Bourbon-restauraatio

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Ranskan Bourbon-restauraatiota. Espanjan Bourbon-restauraatiosta kerrotaan artikkelissa Espanjan kuningaskunta (1874–1931).
Ranskan kuningaskunta
Royaume de France
1814–1830
Flag of the Kingdom of France (1814-1830).svg Coat of Arms of the Bourbon Restoration (1815-30).svg
lippu vaakuna

Kingdom of France (1815).svg
Ranskan kuningaskunta vuonna 1815

Valtiomuoto perustuslaillinen monarkia
Kuningas Ensimmäinen:
Ludvig XVIII (1814–1824)
Viimeinen:
Kaarle X (1824–1830)
Pääministeri Ensimmäinen:
Charles Maurice de Talleyrand (1815)
Viimeinen:
Jules de Polignac (1829–1830)
Pääkaupunki Pariisi
Pinta-ala
– yhteensä 560 000 km² 
Uskonnot roomalaiskatolisuus
Viralliset kielet ranska
Valuutta Ranskan frangi
Lyhenne FR
Motto Montjoie Saint Denis!
Kansallislaulu Le Retour des Princes français à Paris
Edeltäjä Ranskan ensimmäisen keisarikunnan lippu Ranskan ensimmäinen keisarikunta
Seuraaja Heinäkuun monarkia
Osa sarjaa aiheesta
Ranskan historia
Aikajana
Ranskan kuninkaan henkilökohtainen lippu Borbon-restauraation aikana.
Napoleon lähtee Elbalta, Joseph Beaumen maalaus vuodelta 1836.

Bourbon-restauraatio on Ranskan historiassa Napoleonin aikaa seurannut kausi vuosina 1814–1830, jolloin vallankumouksessa syrjäytetty Bourbonin hallitsijasuku palautettiin valtaistuimelle. Napoleon joutui luopumaan vallasta kuningas Ludvig XVIII:n hyväksi vuonna 1814, mutta onnistui vielä seuraavana vuonna palaamaan lyhyeksi ajaksi valtaan (Satapäiväinen keisarikunta).[1] Ancien régimen ajan absoluuttisesta monarkiasta poiketen restauraatioajan Ranska oli perustuslaillinen monarkia, jossa kuninkaan valtaa rajoitti Ludvig XVIII:n hyväksymä vuoden 1814 peruskirja.

Ludvig XVIII:n hallitsijakautena harjoitettu politiikka oli suhteellisen maltillista, mutta hänen seuraajakseen vuonna 1824 tullut Kaarle X suosi jyrkkää taantumuksellisuutta. Tämä johti heinäkuun vallankumoukseen vuonna 1830, mikä päätti restauraatioajan ja Bourbonien vallan.[1] Sen jälkeen valtaan nousi Orléans-suku ja alkoi heinäkuun monarkiaksi kutsuttu kausi, joka kesti vuoteen 1848.

Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XVIII saapuu Pariisiin 29. elokuuta 1814. Litografia vuoden 1875 jälkeiseltä ajalta.

Ranskan suuren vallankumouksen synnyttämän sisäpoliittisen kaaoksen ja valtatyhjiön luomalle näyttämölle astui Napoleon Bonaparte, joka kaappasi vallan ja julistautui keisariksi hallitsijanimellä Napoleon I. Hän kukisti myös Ranskaan hyökänneet ulkovaltojen armeijat ja laajensi sen alueita huomattavasti. Ison-Britannian pääministeri William Pitt julisti vuonna 1798, että Ranska pitää pakottaa luopumaan valloituksistaan ja sen pitää vetäytyä vanhojen rajojensa taakse.[2]

Tilaisuutta Ranskan ja Napoleonin lyömiseen ei tullut ennen vuotta 1812, jolloin Ranskan armeija kärsi musertavan tappion Venäjällä. Lokakuussa 1813 Ranskan armeija kärsi Leipzigin taistelussa tappion Preussin, Itävallan ja Venäjän muodostamalle liittokunnalle. Taistelussa kuoli lähes 70 000 ranskalaista sotilasta. Samaan aikaan Ison-Britannian armeija eteni Espanjan kautta kohti Ranskaa. Joulukuussa 1813 liittouman armeijat tunkeutuivat Ranskaan ja 31. maaliskuuta 1814 liittoutuneet marssivat Pariisiin Venäjän tsaari Aleksanteri I:n johdolla. Ranskan ensimmäinen keisarikunta oli kukistunut.[3]

