Mauno Koivisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mauno Koivisto
Mauno Koivisto vuonna 1967
Mauno Koivisto vuonna 1967
Suomen tasavallan 9. presidentti
27.1.1982–1.3.1994
(vt. presidentti 11.9.1981–27.1.1982)
Pääministeri Kalevi Sorsa
Harri Holkeri
Esko Aho
Edeltäjä Urho Kekkonen
Seuraaja Martti Ahtisaari
Suomen pääministeri
Koiviston I hallitus
22.3.1968–14.5.1970
Koiviston II hallitus
6.5.1979–26.1.1982
Edeltäjä Rafael Paasio
Kalevi Sorsa
Seuraaja Kalevi Sorsa
Suomen pääministerin sijainen
Paasion II hallitus
23.2.1972–4.9.1972
Edeltäjä Päiviö Hetemäki
Seuraaja Ahti Karjalainen
Suomen valtiovarainministeri
Paasion I hallitus
27.5.1966–31.12.1967
Paasion II hallitus
23.2.1972–4.9.1972
Edeltäjä Esa Kaitila
Päiviö Hetemäki
Seuraaja Eino Raunio
Johannes Virolainen
Suomen Pankin pääjohtaja
1968–1982
Edeltäjä Klaus Waris
Seuraaja Ahti Karjalainen
Henkilötiedot
Syntynyt 25. marraskuuta 1923
Turku
Kuollut 12. toukokuuta 2017 (93 vuotta)
Helsinki
Puoliso Tellervo Kankaanranta (vih. 1952)
Lapset Assi (s. 1957)
Tiedot
Puolue SDP
Koulutus filosofian tohtori[1]
Uskonto Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Mauno Henrik Koivisto (25. marraskuuta 1923 Turku12. toukokuuta 2017 Helsinki) oli suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko, pankinjohtaja ja sosiologi sekä Suomen tasavallan yhdeksäs presidentti.[2][3] Koivisto toimi presidenttinä kaksi perättäistä kautta 1982–1994, ja sitä ennen hän hoiti presidentin tehtäviä vuoden 1981 lopulla Urho Kekkosen ollessa sairautensa vuoksi estyneenä.[2] Koivisto halusi rajoittaa presidentin valtaoikeuksia ja vahvistaa pääministerin valtaa. Hän kuvasi itseään bernsteinilaiseksi sosialistiksi.[4]

Pääministerinä Koivisto oli vuosina 1968–1970 ja 1979–1982, yhteensä 1 761 vuorokautta.[5] Pääministerinä hän on Suomen viidenneksi pitkäaikaisin.[6] Koivisto toimi Suomen Pankin pääjohtajana 1968–1982. Kansanedustaja hän ei kuitenkaan koskaan ollut.

Koivisto oli 93-vuotiaana vanhimmaksi elänyt Suomen presidentti.[7] Mauno Koivisto oli naimisissa Tellervo Koiviston kanssa vuodesta 1952 lähtien. Koivistoilla on yksi lapsi, tytär Assi Koivisto-Allonen.[2]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mauno Koivisto jatkosodassa.

Mauno Koiviston isä Juho Koivisto oli puuseppä ja äiti Hymni Koivisto (o.s. Eskola) ompelijatar. Perheeseen kuuluivat myös esikoinen Joel sekä kuopus Mirjam. Hymni-äiti kuoli Maunon ollessa kymmenvuotias.[8]

Talvisodan aikana Koivisto oli 16-vuotias ja toimi vapaaehtoisena sammutusyksikössä kotirintamalla. Jatkosodassa hän palveli ensin vapaaehtoisena Itä-Karjalaan sijoitetussa sammutusyksikössä, mistä hän lähti suorittamaan varusmiespalvelusta Hyrylään helmikuussa 1942. Koulutus kesti puoli vuotta, minkä jälkeen hän siirtyi Karhumäkeen ja syyskuussa JR 35:een Poventsaan. Helmikuussa 1944 Koivisto aloitti palveluksen Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa.[9] Koivisto oli sotilasarvoltaan alikersantti.[10] Sotakokemuksistaan Koivisto on sanonut: ”Kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.”[11]

Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen Koivisto liittyi vuonna 1947. Hän osallistui kiivaaseen järjestösotaan Turun ja Hangon satamissa. Koivisto toimi aktiivisesti kommunisteja vastaan muun muassa ammattiyhdistyksen nimittämänä Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948, jolloin kommunistien ylivalta murtui Turun satamassa.[12] Hän on kertonut ottaneensa nuorena vaikutteita myös anarkismista ja anarkosyndikalismista.[13] Hän kirjoitti 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla Sosialisti-lehteen ja sen seuraajaan Turun Päivälehteen pakinoita nimimerkillä ”Puumies”.[2][14]

Tohtori, pankinjohtaja, poliitikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Koivisto opiskeli työn ohessa iltaoppikoulussa ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1949. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa, josta valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja tohtoriksi 1956 sosiologian alalta professori Esko Aaltosen ohjauksessa.[15] Opintojensa ohessa hän työskenteli muun muassa ahtaajana Turun satamassa[16] ja sai työssään aiheen väitöskirjaansa Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (1956). Opinnäyte edusti työelämän tutkimuksen ensimmäistä aaltoa Suomessa. Opintojensa aikana Koivisto toimi myös kansakoulunopettajana Eurajoella ja Vahdolla vuosina 1951–1953. Vuosina 1954–1957 hän työskenteli Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana.[17]

Vuonna 1957 Koivisto siirtyi akateemisesta tutkimustyöstä Helsinkiin Helsingin Työväen Säästöpankin toiseksi johtajaksi. Hän nousi vuonna 1959 pankin toimitusjohtajaksi ja oli toimessa vuoteen 1968.[17] Helsingissä hän liittyi myös nuorten kansantaloustieteilijöiden muodostamaan O-ryhmään.[2] Kansantalouden asiantuntijana Koivisto vaikutti merkittävästi 1960-luvun alussa asuntorakennustoiminnan teollistamiseen ja aluerakentamisen vaatimien rahoitusmenettelyjen syntyyn, erityisesti asuntosäästämisjärjestelmään.[18]

