistä elää kuitenkin edelleen, ja Ranskan aatelisverta uskotaan virtaavan myös lappilaisten suonissa.lähde?

Yhdysvalloissa

Ludvig Filip lähti neljäksi vuodeksi Yhdysvaltoihin, jossa hän asui Philadelphiassa, New Yorkissa ja Bostonissa. Hänen isänsä puolestaan teloitettiin giljotiinilla tasavaltalaisuudestaan huolimatta.

Avioliitto ja paluu Ranskaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1809 hän nai Molempain Sisiliain Ferdinand I:n tyttären Marie Amélie Thérèsen.

Kun Napoleon viimein syöstiin vallasta ja Ranskan kuninkaaksi nousi hänen serkkunsa Ludvig XVIII, Ludvig Filip palasi Ranskaan. Hän asettui liberaalin opposition puolelle, ja hänen suosionsa kasvoi Ludvig XVIII:n ja Kaarle X:n valtakausilla.

Vuonna 1830 heinäkuun vallankumous syöksi vallasta Kaarle X:n. Kaarle luopui kruunusta Henri d'Artoisin hyväksi, jota legitimisti-monarkistit pitivät laillisena Bourbonien kuninkaana. Edustajainhuone hylkäsi kuitenkin legitimistien vaatimukset Ludvig Filipin kansansuosion vuoksi ja julisti Ludvig Filipin uudeksi kuninkaaksi. Hänet kruunattiin ranskalaisten kuningas Ludvig Filipiksi hänen hylättyään legitimistien teorian kuninkuuden jumalallisesta oikeutuksesta. Hänen tyttärestään Louise-Marie Thérèse Charlotte Isabellesta tuli belgialaisten kuninkaan Leopold I:n vaimo ja ensimmäinen belgialaisten kuningatar.

Ludvig Filip hallitsi vaatimattomasti ja vältti ylimielisyyttä ja edeltäjiensä tuhlailevaa rahankäyttöä. Aluksi häntä rakastettiin kovin ja nimitettiin kansalaiskuninkaaksi ja porvarimonarkiksi, joskin hänen tukensa tuli etenkin varakkaasta porvarillisesta keskiluokasta. Myöhemmin hänen hallintonsa nähtiin muuttuvan enenevässä määrin konservatiiviseksi ja monarkistiseksi. Työläisten olot huononivat, ja vuoden 1847 talouskriisi sai kansan jälleen nousemaan kuningastaan vastaan.

Kaikki eivät vakuuttuneet kuninkaan porvarillisesta vaatimattomuudesta. Honore Daumier esitti Ludvig Filipin ahneena Gargantuana, joka syö Ranskan tyhjäksi.

Euroopan hulluna vuotena 24. helmikuuta 1848 Ludvig Filip luopui kruunusta nuoren pojanpoikansa hyväksi. Peloissaan edellisten hallitsijoiden kohtalosta hän pakeni salassa Englantiin. Kansalliskokous päätti aluksi nimittää Ludvig Filipin pojanpojan kuninkaaksi, mutta yleisen mielipiteen painostamana presidentiksi valittiin Louis Napoleon Bonaparte, joka myöhemmin teki vallankaappauksen ja julistautui elinikäiseksi presidentiksi ja keisariksi.

Ludvig Filip asui perheineen kuolemaansa saakka Surreyssä Englannissa. Hänet haudattiin Ranskaan Dreuxiin.

Myöhemmin 1870-luvulla Napoleon III:n kaatumisen jälkeen vallanperimyksestä kiistelivät legitimistit ja orleanistit, joista ensimmäiset kannattivat kuninkaaksi Henri d'Artoisia eli Henrik V:tä ja jälkimmäiset Philippe d'Orléansia eli Ludvig Filip II:a.

Maalauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Filip Äijänkoskella. François-Auguste Biardin maalaus, 1840.

Ranskaan palattuaan Ludvig Filip lähetti luottomaalarinsa François-Auguste Biardin Pohjolaan tekemään luonnoksia paikoista, joissa hän oli maanpakolaisaikana käynyt. Näistä luonnoksista Ludvig Filip teetätti Biardilla kolme maalausta, joista kaksi päätyi kuninkaan vallastasyöksemisen jälkeen Versaillesin kokoelmiin. Kolmas huutokaupattiin ja se oli kateissa vuoteen 2014. Tuolloin Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedetoimittaja Ari Laakso oli käymässä Pietarissa ja huomasi sikäläisen Arktisen ja antarktisen keskuksen johtajan työhuoneen seinällä taulun, joka myöhemmin paljastui Biardin kolmanneksi maalaukseksi. Biardin Lappi-teoksia on koottu vuonna 2017 pidettävään näyttelyyn Rovaniemen taidemuseoon.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Coat of Arms of the July Monarchy (1831-48).svg Edeltäjä:
Kaarle X
Ranskalaisten kuningas Seuraaja:

(toinen tasavalta)