Ludvig Filip I

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ludvig Filip I
1841 portrait painting of Louis Philippe I (King of the French) by Winterhalter.jpg
Ludvig Filip I, Franz Xaver Winterhalterin maalaama muotokuva vuodelta 1841.
Ranskalaisten kuningas
Valtakausi 9. elokuuta 1830 –
24. helmikuuta 1848
Kruunajaiset 9. elokuuta 1830
Edeltäjä Kaarle X
Seuraaja toinen tasavalta
Syntynyt 6. lokakuuta 1773
Pariisi, Ranska
Kuollut 26. elokuuta 1850 (76 vuotta)
Esher, Englanti
Hautapaikka Chapelle royale de Dreux (1876)
Puoliso Marie Amélie Thérèse
Koko nimi
Louis Philippe d’Orléans
Suku Orléans (kapetingi-dynastia)
Isä Philippe Égalité
Äiti Louise Marie Adélaïde de Bourbon-Penthièvre
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus Signature of Louis Philippe I.png

Ludvig Filip I (ransk. Louis-Philippe; 6. lokakuuta 177326. elokuuta 1850) oli viimeinen Ranskan kuningas vuosina 1830–1848. Hän oli Louis Philippe d'Orléansin (Philippe-Égalité) poika Bourbonien Orléansin sukuhaaraa ja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n jälkeläinen.

Ludvig Filipin valtakautta kutsutaan Ranskan historiassa heinäkuun monarkiaksi, sillä hän tuli valtaan heinäkuun vallankumouksen seurauksena vuonna 1830. Hallitsijana hän nautti aluksi suurta kansansuosiota, mutta menetti sen valtakautensa edetessä. Hän ei ollut niin liberaali ja kansanvallan kannattaja kuin oli tukijoilleen uskotellut, vaan alkoi hallita yhä enemmän valtaoikeuksiaan laajentaen. Lisäksi häntä syytettiin ahneeksi oman etunsa ajajaksi. Kuninkaana häntä kutsuttiin lempinimillä "kansalaiskuningas" tai "porvarikuningas".[1][2]

Vuonna 1848 hän joutui vuorostaan helmikuun vallankumouksen syrjäyttämäksi.[3]

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Filip, Chartresin herttua, Léon Cognietin maalaus vuodelta 1792

Ludvig Filip oli Chartresin ruhtinaan Louis-Philippe Joseph de Bourbon-Orléansin vanhin poika. Vuonna 1785 hän oli saanut perinnöllisen nimityksen 14. rakuunarykmentin everstiksi. Kun Ranskan vallankumous puhkesi vuonna 1789, kuului Ludvig Filip kuului tuolloin perustettuun edistysmielisten aatelisten ryhmään. Jakobiiniklubiin hän liittyi vuonna 1790. Kun sota Itävaltaa vastaan puhkesi vuonna 1792, hän liittyi pohjoiseen armeijakuntaan. Hän ansioitui palveluksessa ja sai komennettavakseen oman osasatonsa ja syyskuussa 1792 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi.[4]

Kun Ludvig Filip oli sodassa, oli hänen isänsä vaihtanut nimensä vallankumoushenkiseksi. Hän oli nyt Philippe Égalité ja kansalliskokouksen jäsen. Lisäksi hän äänesti kuningas Ludvig XVI:n teloittamisen puolesta. Samaan aikaan Ranskan armeija hävisi taistelun Itävaltaa vastaan Neerwindenissä. Ludvig Filip päätti hylätä vallankumouksen asian ja siirtyä itävaltalaisten puolelle. Hän ei kuitenkaan liittynyt Itävallan armeijaan, vaan siirtyi Sveitsiin, minne hänen Adélaïde sisarensa oli muuttanut jo aikaisemmin. Kun tieto tästä saapui Pariisiin, Ludvig Filipin isä pidätettiin ja teloitettiin petturina.[4]

Opettajana Sveitsissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Filip lähti Ranskasta 19-vuotiaana eikä astunut maahan 21 vuoteen. Isänsä kuoleman jälkeen Ludvig Filip oli nyt Orléansin-sukuhaaran päämies. Monet monarkistit pitivät häntä nyt Ranskan laillisena hallitsijana, mutta hän kielsi koskaan havittelevansa kuninkuutta. Samaan aikaan hän oli yhteydessä vallankumoushallitukseen saadakseen vangitut veljensä vapautetuiksi. Lokakuussa 1793 Ludvig Filip pääsi maantiedon, historian, matematiikan ja modernien kielten opettajaksi Reichenaun poikakouluun 1 400 frangin palkalla. Turvallisuutensa vuoksi pelännyt Ludvig Filip käytti tuolloin valenimeä Chabaud de la Tour. Sveitsistä hän muutti Friburgiin, Baijeriin.[4]

Ludvig Filip Äijänkoskella. François-Auguste Biardin maalaus, 1840.

