Klemens von Metternich

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Klemens Lothar Wenzel von Metternich 42-vuotiaana Wienin kongressin aikoihin, Thomas Lawrence maalaus, n. vuodelta 1815.

Klemens Wenzel Nepomuk Lothar von Metternich-Winneburh zu Beilstein, tunnettiin myös nimellä ruhtinas von Metternich (15. toukokuuta 1773 Koblenz, Trierin vaaliruhtinaskunta, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta – 11. kesäkuuta 1859 Wien, Itävallan keisarikunta) oli Itävallan ulkoministeri vuosina 1809–1821 ja sen jälkeen valtiokanslerin virassa vuodesta 1821 alkaen. Metternich oli Wienin kongressin keskeinen hahmo.[1][2]

Tasapainoperiaate sai Metternichin tukemaan vapausliikkeiden kukistamista yhteisvoimin niin sanotun interventiopolitiikan avulla. Metternich kannatti myös Venäjän, Itävallan ja Preussin välistä pyhää allianssia ja yhteistyötä Preussin kanssa.

Metternich vahvisti Itävallan asemaa johtavana eurooppalaisena valtiona. Pyhän allianssin avulla ja lukuisilla suurvaltakonferensseilla hän pyrki ylläpitämään Euroopan valtioiden voimatasapainoa. Hän oli taantumuksen keskushahmo ja vastusti kaikkia liberaaleja pyrkimyksiä. Hän joutui eroamaan vuoden 1848 vallankumouksen pakottamana.[1]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klemens von Metternichin juuret olivat reininmaalaisessa aatelistossa. Hänen vanhempansa olivat diplomaatti, kreivi Franz Georg Karl von Metternich-Winneburg (1746–1818) ja kreivitär Maria Beatrix Aloisa von Kageneck (1755–1828). Hänellä oli vanhempi sisar Pauline Kunigunde Waldburga (1772–1855), joka nai Württembergin herttua Ferdinand Frederik Augustin. Lapsuutensa ja nuoruutensa Metternich vietti Reininmaalla ja Moselin seuduilla ja oli kiintynyt seutuun koko elämänsä. Pojan syntyessä isä oli Itävallan Alankomaiden hallituksen johtaja.[2] Metternichin äiti oli kiinnostunut ranskalaisesta kulttuurista. Poika oppi puhumaan sujuvasti sekä ranskaa että saksaa, ja monesti vielä aikuisenakin Metternich puhui monissa tilanteissa mieluummin ranskaa kuin saksaa.[3]

Klemens Metternichin syntymäkoti Koblenzissa

Alkuopetuksensa Metternich sai aatelispojalle tavanomaisesti kotona protestanttisen opintojenohjaaja Johann Frederick Simonin johdolla, johon akateemisten aineitten ohella kuului myös uiminen ja hevosmiestaidot. Vuonna 1788 hän kirjautui Strassbourgin yliopistoon aikomuksenaan opiskella lakia ja suoritti tutkinnon samana vuonna. Ranskan vallankumouksen vuoksi jatko-opinnot keskeytyivät vuonna 1789. Nuori Metternich joutui todistamaan vallankumouksen aiheuttamia mellakoita. Hän näki kuinka väkijoukko valtasi kaupungintalon, mikä oli hänen mielestään humalaisen roskaväen riehumista. Hänen mielestään valtaajat eivät voineet mitenkään edustaa kansaa.[2][3]

Näkemästään järkyttynyt Metternich päätti jatkaa lakiopintojaan Mainzin yliopistossa. Tässä vaiheessa hän uskoi vallankumouksen olevan nopeasti ohi ja vanhan järjestyksen pian palaavan. Mainzissa hän kuunteli järkyttyneenä ranskalaisten emigranttien kertomuksia vallankumouksellisten riehumisesta ja aateliston murhista. Pian hänen elämänsä muuttuisi. Vuonna 1792 isä kutsui hänet luokseen Itävallan Alankomaihin, missä hänen onnistui tämän suhteilla päästä diplomaattipiireihin. Isossa-Britanniassa hän vietti lyhyen ajan vuonna 1794, jolloin kirjoitti vetoomuksen kaikkien saksalaisten aseistamisesta. Tällä välin hänen isänsä oli siirtynyt Itävallan Alankomaista Wieniin pakoon eteneviä ranskalaisia joukkoja.[3][4][2]