SDP:n jakautuessa Koivistokin joutui valitsemaan puolensa. Hän liittyi puolueen enemmistöön, leskisläisiin. Koivisto vastusti Honka-liittoa ja ajoi suhteiden solmimista presidentti Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja kommunisteihin. Niin Neuvostoliitto kuin Kekkonenkin olivat valmiita tähän, mikä avasi Koivistolle tien valtakunnan politiikkaan. Vasemmiston saatua vuonna 1966 vaalivoiton Koivisto osallistui hallitustunnusteluihin ja nousi Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi. Koivisto ajoi tehokkaita valtionyhtiöitä, teollistumista, maltillista kehitysaluepolitiikkaa ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Koiviston valtionvarainministerikaudella Suomi korjasi vaihtotasettaan 31 prosentin devalvaatiolla ja tiukalla talouspolitiikalla, mikä herätti kritiikkiä. Koivisto valittiin valtiovarainministerin paikalta ensin Elannon pääjohtajaksi, mutta hän ei ehtinyt ottaa tehtävää vastaan, koska sai samaan aikaan viran Suomen Pankin pääjohtajana vuoden 1968 alusta.[19] Yleisen sanonnan mukaan Koivisto oli Suomen Pankissa ”korkoa kasvamassa” tulevia vastuullisempia tehtäviä varten.[11][20]

Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiovarainministeri Koivisto lukee vuoden 1967 tulo- ja menoarvioesitystä.

Vuoden 1968 maaliskuussa[19] Koivisto nimitettiin pääministeriksi ja hän muodosti hallituksen yhdessä Maalaisliiton ja SKDL:n kanssa. Kansanomainen ja arkisesti esiintyvä pääministeri nousi nopeasti Suomen suosituimmaksi poliitikoksi samalla, kun hallitus uudisti yhteiskuntaa vapaamieliseen suuntaan tuomalla keskioluen maitokauppoihin, laillistamalla abortin ja uudistamalla rikoslakia. Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 Koivisto otti kantaa varovaisesti ja monitulkintaisesti, mutta epäonnistui Pohjoismaisen vapaakauppayhteisön Nordekin luomisessa Neuvostoliiton vastustuksen takia. Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin, minkä jälkeen hän jatkoi Suomen pankissa. Paasion toiseen hallitukseen Koivisto nousi vuonna 1972 valtiovarainministeriksi.[17]

Sosiaalidemokraattisen puolueen vahvimpana miehenä 1970-luvun lopulla oli puoluejohtaja Kalevi Sorsa, mutta kansan keskuudessa Koivisto oli suositumpi mielipidetiedustelujen mukaan. Sorsa oli Kekkosen suosiossa, ja Kekkonen koki Koiviston kilpailijakseen. Pääministeri Sorsa ja pääjohtaja Koivisto olivat lisäksi monista talouspolitiikan kysymyksistä eri mieltä. Pankkimiehenä Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa. Vuoden 1979 vaalien jälkeen Koivisto nousi uudelleen pääministeriksi ja SDP:n epäviralliseksi ehdokkaaksi Kekkosen seuraajaksi.lähde?

Koiviston toinen hallitus saavutti nopeasti kansan suosion, mikä oli Koiviston noudattaman ”matalan profiilin politiikan” ansiota.kenen mukaan? Koivisto itse määritteli: ”On oltava niin matalana, että vihollinen ei osu.” Hallituksen suosioon vaikuttivat kuitenkin myös hallituksesta itsestään riippumattomat tekijät. Öljyn hinnan nousu 1970-luvun lopussa lisäsi työllisyyttä ja pelätty lama muuttuikin nousukaudeksi. Myös edellisen, Sorsan hallituksen aloittamien talouden elvytystoimien vaikutukset alkoivat näkyä Koiviston hallituksen toimikaudella. Toisaalta tämä lisäsi tyytymättömyyttä Koiviston omassa puolueessa SDP:ssä, koska se ei pystynyt esittelemään äänestäjäkunnalleen merkittäviä saavutuksia. Niinpä Keskustapuolueen lisäksi myös SDP:ssä esiintyi halukkuutta hallituksen kaatamiseen. Keväällä 1981 SDP ryhtyi kuitenkin näkyvästi tukemaan Koivistoa, kun puolueen johdolle selvisi, että hallituksen kaatuminen palvelisi ensisijaisesti Keskustapuolueen johdon tavoitteita. Kun Koiviston hallitusta yritettiin kammeta nurin, pääministerin luotettavimmiksi tukimiehiksi tulivat työministeri Arvo Aalto, opetusministeri Kalevi Kivistö, ulkomaankauppaministeri Esko Rekola sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen.lähde?

Presidenttipeli keväällä 1981[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1981 presidentti Kekkosen dementia oli edennyt siihen vaiheeseen, että hänen eronsa oli enää ajan kysymys. Kekkosen lähipiiri, niin sanottu K-linja ymmärsi, että eron koittaessa vallassa olevalla pääministerillä, joka hoitaisi väliaikaisesti myös presidentin tehtäviä, olisi etulyöntiasema presidentinvaalissa. Tilanne huipentui, kun tulopoliittista ratkaisua yritettiin saada kokoon. SKDL olisi halunnut puuttua ratkaisuun liittyvän sosiaalipaketin sisältöön, kun taas keskustapuolue esitti uusia maatalousvaatimuksia. Kun sosiaaliministeriö ilmoitti huhtikuun vaihteessa lakien olevan valmiita vasta kuukauden kuluttua, syytti presidentti pääministeriä hidastelusta[21].

Käytyään presidentin luona SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ilmoitti lehdistölle Kekkosen kantana olevan, että ainakin pääministeri vaihtuu. Vallitsevan käsityksen mukaan hallitus tarvitsi toimiakseen nimittäjänsä, eli presidentin, luottamuksen, mutta tiedusteltuaan lain tulkintaa oikeuskansleri Risto Leskiseltä ja puhemies Johannes Virolaiselta, totesi Koivisto eroavansa vasta hänen tai koko hallituksen mahdollisesti saadessa epäluottamuslauseen eduskunnalta.[22] Tapaus nosti Koiviston jo ennestäänkin suuren kansansuosion suorastaan pilviin: alettiin puhua ”Koivisto-ilmiöstä” tai ”Manu-ilmiöstä”.lähde?