Lapissa ja Yhdysvalloissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Ludvig Filip tunsi turvallisuutensa uhatuksi, hän päätti ottaa osaa Lappiin suuntautuneeseen tutkimusmatkaan. Matka alkoi vuonna 1795 ja Ludvig Filip käytti nimeä Müller. Ensiksi suunnattiin Kööpenhaminaan, sitten Trondheimiin ja sieltä Hammerfestiin. Sieltä matkustettiin nykyisen Suomen Lapin kautta Ruotsiin. Viikon verran oleskeltiin Muonionniskan erämaapappilassa kirkkoherra Mathias Kolströmin vieraana.[5]

Pappilassa nuori ruhtinas hurmasi kirkkoherran kauniin kälyn Beata Caisa Walbomin, joka toimi pappilan avainpiikana. Ruhtinaan lähdettyä Beata Caisalle syntyi poika Erik. Häntä on epäilty Ludvig Filipin aviottomaksi pojaksi, mutta tieto on epävarma. Kirkonkirjat tuhoutuivat myöhemmin tulipalossa, joten pojan tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä. Erik Walbom asui Muoniossa vuoteen 1833, jolloin hän muutti Ruijaan, jossa elätti itsensä maanviljelijänä ja kalastajana. Hän kuoli 83-vuotiaana vuonna 1879.

Lapin matkan jälkeen, vuonna 1797 Ludvig Filip matkusti Yhdysvaltoihin, Philadelphiaan. Sinne muuttivat myös hänen veljensä. He asuivat Yhdysvalloissa aina siihen asti, että kuulivat Napoleonin tekemästä Bruimaire-kuun vallankaappauksesta 9.–10. lokakuuta 1799. Nyt veljekset päättivät palata Eurooppaan, mutta Napoleonin keisarikuntaan he eivät voineet asettua. Ludvig Filip muutti veljineen Iso-Britanniaan.[4]

Iso-Britanniassa ja avioliiton solmiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iso-Britanniassa oleskelun aikana Boubonien sukuhaarat tekivät sovinnon. Ludvig Filip ei liittynyt Napoleonia vastaan taistelleeseen emigranttiarmeijaan. Miksi, sitä ei varmuudella tiedetä, mutta on epäilty, että tuleva kuningas Ludvig XVIII ei luottanut mieheen, joka oli hänen veljensä murhan sallineen Philippe Égalitén poika. Toisaalta on epäilty, että Ludvig Filip ei halunnut hylätä vaikeasti sairaita veljiään, vaan auttaa heitä parhaansa mukaan. Toinen veli kuoli vuonna 1807 ja toinen vuonna 1808. Kumpikin oli sairastanut tuberkuloosia.[4]

Vuonna 1809, yhdeksän vuoden Twickenhamissa asumisen jälkeen, Ludvig Filip liittyi Napolin kuninkaan armeijaan Palermossa. Marraskuussa 1809 hän vietti häitään Marie-Amélien, Napolin kuninkaan tyttären ja Marie Antoinetten sisaren tyttären kanssa. Sulhasen toivottiin liittyvän armeijaan, mutta asiasta ei tullut mitään. Epäillään, että tuleva kuningas Ludvig XVIII, esti asian, sillä ei halunnut Orléansin sukuhaaraa edustavaa Ludvig Filipiä mihinkään näkyvään asemaan.[4]

Jälleen synnyinmaassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin kärsittyä ratkaisevan tappion asettivat voittajavallat Ranskan kuninkaaksi Ludvig Filipin serkun Ludvig XVIII:n vuonna 1814. Ludvig Filipin ei vielä sallittu käyttää nimitystä "hänen kuninkaallinen korkeutensa", vasta Kaarle X myönsi hänelle tuon oikeuden. Uusi hallinto päätti palauttaa Ludvig Filipille ne suvun maatilat ja metsät joita ei oltu myyty. Satapäiväisen keisarikunnan aikana vuonna 1815 hän oleskeli Iso-Britanniassa toisin kuin muu hovi, joka siirtyi Gentiin.[4]

