Suomen presidentinvaali 1931

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen presidentinvaali 1931
Suomi
1925 ←
15.–16. tammikuuta 1931 (valitsijamiesten vaali)
16. helmikuuta 1931 (presidentinvaali)
→ 1937

  P. E. Svinhufvud K. J. Ståhlberg
Ehdokas P. E. Svinhufvud K. J. Ståhlberg
Puolue Kokoomuspuolue Edistyspuolue
Valitsijamiesäänet 151 149

Presidentti ennen vaaleja

Lauri Kristian Relander
Maalaisliitto

Uusi presidentti

P. E. Svinhufvud
Kokoomuspuolue

Osa artikkelisarjaa
Suomen politiikka
Suomen vaakuna

Suomen presidentinvaalin 1931 voitti kokoomuspuolueen ehdokas, pääministeri P. E. Svinhufvud, jonka merkittävin kilpailija oli ensimmäisenä tasavallan presidenttinä vuosina 1919–1925 toiminut edistyspuolueen K. J. Ståhlberg.[1] Vaalia sävytti lapuanliikkeen muodostama uhka, sillä liikkeen pelättiin ryhtyvän väkivaltaisuuksiin tai nousevan kapinaan, jos sen vastustama Ståhlberg valittaisiin.

Ståhlberg hävisi lopulta valitsijamiesten suorittaman vaalin ratkaisevan kolmannen kierroksen äänin 151–149. Tämä oli ensimmäinen kahdesta kerrasta, kun Suomen presidentinvaali ratkesi pienimmällä mahdollisella enemmistöllä; toinen kerta oli vuoden 1956 vaali. Epätavallista vuoden 1931 vaalissa oli myös, että istuvan presidentin Lauri Kristian Relanderin oma puolue Maalaisliitto ei asettanut häntä ehdokkaakseen, vaikka hän olisi halunnut pyrkiä toiselle kaudelle.

Ehdokasasettelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalit käytiin normaalissa järjestyksessä, mutta niiden taustalla vaikutti voimakkaasti lapuanliike, joka oli kommunismin ja osittain myös heikkona pidetyn parlamentarismin vastainen radikaali ja väkivaltainen kansanliike. Aikakauden poliittinen ilmapiiri, jota sävytti myös taloudellinen lamakausi, kuvastui räikeästi lapuanliikkeen kannattajien järjestämässä entisen presidentin K. J. Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyydityksessä Helsingistä Joensuuhun lokakuussa 1930.[2]

Toisin kuin vuoden 1925 vaalissa, puolueet nimesivät ehdokkaansa hyvissä ajoin etukäteen ja vaalitaistelu käytiin henkilöiden ympärillä.[3]

Presidentti Relander oli virkakautensa loppupuolella myötäillyt oikeistoa ja lapuanliikettä. Relanderin arvovallan murenemisesta hänen oman puolueensa piirissä kertoi se, että Maalaisliiton eduskuntaryhmän koeäänestyksessä presidenttiehdokkaasta marraskuussa 1930 eduskunnan puhemies Kyösti Kallio sai 30 ääntä ja Relander vain 12. Karjalan maalaisliittolaiset tukivat silti Relanderia, joka olisi itsekin ollut halukas jatkamaan virassaan. Marraskuun lopussa kokoontunut Maalaisliiton puoluekokous hylkäsi kuitenkin istuvan presidentin valitsemalla presidenttiehdokkaaksi Kallion äänin 87–63.[4][5] Relander oli tilanteesta katkera, minkä lisäksi hänellä oli henkilökohtaisia antipatioita Kalliota kohtaan. Osa Maalaisliiton valitsijamiesehdokkaista oli Relanderin uskollisia kannattajia, jotka halusivat tuoda hänet mustana hevosena mukaan lopulliseen presidentinvaaliin.[5]

Ståhlberg ei vuonna 1925 ollut halunnut pyrkiä toiselle presidenttikaudelle, mutta suostui nyt ehdolle lapuanliikkeen torjumiseksi. Edistyspuolueen puoluevaltuusto asetti hänet yksimielisesti ehdokkaaksi 29. marraskuuta 1930. Pääministerinä toiminut entinen Suomen valtionhoitaja P. E. Svinhufvud taas oli aiemmin kieltäytynyt lähtemästä ehdolle, mutta muutti mielensä kuultuaan Ståhlbergin ja Kallion ehdokkuuksista, sillä hänen mielestään Ståhlbergin valinta olisi ”suuri onnettomuus” ja Maalaisliiton olisi tullut asettaa ehdolle Relander. Kokoomuksen puoluekokous hyväksyi Svinhufvudin ehdokkaaksi 7. joulukuuta.[6][3]