Napoleon luopui kruunusta 11. huhtikuuta 1814. Liittouman edustajat antoivat Napoleonin pitää Ranskan keisarin arvonimen, ja hänelle annettiin hallittavakseen Elban saari Välimereltä. Ranskalle perustettiin väliaikainen hallitus, jonka johtajaksi asetettiin kokenut poliittinen peluri, ruhtinas Talleyrand. Hän oli pohdinnoissaan päätynyt siihen, että Napoleonin hallinto ei ole Ranskan etu ja hänet tulee syrjäyttää. Uudeksi hallitsijaksi Talleyrand kaavaili aluksi Napoleonin poikaa Napoleon II:a ja tämän alaikäisyyden ajaksi sijaishallitusta. Tämän ajatuksen hän joutui hylkäämään, sillä Iso-Britannia ei voinut ehdotusta hyväksyä.[4]

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät Bourbonit. Vallankumouksen aikana teloitetun kuninkaan Ludvig XVI:n veli oli Isossa-Britanniassa maanpaossa, ja hänelle tarjottiin kuninkuutta. Jo kuusissakymmenissä oleva Ludvig suostui ja otti hallitsijanimekseen Ludvig XVIII. Uusi kuningas sairasti kihtiä, ja hänen oli ajoittain vaikea hengittää. Hänen maltillinen suhtautumisensa hallitusasioihin ja ilmiselvä älykkyytensä tekivät vaikutuksen kaikkiin, jopa kuninkaallisiin yleensä penseästi suhtautuvaan Talleyrandiin. Hänet kuningas palkitsi hallituksensa ulkoministerin viralla.[5]

Ranskassa oli kansalaispiirejä, jotka olisivat halunneet pyyhkäistä vuoden 1789 vallankumouksen ja Napoleonin valtakauden yli paksun viivan ja palata sitä edeltäneeseen ancien régimen aikaan, jossa itsevaltias kuningas hallisi Jumalan armosta. Heitä miellytti kuninkaan päätös hylätä trikolorilippu ja Marseljeesi valtiosymboleina. Se, mitä kuningas teki seuraavaksi, ei heitä miellyttänyt.[5]

Talleyrand oli tähdentänyt Ludvigille, että paluuta vuotta 1789 edeltäneeseen tilanteeseen ei ollut. Kuninkaan piti olla maltillinen ja sovinnollinen sekä kunnioitettava vapaamielisiä aatteita. Ludvig kuunteli Talleyrandia ja antoi Ranskalle perustuslain, vuoden 1814 peruskirjan, joka eräin muutoksin pysyi käytössä vuoteen 1848. Sen mukaan Ranskalle tuli kaksikamarinen parlamentti. Ylempään kamariin, päärien kamariin tuli kuninkaan nimittämiä ylhäisaatelin edustajia. Alemman kamarin jäsenet valittiin vaaleilla, mutta äänioikeus koski vain pientä, kaikkein varakkainta osaa miehistä. Uusia lakiesityksiä saattoivat tehdä vain kuninkaan nimittämät ministerit. Laki takasi lehdistön- ja uskonnonvapauden, joskin katolinen kirkko sai valtiokirkon aseman. Jotkut ranskalaisista pitävät Ludvig XVIII:tä nyt lähes maanpetturina. Heitä ryhdyttiin kutsumaan ultrarojalisteiksi.[6][5]