Aikaa Napoleonin kukistumisesta heinäkuun vallankumoukseen kutsutaan Bourbon-restauraatioksi. Ludvig XVIII oli antanut vapaaehtoisesti perustuslain, jossa rajoitti omaa valtaansa ja säätänyt uskonnonvapauden. Tilanne ei miellyttänyt vanhaa kuninkaan itsevaltiuden aikaa kaipaavia eikä tasavaltalaisiakaan. Kuningas osasi luovia maltillisesti kahden ääripään välissä. Ulkovaltojen miehitysjoukot vedettiin Ranskasta pois ja rauhan palaaminen hyödytti maata. Talous kääntyi nousuun ja kulttuurielämä elpyi ja lähti kohti uutta kukoistusta.[6]

Tyytymättömyys alkoi kasvaa Ranskassa erityisen vuoden 1824 jälkeen, jolloin äärikonservatiivinen Kaarle X tuli kuninkaaksi. Liikemiehenä toiminut ja äärimmäisen rikkaaksi mieheksi tullut Ludvig Filip alkoi kiinnostua politiikasta. Hän avasi palatsinsa salongit nuorille liberaaleille. Usein nähty vieras palatsin salongissa oli nuori Adolphe Thiers, joka julkaisi ystäviensä kanssa liberaalia Le National-nimistä sanomalehteä. Myös vanha juonittelija, Talleyrand tuki Thiersiä. Hänen salongeissaan vieraili myös nuoria menestyviä liikemiehiä ja taiteilijoita. Vaikka olikin säästäväinen mies, salonkiensa vieraita Ludvig Filip kestitsi avokätisesti. Hän kuunteli tarkasti heidän puheitaan, mutta varoi itse ottamasta kantaa varsinaisesti mihinkään. Kansan parissa alkoi kiertää lentolehtisiä joissa kerrottiin kuinka epäitsekäs isänmaanystävä ja vapaamielinen kansalainen Ludvig Filip olikaan.[7]

Palattuaan Ranskaan Ludvig Filip ei hankkinut pojilleen kotiopettajia, kuten aatelisto yleensä oli tehnyt. Hän laittoi poikansa kouluun jossa kävi enimmäkseen porvaristoon kuluvien perheiden poikia.[4]

Ranskan poliittisella kentällä oli hiljaista niin kauan, kun pääministerinä oli Joseph de Villèle joka osasi luovia konservatiivien ja liberaalien välillä. Vuonna 1829 pääministeriksi tuli kuningas Kaarle X:n mieleinen mies, äärikonservatiivinen ruhtinas Jules de Polignac. De Polignac joutui heti riitoihin edustajainkamarin kanssa ja kuningas määräsi uudet vaalit. Uusissa vaaleissa oppositio sai vaalivoiton.[8]

Tie hallitsijaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Heinäkuun vallankumous

Pelästynyt kuningas Kaarle X teki nyt ratkaisevan virheen, joka sai vallankumouksen, josta käytetään nimeä heinäkuun vallankumous, puhkeamaan. Heinäkuun 26. päivä vuonna 1830 kuningas julkaisi niin kutsutut heinäkuun ordonanssit. Uusi edustajakamari, joka ei ollut vielä edes kokoontunut, hajotettiin, painovapaus lakkautettiin sekä äänioikeutta rajoitettiin. Tämä tarkoitti kuninkaan tekemää vallankaappausta. Kuultuaan asiasta Ludvig Filip tajusi, että jotain merkittävää olisi tekeillä ja että kansalla olisi asioihin sanansa sanottavana.[9]

Tapahtumat alkoivat vyöryä kohti vallankumousta 27. heinäkuuta vuonna 1830. Myymälät ja työhuoneet olivat suljettuina ja ihmisiä kerääntyi Pariisin kaduille ja puistoihin. Poliisi ryhtyi takavarikoimaan Le National-lehden painokoneita, sillä kielletyksi määrätty lehti oli ilmestynyt tuona päivänä. Adolphe Thiers julisti, että maan hallitus on nyt laiton ja kansa nousee sitä vastaan. Sanaa levitettiin ympäri Pariisia ja kaikkia kansankerrostumia edustavaa väkeä alkoi kerääntyä kaduille osoittamaan mieltään. Hallitus vastasi tähän ryhmittämällä joukkonsa hallintorakennusten ympärille.[10]

