Waterloon taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Waterloon taistelu
Osa Napoleonin sotia
Robert Alexander Hillingford: Wellington Waterloon taistelussa
Robert Alexander Hillingford: Wellington Waterloon taistelussa
Päivämäärä:

18. kesäkuuta 1815

Paikka:

Waterloo, Yhdistynyt Alankomaiden kuningaskunta, nykyinen Belgia

Lopputulos:

Ranskan tappio

Vaikutukset:

Napoleon I vangittiin 15. heinäkuuta 1815

Osapuolet

Ranska Ranska

 Yhdistynyt kuningaskunta
Flag of Prussia (1892-1918).svg Preussi
 Alankomaat
Flag of Hanover 1837-1866.svg Hannover
Flagge Herzogtum Nassau (1806-1866).svg Nassau
Flagge Herzogtum Braunschweig.svg Braunschweig

Komentajat

Ranska Napoleon I
Ranska Michel Ney

Yhdistynyt kuningaskunta Arthur Wellesley Wellington
Flag of Prussia (1892-1918).svg Gebhard Leberecht von Blücher

Vahvuudet

73 000

67 000 brittiä/hannoverilaista
60 000 preussilaista

Tappiot

34 000

23 000

Waterloon taistelu oli 18. kesäkuuta 1815 käyty Napoleon I:n viimeinen taistelu. Taistelu käytiin 12 kilometriä Brysselistä eteläkaakkoon Waterloon kylän lähistöllä Yhdistyneessä Alankomaiden kuningaskunnassa, nykyisen Belgian alueella. Taistelukentän näkymää on nykyisin Butte du Lionin kukkulan leijonapatsasselvennä. Vastakkain olivat Napoleonin johtamat ranskalaiset ja liittoutuma, johon kuuluivat Wellingtonin herttuan johtamat britit ja alankomaalais-belgialaiset joukot, sekä Gebhard Leberecht von Blücherin johtamat Preussin joukot.

Napoleonin armeija hävisi taistelun. Hän antoi miestensä paeta ja yritti myös itse paeta, mutta antautui 15. heinäkuuta 1815 Britannian kuninkaallisen laivaston linjalaiva HMS Bellerophonilla aluksen päällikölle, Frederick Lewis Maitlandille. Napoleon vietiin Saint Helenan saarelle, missä hän kuoli vuonna 1821[1].

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa Napoleon oli syrjäytetty vallasta vuonna 1814, minkä jälkeen hänet siirrettiin Elban hallitsijaksi. Seuraavana vuonna hän kuitenkin yritti palata valtaan myös Ranskassa ja onnistuikin tässä. Hän hallitsi tällöin Waterloon taisteluun asti, jolloin kärsi tappion Yhdistyneen kuningaskunnan ja Preussin armeijoille. Napoleonin lyhyeksi jäänyt toinen valtakausi tunnetaan yleisesti nimellä satapäiväinen keisarikunta.[1]

13. maaliskuuta 1815, kuusi päivää ennen Napoleonin tuloa Pariisiin, liittoutuneiden Wienin kongressi oli julistanut hänet lainsuojattomaksi[2]. Neljä päivää myöhemmin Yhdistynyt kuningaskunta, Venäjä, Itävalta ja Preussi mobilisoivat armeijat tuhotakseen Napoleonin.[3] Napoleon tiesi, että tämä oli hänen viimeisiä yrityksiään estää yhden tai useamman valtion liittoutuman Ranskan-valtaus. Napoleonin ainoa mahdollisuus oli pysyä vallassa hyökkäämällä ennen kuin liittoutuma järjestäytyy[4]. Jos hän voisi tuhota liittoutuman asevoimat Brysselin eteläpuolelta ennen niiden voimistumista, hän saattaisi ajaa britit takaisin mereen ja lyödä preussilaiset sodan ulkopuolelle.

Wellingtonin suunnitelmissa oli liittoutuman armeijoiden siirtäminen Monsin kautta Brysselin lounaispuolelle[5], mikä saattaisi katkaista Wellingtonin yhteydet tukikohtaan Ostendeen. Näin hän voisi työntää armeijoita lähemmäksi von Blücherin joukkoja. Napoleon houkutteli Wellingtonia kauemmaksi huoltoyhteyksistä kanaalin satamiin. Napoleon jakoi armeijansa vasemman siiven komentajan marsalkka Neyn ja oikean siiven komentajan marsalkka Grouchyn joukkoihin.lähde?