Klemens von Metternich solmi avioliiton vuonna 1795 kreivitär Eleonore von Kaunitzin kanssa, joka oli Itävallan entisen kanslerin, Wenzel Anton von Kaunitzin lapsenlapsi. Morsian oli rikas ja tasoitti 21-vuotiaan Metternichin tietä Wienin ylhäisimpiin seurapiireihin. Avioliiton 19-vuotiaan von Kaunitzin kanssa järjesti Metternichin äiti.[2][5][3]

Kreivi Klemens Metternich 35-vuotiaana, François Gérard 1808

Diplomaattina ja ministerinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1801 Metternich sai nimityksen Itävallan lähettilääksi Saksiin. Metternich ei hoitanut virkaansa kovin menestyksekkäästi, hän sai maineen naisten naurattajana eikä diplomaattina. Viimein vuonna 1803 hän sai kauan odottamansa lähettilään paikan Preussiin, missä hän yritti turhaan yritti saada kuningaskuntaa mukaan Ranskan vastaiseen liittoon. Metternich teki havainnon, että Preussi olisi romahtamisen partaalla, mikä myöhemmin kävikin toteen.[2][5]

Vallankumousta seurasi Ranskassa kaaos ja hirmuvalta. Napoleon vakautti maan ja tuli sen tosiasialliseksi johtajaksi ja kruunautti itsensä keisariksi vuonna 1804. Hän johti Ranskan sotia vallankumousta vastustaneita naapurivaltioita vastaan ja vuosien 1804–1807 välillä kukisti Espanjan, Itävallan ja Preussin sekä pakotti Venäjän tekemään liittolaissopimuksen. Tässä tilanteessa Metternich nimitettiin Itävallan suurlähettilääksi Ranskaan.[3]

Ollessaan suurlähettiläänä Ranskassa Metternich solmi suhteen Napoleonin sisaren Caroline Bonaparte Murat`n kanssa ja hänen tuttavapiirinsä kuului myös diplomaatti, herttua Talleyrand. Päästyään näin hyviin asemiin sisäpiirissä, hän saattoi kirjoittaa kunnon raportteja työnantajalleen Wieniin. Kun Napoleon näki Metternichin ensikertaa, hän kysyi kuinka niin vanha valtio, kuin Itävalta oli nimittänyt niin nuoren miehen lähettilääkseen, vastasi Metternich olevansa yhtä vanha, kuin majesteetti oli ollut Austerlitzissä. Seurapiiriyhteyksiensä ansiosta Metternich tapasi usein Napoleonin ja huomasi että tämä oli erittäin turhamainen mies.[5][2]

Tällä välin oli Itävalta ajautunut sotaan Ranskaa vastaan ja hävisi sodan. Wagramin taistelun jälkeen hän yritti saada neuvoteltua Itävallalle edullisen rauhan, mutta ei onnistunut. Lokakuussa 1809 Itävallan keisari Frans I kutsui Metternichin Wieniin, missä nimitti hänet ulkoministeriksi. Itävallassa oli pelko Ranskan ja Venäjän liitosta hallitsijasukujen avioliiton kautta.[2]

Napoleon I:n ja Marie Louisen häät 2. huhtikuuta 1810 Louvren palatsin kappelissa, Georges Rouget 1810

Tietäen Napoleonin turhamaisuuden ja halun päästä vanhojen hallitsijasukujen jäseneksi, Metternichin onnistui järjestää Itävallan keisarin tyttären, arkkiherttuatar Marie Louisen ja Ranskan keisarin avioliitto. Ranskalaiset diplomaatit vahvistivat sen olleen Metternichin idea. Metternich puhui kauniisti Napoleonin tarvitsevan avioeron jälkeen uuden vaimon ja että Habsburgien hallitsijasuvun jäsen sopisi keisarille.[5]

Metternich ajatteli asiassa luonnollisesti vain Itävallan etuja. On kyseenalaista uskoiko hän avioliiton estävän Napoleonin uudet valloitukset, mutta hän arveli että Ranskalle ja Itävallalle muodostuisi erityissuhde. Itävaltaa ei liitetty Napoleonin muodostamaan saksalaisista valtioista koottuun Reinin liittoon, eikä se ollut enää Napoleonin vihollisuuksien kohde. Sodista uupunut ja pahasti velkaantunut Itävalta olisi tuskin pystynyt tekemään vastarintaa Ranskalle.[2]