Kansa alkoi rakentaa kaduille barrikadeja, niitä väitetään olleen lähes 4000, ja kaduilla taisteltiin hallintorakennusten hallinnasta. Kansalliskaarti oli asettunut vanhan intomielisen tasavaltalaisen, kenraali Lafayetten komentoon. Kuningas Kaarle X oleskeli yhä maaseutuasunnollaan, sillä päämiseteri de Polignac vakuutti, että mitään vakavaa ei ole tapahtumassa. Nyt Talleyrand lähetti viestin maaseudulla oleskelevalle Ludvig Filipille, että hänen olisi syytä ottaa tilanne haltuunsa. Maanalaisessa piilopaikassaan oleskellut Thiers saapui henkilökohtaisesti tapaamaan Ludvig Filipiä ja kertoi, että oli tärkeää, että hän asettuisi johtamaan vallankumousta.[11]

Ludvig Filip noudatti kutsua. Heinäkuun 31. päivä vuonna 1830 vanha tasavaltalainen Lafayette ja Ludvig Filip seisoivat yhdessä kaupungintalon parvekkeella heiluttaen trikolorilippua ja syleillen toisiaan. Nyt myös Kaarle X ymmärsi, että hän on hävinnyt. Hän luopui vallasta pojanpoikansa Henri d'Artoisin hyväksi 2.elokuuta vuonna 1830.[12]

Porvarikuningas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan edustajainhuone hylkäsi legitimistien vaatimukset Ludvig Filipin kansansuosion vuoksi ja julisti Ludvig Filipin uudeksi kuninkaaksi. Hän vannoi valan, jossa lupasi noudattaa uutta 9. elokuuta vuonna 1830 annettua perustuslakia. Hän hallitsi nyt tittelillä ranskalaisten kuningas, sillä nyt haluttiin kumota virallisesti vanha legitimistien teoria siitä, että hallitsija on Jumalan asettama. Kaarle X:n pojanpojan sijaishallitsijaksi hän ei voinut ryhtyä, sillä hän tajusi, että tätä kansa ei hyväksyisi.[13][14]

Kuningas Ludvig-Filip I vannoo edustajainhuoneelle noudattavansa 9. elokuuta vuonna 1830 säädettyä perustuslakia.

Heti hallituskautensa alkupäivinä Ludvig Filip teki uudistuksia. Vanha perinnölliseen asemaan perustunut edustajainhuoneen ylempi kamari lakkautettiin ja korvattiin uudella kamarilla, johon hallitsija kutsui ansioituneita kansalaisia. Ranskan lipuksi otettiin jälleen trikolori. Äänioikeutta laajennettiin, mutta se koski vain niitä miehiä, jotka pystyivät maksamaan tuolloin suuren 200 Frangin vuosittaisen verosumman. Äänioikeus koski näin ollen vain 270 000 miestä. Asukkaita Ranskassa oli tuolloin noin 30 000 000.[15][16]

Pian Ludvig Filipin valtaannousun jälkeen pariisilaiset saivat todistaa uudenlaista näkyä. Maan hallitsija oli iltakävelyllä vaimonsa kanssa pukeutuneena vaatimattomaan takkiin ja silinterihattuun sateenvarjo toisessa kädessään korostaen olevansa kuin kuka tahansa varakas porvari. Ulkomaiden lähettiläille ja hallitsijoille osoitetuissa kirjeissä kaikui kuitenkin toisenlainen ääni. Niissä hän totesi, että ei ollut koskaan halunnut kuninkaaksi, että häntä suretti miten hänen sukunsa toiselle haaralle oli käynyt ja vain nöyrästi otti vastaan kaitselmuksen hänelle antaman tehtävän.[17]

Ludvig Filipin haaveena oli tehdä omasta Orléansin suvusta merkittävä eurooppalainen hallitsijasuku. Hän tiesi, että häntä kutsuttiin hallitsijahuoneissa nousukkaaksi ja halusi päästä siitä eroon. Parasta olisi, jos joku hänen lapsistaan menisi naimisiin jonkun Habsburgin suvun edustajan kanssa. Itävallan pääministeri ruhtinas Metternich torjui kaiken tähän viittaavankin.[18] Hanke onnistui ainakin osittain: Ludvig Filipin tyttärestä Louise-Marie Thérèse Charlotte Isabellesta tuli belgialaisten kuninkaan Leopold I:n vaimo ja ensimmäinen belgialaisten kuningatar.[4]