Taitavan ulkoministerinsä Talleyrandin ansiosta Ranska sai ulkopoliittista menestystä. Ensimmäinen Pariisin rauha solmittiin 30. toukokuuta 1814. Ranska sai yllättävän edullisen rauhan, sillä Ison-Britannian neuvottelija lordi Castlereagh totesi, että Ranskaa ei saa nöyryyttää, vaan maailma tulee palauttaa rauhallisiin uomiinsa. Ranskan alue tuli jättää vuoden 1792 rajojen mukaiseksi, sen ei tarvinnut maksaa sotakorvauksia ja se sai jopa pitää ryöstämänsä taide-esineet. Se sai takaisin suurimman osan siirtomaistaan. Se kutsuttiin mukaan Wienin kongressiin. Asiat näyttivät sujuvan, kunnes Napoleon puuttui peliin.[7]

Satapäiväinen keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1815 helmikuun viimeisinä päivinä Napoleonin oli onnistunut huomaamattomasti poistua 1500 miehen kanssa Elbalta ja tehdä maihinnousu Ranskaan. Maaliskuun 10. päivänä hän oli asettunut Lyoniin. Kolme päivää myöhemmin Wienin kongressi antoi julkilausuman, että Napoleon on asetettu valtiokiroukseen maailmanrauhan rikkojana. Tämä tarkoitti, että hänen kanssaan ei neuvoteltaisi. Maaliskuun 19. päivän iltahämärissä kuningas Ludvig XVIII lähti maanpakoon ja seuraavana päivänä Napoleon asettui kuninkaanpalatsiin.[8]

Napoleonin onnistui palata keisariksi ilman, että ainoatakaan ihmishenkeä oli menetetty. Napoleon muodosti kannattajistaan uuden hallituksen ja lähetti ulkomaille viestejä, joissa julisti tulleensa vapauttajana ja haluavansa vain rauhaa kaikkien kanssa. 22. maaliskuuta 1815 Wellingtonin herttua ilmoitti lähtevänsä Alankomaihin perustamaan uutta armeijaa.[9]

Napoleonia ja Ranskaa vastaan kerääntyi suuri liittokunta. Ensiksi Napoleon kävi taistelun Preussin armeijaa vastaan 16. kesäkuuta. Taistelu päättyi Ranskan hyväksi, mutta marsalkka Gebhard Leberecht von Blücherin johtamaa armeijaa ei saatu kokonaan voitetuksi. Waterloon taistelussa Wellingtonin herttuan johtama brittiarmeija ja marsalkka Blücherin yhdistyneet joukot löivät Ranskan armeijan. Napoleon kärsi murskatappion.[10]

Keisarikunta päättyi, kun Napoleon antoi vallastaluopumuskirjansa 22. kesäkuuta 1815. Britit olivat toivoneet, että Ranskan hallitus surmaisi Napoleonin, mutta sen todettiin olevan liian heikko tekemään mitään Napoleonin suhteen. Niinpä hänet vietiin Saint Helenan saarelle. Ludvig XVIII palasi palatsiinsa Pariisiin. Ranskassa oli luvassa pieniä välienselvittelyitä.[11]

Ludvig XVIII:n valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin asukkaat eivät tulleet riemuiten kuningastaan vastaan, kun hän palasi maanpaosta. Kuningas muodosti uuden hallituksen, jonka tehtävänä oli poistaa viroistaan kaikki ne, jotka olivat mahdollistaneet kuningas Ludvig XVI:n teloituksen ja Napoleonin paluun valtaan. Myös kansanedustuslaitos saatiin hankkeeseen mukaan, ja se säätikin lain, että tällaiset henkilöt on karkotettava maasta loppuelämäkseen. Myös Talleyrand erotettiin, sillä kuningas halusi miellyttää Venäjän tsaari Aleksanteri I:tä ja vanhaa ruhtinasta pidettiin parantumattoman epäluotettavana juonittelijana.[12]