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puolueneuvosto asetti 2. marraskuuta 1930 ehdokkaaksi puolueen entisen puheenjohtajan Väinö Tannerin. Oli selvää, ettei sosiaalidemokraattien ehdokasta valittaisi presidentiksi ja että puolueen valitsijamiehet tulisivat viime kädessä äänestämään Ståhlbergiä.[5][3] Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) keskushallitus ilmoitti tammikuussa 1931, että puolue ei asettaisi omaa ehdokasta. Suomen pienviljelijäin puolue tuki Ståhlbergiä ja meni edistyspuolueen kanssa vaaliliittoon.[3]

Svinhufvud ja Ståhlberg nähtiin yleisesti vaalin pääehdokkaina. Svinhufvudia tuki oikeiston ja lapuanliikkeen muodostama ”isänmaallinen rintama”, Ståhlbergiä lapuanliikkeen vastustajien laillisuusrintama, johon kuului keskustaa ja vasemmistoa.[5] Lapuanliike vihasi Ståhlbergiä niin kovasti, että aivan presidentinvaalin alla liikkeen Aktivisti-lehdessä yllytettiin murhaamaan hänet, jos hänet valittaisiin.[7][3] Ståhlbergin valitsijamiehille lähetettiin helmikuun alussa myös nimettömiä kirjeitä, joissa uhkailtiin Ståhlbergin murhalla.[3]

Valitsijamiesten vaalit järjestettiin 15.–16. tammikuuta.[8] Vaaleissa asetettiin 970 ehdokasta, joista 60 (6,2 %, −0,2) oli naisia.[9] Äänestysprosentti oli 47,3 eli korkeampi kuin vuoden 1925 vaaleissa mutta alhaisempi kuin kaikissa myöhemmissä presidentinvaaleissa.[10] Svinhufvudin ja Ståhlbergin vetovoiman ansiosta kokoomus ja varsinkin edistyspuolue saivat selvästi suuremman kannatuksen kuin edellisvuoden eduskuntavaaleissa.[5] Nämä puolueet eivät tosin esiintyneetkään vaaleissa puolueina, vaan Svinhufvudin ja Ståhlbergin kannattajien vaaliliittoina.[3]

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolue
Ääniä % Paikat
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 252 550 30,2 90
Kansallinen Kokoomuspuolue 180 378 21,6 64
Maalaisliitto 167 574 20,0 69
Kansallinen Edistyspuolue 148 430 17,7 50
Ruotsalainen kansanpuolue 75 382 9,0 25
Suomen pienviljelijäin puolue 11 772 1,4 2
Muut 672 0,1 0
Tyhjiä 2 763
Yhteensä 839 521 100 % 300
Äänestysprosentti 47,3 %

Lähde: Nohlen & Stöver[11]

Luettelo valitsijamiehistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten suorittama vaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdokas Puolue Äänet
1. kierros 2. kierros 3. kierros
P. E. Svinhufvud Kansallinen Kokoomuspuolue 88 98 151
K. J. Ståhlberg Kansallinen Edistyspuolue 58 149 149
Kyösti Kallio Maalaisliitto 64 53
Väinö Tanner Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 90
Yhteensä 300 300 300

Lähde: Nohlen & Stöver[11]

Vaalitoimitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiehet kokoontuivat 16. helmikuuta 1931 eduskunnan istuntosalissa upouudessa Eduskuntatalossa Helsingissä. Puheenjohtajana toimi pääministeri Svinhufvud ja sihteerinä eduskunnan sihteeri Anton Kotonen.[12]

Ensimmäisellä kierroksella puolueet äänestivät pääosin omia ehdokkaitaan. RKP:n valitsijamiehistä 19 äänesti Svinhufvudia ja 6 Ståhlbergiä. Myös maalaisliittolaisista viisi äänesti jo ensimmäisellä kierroksella Svinhufvudia, vaikka puolueen valitsijamiesryhmä oli tehnyt päätöksen pysyä Kallion takana.[12][5][3] Presidentti Relander oli yllyttänyt omia kannattajiaan äänestämään Svinhufvudia, jotta Maalaisliiton ryhmä saataisiin luopumaan Kalliosta Relanderin hyväksi.[5] Sosiaalidemokraateilla oli ollut suunnitelma pudottaa Svinhufvud kolmannelta kierrokselta jakamalla toisella kierroksella äänistään 15 Kalliolle ja loput Ståhlbergille, mutta he päättivät keskittää äänensä Ståhlbergille, kun Kallio ei saanut edes oman puolueensa yhtenäistä tukea.[3] Toisella kierroksella jo 16 Maalaisliiton valitsijamiestä äänesti Svinhufvudia ja Ståhlbergin taakse siirtyivät SDP sekä yksi RKP:n valitsijamies lisää. Jatkoon pääsivät Ståhlberg ja Svinhufvud. Kolmannella kierroksella kaikki maalaisliittolaiset äänestivät Svinhufvudia, joka voitti siten äänin 151–149.[5][12][6] Pienviljelijäin puolueen kaksi valitsijamiestä äänestivät kaikilla kierroksilla Ståhlbergiä.[12]