Ludvig Filip eli vaatimattomasti ja vältti ylimielisyyttä ja edeltäjiensä tuhlailevaa rahankäyttöä. Tämän johdosta hän nautti aluksi suuresta kansansuosiosta. Suurin osa hänen tukijoistaan oli varakasta ylempää keskiluokkaa joiden parissa kuningas viihtyi parhaiten. Sisäpoliittiset vaikeudet alkoivat jo ensimmäisen pääministerin Casimir Périerin aikana. Hän moitti kuningasta usein puuttumisesta asioihin, jotka hänelle eivät lain mukaan kuuluneet. Ranskaa vaivasi vuonna 1832 koleraepidemia ja pääministeri vieraili tarkastamassa sairaaloita ja osoittamassa myötätuntoaan sairastuneille. Kun pääministeri kuoli, joutui Ludvig Filip teeskentelemään surullista.[19]

Nyt kuningas päätti lähettää poikansa tarkastamaan sairaaloita. Tätä kansa pilkkasi kysymällä, haluavatko kuninkaallisetkin nyt nähdä kurjuutta. Ensimmäiset kuninkaanvastaiset lentolehtiset alkoivat levitä.[20]

Melko pian alkoi myös hälvetä käsitys kuninkaan vaatimattomuudesta. Julkisuuteen alkoi tulla tietoja, että kuningas on pyytänyt edustajainhuoneelta usein lisärahoitusta omiin menoihinsa ja omien lastensa varallisuuden kartuttamiseen. Hallituskriisin sattuessa kunigas pyrki mahdollisimman pitkään olemaan nimeämättä uutta pääministeriä, jotta voisi hallita mahdollisimman pitkään itse. Ministereiksi hän alkoi etsiä entistä enemmän miehiä, jotka pyrkivät miellyttämään häntä.[21]

Kaikki eivät vakuuttuneet kuninkaan porvarillisesta vaatimattomuudesta. Honore Daumier esitti Ludvig Filipin ahneena Gargantuana, joka syö Ranskan tyhjäksi.

Ulkopoliittisesti Ludvig Filipin oli tärkeää saada Euroopan suurvallat uskomaan, että hän haluaa rauhaa eikä pyri levittämään vallankumousta. Kaarle X:n hallituskaudella alkanutta Algerian valtausta päätettiin jatkaa. Maa sekaantui myös Egyptin asioihin, joka alkoi tuolloin irtaantua Osmanien valtakunnasta. Monimutkaisten neuvottelujen ja sodan uhan jälkeen Ludvig Filip päätti lopettaa Egyptin asioihin puuttumisen, mitä kansa piti Ranskan nöyryyttämisenä. Ludvig Filip ymmärsi, että Egyptin vuoksi ei kannattaisi sotaan lähteä, sillä sodan hinta olisi liian korkea.[22]

Vuonna 1832 ryhdyttiin jälleen ranskalaisten vapauksia rajoittaviin toimiin. Hallituksessa oli sisäministerinä vielä tuolloin Ludvig Filipiä tukenut Thiers ja hallitus määräsi, että kokoontumiset voidaan hajottaa tarvittaessa väkivalloin, yhdistymisvapaus kumotaan, kaikkien yhdistysten perustamiseen tarvitaan lupa ja painovapautta rajoitetaan. Ludvig Filip ja hallitus olivat alkaneet pelätä kapinaa, jollainen tapahtuikin vuonna 1834.[23]

Lyonin silkkikutomojen työläiset mellakoivat vuonna 1834 kokoontumisvapauden rajoituksia vastaan. Ne kukistettiin ankarasti. Tieto levisi Pariisiin ja työväestö alkoi rakentaa barrikadeja ja aseistautua. Thiers, joka oli sisäministeri, määräsi poliisin ja asevoimien ampuvan väkijoukkoja. Hänen ollessaan katsomassa mitä tapahtuu Rue Transnonainilla, häntä kohti ammuttiin. Thiers määräsi, että kadun varren talot vallataan ja että asukkaat teloitetaan. Työväenkapina saatiin näin kovilla otteilla murskattua. Ainoastaan pilalehti Le Caricature protestoi. Se esitti Ludvig Filipin ruumiinkantajana.[24]

