Jasser Arafat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jasser Arafat Nobelin rauhanpalkinto
ArafatEconomicForum.jpg
Palestiinalaishallinnon ensimmäinen presidentti
5. heinäkuuta, 1994 - 11. marraskuuta, 2004
Seuraaja Mahmoud Abbas
Palestiinan vapautusjärjestön 3. puheenjohtaja
4. helmikuuta ,196929. lokakuuta, 2004
Edeltäjä Yahya Hammuda
Seuraaja Mahmoud Abbas
Tiedot
Syntynyt 24. elokuuta 1929
Kairo, Egypti
Kuollut 11. marraskuuta 2004 (75 vuotta)
Pariisi, Ranska
Puolue Fatah
Puoliso Suha Arafat (1990–2004)
Ammatti insinööri
Uskonto sunni-islam
Allekirjoitus Yasser Arafat signature.svg

Jasser Arafat (arab.: ياسر عرفات‎) (arab.: محمد ياسر عبد الرحمن عبد الرؤوف عرفات القدوة الحسيني‎‎, ʿArafāt, Yāsir, koko nimeltään Mohammed Yasser Abdel Rahman Abdel Raouf Arafat al-Qudwa al-Husseini, tunnettiin myös nimellä Abu Ammar (arab.أبو عمار ‎), s. luult. 4. elokuuta tai 24. elokuuta 1929 Kairo, Egypti11. marraskuuta 2004 Pariisi, Ranska) oli palestiinalaisten palestiinalaishallinnon johtaja vuodesta 1993. Hänet valittiin presidentiksi vaaleilla 1996 ja hän hoiti virkaa kuolemaansa asti. Arafat oli myös Palestiinan vapautusrintaman PLO:n puheenjohtaja ja Fatahin johtaja. Arafatille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1994.

Palestiinalaisten enemmistö poliittisesta aatteesta tai ryhmittymästä riippumatta piti häntä vapaustaistelijana, kun taas jotkut israelilaiset kuvasivat häntä terroristiksi hänen ryhmittymänsä israelilaissiviileihin kohdistamien iskujen vuoksi.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arafat oli seitsenlapsisen perheen viides lapsi. Hänen synnyinpaikastaan ja ajastaan on epävarmuutta. Arafatin on sanottu syntyneen Jerusalemissa ja Gazassa 4. elokuuta 1929. Hän on saanut Kairossa 24. elokuuta 1929 päivätyn syntymätodistuksen.

Arafatin isä oli palestiinalainen kauppias. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan viisivuotias ja hän eli sukulaistensa luona Kairossa ja Jerusalemissa. Hän opiskeli kuningas Faud I:n yliopistossa Kairossa (nyt Kairon yliopisto). Arafatista tuli nationalisti vuoteen 1946 mennessä ja hän hankki aseita Kairossa toimitettavaksi Palestiinaan arabipuolelle. Vuoden 1948 Israelin itsenäisyyden alkaessa Arafat lähti yliopistosta ja pyrki Palestiinaan. Egyptin joukot eivät kuitenkaan sallineet huonosti varustettujen partisaanien pääsyä sota-alueelle ja joukko riisuttiin aseista ja käännytettiin takaisin. Yliopistossa Arafat liittyi muslimien veljesjärjestöön ja toimi palestiinalaisopiskelijoiden järjestön johdossa 19521956. Hän valmistui insinööriksi ja taisteli Suezin kriisissä Egyptin armeijan vänrikkinä.

Fatah ja PLO[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Jos olette niin innokkaita antamaan juutalaisille kotimaan, antakaa heille omastanne - teillä on paljon maata Euroopassa ja Amerikassa. Älkää kehdatko antaa heille meidän maatamme. Me olemme eläneet tässä maassa vuosisatoja vuosisatojen perään. Me emme aio luopua siitä maksaaksemme teidän velkanne.»

Sodan jälkeen Arafat muutti Kuwaitiin, jossa hän työskenteli insinöörinä ja perusti oman yrityksen. Hän perusti myös Fatah-järjestön, joka pyrki perustamaan itsenäisen Palestiinan valtion. Fatah yritti räjäyttää kiistellyn Israelin vesipumpun joulukuussa 1964. Kuuden päivän sodan jälkeen Israelin huomio kääntyi arabimaista palestiinalaisliikkeisiin, mukaan lukien Fatahiin.