Nyt Metternich kiinnitti huomionsa Itävallan toipumiseen ja kehittymiseen. Hän esitti vuonna 1811, että Itävallasta tulisi tehdä liittovaltio ja purkaa keisari Joosef II:n keskitetty hallinto. Hänen malliinsa liittovaltiosta kuului myös keisarin itsevaltius. Samaan aikaan oli nousussa saksalainen kansallistunne, jota Metternich päätyi vastustamaan. Hän tajusi, että yhden kansallisuuden suosiminen monikansallisessa valtiossa aiheuttaisi pelkkää haittaa. Hän alkoi myös hahmotella ajatustaan Euroopan suurvaltojen tasapainosta.[2]

Eurooppa vuonna 1812 Napoleonin voittojen jälkeen

Napoleon käynnisti hyökkäyksensä Venäjälle vuonna 1812. Itävallan oli pakko antaa Ranskalle 30 000 miestä. Metternich ilmoitti keisari Aleksanteri I:lle, että Itävalta ei ollut tehnyt sitä vapaaehtoisesti eikä julistanut sille sotaa. Ranskan tappio Venäjällä oli Metternichille suuri yllätys. Hän julisti Itävallan puolueettomaksi ja määräsi aloitettavaksi salaisen aseistautumisen. Heinäkuussa 1813 Itävalta, Preussi ja Venäjä tarjosivat Ranskalle rauhaa. Metternich päätti julistaa Ranskalle sodan, jos se ei tartu rauhantarjoukseen.[5][2]

Diplomaattisten huolien ollessa päällimmäisinä Metternichin elämään toi valoa 32-vuotias Saganin herttuatar Wilhelmine, jonka kanssa hän aloitti suhteen vuonna 1813. Suhde kesti useita kuukausia ja jatkui kirjeenvaihtona myös sen jälkeen, kun herttuatar päätti lopettaa suhteen koska ei halunnut olla naimisissa olevan Metternichin salainen rakastajatar. Ylväät ja säännölliset piirteet omaavalla herttuattarella ja oli laajat tiedot filosofiasta ja historiasta. Pariskunnan toisilleen kirjoittamat 600 kirjettä löydettiin vuonna 1949.[6][7]

Kuuluisa tapaaminen Napoleon I:n ja Klemens von Metternichin välillä Dresdenissä 1813.

Tapahtumat alkoivat vähitellen vyöryä kohti Napoleonin vääjäämätöntä tappiota kohti. Metternich tapasi Napoleonin Dresdenissä 23. kesäkuuta 1813. Metternich yritti taivuttaa Ranskaa rauhaan jonka ehdot olisivat vielä siedettävät. Hän huomautti Napoleonille nähtyään hänen uudet joukkonsa, että sotilaat olivat lähestulkoon lapsia. Mihin Napoleon turvautuisi kun lapsetkin olisivat kuolleet? Keisarin vastaus on kuuluisa, Metternich kertoi siitä myöhemmin usein ja kirjoitti siitä myös muistelmissaan. Keisari oli vastannut: ... Olen kasvanut taistelukentällä, eikä minunlaiseni mies välitä miljoonan miehen hengestä vähääkään! Metternichille oli nyt selvää, että Napoleon oli hävinnyt. Häviön sinetöinyt Kansojen taistelu käytiin 16.-19. syyskuuta samana vuonna.[8][5]

Wienin kongressi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Wienin kongressi
Metternich, Arthur Wellesley, Talleyrand ja muita eurooppalaisia diplomaatteja Wienin kongressissa vuonna 1815.

Napoleon luopui vallasta tappioiden jälkeen 25. tammikuuta 1814. Euroopan valtiot, mukaan lukien tappion kärsinyt Ranska, kokoontuivat Wieniin miettimään Euroopan tulevaisuutta. Tarkoituksena oli estää vallankumoukset ja suursodat. Itävallan keisari Frans I, jota seuraelämä ei kiinnostanut, jäi sivuun. Kokouksen tosiasiallinen johtaja oli Metternich. Hän antoi määräyksen, että vieraita pitää viihdyttää maksoi mitä maksoi. Vieraille järjestettiin teatteriesityksiä, oopperaa ja tanssiaisia. Wienin kongressia kutsuttiinkin myöhemmin ”tanssivaksi kongressiksi”.[9]

