Paul-Henri Spaak
| Paul-Henri Spaak | |
|---|---|
 |
|
| Naton pääsihteeri | |
| Edeltäjä | Lordi Ismay |
| Seuraaja | Dirk Stikker |
| Belgian pääministeri | |
| Edeltäjä |
Paul-Emile Janson Achille Van Acker Camille Huysmans |
| Seuraaja |
Hubert Pierlot Achille Van Acker Gaston Eyskens |
| Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen puheenjohtaja | |
| Seuraaja | Oswaldo Aranha |
| Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleiskokouksen presidentti | |
|
1952–1954
|
|
| Seuraaja | Alcide De Gasperi |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 25. tammikuuta 1899 Schaerbeek, Belgia |
| Kuollut | 31. heinäkuuta 1972 (73 vuotta) Braine-l'Alleud, Belgia |
| Puoliso |
Marguerite Malevez Simone Dear |
| Tiedot | |
| Puolue | Parti socialiste |
Paul-Henri Charles Spaak 
kuuntele ääntämys (ohje) (25. tammikuuta 1899 Schaerbeek – 31. heinäkuuta 1972) oli belgialainen sosialistipoliitikko ja valtiomies.
Spaak opiskeli oikeustieteitä ja valmistui vuonna 1918. Hänet valittiin Brysselin kaupunginvaltuuston jäseneksi vuonna 1926 ja Belgian parlamenttiin vuonna 1932 sosialistien edustajana. Hän oli Belgian kulkulaitos- ja postiministeri vuonna 1935, ulkoministerinä 1937, pääministerinä 1938–1939, ulkoministerinä jälleen 1939–1946 ja toistamiseen pääministerinä 1947–1949. Vuonna 1946 hän oli YK:n ensimmäisen yleiskokouksen puheenjohtaja. Vuosina 1949 ja 1950 hän toimi Euroopan neuvoston puheenjohtajana.[1]
Vuonna 1955 Messinan konferenssissa hänet valittiin puheenjohtajaksi komiteaan, joka valmisteli raportin Europan yhteismarkkinoista (ns. Spaak-raportti). Tämä raportti oli pohjana vuoden 1957 Rooman sopimukselle, jolla parustettiin Euroopan talousyhteisö. 1957–1961 hän toimi Naton pääsihteerinä, ja vaikutti siihen että Naton päämaja sijoitettiin Brysseliin. Nato-tehtävän jälkeen hän palasi taas ministeritehtäviin.[2]
Spaak työskenteli myös journalistina ja oli perustamassa ”L'-Action Socialiste” -lehteä.[1] Hän toimi useaan otteeseen Belgian ulkoministerinä ja neljään kertaa pääministerinä. Hän oli yksi Euroopan yhdentymisen alkuunpanijoista. Hän ajoi Benelux-maiden tulliliittoa, toimi Euroopan neuvoston presidenttina ja johti Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleiskokousta vuosina 1952–1953. Vuonna 1957 hän sai Karlspreisin Euroopan idean ja rauhan edistämisestä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Fondation Paul-Henri Spaak (englanniksi), (hollanniksi) ja (ranskaksi)
| |||||||||||||||||
| 1950–1975 |
1950 Richard Coudenhove-Kalergi · 1951 Hendrik Brugmans · 1952 Alcide De Gasperi · 1953 Jean Monnet · 1954 Konrad Adenauer · 1956 Winston Churchill · 1957 Paul-Henri Spaak · 1958 Robert Schuman · 1959 George Marshall · 1960 Joseph Bech · 1961 Walter Hallstein · 1963 Edward Heath · 1964 Antonio Segni · 1966 Jens Otto Krag · 1967 Joseph Luns · 1969 Euroopan komissio · 1970 François Seydoux de Clausonne · 1972 Roy Jenkins · 1973 Salvador de Madariaga |
|---|---|
| 1976–2000 |
1976 Leo Tindemans · 1977 Walter Scheel · 1978 Konstantínos Karamanlís · 1979 Emilio Colombo · 1981 Simone Veil · 1982 kuningas Juan Carlos I · 1984 Karl Carstens · 1986 Luxemburgin kansa · 1987 Henry Kissinger · 1988 François Mitterrand, Helmut Kohl · 1989 Veli Roger (Taizé-yhteisö) · 1990 Gyula Horn · 1991 Václav Havel · 1992 Jacques Delors · 1993 Felipe González · 1994 Gro Harlem Brundtland · 1995 Franz Vranitzky · 1996 kuningatar Beatrix · 1997 Roman Herzog · 1998 Bronisław Geremek · 1999 Tony Blair · 2000 Bill Clinton |
| 2001– |
2001 György Konrád · 2002 Euro-valuutta · 2003 Valéry Giscard d’Estaing · 2004 Pat Cox, paavi Johannes Paavali II (erikoispalkinto) · 2005 Carlo Azeglio Ciampi · 2006 Jean-Claude Juncker · 2007 Javier Solana · 2008 Angela Merkel · 2009 Andrea Riccardi · 2010 Donald Tusk · 2011 Jean-Claude Trichet · 2012 Wolfgang Schäuble · 2013 Dalia Grybauskaitė · 2014 Herman Van Rompuy · 2015 Martin Schulz · 2016 paavi Franciscus · 2017 Timothy Garton Ash · 2018 Emmanuel Macron · 2019 António Guterres · 2020 Klaus Johannis · 2022 Svjatlana Tsih’anouskaja, Maryja Kalesnikava, Veronika Tsapkala |
| |||||