Vuonna 1968 Israelin puolustusvoimat hyökkäsi Fatahia vastaan jordanialaisessa Al-Karamehin kylässä. Taistelussa kuoli 150 palestiinalaississia ja 29 Israelin sotilasta. Tappiosta huolimatta taistelua pidetään voittona Fatahille ja Israel joutui perääntymään. 1960-luvun lopussa Fatah sai Palestiinan vapautusjärjestön johtopaikat ja Arafat nimettiin PLO:n johtoon 3. helmikuuta 1969 Kairossa. Arafatista tuli Palestiinan joukkojen ylipäällikkö 1971 ja PLO:n poliittisen osaston johtaja 1973.

Jordania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jasser Arafat lehdistötilaisuudessa Ammanissa vuonna 1970

1960-luvulla palestiinalaispakolaisten ja Jordanian hallituksen välit kiristyivät raskaasti aseistettujen vastarintajoukkojen muodostaessa oman valtionsa Jordanian sisällä ja hallittua strategisia alueita Jordaniassa. Jordania yritti riisua palestiinalaisjoukot aseista, jolloin kesäkuussa 1970 puhkesi aseellisia yhteenottoja.

Muut arabimaat yrittivät sovitella rauhanomaista ratkaisua, mutta jatkuvat fedayeen-toimet johtivat hallituksen toimiin. 16. syyskuuta kuningas Hussein määräsi sotatilan. Samana päivänä Arafat nimitettiin PLO:n joukkojen ylipäälliköksi. Sisällissodassa Syyria avusti PLO:ta ja hyökkäsi Jordaniaan 200 panssarilla. Syyria vetäytyi pian pois Israelin uhattua sitä ilmaiskuilla. 24. syyskuuta mennessä Jordanian armeija pääsi voitolle ja PLO suostui tulitaukoon.

Libanon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arafat siirsi PLO:n joukot Libanoniin. Heikon keskushallituksen vuoksi PLO toimi lähes kuin itsenäinen valtio. Sissit hyökkäsivät Israeliin rajan yli ja Israel vastasi iskuilla Libanoniin.

Syyskuussa 1972 tapahtuneessa ns. Münchenin verilöylyssä palestiinalainen Musta syyskuu kaappasi Münchenin olympialaisissa 11 israelilaista urheilijaa, joista 10 sai surmansa. Iskun suunnittelija Mohammed Daoud Oudeh sanoi varojen tulleen Mahmud Abbasilta, joka oli Arafatin johtaman PLO:n pääsihteeri. Arafat itse sanoutui irti toimista.

Vuonna 1974 Arafat määräsi PLO:n lopettamaan väkivallan Israelin, Länsirannan ja Gazan ulkopuolella. Samana vuonna Arafat puhui ensimmäisenä valtioiden ulkopuolisena edustajana YK:n yleiskokoukselle. Samana vuonna PLO hyväksyttiin ensimmäiseksi valtioiden ulkopuoliseksi järjestöksi YK:hon.

Hyökkäykset Israelia vastaan jatkuivat ja Israel syytti Arafatin olevan viime kädessä iskujen takana. Arafat kielsi osallisuutensa ja sanoi ettei voinut hallita näitä ryhmiä.

Vuonna 1974 arabit nimittivät PLO:n ainoaksi lailliseksi palestiinalaisten edustajaksi ja se otettiin arabiliittoon 1976. PLO oli mukana myös Libanonin sisällissodassa ja sen on väitetty syyllistyneen kymmenien tuhanten siviilien kuolemaan.

Israel liittoutui Libanonin kristittyjen kanssa ja teki kaksi suurhyökkäystä Libanoniin. Ensimmäisessä, operaatio Litanissa 1978 Israelin puolustusvoimat ja Etelä-Libanonin armeija miehittivät kaistaleen "turvallisuusvyöhykkeeksi". Toisessa hyökkäyksessä, operaatio Galilee 1982 Israel valloitti suurimman osan Etelä-Libanonia, mutta joutui lopulta perääntymään turvallisuusvyöhykkeelle 1985. Israel päästi miehityksen aikana Libanonin maroniittikristityt falangistit hyökkäämään Sabran ja Shatilan pakolaisleireille ja surmaamaan 460–3500 palestiinalaispakolaista. Tapaus aiheutti palestiinalaisissa syvän vihan Israelin puolustusministeriä Ariel Sharonia kohtaan, jonka Israelin tutkintakomissio totesi epäsuorasti syylliseksi ja pakotti eroamaan.

Tunisiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1982 Israelin hyökkäyksen aikana yhdysvaltalaisjoukot rikkoivat tulitauon PLO:n vetäytyessä. PLO siirtyi viimein Tunisiaan, jossa se toimi vuoteen 1993.