Kongressissa Metternich epäili erityisesti Venäjän keisari Aleksanteri I:n pyrkimyksiä. Keisarin Puolaa koskeneet suunnitelmat olivat hänestä huolestuttavia. Itävallalla ei ollut mitään aikomuksia luopua Puolan jaossa saamistaan alueista, vaikka saisi korvauksia Italiasta. Preussi esitti Saksin liittämistä itseensä, mikä oli järkytys, sillä kaikki tiesivät Preussin kuningas Fredrik Wilhelm III:n olevan keisarin ohjailtavana. Ranskan ulkoministeri Talleyrand huomautti, että Preussista oli tuleva vaarallinen sotilasvaltio, jota on vaikea hillitä.[10]

Ruhtinatar Dorothea von Lieven (1785–1857)

Kongressin aikana Metternich kohtasi uuden rakastajattaren, naimisissa olevan venäläisen ruhtinatar Catherine Bagrationin, joka asui hänen edellisen rakastajattarensa naapurina. Suhteesta ruhtinatar Bagrationin kanssa syntyi syyskuussa 1810 tytär Marie-Clementine, jonka isyyden Metternich tunnusti kuten myös teki ruhtinattaren aviomieskin. Bagrationin epäiltiin olleen Venäjän hovin palveluksessa tehtävänään taivuttaa Metternich Venäjän etujen ajajaksi. Seurapiirit käyttivät Bagrationista nimitystä ”alaston enkeli”.[11][12]

Kongressissa Metternich esitti ideansa, että Preussi ja Itävalta liittoutuisivat ja hoitaisivat Saksan länsirajojen puolustamisen. Mukaan pitäisi saada myös Baijeri. Hän halusi perustaa myös Italian ja Saksan federaatiot, joiden johtajana olisi Itävalta. Ranskaa hän piti vastapainona Venäjälle. Ison-Britannian ulkoministeri Castlereagh päätyi tukemaan ajatusta. Ranska sai näin ollen kevyet rauhanehdot ja sen kuninkaaksi asetettiin Ludvig XVIII. Metternich ei tätä halunnut, vaan hänen mielestään Ranskan sijaishallitsijaksi olisi pitänyt asettaa keisarinna Marie-Louise.[2][9][5]

Itävallan salainen poliisi oli saanut Metternichiltä määräyksen vakoilla ulkomaiden hallitsijoiden vapaa-aikaa ja säilyneiden dokumenttien perusteella erityisesti Venäjän keisari Aleksanteri I on nauttinut elämästään. Metternich piti keisaria epäluotettavana ja huomasi tämän vaihtaneen aikaisemman jakobiiniaatteensa uskonnolliseen mystiikkaan. Pian Aleksanteri I teki poliittisen aloitteen, jota Metternich piti itselleen hyödyllisenä.[13]

Pyhä allianssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wienin kongressi, jota Metternich johti on saanut myöhemmin kritiikkiä aristokraattien suosimisesta ja konservatiivisuudesta. Kyseessä oli kuitenkin aikansa oloissa realistinen ja järkevä ratkaisu, joka onnistui ylläpitämään rauhantilaa Euroopassa. Se oli Metternichin uran huipentuma.[13]

Euroopan rajat Wienin kongressin 1815 jälkeen.

Sen sijaan Aleksanteri I:n esittämä Pyhä Allianssi, johon myös Metternich lähti mukaan herätti jo omana aikanaan kritiikkiä ja jopa pilkkaa. Aleksanteri I esitti, että Euroopan valtioiden hallitsijat toimisivat toisiaan kohtaan rauhan ja lähimmäisenrakkauden hengessä, jota sovellettaisiin myös politiikkaan. Mukaan kuuluivat myös siveelliset periaatteet. Britannia ei lähtenyt mukaan Pyhään allianssiin, sillä sen ulkoministeri Castelereagh uskoi Aleksanterin menettäneen järkensä. Hanketta pilkattiin lähinnä mystiikaksi ja hölynpölyksi, mutta silti valtaosa Euroopan valtioista lähti siihen mukaan.[14]

Vuonna 1818 Euroopan johtajat kokoontuivat Aacheniin. Mukana oli myös liike-elämän edustajia. Kokouspaikan valinnassa oli symboliikkaa, olihan se ollut Kaarle Suuren hovin sijaintipaikka. Kokouksen tavoitteena oli lujittaa yksinvaltaa: oli laitettava alulle aika, jota leimaisi ulkoinen ja sisäinen rauha sekä alamaisten kunnioitus hallitsijoitaan kohtaan. Suurvaltojen välillä vallitsisi voimatasapaino. Tätä ohjelmaa on sanottu Metternichin ohjelmaksi ja tämän ohjelman ajamisesta tuli hänen elämäntyönsä.[15]