Talleyrandin tilalle kuningas nimitti uudeksi ulkoministeriksi Armand Emmanuel du Plessis de Richelieun, jonka ensimmäinen tehtävä oli neuvotella uusi rauhansopimus. Erityisesti Isossa-Britanniassa oli noussut esiin poliitikkoja, jotka halusivat laittaa Ranskan polvilleen. Neuvotteluihin lähdettiin kuitenkin sillä ajatuksella, että turha alistaminen on uuden sodan siemen. Uudet rauhanehdot eivät olleet yhtä lievät kuin edellisellä kerralla. Nyt Ranskan alue palautettiin vuoden 1789 rajoihin, sen piti maksaa 700 miljoonaa frangia sotakorvauksia ja palauttaa varastetut taide-esineet. Lisäksi sen pohjois- ja itäosiin asetettiin miehitysjoukot viideksi vuodeksi.[13]

Ranska saavutti ulkopolitiikallaan Euroopan maiden luottamuksen, ja se kutsuttiin vuonna 1818 pidettyyn Aachenin kongressiin, joka oli itävaltalaisen ruhtinas Klemens von Metternichin idea. Kokouksessa sovittiin aloitettavaksi uusi aikakausi, jossa vallitsisi rauha, hallitsijan yksinvalta sekä alamaisten kunnioitus ja valtioiden sisäinen vakaus. Valistusaatteet ja kaikenlainen turha vapausajattelu oli painettava rauhan säilymisen nimissä taka-alalle. Ranskan hallituksella ei ollut mitään tällaista ajattelua vastaan, sillä se halusi pitkään kestäneen sisäisten levottomuuksien ja sotien leimaaman ajan viimein loppuvan.[14]

Konservatiivisuuntaus vahvistuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanomalehdistö oli Euroopassa 1800-luvun alkupuolella jo varsin kehittynyt instituutio, joka kykeni muokkaamaan lukevan yleisön mielipidettä. Vuoden 1814 peruskirjan mukaan sanomalehdistöllä oli oikeus ilmaista itseään vapaasti. Vuosien 1815 ja 1830 välillä lehdistön vapauteen puututtiin usealla eri asetuksella ja lailla. Ensimmäisen kerran sen vapauteen puututtiin vuoden 1819 lailla. Lain mukaan jokaisen sanomalehden tai aikakauslehden, joka käsitteli politiikkaa ja ilmestyi useammin kuin kerran kuukaudessa, tuli alistua prefektin ennakkotarkastukseen. Uusia rajoituksia tuli vuonna 1820: lehden, jota ei tarkastettu, tuli maksaa suuret sakot tai joutua lakkautettavaksi. Vuoden 1822 laki teki lehdistönvapaudesta käytännössä lopun, sillä se kielsi uskontojen ja kuninkaan arvostelun. Laki puri myös äärimonarkisteihin, joiden lehdistö ei voinut sietää Ludvig XVIII:ta ja hänen peruskirjaansa. Lakia lievennettiin taas vuonna 1828.[15]

Vanhaan aateliin kuulunut François-René de Chateaubriand, joka oli runoilija ja Ranskan Lontoon-suurlähettiläs, oli Bourbon-restauraation näkyviä hahmoja. Toisaalta hän kaipasi ancien régimeä, mutta ei oikein halunnut täysin tuomita vallankumoustakaan. Nuorena hän aluksi ihaili Napoleonia, mutta inhosi tätä tämän tultua keisariksi ja keräsi aineistoa tämän tekemistä rikoksista. Hän päätyi pitämään Bourboneja ja Ludvig XVIII:tä Ranskan onnen kannalta parempana vaihtoehtona. Hän päätyi ajatuksissaan sekavahkoon oppirakennelmaan: kuninkaan pitää olla itsevaltias, mutta hänen hallituksensa tulee olla kansan poliittisen mielipiteen mukainen.[16]

Maanpaosta palanneille ultrarojalisteille tämä oli liian vapaamielistä. He vaativat, että aatelistolle on palautettava kaikki vanhat etuoikeutensa ja heidän on saatava korvaukset menetetystä omaisuudesta. He panivat kesällä 1815 toimeen "valkoisen hirmuvallan", jonka aikana surmattiin toistatuhatta Napoleonin kannattajaa ja vanhaa vallankumouksellista. He painostivat kuningasta kansanedustuslaitoksen ylemmässä kamarissa, jossa heillä oli enemmistö. Jotkut ultrarojalistit jopa kaipasivat Ranskasta vuonna 1819 vedettyjä miehitysjoukkoja takaisin. Heidän mielestään vain suurvaltojen aseet pitäisivät jakobiinit poissa vallasta.[17]