Melko pian valtaantulonsa jälkeen Ludvig Filip ryhtyi parantamaan Ranskan suhteita Iso-Britanniaan. Syksyllä vuonna 1843 kuningatar Victoria ja prinssipuoliso Albert kutsuttiin vierailulle Ranskaan ja vuoden kuluttua Ludvig Filip teki vastavierailun. Henkilötasolla hallitsijat tulivat hyvin toimeen keskenään. Ranska oli luvannut aikaisemmin Iso-Britannialle, että ei enää koskaan puutu Espanjan asioihin ja Ludvig Filip vahvisti lupauksen. Hän menetteli kuitenkin myöhemmin tavalla, joka sai Iso-Britannian hallitsijaparia pitämään häntä petturina.[25]

Espanjan hallitsijaksi oli vuonna 1833 tullut vielä alaikäinen kuningatar Isabella II. Hänelle ryhdyttiin etsimään puolisoa ja Ludvig Filip yritti junailla omaa pojanpoikaansa Espanjan prinssipuolisoksi. Hän tiesi myös hyvin, että Euroopan suurvallat eivät voi hyväksyä Ranskan ja Espanjan hallitsijahuoneiden yhdistymistä. Monimutkaisten järjestelyjen ja sopimusrikkomusten jälkeen vallitsi tilanne, jossa Espanjan prinssipuolisoksi päätyi Ludvig Filipin sukulaispoika, vaikka hän oli alusta alkaen luvannut, että näin ei tulisi käymään. Tämä suututti Iso-Britannian hallituksen, jossa alettiin uskoa, että Ludvig Filipin hallinolla ei ole enää paljonkaan aikaa jäljellä.[26]

Kun tultiin 1840-luvulle, alkoi Ludvig Filipin kansansuosio huveta. Hän oli selvinnyt monesta murhayrityksestä ja lopettanut kuuluisat iltakävelynsä Pariisissa. Hänen entinen innokas tukijansa ja pääministerinsä Thiers oli lakannut häntä tukemasta ja solvasi häntä pelkuriksi ja raukaksi. Alphonse de Lamartine julkaisi kirjoituksiaan, jossa syytti hallintoa itsekkyydestä ja kaavoihin kangistumisesta. Jos äänioikeutta olisi laajennettu, se olisi auttanut pelastamaan hallinnolle myös alemman keskiluokan kannatuksen, mutta kaikki tämänsuuntaiset vaatimukset torjuttiin.[27][4]

Syrjäyttäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1840-luvun lopulle tultaessa oli Ludvig Filipin hallinto menettänyt lähes kaiken kannatuksensa. Legitimistit eli perinteisen kuninkaanvallan kannattajat eivät olleet häntä koskaan kannattaneet, vaan pitäneet vallankaappaajana. Nuorison mielestä elämä Ranskassa oli tylsää ja sen parissa eli suoranainen Napoleon-kultti. Käsityöläiset olivat tyytymättömiä, sillä nouseva teollisuus halvempine tuotteineen vei heiltä työt. Köyhtyneitä käsityöläisiä alkoi siirtyä kaupunkeihin etsimään mitä tahansa työtä. Pariisin väkiluku kaksinkertaistui ja sen asunto-olot olivat kurjat.[28]

Vuosina 1845 ja 1846 saatiin huonot sadot eikä vuoden 1847 vähän parempi sato korjannut asiaa. Elintarvikkeiden hinnat nousivat korkeiksi. Tämä nosti tyytymättömyyttä entisestään. Kuningas alkoi vanheta ja häntä pidettiin itsetyytyväisenä hölmöläisenä, jonka ministerit puuhailevat miten haluavat.[29]

Vallankumous alkoi lopulta pikkuasiasta. Poliittiset kokoukset olivat kiellettyjä, mutta juhlia sai järjestää. Ylioppilaat olivat joulukuussa 1847 pyytäneet lupaa reformijuhlaan ja lupa juhlalle oli annettu. Päivää aikaisemmin kuin juhla olisi pidetty eli 21. helmikuuta vuonna 1848, juhlan järjestäminen kiellettiin.[30]

Seuraavana päivänä eli 22. helmikuuta vuonna 1848 ylioppilaat mellakoivat Pariisin kaduilla ja työläiset liittyivät heihin. He lauloivat Marseljeesia ja rakensivat barrikadeja. Vallankumous oli alkanut. Ludvig Filip yritti rauhoitella vielä kansaa vaihtamalla pääministeriksi liberaalina tunnetun Louis Mathieu de Molén.[31]

