Suomen presidentinvaali 1962

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen presidentinvaali 1962
Suomi
1956 ←
15.–16. tammikuuta 1962
→ 1968

  Urho Kaleva Kekkonen.jpg
Ehdokas Urho Kekkonen Paavo Aitio
Puolue Maalaisliitto SKDL
Ääniä 199
(valitsijamiesten suorittama vaalit)
62
(valitsijamiesten suorittama vaalit)

Presidentti ennen vaaleja

Urho Kekkonen
Maalaisliitto

Uusi presidentti

Urho Kekkonen
Maalaisliitto

Suomen presidentinvaalin 1962 voitti ensimmäisellä äänestyskierroksella Maalaisliiton, Suomen Kansanpuolueen enemmistön ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen vähemmistön sekä joidenkin muiden valitsijamiesvaaleihin asettama ehdokas, tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Presidentinvaalia oli edeltänyt vuoden 1961 puolella dramaattinen tapahtumasarja oikeuskansleri Olavi Hongan ympärillä. Erityisesti Urho Kekkosen ja Maalaisliiton niin sisä- kuin ulkopoliittisiin menettelytapoihin tyytymättömät SDP:n johtomiehet pyysivät presidenttiehdokkaakseen puolueisiin sitoutumatonta Honkaa, joka antoi asialle suostumuksensa maaliskuussa. Hongan taakse asettuivat myös Kokoomus, Suomen Kansanpuolue, Ruotsalainen Kansanpuolue, Suomen Pientalonpoikien Puolue ja Vapaamielisten Liitto. Pientalonpoikien Puolueen puheenjohtaja Veikko Vennamo valitsi liittouman ehdokkaaksi Olavi Hongan ja torjui kaikki muut esillä olleet nimet.[1] Tullessaan presidenttiehdokkaaksi Honka oli suurelle yleisölle melko tuntematon eikä hänellä ollut takanaan poliittista uraa, mutta yleisesti hänellä arveltiin olevan melko hyvät mahdollisuudet Kekkosen lyömiseen. "Honka-liittoon" osallistuneiden puolueiden johtajat vakuuttivat, ettei Hongan valinta tulisi millään tavoin muuttamaan Suomen ulkopolitiikkaa.

Maalaisliitto, erityisesti sen niin sanottu K-linja ja pää-äänenkannattaja Maakansa, aloitti välittömästi ankaran hyökkäyksen, osittain myös Honkaa itseään, mutta ennen kaikkea hänen taakseen ryhmittynyttä puoluerintamaa vastaan sanoen Hongan valinnan presidentiksi vaarantavan Suomen ja Neuvostoliiton suhteet. Myös Neuvostoliiton lehdistö leimasi Hongan "Paasikiven-Kekkosen linjan vastustajiksi" nimittämiensä Väinö Tannerin, Väinö Leskisen, Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon sätkynukeksi. Toisaalta Honka-liitto ei ollut lainkaan niin yhtenäinen kuin sen johtomiehet pyrkivät osoittamaan. Suurelle osalle SDP:n kannattajia oli erittäin vaikeaa hyväksyä äärioikeistolaiseksi miellettyä Honkaa puolueen ehdokkaaksi ja liitto hajotti myös Kokoomuksen, Pientalonpoikien Puolueen ja molempien kansanpuolueiden rivit. Honkaa tukivatkin avoimesti lähinnä näiden puolueiden oikean laidan kannattajat.[2]