Poliittinen ilmapiiri kiristyi vuonna 1820, kun Berryn herttua Charles Ferdinand surmattiin. Herttua oli 13. helmikuuta 1820 poistumassa oopperasta kotiinsa, kun Napoleonia fanaattisesti ihaillut satulasepänkisälli Louvel puukotti häntä. Louvel halusi raivata pois koko Bourbonien suvun, sillä hän järkeili, että jos kruununperillinen kuolee, sammuu koko suku mieslinjaltaan. Ultrarojalistit eivät pitäneet suurimpana syyllisenä rikokseen surmatyöntekijää vaan perustuslakia. Heidän mukaansa se palveli vain Bourbonien vihollisia.[18]

Charles Ferdinandin, Berryn herttuan, murha hänen poistuessaan oopperasta.

Pääministerinä jatkoi surmatyön jälkeen aluksi Richelieun herttua, mutta hän joutui huomaamaan ultrarojalistien jatkuvan vaikutusvallan kasvun ja eroamaan paikaltaan. Häntä seurasi kreivi Joseph de Villèle, joka oli varsin maltillinen, mutta joutui myös taipumaan ultrarojalistien tahtoon. Hänen aikanaan vähennettiin äänioikeutettujen määrää nostamalla siihen vaadittavaa varallisuusrajaa. Jatkamalla tasapainopolitiikan linjalla hän sai yhteiskuntarauhan säilymään.[19]

Ulkopolitiikassaan Ranska teki näyttävän eleen, jolla osoitti olevansa Euroopan konservatiivisen taantumussuuntauksen jäsen. Vuonna 1822 Venäjän tsaari esitti, että Espanjan tilanteeseen pitää puuttua. Espanjalaiset olivat syösseet epäsuositun kuninkaansa vallasta, ja tätä pidettiin vaarallisena Euroopan politiikalle. Huhtikuussa vuonna 1823 Ranskan armeija hyökkäsi Espanjaan palauttaakseen Ferdinandin valtaistuimelleen. Joseph de Villèle joutui tässäkin taipumaan ultrarojalistien tahtoon, sillä hän ei invaasiota kannattanut vaan piti sitä ihmishenkien ja rahan tuhlauksena. Espanjan armeija teki tuskin lainkaan vastarintaa, ja epäsuosittu hallitsija palasi valtaan ranskalaisten tuella.[20]

Terveysongelmista kärsinyt kuningas Ludvig XVIII pysyi maltillisena loppuun asti. Hänen lausuntonsa olivat yleensä harkittuja, mutta ne eivät kelvanneet ultarojalisteille eivätkä liberaaleille. Kumpikaan osapuoli ei tuntenut saavansa niistä mitään irti. Viimeisenä hallitustoimenaan hän erotti mielestään liian konservatiivin ulkoministerin Chautebriandin.[21]

Äärikonservatiivinen Kaarle X[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle X kruunataan Ranskan kuninkaaksi Reimsin katedraalissa, François Gérardin maalaus.

Tasapainopolitiikkaa ja maltillisuutta suosineen Ludvig XVIII:n kuoltua vuonna 1824 valtaistuimelle nousi hänen veljensä Kaarle X. Hänelle kaikki, mikä liittyi vallankumoukseen tai liberalismiin, oli vältettävää ja kauhistuttavaa. Hän ei ollut antanut edeltäjälleen anteeksi tämän julkaisemaa vuoden 1814 peruskirjaa.[22]

Jo uuden kuninkaan kruunajaiset herättivät liberaaleissa tyrmistystä. Kruunajaiset menivät keskiaikaisten menojen mukaan ja niihin liittyi neuloilla pistelyä kuvaamaan Kristuksen haavoja ja risatautia sairastavien koskettelua. Haluttiin osoittaa, että nyt palautetaan monarkian vanhat oikeudet. Missään muualla Euroopassa tällaista ei oltu tehty yli sataan vuoteen ja jopa konservatiivisen de Chautebriandin mielestä tämä oli puhdasta hölynpölyä.[23]