Klemens von Metternichin Staatskanzlei toimisto vuonna 1829

Kokous päätti vapauttaa Ranskan miehitysjoukoista. Metternich halusi kääntää historian kelloja taaksepäin, palata ennen vuotta 1789 vallinneeseen kauniiseen maailmaan ja estää se, mitä hän kutsui roskaväen kirkumiseksi. Maailmassa ei hänen mukaansa ollut kansoja, vaan ainoastaan valtioita ja hallitsijoita. Nyt maailmaa hallitsi järki, ohjaus, viisaus ja oikeus. Pyhän allianssin tehtäväksi tulisi kukistaa kapinapyrkimykset.[15]

Klemens von Metternich yli 65-vuotiaana n. 1835-1840

Kokouksen ollessa tauolla Metternich viihtyi korttipeli-illoissa liikemiesten kanssa seuranaan uusi rakastajatar[15] Venäjän Lontoon suurlähettilään puoliso, liivinmaalainen ruhtinatar Dorothea von Lieven os. von Benckendorff (1785–1857). Heidän kirjeenvaihtonsa vuosilta 1818-1819 on säilynyt.[16]

Kokouksen jälkeen Metternich totesi tyytyväisenä istuvansa kuin suuren verkon keskellä. Hän hallitsi Saksaa ja Italiaa. Molemmissa maissa hän kävi häikäilemättömään kamppailuun vapaus- ja yhtenäisyysliikkeitä vastaan. Sananvapaudesta tehtiin loppu. Hän oli nyt Itävallan tosiasiallinen johtaja. Omissa päiväkirjoissaan Metternich arvioi aikansa hallitsijoita, eikä uskonut heistä kovinkaan monen olleen tehtävänsä tasalla: Itävallan Frans I oli kova ja kuivettunut, Ranskan Ludvig XVIII nuutunut ja Ison-Britannian Yrjö III mielisairas.[17]

Ensimmäinen isku Metternichin järjestelmään tuli Isosta-Britanniasta. Se ilmoitti, ettei lähetä joukkojaan kukistamaan vallankumouksia ja antoi Etelä-Amerikan siirtomaiden vapautua Espanjasta. Myös Kreikan annettiin itsenäistyä Osmanien valtakunnasta. Pahin isku tuli Ranskasta jossa vuonna 1830 oli heinäkuun vallankumous. Myös Preussi alkoi kilpailla Itävallan kanssa Saksan johtavan valtion asemasta.[2]

Metternich jäi leskeksi vuonna 1825 ja solmi uuden avioliiton vuonna 1827. Tämä avioliitto päättyi vuonna 1829 vaimon kuoltua lapsivuoteeseen. Kolmannen avioliittonsa hän solmi vuonna 1831.[2]

Metternichin sisäpoliittinen vaikutusvalta alkoi heiketä kun hallitukseen nousi Franz Anton von Kolowrat, jonka onnistui päästä keisari Frans I:n suosioon. Metternichiä alettiin pitää jo jossain määrin naurettavana; hän oli turhamainen ja piti pitkiä teorialuentoja asiasta kuin asiasta.[2]

Vuoden 1847 lopulla Itävaltaa ei enää Metternichin mukaan hallittu, vaan sen juoksevia asioita hoidettiin. Minkään asian ei haluttu juurikaan muuttuvan. Oli Saksan liitto, jonka Frankfurt am Mainin liittopäivien piti Metternichin mukaan estää Saksaa yhdistymistä. Itävalta, joka oli monikansallinen, esiintyi ulospäin Saksan johtajana. Metternich tajusi kuitenkin, että suurin osa ihmisistä ei halunnut asioiden olevan näin ja halusi päästä hänestä eroon.[18]

Vuosi 1848

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1848 alussa Metternichin vastustaminen oli edennyt jo yhteiskunnan ylimmille portaille, aina keisarilliseen palatsiin saakka. Arkkiherttuatar Sofia (jonka pojasta tuli seuraava keisari Franz Joosef) juonitteli häntä vastaan levittämällä huhua, että hän oli vanhuudenhöperö. Nuorison mielestä Itävallan valtakunnankansleri nitisti julmasti kaiken sen, mikä oli jalointa ihmisten ajatuksissa. Yleisesti Metternichiä pidettiin miehenä joka käytti säälimättömästi valtaa pitääkseen Itävallan koossa.[19]

