Henry Kissinger

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Henry Kissinger
Kissinger vuonna 2009
Kissinger vuonna 2009
Yhdysvaltain 56. ulkoministeri
Presidentti Richard Nixon
Gerald Ford
Edeltäjä William P. Rogers
Seuraaja Cyrus Vance
Yhdysvaltain 8. kansallisen turvallisuuden neuvonantaja
Presidentti Richard Nixon
Gerald Ford
Edeltäjä Walt Rostow
Seuraaja Brent Scowcroft
Henkilötiedot
Syntynyt27. toukokuuta 1923 (ikä 99)
Fürth, Baijeri, Saksa
Ammatti diplomaatti
akateemikko
Puoliso Ann Fleisher (aviol. 1949–1964)
Nancy Maginnes (aviol. 1974–)
Tiedot
Puolue Republikaanit
Kunnianosoitukset Nobelin rauhanpalkinto Nobelin rauhanpalkinto (1973)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
henryakissinger.com

Henry Alfred Kissinger [kʰɪsɪndʒɚ] (syntyjään Heinz Alfred Kissinger; s. 27. toukokuuta 1923 Fürth, Saksa) on yhdysvaltalainen diplomaatti ja Yhdysvaltain ulkoministeri Richard Nixonin ja Gerald Fordin kausilla 1973–1977.

Kissinger oli tärkeä mutta kiistelty Yhdysvaltojen ulkopolitiikan vaikuttaja vuosina 1969–1977. Hän aloitti liennytyspolitiikan ja neuvottelut strategisten aseiden rajoittamisesta, loi yhteyden Kiinan kommunistijohtoon ja oli lopettamassa Vietnamin sotaa ja neuvottelemassa vakautta Lähi-itään. Kissingerille myönnettiin vuonna 1973 Nobelin rauhanpalkinto Vietnamin sodan rauhanneuvotteluista. Kissingeriä on myös arvosteltu väitetystä osallistumisestaan sotarikoksiin, ihmisoikeusloukkauksiin ja sortohallitusten tukemiseen.[1]

Nuoruus ja akateeminen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henry Kissinger syntyi vuonna 1923 Fürthissä Saksassa juutalaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli opettaja. Kun juutalaisten vainot kiihtyivät, Kissingerit muuttivat vuonna 1938 Yhdysvaltoihin ja asettuivat New Yorkiin.[1]

Kissinger kävi high schoolin osittain iltakouluna ja jatkoi opintojaan New York City Collegessa. Toisen maailmansodan jälkeen hän palveli liittoutuneiden miehittämässä Länsi-Saksassa ja osallistui Gestapon agenttien etsimiseen ja syyttämiseen.[1]

Kotiuduttuaan armeijasta Kissinger opiskeli Harvardissa ja valmistui vuonna 1950. Hän suoritti tohtorintutkinnon vuonna 1954 aiheenaan Napoleonin jälkeisen Euroopan diplomaattinen historia. Kissinger kehitteli reaalipolitiikaksi kutsuttua kansainvälisten suhteiden filosofiaa, joka korostaa vakautta ja vallan tasapainoa.[1]

Kissinger aloitti vuonna 1957 Harvardin ulkomaisten suhteiden keskuksen apulaisjohtajana. Vuosina 1958–1971 hän toimi yliopiston puolustustutkimuksen ohjelman johtajana. Tunnettuna kansainvälisten suhteiden asiantuntijana hän toimi kuvernööri Nelson A. Rockefellerin neuvonantajana vuonna 1964.[1]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixonin hallinnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun republikaani Richard Nixon oli valittu presidentiksi vuonna 1968, Kissinger toimi Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden neuvonantajana 1969–1975 ja Nixonin hallituksen ulkoministerinä 1973–1974.[1][2]

Kissinger kertoi lehtihaastattelussa neuvonantajan virkakautensa alussa vuonna 1969 haluavansa muuttaa amerikkalaisten asenteita maan ulkomaanpolitiikkaa kohtaan. Hän korosti tarvetta antaa Yhdysvalloille maine vakaasta ulkoomaanpolitiikasta. Tämä saavutettaisiin omaksumalla politiikkaan tietty filosofia, joka olisi äärimmäisen idealismin ja äärimmäisen pragmaattisuuden väliltä. Tällä Kissinger tarkoitti reaalipolitiikkaa.[3]

Kissinger ei Yhdysvaltain ulkopoliittisen uskottavuuden suojaamiseksi kannattanut Yhdysvaltain nopeaa vetäytymistä Vietnamin sodasta. Hän halusi sodan kuitenkin loppuvan mahdollisimman pian ja piti sitä Yhdysvaltain ulkopolitiikan ensisijaisena tavoitteena. Tavoitteen saavuttamiseksi Kissinger kannatti Yhdysvaltain vahvuuden osoittamista myönnytysten saamiseksi Pohjois-Vietnamilta ja Neuvostoliitolta, minkä vuoksi hänen aloitteestaan Yhdysvallat alkoi pommittaa Pohjois-Vietnamin tukikohtia Kambodžassa.[3]

Kissinger tapaamassa Kiinan johtajaa Mao Zedongia 1970-luvun alussa.