Seuraavaksi Kaarle X ärsytti kansalaisia virkanimityspolitiikallaan. Hän suosi virkanimityksissään vanhaa aatelia ohittaen monet pätevät nuoret miehet. Sen jälkeen hän ryhtyi vaatimaan, että valtionvaroista tulee maksaa korvauksia emigranteille. Tämä ärsytti niitä, jotka olivat eläneet vallankumouksen hirmuvallan läpi Ranskassa. Lisäksi Ludvig XVIII oli säätänyt lain, että vallankumouksen aikana tapahtuneisiin omistussuhteiden muutoksiin ei puututa. Laki haluttiin nyt muuttaa.[24]

Joseph de Villèle myöntyi moniin konservatiivien vaatimuksiin, mutta joutui kuitenkin luopumaan. Häntä seurasi pääministerinä Jean-Baptiste de Martignac, joka joutui antamaan paikkansa vuonna 1829 äärikonservatiiviselle ja ultrarojalistiselle Jules de Polignacille. De Polignac ei ollut valmis minkäänlaisiin kompromisseihin. Hän uskoi, että kuninkaan on Jumala asettanut ja tähän on alamaisten tyytyminen. Pääministeriä pidettiin hyvämoraalisena ja rehtinä miehenä. Tosin monet arvostelivat häntä arvostelukyvyn ja jopa älyn puutteesta.[25]

Oppositio nousee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle X:n aikana ranskalaisista alkoi tulla entistä tyytymättömämpiä maansa hallintoon ja elinoloihin. Talleyrand esitti pilkallisia huomiotaan ja vaati maalle lehdistönvapautta. Hänen mukaansa Ranska oli ajautumassa kuilun reunalle. Hän kiinnitti huomionsa nuoreen historioitsijaan Adolphe Thiersiin, joka oli yhdessä ystäviensä kanssa perustanut sanomalehden, Le Nationalin. Talleyrand ryhtyi tukemaan nuoria miehiä, sillä näki heissä muutosvoiman.[26]

Myös Orléansin herttua Ludvig Filip oli oppositiohenkinen. Hän samaisti itsensä liikemiehiin ja ryhtyi etsimään kannatusta heidän paristaan. Hän avasi kotinsa salongit loisteliaita juhlia varten ja kutsui niihin liike-elämän edustajia, poliitikkoja sekä taiteilijoita. Juhlissa luettiin Thiersin Le National -lehteä ja puhuttiin liberaaleista ajatuksista. Vielä tässä vaiheessa Ludvig Filip ei selkeästi asettunut opposition puolelle, vaan antoi vain ymmärtää kannattavansa sitä.[27]

Lisää jäseniä oppositio sai nuorista kaupunkilaista koulutetuista miehistä. Heitä syrjittiin virkanimityksissä vanhan aatelin kustannuksella. Hallitsevat piirit pitivät heille soveliaana lähinnä vain papin ammattia.[28]

Napoleonin sotien jälkeen Ranskaan oli syntynyt uusi yhteiskuntaluokka: kaupunkiköyhälistö. Siihen kuului kisällejä, oppipoikia, nälkiintyneitä osa-aikatyöläisiä ja tehdastyöläisiä. Se tunsi olevansa yhtä riistettyä kuin talonpojat olivat olleet vuonna 1789. Se ei nähnyt muuta mahdollisuutta elämänsä parantumiseen kuin vallankumouksen.[29][30]

Ranskan laivasto hyökkää amiraali Guy-Victor Duperrén johtamana Algeriaan.