Samaan aikaan presidentti Kekkosen terveydentila heikkeni nopeasti ja tieto hänen kunnostaan levisi julkisuuteen, erityisesti presidentin elokuisella Islannin-matkalla otettujen lehtikuvien myötä. Keskustapuolueen K-linjalle, joka pyrki kaatamaan Koiviston hallituksen, tuli nyt kiire. Hallituksen kaatuminen olisi ollut keskustapuolueen johdolle tärkeää kahdestakin syystä. Jos pääministeriksi olisi saatu Koiviston tilalle Ahti Karjalainen, kuten puoluejohto kaavaili, myös Johannes Virolaisen mahdollisuudet päästä presidenttiehdokkaaksi olisivat heikentyneet, koska hän olisi todennäköisesti menettänyt eduskunnan puhemiehen paikan.[23]

Syyskuussa 1981 kaikki kuitenkin muuttui, kun Kekkonen joutui sairauslomalle. Mauno Koivisto siirtyi virkaa tekeväksi tasavallan presidentiksi, ja sisäministeri Eino Uusitalo ryhtyi pääministerin sijaisena johtamaan hallitusta, joka keskittyi vain juoksevien asioiden hoitamiseen. Muun muassa sitkeät riidat vuoden 1982 budjetista hoidettiin nopeasti pois päiväjärjestyksestä.[24] Hallitus, oikeuskansleri ja Kekkosta hoitaneet lääkärit keskustelivat siitä, oliko Kekkonen enää riittävän oikeustoimikelpoinen voidakseen allekirjoittaa oman eroanomuksensa. Kekkonen ilmoitti lokakuussa 1981 eroavansa presidentin tehtävästä terveydellisistä syistä ja pääministeri Koivisto sai hoitaakseen tasavallan presidentin tehtävät, kunnes Kekkosen ero tulisi virallisestikin voimaan uuden presidentin astuessa toimeen.

Kekkos-tutkija Juhani Suomen mukaan Neuvostoliitto pelasi presidenttipeliä kaksilla korteilla, se yritti saada tehtävään myös Koiviston lisäksi Ahti Karjalaisen.[25] Tosin tiedustelupalvelu KGB oli menettänyt luottamuksensa Karjalaiseen jo varhain. Poliittisen historian professori Timo Soikkanen arveleekin, että Neuvostoliitto alkoi suosia Koivistoa, koska Karjalaiseen ei voinut enää luottaa.[26]

Ensimmäinen presidenttikausi 1982–1988[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidenttipari Helsingin metron avajaisissa 2. elokuuta 1982.

Vuoden 1982 presidentinvaalit jouduttiin pitämään ennenaikaisina, kun Kekkonen erosi presidentin paikalta kesken kauden. Vaalien ratkaisevalla kierroksella Koivistoa tukivat SDP:n ja SKDL:n enemmistö, mutta myös Suomen Maaseudun Puolue ja Perustuslaillinen Oikeistopuolue pyrkivät hyödyntämään ”Manu-ilmiötä” asettumalla hänen taakseen. Koiviston mielestä vasemmistopuolueiden yhteisillä äänillä oli suuri symboliarvo[27], kun taas SMP:n ja POP:n tuesta hän oli lähinnä vaivautunut.[28] Näille puolueille taas oli tärkeää vaikuttaa siihen, ettei valituksi tulisi "mustana hevosena" pidetty Ahti Karjalainen, jota Kekkosen omassa puolueessa Keskustassa valtaa pitänyt K-linja ajoi puolueen presidenttiehdokkaaksi. Monien yllätykseksi ensimmäisen Koiviston myöntämän vuorineuvoksen arvonimen sai Nokian pääjohtaja Kari Kairamo, jonka tiedettiin ennen presidentinvaaleja olleen Koiviston vastaisen kampanjan keskeinen hahmo.[29]

Jotkut odottivat Koiviston valinnan aiheuttavan seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa äänivyöryn vasemmalle, mutta sellaista ei tullut. Presidentinvaalilla oli selvä henkilövaalin luonne, vaikka se toimitettiin valitsijamiesten välityksellä. Tämä näkyi siinäkin, että Mauno Koiviston puoliso Tellervo Koivisto ja tytär Assi Koivisto valittiin SDP:n valitsijamiehiksi; edellisen äänisaalis 50 649 Helsingin vaalipiirissä oli suorastaan historiallisen suuri.[30]

Sisäpoliittisia linjavetoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koivisto ryhtyi remontoimaan Suomen sisäpolitiikkaa ja ilmoitti vahvistavansa parlamentarismia varsinkin sisäpolitiikassa.[31] Kekkosen kaudelle tyypilliset virkamieshallitukset, eduskunnan hajottamiset ynnä muut puhtaalle demokratialle vieraat ilmiöt saivat loppua. Koivisto valitsi heti kautensa alusta pidättyvän roolin: hän katsoi, että presidentin kuului pysyä taustalla silloin, kun kaikki sujui hyvin. Presidenttiä tarvittiin Koiviston mukaan vasta asioiden saadessa uusia käänteitä. Ensimmäinen näkyvä merkki sisäpoliittisen kulttuurin muutoksesta oli Kekkosen hyljeksimän ja Neuvostoliiton äärioikeistolaiseksi leimaaman SMP:n nousu Kalevi Sorsan neljänteen hallitukseen vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen sekä yhä pahenevista sisäisistä kiistoista kärsineen SKDL:n jättäminen oppositioon. Kokoomus sai puolestaan odottaa hallitukseen pääsyään vuoteen 1987.lähde?