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waterloon taistelun kulku

Yksi Napoleonin menestyksekäs taistelutapa oli vastustajan joukkojen hajottaminen osiin ja niiden lyöminen yksi kerrallaan. Niinpä hän iski ensin 16. kesäkuuta päävoimillaan preussilaiseen armeijan kimppuun. Tämä Lignyn taistelu käytiin Namurin kaupungin luoteispuolella. Napoleon voitti siinä von Blücherin johtaman armeijan, mutta sekaannus käskynannossa esti ylivoimaisen voiton.[6] Koska preussilaisen armeijan apu varsinaisessa Waterloon taistelussa oli hyvin tärkeä, voi arvioida, että pieni sekaannus saattoi estää Napoleonin voiton.

Waterloon taistelu alkoi 18. kesäkuuta aamulla. Napoleonin kuninkaallisen tykistön 80 tykkiä avasivat tulen kohti lordi Hillin joukkoja klo 11.50.[7] Jotkut lähteet sijoittavat alkamisajan puolenpäivän ja klo 13.30 välille[8]. Napoleon näki noin klo 13 ensimmäiset preussilaiset rivistöt Chapalle St. Lambertin kylän lähellä seitsemisen kilometriä hänen oikeasta sivustastaan[9]. Hän reagoi lähettämällä viestin Grouchylle käskeäkseen tämän tulla suoraan kohti taistelukenttää ja hyökätä tulevia preussilaisia vastaan. Grouchy oli kuitenkin ohjannut joukkonsa Napoleonin joukkojen taakse kohti Wavren linnoitusta, joka oli liian kaukana Waterloosta. Grouchy oli neuvonut ”marssimaan kohti aseiden ääniä”, mutta hän perui käskynsä ja suuntasi kohti Wavren linnoitusta. Kello 13:n jälkeen Ranskan 1. armeija hyökkäsi. D’Erlon aloitti etenemisen kolmen divisioonan voimin, ja noin 14 000 miestä marssi kilometrin levyisenä rintamana kohti Wellingtonin vasempaa sivustaa. He kohtasivat arviolta 6 000 miestä: hollantilaisen toisen divisioonan ja toisen brittiläisistä sekä hannoverilaisista sotilaista koostuvan divisioonan Sir Thomas Pictonin komennossa[10].

Vähän ennen kello neljää Ney huomasi, että miehiä pakeni Wellingtonin keskustaryhmässä. Ney yritti rikkoa Wellingtonin keskustan yksistään ratsuväen avulla siinä onnistumatta.[11]

Ensimmäiset preussilaiset joukot, jotka saapuivat, olivat Bülow’'n IV armeija. Bülow'n tavoitteena oli Plancenoit, jota preussilaiset käyttivät hyväkseen päästäkseen ranskalaisten asemiin. Blücher turvasi oikean sivustansa Frichemontissa käyttämällä Bois de Paris-tietä[12].

Kansalliskaartin hyökkäys alkoi klo 19.30. Tällöin Napoleon heitti viimeiset reservinsä taisteluun. Samaan aikaan Preussin 5., 14., ja 16. prikaati aloittivat Plancenoitin valtauksen[13]. Kello 23.00 taistelu oli ohi. Ranskan oikea, vasen ja keskusta olivat hävinneet taistelun. Kaksi pataljoonaa kansalliskaartista ja Napoleonin henkivartiosto vetäytyivät taistelusta[14].

Jälkipyykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija Peter Hofschöerin mukaan Wellington ja Blücher tapasivat Genappessa noin klo 22.00 taistelun päätteeksi[15]. Toiset lähteet mainitsevat tapaamisen olleen noin klo 21.00 Napoleonin henkivartioston ”La Belle Alliance” lähellä.lähde?

Brysselin pormestari paroni d’Hooghvorst tarjosi 17. kesäkuuta koko kaupunkia koalition armeijan sairaalaksi. Kaikki saatavilla olleet vaunut ja hevoset otettiin käyttöön haavoittuneiden kuljettamiseksi kaupunkiin, mutta kesti yli kaksi päivää, ennen kuin kaikki koalition sotilaat oli saatu perille. Ranskalaisista haavoittuneista osa joutui odottamaan kuljetusta jopa viisi yötä.[16]