De Polignacin hallitus tiesi hyvin, että sen suosio oli vähäinen. Kansansuosiota päätettiin hankkia voittoisalla sodalla. Ranskan joukot hyökkäsivät Algeriaan, virallisena syynä barbareskimerirosvouden lopettaminen. Kaarle X julisti seuraavansa Ludvig Pyhän jalanjälkiä. Sota voitettiin ja saatiin alku Ranskan siirtomaavallalle Pohjois-Afrikassa. Sotasaaliina saatiin valtionkassaan 50 miljoonaa frangia.[31]

Siitä huolimatta, että äänioikeus oli rajoitettu vain erittäin varakkaille miehille ja lehdistöä sensuroitiin, voittivat liberaalit vuoden 1829 vaalit. Edustajainhuone ja hallitus ajautuivat jatkuviin riitoihin. Vuoden 1830 Algerian valtauskaan ei nostanut hallituksen suosiota. De Polignac ja Kaarle X painattivat 26. heinäkuuta 1830 julistuksen, jota sanottiin heinäkuun ordonansseiksi. Edustajainhuone oli hajotettu jo edellisenä päivänä.[32][33]

Kaarle X oli kesänvietossa Saint-Cloudin linnassa, kun hän antoi heinäkuun ordonanssit. Niissä vietiin viimeisetkin rippeet painovapaudesta ja vaalilakia muutettiin entistäkin taantumuksellisemmaksi. Tämä tarkoitti kuninkaan tekemää vallankaappausta.[34]

Rue de Rohanin taistelu, Hippolyte Lecomten maalaus, 1830.

Uusi vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Heinäkuun vallankumous

Kun heinäkuun ordonanssit tulivat julki, oli kansa aluksi rauhallista. Kuningasta uhmasi neljä oppositiolehteä, jotka ilmestyivät kiellosta välittämättä. Kun poliisi teki niihin näyttäviä ratsioita, alkoi kansaa kerääntyä niiden eteen vaatimaan vapaata sanaa. Suuri väkijoukko, joka edusti lähes kaikkia yhteiskuntapiirejä, kerääntyi pääministeri de Polignacin asunnon eteen huutamaan eläköötä perustuslaille.[35]

Kansa alkoi rakentaa barrikadeja, ja 29. heinäkuuta puhkesi katutaisteluita. Talleyrand lähetti Ludvig Filipille viestejä, että tämän olisi aika astua näyttämölle. Sotilaat joko jättivät aseensa tai siirtyivät kapinallisten puolelle. Nyt huolestui jo kuningaskin, ja hän erotti de Polignacin pääministerin paikalta. Tämä ei enää riittänyt vallankumouksellisille, ja kuningas ilmoitettiin erotetuksi ja uuden kuninkaan olevan Ludvig Filip. Kaarle X luopui vallasta 2. elokuuta 1830 ja lähti maanpakoon Isoon-Britanniaan.[36][37]

Vuodesta 1830 alkanutta ja vuoteen 1848 kestänyttä Ludvig Filipin valtakautta kutsutaan historiassa heinäkuun monarkiaksi.

Talouselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin joukkoliikenne aloitti Bourbon-restauraation aikoina. Dame Blanche omnibus, kuva vuodelta 1828.

Ranskan talous lähti kasvuun rauhan palattua ja sisäisten levottomuuksien päätyttyä. Sotien päätyttyä maan väkiluku lähti nousuun.

Maataloudella ei mennyt kovin hyvin. Vuosina 1816–1817 saatiin huonot sadot, ja kuningas Ludvig XVIII alensi viljelijöiden veroja. Tämän seurauksena viljan hinnat laskivat, mikä suututti Bourbonien perinteisiä kannattajia, suurmaanomistajia. Huonoja satoja saatiin jälleen 1827–1830. Suurmaanomistajat yrittivät painostaa verokysymyksessä konservatiivista Kaarle X:tä, joka ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi.[38]

Huonojen satovuosien kanssa samaan aikaan tapahtui teollisuuden nousu. Halvat teollisuustuotteet alkoivat syrjäyttää markkinoilta käsityöläisten valmistamia kalliimpia tuotteita. Elinkeinonsa menettäneistä käsityöläisistä tuli kaupunkiköyhälistöä, ja heitä muutti erityisesti Pariisiin lisäämään tyytymättömien kansalaisten määrää.[39]

Ranskan pankkisektori lähti restauraation aikana kasvu-uralle, ja Pariisista tuli Euroopan toinen finanssikeskus heti Lontoon jälkeen. Pankkisektorin luomisessa kunnostautui erityisesti Ranskaan asumaan asettunut James Meyer de Rothschild.[40]

Kreikka Missolonghin raunioilla, Eugène Delacroixin maalaus, vuodelta 1826, Bordeauxin taidemuseo.