1980-luvulla Arafat sai tukea Irakista, joka auttoi jälleenrakentamaan pahoja tappioita kärsineen PLO:n. Tämä tuli tarpeeseen etenkin ensimmäisen intifadan alettua joulukuussa 1987. Viikoissa Arafat sai kansannousun hallintaansa ja Fatahin Länsirannan joukkojen ansiosta sitä saatiin jatkettua.

15. marraskuuta 1988 PLO julisti itsenäisen Palestiinan valtion perustetuksi. Pakolaishallitus hylkäsi Palestiinan jaon ja vaati koko brittien Palestiinan mandaatin rajoja. 13. joulukuuta Arafat myöntyi YK:n turvallisuusneuvoston päätökseen ja lupasi tunnustaa Israelin valtion olemassaolon ja sanoutui irti terrorismista kaikissa muodoissaan. Yhdysvallat piti tunnustusta Camp Davidin rauhanneuvottelujen aloittamisen ehtona. Lausunto oli myös siirtyminen PLO:n alkuperäisestä tavoitteesta – Israelin tuhoamisesta – kohti kahden valtion perustamista, Israelin vuoden 1949 rajojen sisään ja Palestiinan Länsirannalle ja Gazan alueelle.

Vuonna 1990 Arafat meni naimisiin Suha Tawilin kanssa. Hän oli palestiinalainen kristitty joka työskenteli PLO:ssa Tunisiassa ja kääntyi islamiin.

Vuoden 1991 Madridin konferenssissa Israel avasi ensimmäistä kertaa neuvottelut PLO:n kanssa. Ennen Persianlahden sotaa Arafat vastusti Yhdysvaltain hyökkäystä. Tämä suututti Yhdysvallat ja muut arabimaat ja palestiinalaisten rahatulo loppui. Myös käynnissä olleet neuvottelut katkaistiin. Kuwaitin vapauttamisen jälkeen Arafat oli menettänyt kansainvälisen tukensa ja taipui salaisiin neuvotteluihin Israelin kanssa.

Huhtikuussa 1992 Arafat selviytyi lentokoneen pudotessa Libyan aavikolle hiekkamyskyssä. Lentäjät ja perämies saivat surmansa.

Palestiinalaishallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jitzhak Rabin, Bill Clinton ja Jasser Arafat Washingtonissa 1993.

Neuvottelujen tulos, Oslon sopimus, solmittiin syyskuussa 1993 Washingtonissa. Sen mukaan perustettaisiin palestiinalaisten itsehallinto Länsirannalle ja Gazaan viiden vuoden kuluessa. Seuraavana vuonna Arafat sai Nobelin rauhanpalkinnon Shimon Peresin ja Jitzhak Rabinin kanssa.

Vuonna 1994 Arafat muutti palestiinalaisten hallintoalueelle, näin palaten Palestiinaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen. Heinäkuussa 1995 hän sai lapsen, joka nimettiin Zawhaksi hänen äitinsä mukaan.

20. tammikuuta 1996 Arafat valittiin palestiinalaishallinnon presidentiksi (ra'is) 87 % ääntenenemmistöllä, vastaehdokkaanaan Samiha Khalil. Vaaleja pidettiin laillisina ja tasapuolisina, mutta useat oppositioryhmät eivät olleet asettaneet omia ehdokkaitaan. Seuraavat vaalit oli määrä pitää tammikuussa 2002, mutta ne on lykätty Israelin puolustusvoimien hyökkäyksien ja Gazan ja Länsirannan liikkumarajoitusten vuoksi.

Vuoden 1996 puolivälissä monien itsemurhapommitusten jälkeen Benjamin Netanjahu nimettiin Israelin pääministeriksi. Palestiinan–Israelin suhteet muuttuivat kireämmiksi hyökkäysten jatkuessa. Netanjahu yritti estää palestiinalaishallinnon muodostamiseksi määrättyjä toimia. 1998 presidentti Bill Clinton puuttui asiaan ja Wye Riverin sopimuksessa 23. lokakuuta sovittiin yksityiskohtaisesti rauhanprosessissa otettavat askeleet.

Arafat jakoi neuvotteluja Netanjahun seuraajan Ehud Barakin kanssa. Vasemmistolainen Barak myöntyi tarjoamaan palestiinalaisille Gazan ja Länsirannan lisäksi Itä-Jerusalemia pääkaupunkina, osan pakolaisista paluuta ja korvausta lopuille. Laajasti kritisoidussa päätöksessä Arafat kieltäytyi tarjouksesta eikä tehnyt vastatarjousta. Israelin oppositiojohtaja Ariel Sharonin kiistellyn vierailun Temppelivuorella jälkeen alkanut toinen kansannousu ja seurannut väkivalta (2000–) ajoi neuvottelut umpikujaan. Arafat vetosi Barakiin että tämä estäisi Sharonin vierailun Temppelivuorella, mutta Barak totesi ettei voi rajoittaa kenenkään liikkumista vapaassa maassa. Israel syytti Arafatia terrorismin tukijaksi ja hänen liikkumisensa Ramallahista estettiin. Arafatin vaimo ja tytär siirtyivät turvaan Pariisiin, jossa nämä asuvat edelleen.