Aluksi monet epäilivät, ettei Koivistosta olisi edeltäjänsä Urho Kekkosen veroiseksi ulkopoliittiseksi voimahahmoksi. Veikkaus ei kuitenkaan osunut oikeaan. Koivisto teki useita historiallisia ja määrätietoisia ulkopoliittisia ratkaisuja, mutta tyyli oli aivan erilainen kuin edeltäjällä. Kekkonen pyrki näyttäviin aloitteisiin, vaikka ei aina uskonutkaan niiden läpimenoon. Koiviston aktiivisuus taas oli kuin jäävuori: vain huippu oli näkyvissä. Näkyvästi Koivisto käytti valtaansa Holkerin hallitusta muodostettaessa. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja porvaripuolueet keskusta, kokoomus ja RKP olivat sopineet salaa hallituksen muodostamisesta. Kun niin kutsuttu kassakaappisopimus tuli Koiviston tietoon, hän raivostui. Presidentti ei voinut hyväksyä tilannetta, jossa hänet oli asetettu tapahtuneitten tosiasioiden eteen. Hän otti erittäin aktiivisen roolin, jonka seurauksena pääministeriksi tuli Harri Holkeri, Koiviston monivuotinen työtoveri Suomen Pankista. Koivisto tuki Holkeria niin voimakkaasti, että hän oli valmis nimittämään jopa kokoomuksen vähemmistöhallituksen Holkerin johdolla. Hallituksesta tuli kuitenkin sinipunainen, sillä siihen osallistuivat kokoomuksen lisäksi SDP, RKP ja SMP. Koiviston menettelyä Holkerin hallituksen synnyssä alettiin kutsua "manuaaliseksi ohjaukseksi".[32]

Koiviston presidenttikauden ensimmäinen korkea virkanimitys oli oikeuskanslerin viran täyttäminen maaliskuussa 1982. Vuodesta 1970 tehtävässä toiminut Risto Leskinen jäi eläkkeelle, ja Koivisto nimitti hänen seuraajakseen oikeusministeriön kansliapäällikön Kai Kortteen. Koiviston ja Kortteen välit kiristyivät kuitenkin voimakkaasti pian alkaneen niin kutsutun Noppa-jutun aikana, jolloin Korte puolusti julkisuudessa syyttäjien jyrkkiä toimia. Koivisto puolestaan katsoi Kortteen laiminlyöneen virkavelvollisuutensa ja kirjoitti myöhemmin muistelmissaan harkinneensa jopa Kortteen asettamista syytteeseen valtakunnanoikeudessa.[33]

Koiviston idänsuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentinvaalia edeltäneen kampanjoinnin aikana Koivistoa oli arvosteltu huonoista idänsuhteista, joten hän keskittyi virkakautensa alussa paljolti niiden vaalimiseen. Virkaanastujaispuheessaan eduskunnassa Koivisto sanoi, että "edeltäjieni ulkopoliittista perintöä en salli tärveltävän". YYA-sopimuksen voimassaoloa oli viimeksi pidennetty 20 vuodella vuonna 1970, mutta Koivisto ehdotti jo keväällä 1982 sopimuksen jatkamista sellaisenaan ennenaikaisesti. Syynä kiirehtimiseen oli toisaalta kotimaassa virinnyt keskustelu sopimuksen sotilaallisista velvoitteista luopumiseksi, toisaalta pelko, että Euroopan kiristynyt tilanne antaisi Neuvostoliitolle aiheen tehdä esityksiä sotilaallisista konsultaatioista syksyn 1961 noottikriisin tavoin.[34] YYA-sopimuksen voimassaoloa pidennettiinkin jälleen 20 vuodella Koiviston ensimmäisen virallisen Neuvostoliiton-vierailun yhteydessä kesäkuussa 1983.[35] Neuvostoliitto puolestaan ilmaisi luottamuksensa Suomen ulkopoliittisen linjan jatkumiselle myöntämällä Koivistolle Leninin kunniamerkin hänen 60-vuotispäivänään samana vuonna.[36]lähde?

Vaikka Koivisto presidenttikautensa alkaessa lupasi jatkaa edeltäjiensä ulkopolitiikkaa, entisestä alettiin hänen johdollaan kuitenkin irrottautua lopullisesti, joskin varovasti.[37] Tämä näkyi selvimmin Koiviston tulkitessa yksipuolisesti uudelleen Pariisin rauhansopimusta ja lakkauttaessa YYA-sopimuksen heti Neuvostoliiton sisäisen tilanteen salliessa. Presidentin jättämää valtatyhjiötä ryhtyivät täyttämään pääministeriksi noussut Kalevi Sorsa, ulkoministeri Pär Stenbäck ja hänen seuraajansa Paavo Väyrynen sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Urho Kekkonen nimitti yhteensä 21 hallitusta, Koivisto neljä. Suhdeluku 21:4 kertoo jotain olennaista kahden presidentin eroista, vaikka Kekkonen ehtikin hallita kaksi kertaa kauemmin ja osin levottomampana aikana kuin Koivisto. Koiviston käynnistämien uudistusten ansiosta Suomi muuttui sisäpoliittisesti repaleisesta, presidenttivetoisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman vakaimmista parlamentaarisista demokratioista. Ulkopolitiikan johtaminen pysyi silti tiiviisti presidentillä, vaikka presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia kavennettiinkin vähitellen 1990-luvun alussa.lähde?

Ensimmäisen kautensa alussa Koivisto ilmoitti jatkavansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen linjalla. Koivisto matkusti Moskovaan vain viisi viikkoa virkaanastumisensa jälkeen. YYA-sopimuksen jatkaminen nostettiin esiin, vaikka se olisi ollut voimassa vielä kahdeksan vuotta. Paavo Lipposen mukaan Koivisto kuitenkin teki lopun Kekkosen aikaisesta nöyristelevästä suhtautumisesta Neuvostoliittoon päin sekä Moskovan sekaantumisesta Suomen asioihin. Myös professori Juhani Suomen mukaan linja idänsuhteissa ei pysynyt entisellään ja suomalaiset kääntyivät enemmän Neuvostoliittoa vastaan. Sen sijaan henkilötasolla Koivisto solmi erittäin lämpimän suhteen presidentti Mihail Gorbatšoviin ja Yhdysvaltain varapresidentti George Bushiin.[37] Ulkopoliittinen käännös oli kuitenkin varovainen. Koivisto ei missään vaiheessa ottanut dramaattista pesäeroa aikaisempaan vaan käänsi valtiolaivan kurssin vakuuttaen koko ajan jatkavansa entisellä linjalla. Koiviston kauden alussa suhteet Ruotsiin viilenivät joksikin aikaa, kun Koivisto epäili ruotsalaisten sukellusvenehavaintoja[38].

Toinen presidenttikausi 1988–1994[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koivisto ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan Helsingissä vuonna 1988.