Liikenneyhteyksien parantamiseen alettiin kiinnittää huomiota. Maanteitä parannettiin, kanavaverkostosta tuli tiheämpi, ja pienet höyryalukset yleistyivät. Rautateiden rakentamista ei aloitettu vielä Bourbon-restauraation aikana. Ensimmäinen rautatie avattiin vasta heinäkuun monarkian aikana.[41]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bourbon-restauraation aikaista elämää kuvasi kirjallisuudessa Stendhal. Hän piti restauraation aikaista elämää pienenä, tylsänä ja paikoilleen jähmettyneenä. Hänen mukaansa ulkoinen hyveellisyys oli tärkeämpää kuin aitous. Kuuluisassa romaanissaan Punaista ja mustaa, joka kuvaa nousukkuutta, Stendhal antoi ymmärtää, että kovinkaan paljon hyviä asioita ei Ranskalla ole odotettavissa lähitulevaisuudessa. Kustantaja uskalsi julkaista romaanin vasta vuonna 1831, heinäkuun monarkian aikana.[42]

Toinen merkittävä restauraatioajan kirjailija oli Honoré de Balzac. Häneltä ilmestyi pitkä romaanisarja nimeltään La Comédie Humaine. Teossarja kertoi sekä Bourbon-restauraation että Heinäkuun monarkian ajan elämästä.lähde?

Hallinto pyrki tukemaan taiteita ja taideteollisuutta. Vuonna 1829 perustettiin taideteollinen oppilaitos École Centrale des Arts et Manufactures. Ranskan taideakatemia, École des Beaux-Arts, perustettiin Bourbon-restauraation alkuvaiheessa, vuonna 1817.lähde?

Eugène Delacroix oli aikakauden merkittävimpiä taidemaalareita. Toinen merkittävä taidemaalari oli Jean Auguste Dominique Ingres.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Bourbon Restoration Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.3.2013. (englanniksi)
  2. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 31
  3. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 168−178
  4. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 180.
  5. a b c Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 180−181.
  6. Charter of 1814, French history Encyclopedia Britannica. Viitattu 28.11.2019. (englanniksi)
  7. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 180−181, 183, 192
  8. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 192.
  9. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 193−194.
  10. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 195−196.
  11. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 197−199.
  12. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 199−200
  13. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 200−202
  14. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 259−261
  15. http://wwww.babel.hathitrust.org/cgi/pt?id=mdp.39015011270504;view=1up;seq=107
  16. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 306−309
  17. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 309
  18. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 312
  19. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 313−314, 353
  20. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 314
  21. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 265, 316
  22. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 265, 352−353
  23. Almond, M: Vallankumous!, 2003, s. 93
  24. Almond, M: Vallankumous!, 2003, s. 92
  25. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 353−354
  26. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 355−356
  27. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 357−358
  28. Almond, M: Vallankumous!, 2003, s. 93
  29. Almond, M: Vallankumous!, 2003, s. 93
  30. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 352
  31. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 359
  32. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 360
  33. Almond, M: Vallankumous!, 2003, s. 94
  34. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 360
  35. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 362
  36. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 364−367
  37. Almond, M: Vallankumous!, 2003, s. 94
  38. http://www.bourbonrestoration-aaru.blogspot.com/
  39. Bourbon Restoration bourbonrestoration-aaru.blogspot.com. Viitattu 28.11.2019. (englanniksi)
  40. J. H. Clapham, The Economic Development of France and Germany 1815-1914 (1936) s. 53-81, 104-7, 121-27.
  41. Grimberg, C. Kansojen historia, osa 18, s. 440
  42. Grimberg, C. Kansojen historia, osa 18, s. 347−350

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]