Tapahtumat lähtivät vyörymään nopeasti; helmikuun 23. päivä muuan hermostunut sotilas ampui väkijoukkoon ja huhut levisivät, että tämä on suuremman verilöylyn alkua. Kaupungissa alkoivat katutaistelut eikä kuningas ei saanut muodostettua hallitusta. Seuraavana päivä armeija päätti lopettaa ampumisen.[32][33]

24. helmikuuta vuonna 1848 Ludvig Filip ei nähnyt enää muuta vaihtoehtoa, kuin kirjoittaa luopuvansa kruunusta. Hän luopui siitä pojanpoikansa, 10-vuotiaan Pariisin kreivin Philippen, hyväksi. Hänen suurta kansansuosiota nauttinut isänsä oli kuollut jo vuonna 1842. Ludvig Filip pukeutui siviilipukuun, otti vuokra-ajurin ja poistu Pariisista kohti pohjoista. Maaliskuun 3. päivänä Ludvig Filip astui vaimonsa kanssa Le Havressa höyrylaivaan käyttäen nimeä herra ja rouva Smith. Kun Ranskan ranta loittoni pois näkyvistä puhkesi "rouva Smith" itkuun.[34][35] Ludvig Filip asui perheineen kuolemaansa saakka Surreyssä, Iso-Britanniassa. Hänet haudattiin Ranskaan Dreuxiin.

Kansalliskokous päätti aluksi nimittää Ludvig Filipin pojanpojan kuninkaaksi, mutta yleisen mielipiteen painostamana presidentiksi valittiin Louis Napoleon Bonaparte, joka myöhemmin teki vallankaappauksen ja julistautui elinikäiseksi presidentiksi ja keisariksi.[36]

Yksityishenkilö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Filipiä moitittiin rahan ahneudesta ja siitä, että hän kahmii maatiloja lapsilleen. Tuskin kukaan häntä ahneudesta moittineista tiesi, että piilossa julkisuudelta hän harjoitti merkittävää hyväntekeväisyyttä. Hän oli myös henkilönä rohkea eikä juurikaan pelästynyt useista kokemistaan murhayrityksistä. Kirjailija Victor Hugo piti Ludvig Filipistä. Hän kuvaili, että mies joka oli murhattavien listalla, ollut köyhä ja tehnyt töitä käsillään, sai historialta turhan kovan tuomion. Hän kiitti Ludvig Filipiä myös hänen hallituskaudellaan vallinneesta lehdistönvapaudesta ja armeliaisuudesta. Tiedettiin, että hän luki kaikki langetetut kuolemantuomiot ja jos vain suinkin löytyi jokin lieventävä asianhaara, hän muutti tuomion vankeudeksi. Kerran hän jopa pelasti tuomitun giljotiinin juurelta neuvottelemalla paikalla olleiden juristien kanssa. Hän yritti armahtaa jopa ne, jotka olivat yrittäneen murhata hänet.[37] [4]

Vaimonsa ja lastensa kanssa Ludvig Filipillä oli lämpimät välit. Hänen ei tiedetä koskaan käyneen muiden aatelismiesten tavoin oopperassa ja pitäneen yhteyttä oopperalaulajattariin ja balettitanssijattariin. Yksi hänen tyttäristään yritti luoda ennen varhaista poismenoaan uraa kuvataiteilijana ja yksi hänen pojistaan harrasti runoutta.[37]

Hallitsijana Ludvig Filip aiheutti hämmennystä kansalaisissaan. Ranskalaisten mielestä kuningas oli jotain, joka liikkui vaunuilla suuren saattueen ympäröimänä. Sekä kannattajien, että vastustajien oli vaikea suhtautua kuninkaaseen, joka liikkui tavallisessa puvussa vaimonsa kanssa ja kättelee ja puhuttelee kansalaisia kuin kuka tahansa varakas herra naapurista. Ranskalaisten mielestä kuninkaan olisi pitänyt käyttää julkisissa tilaisuuksissa kruunua, mutta tällaisesta seremoniallisuudesta Ludvig Filip halusi päästä eroon. Toisaalta hänellä oli myös halu hallita ja laajentaa valtaoikeuksiaan. Hallituskautensa loppupuolella, vanhana miehenä, hän ei enää oikein osannut reagoida kriiseihin, vaan lähinnä keskittyi kertomaan kuulijoilleen laajoja teoretisointeja siitä, miten asioiden tulisi olla. Hän myös kieltäytyi jääräpäisesti monista tarjotuista uudistuksista joilla olisi laajentanut kannatustaan, kuten yleisen äänioikeuden myöntämistä kaikille miehille.[4] [37] [4]