Ulkopolitiikan saralla tapahtui tälläkin kaudella suuria muutoksia. Neuvostoliiton hajoamisprosessin aikana irtisanottiin YYA-sopimus sekä Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset. Myös Suomen jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston kaudella. Koivistoa voidaankin pitää ensimmäisenä presidenttinä, joka ratkaisevasti käänsi Suomen ulkopolitiikan painopisteen idästä länteen.lähde?

Koiviston toinen merkkisaavutus oli tasavallan presidentin aseman parlamentarisoiminen. Koiviston presidenttikaudella presidentin toimikaudet rajattiin kahteen kauteen. Tämä päätös ei olisi koskenut vielä Koivistoa, mutta hän ei kuitenkaan enää asettunut ehdolle kolmannelle kaudelle. Syynä toimikausien rajaukseen oli ollut Kekkosen pitkä hallintokausi. Koiviston aikana myös vähennettiin presidentin valtaoikeuksia ja muutettiin presidentin vaalitapaa. Vuoden 1988 presidentinvaalit jäivätkin viimeisiksi valitsijamiesvaaleiksi, sillä ennen seuraavia, vuoden 1994 vaaleja vaalitapa oli jo muutettu suoraksi kaksivaiheiseksi kansanvaaliksi.lähde?

Neuvostoliiton hajoaminen, Suomen lähentyminen Eurooppaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisella kaudella Suomi alkoi askel askeleelta irrottautua varovaiselta linjaltaan kohti yhdentyvää Eurooppaa. Suomi hakeutui entistä tiiviimpään yhteistyöhön muiden länsivaltojen kanssa. Koiviston presidenttikaudella Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen ja Euroopan neuvoston jäsen. Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston vuosikausien uurastus kantoi hedelmää 26. lokakuuta 1989, jolloin Mihail Gorbatšov antoi Finlandia-talossa pitämässään puheessa varauksettoman tunnustuksen Suomen puolueettomuudelle. Suomi sai myös toimia Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton presidenttien tapaamisen isäntänä vuonna 1990.lähde?

Koiviston kaudella maailma ja Suomen asema siinä muuttui nopeasti. Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät, Tiananmenin aukiolla tankit murskasivat mielenosoittajia. Koivisto tuli tunnetuksi varovaisista lausunnoistaan ja ”fundeeraamisesta”. Koiviston varovaista tyyliä arvioitaessa on kuitenkin muistettava, että erityisesti Koiviston ensimmäisen kauden alussa maailmantilanne oli huomattavan jännittynyt. Suomi joutui 1980-luvun alussa Neuvostoliiton kovan painostuksen kohteeksi niin sanotussa euro-ohjuskiistassa. Tiettyä arvaamattomuutta maailmanpoliittiseen tilanteeseen toi myös Yhdysvaltain uuden presidentin Ronald Reaganin harjoittama entistä kovempi ulkopoliittinen linja suhteessa Neuvostoliittoon sekä varustelukilpailun kiihtyminen. Lisäksi Neuvostoliitossa johtajat vaihtuivat tiheään tahtiin. Leonid Brežnevin kuoltua vuonna 1982 NKP:n pääsihteeriksi tuli Juri Andropov, joka oli ollut vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen keskeisiä koordinaattoreita sekä painostanut vuonna 1981 Puolan viranomaisia määräämään maahan sotatilan ja kukistamaan Solidaarisuus-ammattiliiton.

Yhdysvaltain George H. W. Bushin ja Saksan Richard von Weizsäckerin ohella myös Koivisto suhtautui melko kylmäkiskoisesti Baltian ja muiden Neuvostoliiton alusmaiden itsenäistymiseen ja keskittyi tukemaan Gorbatšovia. Koivisto itse perusteli antamaansa tukea Gorbatšoville luotettavuuden demonstroimisella: Suomi tukisi myös Gorbatšovin seuraajaa yhtä uskollisesti kuin nyt Gorbatšovia. Gorbatšovia tukemalla haluttiin ennen muuta estää stalinistien paluu valtaan, mitä muun muassa CIA piti loppuun saakka vakavasti otettavana uhkana.lähde?

Suomi ei jättänyt kuitenkaan Koiviston kaudella käyttämättä historiallisia tilaisuutta saavuttaa entistä täysivaltaisempi asema, vaikka varoikin puuttumasta rajojensa ulkopuolella sattuviin tilanteisiin. Saksojen yhdistyttyä lokakuussa 1990 Koivisto irtisanoi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset sanelemalla tätä koskeneen toteamuksen valtioneuvoston presidentin esittelyssä pöytäkirjaan. Neuvostoliiton loppuvaiheessa syksyllä 1991 Koivisto irtisanoi samalla tavoin YYA-sopimuksen. Uuden ystävyyssopimuksen neuvottelut olivat käynnissä joulukuussa 1991, mutta lopulta ystävyyssopimus solmittiin Venäjän, Neuvostoliiton seuraajavaltion kanssa[39]. Vuonna 1992 Koivisto ilmoitti kantanaan, että Suomen tulisi liittyä Euroopan yhteisön, nykyisen Euroopan unionin jäseneksi. Jäsenhakemus jätettiin samana vuonna. Jäsenyysehdot lyötiin lopullisesti lukkoon 1. maaliskuuta 1994, jolloin Koivisto jätti virkansa seuraajalleen Martti Ahtisaarelle. Koiviston elämäntyön voi sanoa päättyneen historialliseen saranakohtaan. Suomen jäsenyys EY:ssä varmistui vasta illalla 1. maaliskuuta 1994, mutta presidentti oli ehtinyt vaihtua jo aiemmin samana päivänä[40].