Arabiliitto tarjoutui tunnustamaan Israelin vastineeksi vetäytymisestä 1949 rajoilla ja Palestiinalaishallinnon ja Palestiinan valtion tunnustamisesta. Sopimuksen kannattajat pitivät tätä historiallisena mahdollisuutena, mutta Israel kieltäytyi tarjouksesta. Tätä seurasi hyökkäys Israeliin, jossa Fatah oli mukana, jossa 135 israelilaista sai surmansa. Ariel Sharon julisti Arafatin tukeneen terroristeja ja tehneen itsestään Israelin vihollisen. Tätä seurasi Israelin invaasio, jossa surmattiin satoja palestiinalaisia ja tuhottiin kokonaisia kortteleita. Joukot valtasivat myös Ramallahin, mukaan lukien suuren osa Arafatin päämajarakennuksesta.

Huolimatta Israelin yrityksistä löytää toinen neuvottelukumppani, Arafat oli ainoa joka nautti useimpien ryhmien luottamusta. Arafatin sallittiin viimein poistua päämajastaan 3. toukokuuta 2002 neuvottelujen jälkeen. Arafat vetosi iskujen lopettamiseksi, mutta hänen vetoomuksensa jäi huomiotta.

Israel piti Arafatia vankina päämajassaan Ramallahissa joulukuussa 2001 alkaen, julistaen että palaaminen on mahdotonta mikäli hän poistuu. Pääministeri Sharon vihjasi useita kertoja mahdollisuudesta murhata Arafat.

Ehud Barak, Bill Clinton ja Jasser Arafat Camp Davidissä 2000

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arafatin terveyden heikentyessä lokakuussa 2004 Israel salli hänen poistua lääkärinhoitoa varten. Arafat menetti tajuntansa 27. lokakuuta kymmeneksi minuutiksi. Hänet lennätettiin 29. lokakuuta Pariisiin Percyn sotilassairaalaan. Sairauden laatu ei ollut tiedossa. Huhut leukemiasta sairaala kiisti. Arafatin väitettiin kärsivän aivoverenvuodosta. Sairaalan mukaan Arafat vajosi 3. marraskuuta koomaan. Palestiinalaishallinnon edustajia saapui 8. marraskuuta tapaamaan Arafatia. Arafatin vaimo Suha Arafat aiheutti skandaalin väittämällä palestiinalaishallinnon "yrittävän haudata Arafatin elävältä".

Sekä sairaalan että palestiinalaishallinnon edustajat kertoivat 11. marraskuuta Arafatin kuolleen kello 4.30 Suomen aikaa. Useat maailman johtajat esittivät surunvalittelunsa. Arafat haudattiin perjantaina 12. marraskuuta Ramallahiin Muqata-päämajan alueella sijaitsevaan väliaikaiseen mausoleumiin. Arafat itse olisi halunnut tulla haudatuksi Jerusalemin Al-Aqsan moskeijaan. Israel kuitenkin kielsi sen ehdottomasti.

Kuolinsyy jäi epäselväksi, mutta kesäkuussa 2012 esitetyn Al Jazeera -kanavan dokumentin mukaan Arafatin huivista ja hammasharjasta on löytynyt poikkeuksellisen paljon poloniumia, joka aiheutti entisen venäläisvakoilijan Aleksandr Litvinenkon kuoleman 2006. Ranskan viranomaiset ilmoittivat marraskuussa 2012, että Arafatin ruumiille tehdään ruumiinavaus kuolinsyyn selvittämiseksi.[2] Arafatin luista löydettiin 2013 kolmen eri laboratorion tutkimuksissa poikkeuksellisia pitoisuuksia poloniumia, mikä tutkijoiden mukaan viittaa myrkytyskuolemaan. [3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jasser Arafat.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. A Dreamer Who Forced His Cause Onto World Stage Washington Post. 7.10.2007. Washington Post. Viitattu 27.9.2008.
  2. Jasser Arafatin ruumis voidaan tutkia uudelleen Yle.fi/uutiset 4.7.2012, viitattu 5.7.2012
  3. Al-Jazeera: Arafatin luista löytyi suuri määrä poloniumia Al Jazeera/Yle.fi. Viitattu 7.11.2013.