Ranskassa oli vuonna 1848 helmikuun vallankumous, kuningas Ludvig Filip I pakeni maasta ja maa julistettiin tasavallaksi. Itävallassa kumous alkoi maaliskuun 13. päivä. Itävallan maapäivien oli määrä kokoontua tuolloin. Wienin kadut alkoivat täyttyä kaikkia säätyjä edustaneista kansalaisista jotka huusivat ”Alas Metternich!”. Hänen asuntoaan vartioineet sotilaat avasivat tulen väkijoukkoon ja useita ihmisiä kuoli.[19]

Klemens von Metternich 82-vuotiaana valokuvattuna vuonna 1855.

Vaikeasti sairas, kehitysvammainen keisari Ferdinand I totesi Metternichille, ettei halua nähdä kansalaisiaan ammuttavan, mihin Metternich totesi, että kansalle ei saa antaa periksi. Keisarin luo saapunut porvarien lähetystö vaati Metternichin erottamista. Pienen empimisen jälkeen Metternich pyysi eroa, mihin myönnyttiin. Hänen käskettiin poistua perheineen Itävallasta heti, sillä hallitus ei voinut turvata heidän koskemattomuuttaan.[19]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metternich löysi turvapaikan kolmannen vaimonsa Melanian, vanhimman poikansa 19-vuotiaan Richard Klemensin sekä alle kymmenvuotiaitten Melanie Marien, Paul Klemensin ja Lothar Stefanin kanssa Isosta-Britanniasta. Siellä hän oli vakiovieras salongeissa, missä hän esitelmöi näkemyksiään maailmasta ja politiikasta. Vuosien 1789 ja 1848 vallankumoukset olivat hänen mukaansa aiheuttaneet vain pelkkää tuhoa rakentamatta mitään uutta tilalle. Metternichin ystäväpiiriin kuului Britanniassa Wellingtonin herttua.[20][21]

Isosta-Britanniasta Metternich siirtyi Belgiaan ja Itävaltaan Metternich pääsi palaamaan vuonna 1851, missä hän kuoli kahdeksan vuotta myöhemmin. Hän oli yrittänyt antaa viimeiseen saakka neuvojaan hallitukselle, mutta niitä ei enää otettu vastaan.[2][21]

Arvioita elämäntyöstä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metternich asetti tavoitteekseen vallankumousten estämisen ja Euroopan suurvaltojen voimatasapainon. Pyhän allianssin ja jääräpäisen uudistusten vastustamisen vuoksi häntä pidetään äärikonservatiivina. 1800-luvulla Benjamin Disraeli taas piti Metternichiä ainoana tapaamanaan filosofivaltiomiehenä.[22]

Yhdysvaltalainen poliitikko Henry Kissinger käsitteli vuonna 1957 ilmestyneessä ensimmäisessä kirjassaan Metternichin elämäntyötä Euroopan kestävän rauhan hyväksi. Teoksessaan hän vertaa Napoleonia Hitleriin. Kissingerin mukaan Metternich onnistui yhdessä Ison-Britannian ulkoministerin Castlereaghin kanssa luomaan järjestelmän, joka takasi Euroopalle rauhan aina vuoteen 1914 asti, jolloin alkoi ensimmäinen maailmansota. Ainoa merkittävä konflikti tuona aikana oli vuosien 1870-1871 välinen Preussin-Ranskan sota, joka kesti kymmenen kuukautta. Kissingerin mukaan eurooppalaiset nauttivat tuona aikana luonnollisesta, rauhallisesta kehityksestä, joka hyödytti myös tavallista kansaa. Katastrofaaliset maailmansodat ovat Kissingerin mukaan vieneet Euroopalta elämänvoiman. Vaikka Metternich päättäväisesti vastusti vapauspyrkimyksiä ja nationalismia, oli Kissingerin mielestä Metternichin toiminta järkevää. Hänen mielestään ”valistuneet konservatiivit” olivat parempia johtajia kuin jakobiinit puhumattakaan myöhemmistä vallankumouksellisista. Nationalismi taas johtaisi repiviin sotiin ja vainoihin.[23]

