Eniten huomiota herättänyt piirre vaalien edellä oli Urho Kekkosta aiemmin kiivaasti vastustaneen ja vuoden 1962 eduskuntavaaleissa kannatuksensa aallonpohjan kokeneen SDP:n asettuminen näissä vaaleissa Kekkosen taakse. Taustalla oli SDP:n johdon vaihtuminen ja puolueen ns. kolmannen linjan voitto vuoden 1963 puoluekokouksessa. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa SDP oli noussut suurimmaksi puolueeksi, mistä seurasi sen tulo pääministeripuolueeksi. Rafael Paasion johtamalla vasemmiston ja keskustan yhteishallituksella oli myös Urho Kekkosen vankka tuki. SDP:n äänestäjien keskuudessa esiintyi kuitenkin edelleen tyytymättömyyttä, jopa suoranaista katkeruuttakin Kekkosta kohtaan tämän aikaisempien sisäpoliittisten otteiden vuoksi. SDP:n nuorten kannattajien taholla heräsi vuonna 1966 ajatus vasemmiston yhteisestä presidenttiehdokkaasta, mutta kansandemokraatit eivät innostuneet asiasta. [1] Urho Kekkonen pahastui Matti Virkkusen asettumisesta Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi ja olisi nähnyt kokoomuslaisena vastaehdokkaana mieluummin vanhan ystävänsä, Uuden Suomen entisen päätoimittajan, ylipormestari Lauri Ahon.[2]
Jo vaaliin valmistauduttaessa oli yleisenä käsityksenä, että alkava presidenttikausi tulisi olemaan Urho Kekkosen viimeinen. Tätä vahvisti Kekkosen vaalikampanjansa avaustilaisuudessa Helsingin Messuhallissa 8. joulukuuta 1967 pitämä puhe, jossa hän sanoi muun muassa: "Jos olen vuonna 1974 vielä kantaani lausumassa, niin ehdokkaaksi en halua enkä suostu. Tämä on hyvä tietää jo ajoissa, että puolueet ja naiset ja miehet voivat ottaa sen tulevassa toiminnassaan huomioon."[3] Lausunto herätti seuraavien vuosien aikana keskustelun Kekkosen seuraajasta, jollaisina mainittiin erityisesti pääministeri ja Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto ja ulkoministeri, myöhempi pääministeri Ahti Karjalainen. Kekkosen lausuntoon jouduttiin palaamaan neljä vuotta myöhemmin, kun kysymys hänen virkakautensa jatkosta tuli ajankohtaiseksi poikkeuslakihankkeen myötä.
Vaalin ehdokasasettelusta seurasi, että äänestyksessä oli tosiasiassa kysymys myös yleispolitiikasta, mistä aiheutui hallituspuolueille harmia ja tappiokin. Vaalin heikohkoksi jäänyt äänestysaktiivisuus vaikutti erityisesti vasemmistopuolueiden ja Liberaalisen kansanpuolueen äänimääriin; toisaalta siitä hyötyi Kokoomus, jonka kannatus kasvoi enemmän prosentuaalisesti kuin puolueen saaman äänimäärän perusteella. [4] Matti Virkkusen ja Veikko Vennamon menestys presidentinvaalissa tulkittiin äänestäjien ainakin osittaiseksi epäluottamukseksi noudatetulle hallituspolitiikalle ja se ennakoi SMP:n suurvoittoa ja myös kokoomuksen kannatuksen nousua vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.[5] Urho Kekkonen puolestaan sai äänestäjiltä vahvemman valtakirjan kuin kaksissa edellisissä vaaleissa, mutta myös muistutuksen poliittisesta kuolevaisuudesta.[6]
↑ Lauri Sivonen: Presidentin tekemiset, s. 38–39. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
↑Martti Häikiö: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 95. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-19058-6.