Kissingerin kauden aikana ja hänen toimintansa vaikutuksesta Yhdysvallat lopulta irtautui Vietnamin sodasta, harjoitti Neuvostoliiton kanssa liennytystä, avasi suhteet kommunistiseen Kiinaan sekä osallistui Jom kippur -sodan lopettamisneuvotteluihin ja Lähi-idän vakauttamiseen.[1]

Neuvostoliiton kanssa Kissinger neuvotteli vuonna 1972 strategisten aseiden rajoituksista (SALT I) ja ballististen ohjusten rajoituksista.[1]

Vaikka Kissinger oli aluksi ollut kovan linjan kannalla Vietnamin suhteen, hän otti myöhemmin keskeisen roolin Yhdysvaltain irtautumisessa sodasta. Kissinger kävi vuonna 1972 rauhanneuvotteluja Pohjois-Vietnamin ulkoministeri Lê Ðức Thọn kanssa ja julisti neuvottelujen jälkeen rauhan olevan käsillä. Sota kuitenkin jatkui, koska Etelä-Vietnam ei hyväksynyt sopimusta. Yhdysvallat lopetti sotatoimet tammikuussa 1973, ja Kissinger sopi tulitauosta Pariisissa Pohjois-Vietnamin kanssa. Vietnamin sodan rauhansopimus toi Kissingerille Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1973 yhdessä Lên kanssa, joka kuitenkin kieltäytyi palkinnosta.[2]

Jom Kippur -sodan jälkeen syksyllä 1973 Kissinger aloitti niin sanotun sukkuladiplomatian sodan osapuolten välillä aselevon saamiseksi. Hänen vaikutuksestaan Egypti ja Yhdysvallat palauttivat keskinäiset diplomaattiset suhteensa.[2]

Fordin hallinnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixonin erottua Kissinger toimi tämän seuraajan Gerald Fordin hallituksen ulkoministerinä vuosina 1974–1977.[1] Kissinger kuvaili myöhemmin menettäneensä vallanvaihdon seurauksena erityisasemansa ”ulkomaanasioiden sijaispresidenttinä” ja muuttuneensa ”normaaliksi” ulkoministeriksi. Hänen asemansa hallituksessa säilyi kuitenkin presidentistä seuraavana, ja hän jatkoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan dominointia. Tähän vaikutti sekin, että toisin kuin Nixon, Ford keskittyi etupäässä sisäpolitiikkaan. Ulkomailla Kissingeriä kohdeltiinkin presidentin vertaisena. Kissingerin valta näkyi myös hänen mentorinsa Nelson Rockefellerin valinnassa varapresidentiksi, Nixonin armahduksessa, sekä Fordin päätöksessä asettua ehdolle vuoden 1976 presidentinvaalissa. Kissingerin kansansuosiokin oli laaja, ja mielipidekyselyissä jopa 85 prosenttia amerikkalaisista sanoi Kissingerin tekevän erinomaista työtä.[4]

Kun Kreikka ja Turkki olivat jakaneet Kyproksen omiin alueisiinsa heinäkuussa 1974, Kissinger katsoi Turkin olevan Yhdysvalloille tärkeämpi Nato-liittolainen eikä tuominnut Turkin Pohjois-Kyproksen miehitystä. Tämä oli vastoin kongressin kantaa ja suututti vahvan kreikkalaislobbyn Yhdysvalloissa. Kongressi aiheutti Kissingerille tämän uran ensimmäisen tappion lakkauttamalla sotilaallisen tuen Turkille.[4]

Eteläisessä Afrikassa Kissingerin neuvotteluyritykset Rhodesian kriisin ratkaisemiseksi vuonna 1976 epäonnistuivat.[5]

Ministerinuran jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carterin kaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokraattipresidentti Carterin kaudella 1977–1981 Kissinger oli ”varjo-ulkoministerinä”, joka tarjosi demokraattihallinnolle vaihtoehtoisia näkemyksiä ja muita neuvoja, etenkin Lähi-idän tilanteessa. Toisinaan Kissinger antoi tukensa maan ulkopolitiikalle mutta toisinaan arvosteli sitä ankarasti. Johtavana ulkopoliittisena analysoijana ja kommentaattorina Kissingeriä kuunneltiin tarkasti paitsi mediassa myös Valkoisessa talossa, ja ulkoministeri Cyrus Vance oli hänen henkilökohtainen ystävänsä.[6]