Metternich kuvasi itse toimintaansa näin: Milloin kaikki horjuu, ... milloin koko yhteiskunnan olemassaolo on pelissä, on ennen kaikkea välttämätöntä, että on jotakin pysyvää, mihin etsivä liittyy, mistä etsivä löytää turvapaikan. Täten hän selitti pyrkimystään muuttaa yhteiskunnallisia oloja hitaasti. Koska yhteiskunnat eivät Metternichin mukaan kestä järistyksiä, tulee kansan odotukset täyttää taitavalla talouspolitiikalla. Maan vaurautta olisi kartutettava ja syntynyttä ylijäämää jaettava jokaiselle säätynsä mukaan.[24]

Yksityishenkilö, avioliitot ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kreivitär Eleonore von Kaunitz (1775–1825)

Klemens von Metternichin kerrotaan olleen mies, jolla oli kallis maku. Hän rakasti juhlia ja salonkeja ja esiintyi aina elegantisti. Naiset ihastuivat häneen helposti ja hänellä oli useita rakastajattaria. Huonona puolena pidettiin sitä että hän oli ilmeisesti narsistinen persoonallisuus: hän piti itseään erittäin korkeassa arvossa, oli äärimmäisen pedantti, kunnianhimoinen ja itsekäs sekä manipuloi mielellään ihmisiä.[21]

Hän oli naimissa kolme kertaa ja jäi leskeksi kolme kertaa:

  • kreivitär Eleonore von Kaunitz (1775–1825). Hän oli Ernst Christophin, Kaunitz-Rietbergin herttuan (1737–1797) ja prinsessa Maria Leopoldine zu Oettingen-Spielbergin (1741–1795) tytär, entisen Itävallan liittokanslerin Wenzel Antonin, Kaunitz-Rietbergin prinssin tyttärentytär. Avioliiton järjesti Metternichin äiti ja sen avulla nuori Klemens esiteltiin wieniläisille seurapiireille. Metternich osoitti vähemmän kiintymystä Eleonorea kohtaan kuin tämä häntä kohtaan. Morsiamen isä herttua Kaunitz asetti kaksi ehtoa: ensinnäkin vielä kovin lapsellisen 19-vuotiaan Eleonoren oli määrä jatkaa asumista kotona ja toiseksi Metternichiä kiellettiin toimimasta diplomaattina niin kauan kuin tuleva appi oli elossa. He avioituivat syyskuussa 1795 ja heidän tyttärensä Maria Leopoldina (1797–1820, kuoli tuberkuloosiin) syntyi tammikuussa 1797. Eleonore päätti nyt asua Metternichin luona Rastattissa ja Franz Karl Johann syntyi helmikuussa 1798 ja pian Wienin kongressin päätyttyä syntyi Klemens Eduard kesäkuussa 1799. Metternichin suureksi ahdistukseksi Franz sai pian syntymänsä jälkeen keuhkotulehduksen, johon hän kuoli alle kaksivuotiaana ja Klemens kuoli vain muutaman päivän ikäisenä. Heille syntyivät vielä Franz Karl Viktor (1803–1829), Klementine Marie (1804–1820), kuoli tuberkuloosiin, Leontine Adelheid (1811–1861) ja Hermine Gabriele (1815–1890). Eleonore kuoli tuberkuloosiin vuonna 1825.[2][3][5][25]
  • paronitar Antoinette von Leykam, kreivitär von Beylstein (1806–1829), joka oli Christoph Ambrosin, vapaaherra von Leykamin (1781–1830) ja Lucia Antonia Caputo dei Marchesi della Petrellan (s. 1783) tytär. He avioituivat vuonna 1827. Heille syntyi Richard Klemens (1829–1895), joka peri ruhtinaan arvon isältään. Antoinette kuoli 22-vuotiaana 10 päivää poikansa syntymän jälkeen,[26] todennäköisesti synnytyksen jälkeiseen infektioon.
  • kreivitär Melania Zichy-Ferraris de Zich et Vásonykeö (1805–1854), joka oli kreivi Ferenc Franz Zichy de Zich et Vásonkeön (1777–1839) ja kreivitär Marie Wilhelmine von Ferrarisin (1780–1866) tytär. He avioituivat vuonna 1831. Heille syntyivät Melanie Marie (1832–1919), Klemens (1833), kuoli 2 kuukauden ikäisenä ja Paul Klemens (1834–1906), joka peri ruhtinaan arvon velipuoleltaan, Maria Emilia (1836), kuoli 3 kuukauden ikäisenä ja Lothar Stefan (1837–1904).[27]