Poliittinen toiminta presidenttikausien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koiviston presidenttikausia voisi luonnehtia eräänlaiseksi äärimmäisyyksien ajaksi. Koiviston hallitseman 12 vuoden aikana Suomi koki niin häikäisevän taloudellisen nousun kuin tyrmäävän lamankin.[37] Entisen pankinjohtajan rohdot eivät tehonneet ylikuumenneeseen talouteen. Koivistoa on osaltaan syytetty 1990-luvulla koetusta lamasta, koska hän kannatti Harri Holkerin, Kalevi Sorsan, Esko Ahon ja Suomen Pankin johtajan Rolf Kullbergin ohella sittemmin vääräksi tuomittua vahvan markan politiikkaa. Laman puhkeamiseen vaikutti kuitenkin useita muitakin tekijöitä. Merkittävin sellainen tekijä laman syvyyteen, johon Suomi ei voinut vaikuttaa, oli Neuvostoliiton romahdus. Suomen vientituotteet Neuvostoliittoon olivat tyypillisesti sellaisia, joille oli hyvin vaikeaa löytää korvaavia markkinoita esimerkiksi Länsi-Euroopasta.lähde?

Juhani Suomen mukaan Koivisto hoiti edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen tavoin yhteyksiä Neuvostoliittoon KGB:n avulla. Kyse ei hänen mukaansa ollut tiedustelusta vaan järkevästä toiminnasta: KGB-yhteys oli suorin ja varmin linkki neuvostovaltion johtoon. KGB-toimitsija Viktor Vladimirovia Suomi luonnehtii Koivistojen perhetutuksi.[26]

Maaliskuussa 2009 Koivisto kommentoi Suomen ulkopolitiikkaa pitkän tauon jälkeen Yle TV1:n Ykkösaamu-ohjelmassa. Koiviston mukaan Suomella ei ole mitään syytä katua vähäeleisyyttään Viron uudelleenitsenäistymisen aikoihin vuonna 1991. Hänen mukaansa Suomi ei olisi saavuttanut suuremmalla Neuvostoliiton kritiikillä mitään myönteisiä tuloksia. Samaisessa haastattelussa Koivisto huomioi vanhan suomettumisen palanneen, mutta ilmansuunnan vaihtuneen länteen ja erityisesti Yhdysvaltain suuntaan. Eräänlaisena suomettumisena hän piti sitä, että Yhdysvaltain tekemien päätöksien kritisointi katoaa julkisesta keskustelusta varsin pian. Lisäksi haastattelussa Koivisto ilmaisi kielteisen Nato-kantansa.[41]

2000-luvulla Koivisto on kertonut katuvansa toimintaansa presidentin vallan vähentämiseksi. Hän näki oman kautensa aikana presidentin vallan menneen liiallisuuksiin edeltäjänsä Urho Kekkosen valtakaudella ja halusi maltillisesti vähentää presidentin valtaa, mutta vähentämisessä mentiin hänen mukaansa liiallisuuksiin.[42] Toisaalta, kun vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulos oli ratkennut, Koivisto sanoi, ettei hänen ”omatuntonsa enää kolkuta” tässä asiassa.[43]

Koivisto julkisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Assi-tyttären kanssa vuonna 1957.

Haastatteluissaan Mauno Koivisto paljasti pitäneensä 1970-lukua Suomen historian niin sanottuina vaaran vuosina, kun on kysytty minkä uhan Neuvostoliitto muodosti Suomelle. Muistelmissaan hän toi avoimesti esille myös tunteitaan; kun hän kertomansa mukaan autolla ajaessaan sai kuulla radiosta 21. elokuuta 1968 Neuvostoliiton miehittäneen Tšekkoslovakian, hän kertoo ”itkeneensä niin ettei tietä nähnyt”. Koivisto itsekin ihmetteli 1990-luvun muistelmissaan reaktionsa voimakkuutta.[44]

Koivistolla oli erinomainen venäjän kielen taito ja hän otti kantaa Venäjän politiikkaan. Hänellä oli lämpimät suhteet erikoisesti Yhdysvaltain entiseen presidenttiin George H. W. Bushiin ja Neuvostoliiton entiseen presidentti Mihail Gorbatšoviin. Koivisto oli erittäin aktiivisessa kirjeenvaihdossa sekä Bushin että Gorbatšovin kanssa.lähde?

Kari Suomalainen teki pilapiirroksissaan Koiviston lähes huomaamattomasta hiustupsusta liioitellun tavaramerkin, josta Koiviston tunnisti piirroksissa. Mauno Koivisto oli kuuluisa myös paksuista kulmakarvoistaan. Näyttelijä Ismo Kalliota on kutsuttu leikkisästi ”Vara-Manuksi” yhdennäköisyytensä ja turkulaisuutensa ansiosta (etenkin Koiviston presidenttikaudella). Tosin ”alkuperäinen” vara-Manu oli pitkään, vuodesta 1982 alkaen Paavo Lipponen. Koivisto ei päässyt TV:n presidentinvaalitenttiin vaan lähetti paikalle silloisen poliittisen sihteerinsä Lipposen.lähde?

Koiviston harrastuksiin lukeutui lentopallo, jota hän pelasi pitkään korkeasta iästään huolimatta Sikariporras-joukkueessa sen perustamisestaan lähtien 1970-luvulla. Koiviston pelinumero 1 jäädytettiin helmikuussa 2019 Pasilan urheiluhallissa.[45]

Koivisto oli Rooman Klubin kunniajäsen vuodesta 1984.[46]

Helsingin kaupunginhallitus teki marraskuussa 2003 Koiviston 80-vuotispäivän kunniaksi päätöksen erään Helsingin Kampin kauppakeskuksen lähistöllä sijaitsevan aukion nimeämisestä Mauno Koiviston aukioksi. Mauno Koiviston aukio sijaitsee Olavinkadun, Salomonkadun, entisen linja-autoaseman ja kauppakeskus Kampin rajaamalla alueella. Koiviston nimikkoaukion lähellä sijaitsee muidenkin presidenttien kunniaksi nimettyjä paikkoja: Urho Kekkosen katu, Paasikivenaukio ja Mannerheimintie. Koiviston aukio vihittiin käyttöön tiistaina 30. lokakuuta 2007.[47]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunniavartio Koiviston haudalla 25. toukokuuta 2017.