Nathan Rothschild ja Waterloo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajasta välittömästi Waterloon taistelun jälkeen on esitetty väite, jonka mukaan liikemies Nathan Rothschild olisi ollut seuraamassa taistelua ja sen päätyttyä lähettänyt tiedon taistelun voittajasta Lontooseen, missä olisi osakekeinottelulla ansainnut valtavia summia ennen kuin muu liikemaailma sai tietää taistelun lopputuloksesta. Joidenkin versioiden mukaan hän olisi myös käyttänyt kirjekyyhkyjä tiedon välittämiseen tai maksanut kalastusveneen omistajalle valtavan summan Englannin kanaalin ylittämisestä keskellä myrskyä. Rothschild ei kuitenkaan ollut Waterloon taistelun aikaan poissa Lontoosta, eikä ole todisteita, että hän olisi hyötynyt Waterloon taistelun jälkeisestä ajasta rahallisesti väitteen mukaisessa mittakaavassa. Väitteen ensiesiintyminen ja todennäköinen alkuperä on Georges Dairnvaell -nimisen antisemitistisen vasemmistolaisen salanimellä Satan julkaisemassa traktaatissa vuodelta 1846. Se on esiintynyt myös Dictionary of National Biography- ja Encyclopædia Britannica -tietosanakirjojen vanhemmissa versioissa, Elizabeth Longfordin 1970-luvulla julkaistussa elämäkerrassa Wellingtonin herttuasta sekä saksalaisessa vuoden 1940 propagandaelokuvassa Die Rothschilds.[17][18]

Sotilasansiomitalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waterloo Medal oli vuonna 1816 käyttöön otettu brittiläinen sotilasansiomitali, joka myönnettiin Waterloon taistelussa taistelleille brittisotilaille.

Preussi ja Braunschweig julkistivat omat sotilasansiomitalinsa vuoden 1815 taistelujen kunniaksi. Mitalien valmistuksessa käytettiin ranskalaisilta sotasaaliiksi saatujen tykkien metallia. Myös Nassau julkisti oman hopeisen mitalinsa.[19]

Ranskassa ei myönnetty mitaleita Waterloon taisteluun osallistuneille, mutta keisari Napoleon III myönsi vuonna 1857 pronssisen mitalin kaikille ranskalaisille sotilaille, jotka olivat ottaneet osaa vuosien 1792–1815 sotiin.[19]

Alankomaissa myönnettiin vuosien 1813–1815 taisteluihin osallistuneille hopeiset mitalit vuonna 1865.[19]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Thames-joen ylittävä Waterloon silta (Waterloo Bridge) on nimetty taistelun muistoksi.
  • Ruotsalaisen Abba-yhtyeen kappale ”Waterloo” viittaa Waterloon taisteluun.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Barbero, Alessandro (2005). The Battle: A New History of Waterloo. Atlantic Books. ISBN 1-84354-310-9
  • Fitchett, W. H. (1897, reprint 1921 & 2006). Deeds that Won the Empire. Historic Battle Scenes. London: John Murray.
  • Hofschröer, Peter (1999). 1815: The Waterloo Campaign. Vol. 2: The German Victory. London: Greenhill Books. ISBN 978-1853673689
  • Hofschröer, Peter (2005). Waterloo 1815: Quatre Bras and Ligny. London: Leo Cooper. ISBN 978-1844151684
  • Siborne, William (1844, reprint 1894 & 1990). The Waterloo Campaign. Birmingham. 4th edition. London: Greenhill Books. ISBN 1853670693
  • Glover, Gareth: Waterloo: Myth and Reality. Pen & Sword Military, 2014. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Pieni Tietosanakirja, art. Napoleon
  2. Timeline:The Congress of Vienna, the Hundred Days, and Napoleon's Exile on St. Helena Center of digital Iniatives, Brown University Library. Viitattu 19.1.2009.
  3. Hamilton-Williams, s. 59. Viitattu 19.1.2009.
  4. Siborne, s. 82.
  5. Hoefsehröer, Waterloo Campaign Ligny and Quarte Bras s. 136–160. Viitattu 19.1.2009.
  6. Knut Mykland: ”Waterloota ja Wienin kongressia kohti”, Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 287–288. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08772-X.
  7. Fitchett
  8. Barbero, s. 131.
  9. Siborne, s. 82.
  10. Hofscher, Waterloo Campaign Ligny and Quatre Bras, s. 136–160.
  11. Siborne, s. 439.
  12. Hofschöer, s. 116.
  13. Hofschöer, s. 144–145.
  14. chapter XV.battle of Waterloo,A.D 1815 standin.se. Viitattu 20.1.2009.
  15. Hofschöer, s. 151.
  16. Glover 2014, s. 203-204
  17. Cathcart, Brian: The Rothschild Libel: Why has it taken 200 years for an anti-Semitic slur that emerged from the Battle of Waterloo to be dismissed? The Independent. 3.5.2015. Viitattu 3.8.2020. (englanniksi)
  18. Glover 2014, s. 208-209
  19. a b c Glover 2014, s. 209-210

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]