Carter torjui ulkopolitiikassaan kissingeriläisen salailevan lähestymistavan ja korosti demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Kissinger puolestaan ei pitänyt Carterin tavoitteesta normalisoida välit Vietnamiin ja aloittaa maan avustaminen. Hän vastusti myös Yhdysvaltain joukkojen vetämistä Etelä-Koreasta sekä kritisoi Carteria ihmisoikeuksien painotuksesta SALT-neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa ja ystävällismielisten diktatuurien sisäisiin asioihin puuttumisesta. Toisaalta Kissinger halusi Yhdysvaltain ottavan kielteisen linjan eurokommunismiin esimerkiksi Italiassa. Kissingerin näkemys Carterin ulkopolitiikasta muuttui vuosi vuodelta kriittisemmäksi. Hän arvosteli Carteria etenkin tämän Rhodesian- ja Iranin-politiikasta, lobaten ahkerasti Iranin šaahin puolesta. Kissinger kuitenkin hyväksyi Camp Davidin rauhansopimuksen ja Kiinan kansantasavallan tunnustamisen Taiwanin kustannuksella.[6]

Reaganin kaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Ronald Reagan ja Henry Kissinger kesällä 1981.

Kissinger oli toivonut Gerald Fordin haastavan Ronald Reaganin republikaanien presidenttiehdokkuudesta. Kun Ford jättäytyi pois kilvasta, Kissinger ilmaisi halunsa palvella Reaganin hallituksessa ja osallistui Reaganin vaalikampanjaan. Kissinger myös lobbasi Reagania sen puolesta, että Fordista tehtäisiin poliittisesti vaikutusvaltainen varapresidentti. Reagan ei kuitenkaan ottanut Fordia varapresidenttiehdokkaakseen ja suhtautui myös Kissingeriin varauksellisesti.[6]

Republikaanit palasivat Valkoiseen taloon vuonna 1981, kun Reagan voitti Carterin vuoden 1980 presidentinvaalissa. Vaikka Kissinger oli ollut hyvin näkyvä politiikan kommentoija Carterin kaudella ja käytettävissä ulkoministeriksi, Reagan ei ottanut häntä hallitukseensa.[7]

Presidentti Reagan nimitti Kissingerin vuonna 1983 perustamansa Keski-Amerikan komission johtoon. Kissinger kertoi tehtävän jälkeen kokeneensa roolinsa komissiossa olleen Reaganin Keski-Amerikan-politiikan ”myyminen” eikä siihen vaikuttaminen. Kissinger piti edelleen kaikki ovet avoinna paluuseensa Yhdysvaltain ulkopolitiikan johtoon, mutta uusiin tehtäviin häntä ei 1900-luvun aikana enää pyydetty. Hän ei myöskään koskaan asettunut ehdolle kongressiin tai kuvernööriksi.[7]

Kissinger tuki Reaganin politiikkaa julkisuudessa, mutta yksityisesti hän usein arvosteli hallintoa ja kertoi ettei pitänyt Reagania soveltuvana presidentiksi. Julkisesti Kissinger arvosteli Reaganin toimintaa ydinaseneuvotteluissa Neuvostoliiton johtajan Gorbatšovin kanssa, kun Reagan oli ollut vähällä hyväksyä täydellisen ydinaseista luopumisen. Hän arvosteli hallintoa myös Iran-Contra-skandaalista sekä kasvavasta puuttumisesta muiden maiden sisäpolitiikkaan.[8]

Bushin kaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kissinger tuki George H. W. Bushia ja Dan Quaylea Bushin presidentinvaalikampanjassa 1988 ja oli valmis ulkoministeriksi. Noustuaan presidentiksi Bush ei kuitenkaan ottanut Kissingeriä hallitukseensa. Kaksi Kissingerin konsulttiyrityksen liikekumppania Bushin hallinnossa antoi Kissingerille kuitenkin yhä vaikutusvaltaa. Bush otti myös Kissingerin aluksi mukaan neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa. Kissingerillä ei kuitenkaan ollut enää keskeistä roolia Yhdysvaltain politiikassa Neuvostoliiton hajoamisen aikana. Yhdysvaltain ja Kiinan suhteissa Kissingerillä oli edelleen tärkeän välittäjän asema. Kissinger myös tuki Bushin kovaa linjaa Saddam Husseinin suhteen sekä Israelin ja Palestiinan neuvottelujen rohkaisemista.[8]

Clintonin kaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokraattipresidentti Bill Clintonin aikana 1993–2001 Kissinger muun muassa vastusti Yhdysvaltain voimankäyttöä Balkanilla ja muualla maailmassa sekä kannatti kauppasuhteiden normalisoimista Kiinan kanssa.[9]

2000-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kissinger (toinen vasemmalta) Yhdysvaltain kolmen muun ulkoministerin seurassa lokakuussa 2021.