Tellervo Koivisto kertoi tammikuun 2017 Eeva-lehdessä, että Mauno Koivisto sairastaa Alzheimerin tautia ja että tämän lähimuisti ei enää toimi kunnolla.[48] Assi Koiviston mukaan hänen isänsä oli saanut diagnoosin jo vuosia aiemmin.[49] Maaliskuussa ilmoitettiin Koiviston muuttaneen hoitokotiin.[50]

Tasavallan presidentin kanslia tiedotti 12. toukokuuta 2017 presidentti Koiviston kuolleen Meilahden sairaalassa kello 21.15.[3] Sisäministeriö määräsi suruliputuksen 13. toukokuuta 2017 valtion virastoihin ja laitoksiin. Ministeriö toivoi koko maan yhtyvän suruliputukseen.[51]

Presidentti Koivistolle järjestettiin valtiolliset hautajaiset 25. toukokuuta 2017.[52] Hänet siunattiin Helsingin tuomiokirkossa, hautaan siunaamisen toimitti emerituspiispa Eero Huovinen. Muistopuheen kirkossa piti tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Koivisto haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Hietaniemen hautausmaan alueelle, jossa sijaitsevat myös Urho Kekkosen ja Risto Rytin haudat.[53]

Kuten Kekkosenkin hautajaisissa, Koiviston hautajaisissa ei ammuttu kunnialaukauksia vaan kaikkien Helsingin kirkkojen kellot soivat hautaussoittoa saaton aikana.[53][54] Ylioppilaskunnan Laulajat lauloi arkun laskun yhteydessä Heikki Klemetin kappaleen Oi kallis Suomenmaa.