Metternich oli kiintynyt moniin lapsiinsa, joita hänelle syntyi avioliitoissa kaikkiaan kolmetoista. Hänen henkilökohtaisen elämänsä suurimmat tragediat olivat kolmen lapsen menehtyminen tuberkuloosiin. Myös hänen ensimmäinen vaimonsa Eleonore von Kaunitz menehtyi samaan sairauteen vuonna 1825. Klemens Metternich kirjoitti muistelmat, jotka muokkasi julkaisukuntoon hänen poikansa, ruhtinaan arvon perinyt Richard Klemens.[21]

Metternichillä oli lisäksi aviottomia lapsia:

  • suhteesta ruhtinatar Catherine (Jekaterina) Bagrationin kanssa tunnustettu avioton tytär, ruhtinatar Marie-Clementine Bagration (1810–1829).[28]
  • suhteesta hovilasikauppias Joseph Rohrweckin sisarentyttären, Anna Elisabeth Hübner Hafenbredelin (1788–1862) kanssa avioton poika, diplomaatti, paroni Alexander von Hübner (1811–1892).[29][30][31]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, Teollisuuden läpimurto. Helsinki: WSOY 1983 ISBN 951-0-09746-2
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, Kansallisuusliikkeet. Helsinki: WSOY 1983 1984 ISBN 951-0-09747-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 984. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Klemens, prince von Metternich Encyclopedia Britannica.
  3. ↑ a b c d e f http://biography.yourdictionary.com/klemens-von-metternich
  4. ↑ https://www.age-of-the-sage.org/historical/biography/metternich.html
  5. ↑ a b c d e f g h https://www.napoleon.org/en/history-of-the-two-empires/biographies/metternich-winneburg-zu-beilstein-clemens-wenzel-lothar-graf-von-1773-1859/
  6. ↑ https://artsandculture.google.com/culturalinstitute/beta/entity/princess-wilhelmine-duchess-of-sagan/m02rj2tk (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ Sebag-Montefiore, Simon: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 409
  8. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 164–165, 1983
  9. ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 170, 183, 1983
  10. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 183, 1983
  11. ↑ https://www.eurozine.com/women-at-the-congress-of-vienna/
  12. ↑ Sebag-Montefiore, Simon: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 409–410
  13. ↑ a b Sebag-Montefiore, Simon: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 414–418
  14. ↑ Sebag-Montefiore, Simon.: Romanovit, 1613-1918, 2016, s. 415
  15. ↑ a b c Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 259–260, 1983
  16. ↑ Clemens Wenzel Lothar Metternich, Jean Hanoteau: Lettres du prince de Metternich à la comtesse de Lieven, 1818-1819. Paris: Plon-Nourrit et cie, 1909. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.5.2024).
  17. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 262–264, 1983
  18. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, 88-89
  19. ↑ a b c Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 89
  20. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 111
  21. ↑ a b c d http://shannonselin.com/2014/02/clemens-von-metternich-man-outwitted-napoleon/
  22. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 83, 111
  23. ↑ https://www.theatlantic.com/magazine/archive/1999/06/kissinger-metternich-and-realism/377625/
  24. ↑ Nipperdey, T: Deutsche Geschichte 1800-1866, I, Burgerwelt und starker Staat
  25. ↑ Person Page www.thepeerage.com. Viitattu 4.5.2024.
  26. ↑ Person Page www.thepeerage.com. Viitattu 4.5.2024.
  27. ↑ Person Page www.thepeerage.com. Viitattu 4.5.2024.
  28. ↑ Person Page www.thepeerage.com. Viitattu 5.5.2024.
  29. ↑ BLKÖ:Hübner, Alexander Freiherr – Wikisource de.wikisource.org. Viitattu 5.5.2024. (saksa)
  30. ↑ Deutsche Biographie: Hübner, Alexander Graf von - Deutsche Biographie www.deutsche-biographie.de. Viitattu 5.5.2024. (saksa)
  31. ↑ Kurzbiografie von Hübner | Parlament Österreich www.parlament.gv.at. Viitattu 5.5.2024. (saksa)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Klemens_von_Metternich&oldid=22525067”