Vuoden 2001 terroristihyökkäyksen jälkeen presidentti George W. Bush pyysi Kissingeriä neuvonantajakseen terrorisminvastaisessa sodassa. Kissinger kieltäytyi vedoten konsulttiyrityksensä aiheuttamaan eturistiriitaan.[1]

Vaikka Kissinger ei vuoden 1983 jälkeen olekaan osallistunut sisältä käsin Yhdysvaltain politiikkaan, hänen vaikutusvaltansa on säilynyt vuosikymmenien ajan suurena. Kissinger on julkaissut moniosaiset muistelmansa ja muita poliittisia teoksia, kirjoittanut lukuisia lehtiartikkeleita sekä ollut jatkuvasti televisiossa kommentoimassa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa.[7]

Yksityinen liiketoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kissinger teki Carterin kaudella muistelmistaan viiden miljoonan dollarin julkaisusopimuksen ja NBC-televisiokanavan kanssa viiden vuoden sopimuksen kommentoijana toimimisesta. Hän otti myös vastaan professuurin Georgetownin yliopistossa. Kissinger teki lisäksi rahakkaita konsulttijärjestelyjä Chase Manhattanin ja Goldman Sachsin kanssa. Tämä johti muutamaa vuotta myöhemmin Kissingerin oman kansainvälisen konsulttiyrityksen perustamiseen.[6] Kissinger perusti vuonna 1982 konsulttiyrityksen nimeltä Kissinger Associates. Se on konsultoinut suuria palkkioita vastaan kymmeniä suuryrityksiä, joille Kissinger on tarjonnut ulkopoliittista tuntemustaan ja neuvojaan sekä diplomaattisia palvelujaan.[8]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salamyhkäisesti usein toiminutta Kissingeriä on syytetty muun muassa Vietnamin sodan kiihdyttämisestä 1960-luvulla ja Kambodžan ja Laosin pommitusten hyväksymisestä sekä ihmisoikeusrikoksiin tai kansanmurhaan yllyttämisestä Itä-Timorissa, Kyproksella ja Bangladeshissa. Latinalaisen Amerikan osalta häntä on syytetty Argentiinan diktatuurin tukemisesta sekä osallisuudesta Chilen sosialistipresidentti Salvador Allenden syrjäyttämisessä vuonna 1973 ja kenraali René Schneiderin salamurhassa.[1]

Vuonna 2001 Christopher Hitchens julkaisi kirjan The Trial of Henry Kissinger, jossa hän syytti Kissingeriä kansanmurhaajaksi ja sotarikolliseksi. Kirjan vaikutuksesta Ranskan, Chilen ja Argentiinan oikeusistuimet halusivat kuulustella Kissingeriä tämän väitetyistä sotarikoksista ja poliittisten salamurhien suunnittelusta, mutta Kissinger kieltäytyi. Lisäksi murhatun kenraali Schneiderin sukulaiset nostivat Kissingeriä vastaan syytteen Yhdysvalloissa.[1] Syyte hylättiin, sillä oikeus katsoi kyseessä olleen poliittisen asian, jonka käsittely ei kuulu tuomioistuimelle.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Schwartz, Thomas A.: Henry Kissinger and American Power: A Political Biography. Hill and Wang, 2020. ISBN 978-0-8090-9544-5.
  • Sherwood, Martha A. (toim. Gorman, Robert F.): ”Henry Kissinger”, Great Lives from History: The 20th Century 1901–2000, s. 2170–2173. Salem Press, 2008. ISBN 978-1-58765-345-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l Sherwood 2008.
  2. a b c Henry Kissinger Encyclopedia Britannica
  3. a b Schwartz 2020, ”2. ‘You Can’t Lose Them All’: Kissinger as National Security Adviser, 1969–1970: Be Like Ike”
  4. a b Schwartz 2020, ”6. ‘No Longer Indispensable’: A ‘Normal’ Secretary of State”
  5. Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1978, s. 10–13. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977. ISBN 951-1-04521-0.
  6. a b c d Schwartz 2020, ”7. We Do Not Want Henry Kissinger on the Cover of Time Magazine: The Carter Years”
  7. a b c Schwartz 2020, ”7. We Do Not Want Henry Kissinger on the Cover of Time Magazine: johdanto”
  8. a b c Schwartz 2020, ”7. We Do Not Want Henry Kissinger on the Cover of Time Magazine: The Reagan and Bush Years”
  9. Schwartz 2020, ”7. We Do Not Want Henry Kissinger on the Cover of Time Magazine: The Elder Statesman”
  10. René Schneider et al. v. Henry Alfred Kissinger and United States of America et al. International Crimes Database. Viitattu 10.1.2022.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]