Osa Maalaisliiton valitsijamiehistä etenkin Pohjois-Suomesta oli ilmoittanut äänestävänsä Ståhlbergiä, jos Kallio ei pääsisi viimeiselle kierrokselle, mutta heidät taivutettiin toisen ja kolmannen kierroksen välisessä ryhmäkokouksessa ankaralla painostuksella Svinhufvudin taakse.[3] Suojeluskuntien ylipäällikkö, kenraalimajuri Lauri Malmberg kävi paikan päällä kertomassa maalaisliittolaisille, että ei voinut taata yhteiskuntarauhan säilymistä, mikäli Ståhlberg valitaan presidentiksi.[13] Lapuanliike oli tehnyt selväksi, että se ei hyväksyisi Ståhlbergin valintaa. Liikkeen johtaja Vihtori Kosola seurasi myös vaalia Eduskuntatalon yleisölehterillä, kun taas liikkeen valtuuskunnan muut jäsenet olivat koolla Lapualla odottamassa Kosolan soittoa ja valmiina jopa julistautumaan kapinahallitukseksi, jos Ståhlberg voittaisi. Lopulta Maalaisliiton johtomiehiin kuuluneet Juho Niukkanen ja Artturi Leinonen saivat taivuteltua kaikki ryhmänsä valitsijamiehet, jotka ratkaisivat vaalin Svinhufvudin hyväksi.[14] Viimeisenä taipui Kalle Sarala.[3] Ståhlbergin leirissä oli luultu, että Maalaisliitosta saataisiin joka tapauksessa vähintään tarvittavat kaksi ääntä.[3]

Vaalituloksen selvittyä istuntosalin lehteriyleisö puhkesi eläköön-huutoihin ja alkoi laulaa Maamme-laulua.[12]

Seurauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvudin voittoa presidentinvaalissa pidettiin myös lapuanliikkeen voittona, koska hän oli ainoa henkilö, johon lapuanliike ja Relander luottivat.[1] Uusi presidentti osoitti kuitenkin heti virkaan astuttuaan ”lapualaisille” heidän paikkansa. Kun liikkeen edustajat kävivät presidentin luona esittämässä näkemyksiään uuden hallituksen kokoonpanosta, Svinhufvud ilmoitti käyvänsä hallitusneuvotteluja vain eduskuntaryhmien kanssa.[15]

Kesäkuussa 1931 kokoontunut Maalaisliiton puoluekokous määräsi paikallisosastoja erottaman puolueesta ne valitsijamiehet, jotka olivat äänestäneet jo ensimmäisellä kierroksella Svinhufvudia yhteispäätöksen vastaisesti. Entinen kansanedustaja E. A. Tuomivaara erotettiin tämän vuoksi Maalaisliitosta, mutta muita neljää tiettävästi ei.[5][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suomen presidentit -sarja: Svinhufvud oli vakauttaja Artikkelit. 6.12.2017. Apu–lehti. Viitattu 22.4.2019.
  2. Häikiö: Presidentin valinta, s. 35. WSOY, 1993.
  3. a b c d e f g h i j k l m Paavo Hirvikallio: Tasavallan presidentin vaalit Suomessa 1919–1950, s. 47–65, 190. WSOY, Helsinki 1958.
  4. Lauri Sivonen: Presidentin tekemiset, s. 19. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  5. a b c d e f g h i Kari Hokkanen: Vuoden 1931 presidentinvaali ja sen seuraukset Teoksesta Kyösti Kallio 2: 1930–1940 (WSOY, Helsinki 1986). Kyösti Kallio -sivusto. Viitattu 19.2.2024.
  6. a b Erkki Vasara: Raskailta tuntuivat askeleet: Lauri Kristian Relanderin elämäkerta, s. 707–710, 718–720. WSOY, Helsinki 2013.
  7. Laillisuusmies Ståhlberg Lapuan liikkeen hampaissa yle.fi. 21.11.2011. Viitattu 3.12.2020.
  8. Tasavallan presidentin vaalit 1925–2006 (PDF) (Web Archive) Oikeusministeriö. Arkistoitu 9.8.2007. Viitattu 21.12.2009.
  9. Suomen virallinen tilasto 29 A, 16.
  10. Tasavallan presidentin vaalit 1925-2006 Vaalit.fi (Internet Archive). Viitattu 19.2.2024.
  11. a b Nohlen, Dieter & Stöver, Philip: Elections in Europe: A data handbook. Nomos, 2010. ISBN 978-3-8329-5609-7.
  12. a b c d e P. E. Svinhufvud presidentiksi. Helsingin Sanomat 17.2.1931, s. 5. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 12.2.2024.
  13. Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 136. Helsinki: Otava, 1999.
  14. Mikko Uola: ”Parlamentaarisen demokratian haastajat 1920- ja 1930-luvuilla”, s. 224, 226 teoksessa Suomen Eduskunta 100 vuotta 3: Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola & Mikko Majander). Edita, Helsinki 2006.
  15. Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 96. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.