Myöhemmin 1870-luvulla Napoleon III:n kaatumisen jälkeen vallanperimyksestä kiistelivät legitimistit ja orleanistit, joista ensimmäiset kannattivat kuninkaaksi Henri d'Artoisia eli Henrik V:tä ja jälkimmäiset Philippe d'Orléansia eli Ludvig Filip II:a. Tämä halltijasuvun osien ja monarkistien sisäinen kiista teki monarkian palauttamisen mahdottomaksi vuonna 1871, jolloin poliittinen ilmapiiri olisi ollut sille muuten myönteinen.[38]

Maalauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskaan palattuaan Ludvig Filip lähetti luottomaalarinsa François-Auguste Biardin Pohjolaan tekemään luonnoksia paikoista, joissa hän oli maanpakolaisaikana käynyt. Näistä luonnoksista Ludvig Filip teetätti Biardilla kolme maalausta, joista kaksi päätyi kuninkaan vallastasyöksemisen jälkeen Versaillesin kokoelmiin. Kolmas huutokaupattiin ja se oli kateissa vuoteen 2014. Tuolloin Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedetoimittaja Ari Laakso oli käymässä Pietarissa ja huomasi sikäläisen Arktisen ja antarktisen keskuksen johtajan työhuoneen seinällä taulun, joka myöhemmin paljastui Biardin kolmanneksi maalaukseksi.[39]

Lähdekirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Almond, Mark: Vallankumous! 500 vuotta taistelua muutoksen puolesta. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1999. ISBN 951-1-15990-9
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, Teollisuuden läpimurto. WSOY, Porvoo, 1983. ISBN 951-0-09746-2
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, Kansallisuusliikkeet. WSOY, Porvoo, 1984. ISBN 951-0-09747-0

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 408
  2. Louis-Philippe biography.com. Viitattu 4.8.2020. (englanniksi)
  3. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 474
  4. a b c d e f g h i j k l m Louis-Philippe Encyclopædia Britannica. Viitattu 4.8.2020.
  5. Ranskan viimeinen kuningas Louis Philippe Lapissa 1. yle.fi. 3.3.2017. Viitattu 4.8.2020.
  6. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 180-1981, 310
  7. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 352, 358
  8. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 352, 353, 360
  9. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.360
  10. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.360-362
  11. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.364-365
  12. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.365-367
  13. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.408-409
  14. Almond, M.: Vallankumous!, 1999, s.95
  15. Almond, M.: Vallankumous!, 1999, s.95
  16. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.432
  17. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.408-409
  18. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.444
  19. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.444
  20. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.444
  21. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.411
  22. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.445-456
  23. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.434-439
  24. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.439-440
  25. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.465-467
  26. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.457,470
  27. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s.412,472-473
  28. Almond, M.: Vallankumous!, 1999, s.98
  29. Almond, M.: Vallankumous!, 1999, s.98
  30. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1983, s.30
  31. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1983, s.31
  32. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1983, s.35
  33. Almond, M.: Vallankumous!, 1999, s.99
  34. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1983, s.36-39
  35. Almond, M.: Vallankumous!, 1999, s.99
  36. Almond, M.: Vallankumous!, 1999, s.99
  37. a b c http://www.online-literature.com/victor_hugo/les_miserables/225/
  38. Almond, M.: Vallankumous!, 1999, s.99
  39. Enontekiöläismies näki maalauksen pietarilaisen museonjohtajan seinällä – se olikin 150 vuotta kadoksissa ollut taideaarre hs.fi. 22.2.2017. Viitattu 4.8.2020. (vaatii rekisteröitymisen)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tuula Kousa (toim.): Ranskan viimeisen kuninkaan retkikunta – La Recherche Lapissa. John Nurmisen säätiö, Helsinki 2014. ISBN 978-952-9745-41-8

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Coat of Arms of the July Monarchy (1831-48).svg Edeltäjä:
Kaarle X
Ranskalaisten kuningas Seuraaja:

(toinen tasavalta)