Paul-Henri Spaak

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paul-Henri Spaak
Bundesarchiv Bild 183-39998-0427, Paul-Henri Spaak.jpg
Naton pääsihteeri
Edeltäjä Lordi Ismay
Seuraaja Dirk Stikker
Belgian pääministeri
Edeltäjä Paul-Emile Janson
Achille Van Acker
Camille Huysmans
Seuraaja Hubert Pierlot
Achille Van Acker
Gaston Eyskens
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen puheenjohtaja
Seuraaja Oswaldo Aranha
Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleiskokouksen presidentti
1952–1954
Seuraaja Alcide De Gasperi
Henkilötiedot
Syntynyt 25. tammikuuta 1899
Belgia Schaerbeek, Belgia
Kuollut 31. heinäkuuta 1972 (73 vuotta)
Belgia Braine-l'Alleud, Belgia
Puoliso Marguerite Malevez
Simone Dear
Tiedot
Puolue Parti socialiste

Paul-Henri Charles Spaak Loudspeaker.svg kuuntele ääntämys? (25. tammikuuta 1899 Schaerbeek31. heinäkuuta 1972) oli belgialainen sosialistipoliitikko ja valtiomies.

Spaak opiskeli oikeustieteitä ja valmistui vuonna 1918. Hänet valittiin Brysselin kaupunginvaltuuston jäseneksi vuonna 1926 ja Belgian parlamenttiin vuonna 1932 sosialistien edustajana. Hän oli Belgian kulkulaitos- ja postiministeri vuonna 1935, ulkoministerinä 1937, pääministerinä 1938–1939, ulkoministerina jälleen 1939–1946 ja toistamiseen pääministerinä 1947–1949. Vuonna 1946 hän oli YK:n ensimmäisen yleiskokouksen puheenjohtaja. Vuosina 1949 ja 1950 hän toimi Euroopan neuvoston puheenjohtajana.[1]

Vuonna 1955 Messinan konferenssissa hänet valittiin puheenjohtajaksi komiteaan, joka valmisteli raportin Europan yhteismarkkinoista (ns. Spaak-raportti). Tämä raportti oli pohjana vuoden 1957 Rooman sopimukselle, jolla parustettiin Euroopan talousyhteisö. 1957–1961 hän toimi Naton pääsihteerinä, ja vaikutti siihen että Naton päämaja sijoitettiin Brysseliin. Nato-tehtävän jälkeen hän palasi taas ministeritehtäviin.[2]

Spaak työskenteli myös journalistina ja oli perustamassa ”L'-Action Socialiste” -lehteä.[1] Hän toimi useaan otteeseen Belgian ulkoministerinä ja neljään kertaa pääministerinä. Hän oli yksi Euroopan yhdentymisen alkuunpanijoista. Hän ajoi Benelux-maiden tulliliittoa, toimi Euroopan neuvoston presidenttina ja johti Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleiskokousta vuosina 1952–1953. Vuonna 1957 hän sai Karlspreisin Euroopan idean ja rauhan edistämisestä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Blomstedt, Yrjö: ”Kuka kukin on suurpolitiikassa”, Mitä Missä Milloin 1951, s. 97. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  2. Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 177. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]