Hautamuistomerkistä järjestetyn kilpailun voitti kuvataiteilija Perttu Saksa teoksellaan Kartta. Se paljastettiin 25. marraskuuta 2018, jolloin Koiviston syntymästä tuli kuluneeksi 95 vuotta.[55]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota-ajan kirjeissään Koivisto kertoi luottavansa Jumalan varjelukseen sekä itsensä että Suomen kohdalla. Esimerkiksi kesäkuussa 1944 isälleen osoitetussa kirjeessään Koivisto kertoi lukeneensa Raamattua ja kirjeessä oli lainaus sieltä: ”Muistakaa Vapahtajan sanoja: Älkää murehtiko huomisesta päivästä.”[56] Hänen isänsä Juho Koivisto oli merillä ollessaan kokenut uskonnollisen herätyksen, joka heijastui perheen elämään. Isä muun muassa piti lauantaita pyhänä, vaikka ei ollutkaan adventisti.[2] Suorassa radiohaastattelussa Moskovan vierailun yhteydessä 2002 Koivisto kertoi uskovansa Jumalaan ja vihaavansa ateisteja, ”koska he haluavat itse tulla jumaliksi ja luulevat ymmärtävänsä asioita, joita kukaan ei ymmärrä”.[57]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (väitöskirja), 1956. – Näköispainos: Into 2019 ISBN 978-952-351-146-0
  • Linjan vetoa, 1969
  • Väärää politiikkaa, 1978
  • Tästä lähtien, 1981
  • Linjaviitat, 1983 (käännetty useille kielille)
  • Politiikkaa & politikointia 1979–81 1988.
  • Maantiede ja historiallinen kokemus, 1992 (käännetty useille kielille)
  • Kaksi kautta I, 1994. ISBN 951-26-3947-5
  • Kaksi kautta II. Historian tekijät, 1995. ISBN 951-26-4082-1
  • Liikkeen suunta, 1997. ISBN 951-26-4272-7
  • Koulussa ja sodassa,1998. ISBN 951-26-4384-7
  • Venäjän idea, 2001. ISBN 951-31-2108-9
  • Itsenäiseksi imperiumin kainalossa – mietteitä kansojen kohtalosta, 2004. ISBN 951-31-3181-5
  • Grannar: Frändskap och friktion. Söderström, 2008. ISBN 978-951-52-2571-9. (ruotsiksi)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blåfield, Antti & Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1.
  • Väyrynen, Raimo & Paloheimo, Heikki (toim.): Tasavallan presidentit. Kohti yhdentyvää maailmaa 1982–1994: Koivisto. Tasavallan presidentit 1982–94. Weilin + Göös, 1994. ISBN 951-35-5874-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen valtiokalenteri 1988
  2. a b c d e f Soikkanen, Hannu: Koivisto, Mauno (1923–2017) 16.9.1997 (päivitetty 16.5.2017). Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 27.11.2013.
  3. a b Presidentti Mauno Koivisto 1923–2017 Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 12.5.2017.
  4. Paavo Rytsä: Koivisto valitaan presidentiksi: Koiviston vaalitentti 1982 Yle Elävä arkisto. 8.9.2006, päivitetty 10.07.2018. Yle. Viitattu 28.12.2012.
  5. Ministerin tiedot: Koivisto, Mauno Henrik Ministeritietojärjestelmä, valtioneuvoston viestintäosasto. Valtioneuvosto. Viitattu 27.11.2013.
  6. Pääministerit pääministeripäivien mukaan Ministeritietojärjestelmä, valtioneuvoston viestintäosasto. Valtioneuvosto. Viitattu 27.11.2013.
  7. Vielä jaksaa!. Iltalehti/Linnan juhlat, 7.12.2011, s. 9.
  8. Mauno Koivisto – koko kansan presidentti, toimittanut Heikki Kymäläinen, Tammi 1982
  9. Koivisto, Mauno: Koulussa ja sodassa. Helsinki: Kirjayhtymä, 1998. ISBN 951-26-4384-7.
  10. Suomen tasavallan presidentit
  11. a b Poikkeuksellinen elämäntarina teki Mauno Koivistosta viimeisen suurmiehen – näin presidentti saateltiin hautaan
  12. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite maaliskuu 2008. Pitkä mies tienposkessa, s. 55.
  13. Blåfield, Antti: Ensin Mauno Koivisto luimisteli kulmiaan – sitten yhden lauseen myötä alkoi yhteistyö, jonka ansiosta tämä mies tunsi presidentin poikkeuksellisen hyvin Aamulehti. 14.5.2017. Viitattu 14.5.2017.
  14. Demokraatti: Satamajätkästä presidentiksi – teräväkynäinen pakinoitsija Puumies kävi purevasti kommunistien kimppuun
  15. Esko Aaltonen lounakirjailijat.net. Viitattu 8.4.2011.
  16. Yleisradion radio-ohjelma aiheesta "Mauno Koivisto satamasta yliopistonmäelle", joka on esitetty Turun Radiossa 17.11.1983 youtube.com.
  17. a b c Kuka Kukin On 2005, s. 413–414. Otava. ISBN 951-1-19577-8.
  18. Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta, s. 403–405. Tampere: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-610-6.
  19. a b Koivisto, Mauno Henrik. Ministerin tiedot, Ministerit, Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917, Historiaa, Tietoa valtioneuvostosta, Valtioneuvosto
  20. Annina Wallius, Ari Hakahuhta, Mauno Koivisto 1923–2017 – "Fundeeraava" valtiomies, Yle uutiset 12.5.2017
  21. Koivisto, Mauno: Politiikkaa ja politikointia 1979–1981, s. 238. Kirjayhtymä, 1988.
  22. Koivisto, Mauno: Politiikkaa ja politikointia 1979–1981, s. 243–250. Kirjayhtymä, 1988.
  23. Karjalainen, Ahti ja Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri – Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa, s. 232–236. Otava, 1989.
  24. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 12. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06728-1
  25. Lappalainen, Tuomo: Presidenttipeli 1981: Neuvostoliitto painosti keskustalaisia maatalouskaupalla Suomenkuvalehti.fi. 3.10.2012. Suomen Kuvalehti. Viitattu 2.1.2020.
  26. a b Pantsu, Pekka: Suomi myötäilee kohukirjan väitteitä. Ilta-Sanomat, 2010, nro 24.8., s. 15.
  27. Blåfield & Vuoristo 1982, s. 230.
  28. Blåfield & Vuoristo 1982, s. 211–212.
  29. Esko Rekola: Viran puolesta, s. 296–297 Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22965-2
  30. Ritva Räty: Mitä-Missä-Milloin 1983, Vuoden nimiä, s. 106. Otava. ISBN 951-1-06728-1.
  31. Kuukausiliite, 2009, nro Syyskuu, s. 43.
  32. Jouslehto, Olavi & Okker, Jaakko: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 132. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24355-8.
  33. Esko Rekola: Viran puolesta, s. 314–316. Porvoo-Helsinki: WSOY; 1998. ISBN 951-0-22965-2
  34. Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 273. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-20925-6.
  35. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1984, s. 80. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07461-X.
  36. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 28. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07992-1.
  37. a b c Suomen presidentit -sarja: Koivisto siirsi painopisteen idästä länteen Apu. 6.12.2017. A-lehdet. Viitattu 22.4.2019.
  38. Koivisto, Mauno: Historian tekijät – Kaksi kautta II, s. 89–91. Kirjayhtymä, 1995.
  39. Asetus Venäjän federaation kanssa suhteiden perusteista tehdyn sopimuksen voimaansaattamisesta, Finlex
  40. Koivisto, Mauno: Historian tekijät – Kaksi kautta II, s. 560. WSOY, 1995.
  41. Koivisto: Suomi kumartaa nyt länteen yle.fi. 21.3.2009. Yle Uutiset. Viitattu 21.3.2009.
  42. Ulla-Maija Hamunen, Koivisto: Presidentin valtaa karsittu liikaa, Yle uutiset 19.1.2012, päivitetty 9.6.2012
  43. IS: Mauno Koiviston omaatuntoa ei kolkuta sittenkään Iltalehti. 25.1.2012. Viitattu 7.12.2015.
  44. Koivisto, Mauno: Kaksi kautta – Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994, s. 47. Kirjayhtymä, 1994.
  45. Muttilainen, Kimmo: Ikä on maailman vanhimmalle lentopalloilijalle vain numero – Jaakko Estolalle, 100, laji tarjoaa elämän eliksiiriä yle.fi. 8.9.2019. Yle Dokumentit. Viitattu 28.12.2019.
  46. VTT:n Heinonen nousi Rooman klubiin is.fi. 25.5.2005. Taloussanomat. Viitattu 28.12.2019.
  47. Mauno Koivisto saa aukion Helsingin Kamppiin (Archive.org) Helsingin Sanomat. 24.10.2007. Viitattu 6.8.2010.
  48. Eeva: Tellervo Koivisto kertoo presidentti Koiviston Alzheimerista: ”Hän ei vain enää muista” 4.1.2017. Ilta-Sanomat. Viitattu 4.1.2017.
  49. Assi Koivisto isänsä Mauno Koiviston Alzheimerista: 6.1.2017. Ilta-Sanomat. Viitattu 6.1.2017.
  50. Me Naiset: Presidentti Mauno Koivisto on muuttanut hoitokotiin (Archive.org) Helsingin Sanomat. 23.3.. Viitattu 23.3.2017.
  51. Gertsch, Mia: Sisäministeriö toivoo suruliputusta koko maahan presidentti Koiviston kuoleman johdosta Yle Uutiset. 13.5.2017. Yleisradio. Viitattu 13.5.2017.
  52. Presidentti Koivistolle valtiolliset hautajaiset 17.5.2017. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 26.5.2017.
  53. a b Presidentti Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset 25. toukokuuta, päivitetty versio 24.5.2017. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 18.8.2017.
  54. Presidentti Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset 25. toukokuuta 25.5.2017. Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 26.5.2017.
  55. Peltola, Satu-Lotta: Tällainen on presidentti Mauno Koiviston hautamuistomerkki 9.4.2018. Yle Uutiset. Viitattu 12.4.2018.
  56. Junkkaala, Timo: Koivisto, kirkko ja usko Seurakuntalainen. 19.5.2017. Viitattu 24.5.2017.
  57. Presidentti Koiviston vierailu Moskovaan esillä venäläismediassa (Archive.org) 3.7.2002. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 13.5.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hauvonen, Risto: Koivisto Kekkosta kaatamassa: Mauno Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana. Helsinki: Paasilinna, 2015. ISBN 978-952-299-082-2.
  • Tellervo Koivisto, Seppo Lindblom, Jaakko Kalela, Olavi Arrakoski (toim.): Kyllä se siitä! Mauno Koiviston ensimmäiset kahdeksan vuosikymmentä. Tammi, 2003. (Mauno Koiviston 80-vuotisjuhlakirja.) ISBN 951-31-2829-6
  • Nars, Kari: Mauno – Optimistinen pessimisti. Helsinki: Standpoint Oy, 2017. ISBN 978-952-68782-0-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]