Tilanne muuttui äkillisesti lokakuun lopulla, kun Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin, jossa se ehdotti Länsi-Saksan varustautumiseen viitaten sotilaallisia neuvotteluja YYA-sopimuksen nojalla. Nootissa, jossa käsiteltiin Suomen tilannetta vain ohimennen pitkän tekstin lopulla, ei kertaakaan mainittu Hongan nimeä eikä edes Suomen presidentinvaaleja, vaan viitattiin ainoastaan "tiettyihin piireihin", jotka olisivat pyrkineet muuttamaan Suomen ulkopoliittista suuntausta, sekä eräisiin "sotapsykoosia levittäviin" sanomalehtiin. Olavi Honka luopui presidenttiehdokkuudestaan Suomen kansanpuolueen ja RKP:n irtauduttua Honka-liitosta marraskuun lopulla. SDP valitsi syntyneessä tilanteessa ehdokkaakseen kansanedustaja Rafael Paasion ja Kokoomus lähti vaaleihin "sammutetuin lyhdyin" eli valitsematta omaa ehdokasta. Honka-liiton hajottua Veikko Vennamo syytti vaaliliittokumppaneitaan pelkuruudesta ja Neuvostoliiton nöyristelystä. Presidentti Urho Kekkosen keskusteltua samaan aikaan neuvostojohdon kanssa Novosibirskissä todettiin lopulta, ettei tarvetta ryhtyä sotilaallisiin neuvotteluihin ollutkaan.

Eräät historioitsijat, etunenässä Hannu Rautkallio, ovat katsoneet Neuvostoliiton nootin tähdänneen nimenomaan Honka-liiton kaatamiseen ja olleen jopa Urho Kekkosen tilaama, toiset taas − mm. Max Jakobson ja Alpo Rusi − ovat pitäneet sitä osana ns. kylmän sodan ajan suurvaltapolitiikkaa erityisesti tuolloisen Berliinin kriisin vuoksi. Taustalla on nähty myös valtataistelu Neuvostoliiton johdossa sekä Neuvostoliiton ja Kiinan välisten suhteiden kiristyminen. Nootin todelliset vaikuttimet ja sen mahdolliset kytkennät Suomen presidentinvaaliin ovat edelleen hämärän peitossa.[3]

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten vaalit käytiin 15.–16. tammikuuta[4].

äänioikeutetut 2 714 883[4] +117 145
äänestysaktiivisuus 81,5 %[4] +8,1
vaaliliitto puolue valitsija-
miehet
äänet
lukumäärä osuus
Urho Kekkosen vaaliliitto A+B+C+D 145 975 248 44,3%
A Maalaisliitto 111 698 199 31,7%
B Suomen Kansanpuolue (enemmistö) 21 165 489 7,5%
C Ruotsalainen Kansanpuolue (vähemmistö) 6 35 599 1,6%
D Muut 7 75 961 3,5%
Suomen Kansan Demokraattinen Liitto 63 451 750 20,5%
Kansallisen Kokoomuksen,
Vapaamielisten Liiton ja
Suomen Kansanpuolueen vaaliliitto
A+B+C 39 307 897 14,0%
A Kansallinen Kokoomus 37 288 912 13,1%
B Vapaamielisten Liitto 1 7 898 0,4%
C Suomen Kansanpuolue (vähemmistö) 1 11 087 0,5%
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 36 289 366 13,1%
Ruotsalainen Kansanpuolue (enemmistö) 15 111 741 5,1%
Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto 2 66 166 3,0%
Muut 36 0,0%
Yhteensä 300 2 202 204 100%
Lähde: Suomen virallinen tilasto[5]

Valitsijamiesten suorittama vaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ehdokas asettanut
puolue
äänet
Urho Kekkonen Maalaisliitto, KP:n enemm,
RKP:n väh. ym.
199
Paavo Aitio SKDL 62
Rafael Paasio SDP 37
Emil Skog TPSL 2
Lähde: Tasavallan presidentin kanslia[6]

Yhden äänen poikkeama Aition ja Paasion äänimäärissä johtui siitä, että Aition valitsijamies Matti Koivunen äänesti vahingossa Paasiota.[7]

Suomi Vaalit Suomessa

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 109. Otava 1991, Helsinki.
  2. Max Jakobson: Pelon ja toivon aika, s. 283. Otava 2001, Helsinki.
  3. Martti Häikiö: Presidentin valinta, s. 85. WSOY 1993, Porvoo.
  4. a b c Tasavallan presidentin vaalit 1925–2006 (Oikeusministeriö)
  5. Suomen virallinen tilasto 29 A, 27.
  6. Presidentinvaalit 1919-2006 (Tasavallan presidentin kanslia)
  7. Helsingin Sanomat 16.2.2012, C 8, 50 vuotta sitten -palsta.