Säädöskieli
Säädöskieli eli säädöksissä käytettävä kieli on osittain erikoiskieltäselvennä muistuttava kielenkäyttötapaselvennä. Se perustuu yleiskieleen, mutta käyttää paljon yleiskieleen kuulumattomia sanoja ja ilmauksia. Säädöskieli on yksi lakikielen eli juridisen kielen lajeista. Lakikieltä käytetään usein yläkäsitteenä, vaikka sitä joskus käytetään myös säädöskielen synonyymina. Muita lakikielen lajeja ovat oikeustieteen kieli, tuomioistuinkieli ja hallinnon kieli.
Suomen historialliset lait[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomenkieliset säädökset olivat Ruotsin vallan aikana käännöksiä ruotsin kielestä. Ensimmäinen lainsuomennos oli Herra Martin kääntämä kuningas Kristoferin maanlaki noin vuodelta 1580. Sitä ja muita maanlain suomennoksia ei koskaan painettu. Ensimmäinen suomeksi painettu lakikirja oli 1759 ilmestynyt vuoden 1734 lain suomennos.
Venäjän vallan aikana säädökset ilmestyivät ruotsinkielisinä vihkosina, ja suomenkielisiä käännöksiä julkaistiin aluksi vain keskeisistä laeista. Kun Suomen asetuskokoelma perustettiin vuonna 1860, kaikki säädökset julkaistiin sittemmin myös suomeksi.
Ruotsalaiselle lakikielelle oli tyypillistä jyhkeys ja koukeroisuus, joka oli pitkään leimallista myös lakisuomelle. Vuoden 1734 lain kieli oli melko kansanomaista, vaikka siihen sisältyikin vanhahtavia sanontoja, joista monet olivat jääneet pois yleiskielestä. Vuoden 1734 lain vaikutuksesta Suomen säädöskieleen periytyi pitkään tietty vanhahtavuus. Suomessa vaikutti pitkään myös Ruotsin kanslia- eli kuriaalikielen koukeroisuus, juridiset pronominit (kuten "edellä mainittu") ja pitkävirkkeisyys.
Itsenäisyyden ajan säädöskieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Säädöksiltä edellytettiin yleispätevyyttä, joka johti siihen että kirjoitettiin hyvin yksityiskohtaisesti tai kirjoitettiin abstraktisti käyttäen yleislausekkeita. Tällainen tapa kirjoittaa aiheutti ongelmia säädösten ymmärtämisessä, kun ne olivat pitkiä, mutkikkaita ja käyttivät paljon oikeudellisia nimityksiä.
Tultaessa 1980-luvulle ei ollut vielä vapauduttu vanhahtavasta ja mutkikkaasta kielenkäytöstä. Parina edeltäneenä vuosikymmenenä valtionhallinnossa vaikuttaneiden suunnittelijoiden ammattikieli kulkeutui suunnitelmista ja mietinnöistä myös säädöskieleen. Virkakielikomitean ehdotuksesta valtioneuvosto antoi 1982 virkakielipäätöksen eli päätöksen toimenpiteistä viranomaisten kielenkäytön parantamiseksi (SDK 497/1982), joka oli voimassa tammikuuhun 2000 saakka. Virkakielipäätöksen toteuttaminen osoitti, että säädöskielen parantaminen on hidasta työtä.
Hyvä säädöskieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyvä säädöskieli on yleiskielen mukaista. Se käyttää kirjakielen normeja, yleisesti tunnettua sanastoa ja yksinkertaista virkerakennetta. Säädöskielen tulisi olla myös johdonmukaista, täsmällistä ja ymmärrettävää sekä käyttää virheettömiä ilmauksia. Olennaiset kohdat ja tärkeimmät perustelut tulisi olla helposti havaittavissa ja käytetyt käsitteet tulisi tarvittaessa selittää. Säädöskielen tulisi myös olla sävyltään virallista ja persoonatonta sekä pyrkiä vain yhteen tulkintamahdollisuuteen ja ehdottomaan täsmällisyyteen.
Säädöskielen ymmärtämisen vaikeus liittyy usein abstraktiin, käsitteelliseen ja epäsuoraan esitystapaan. Abstraktisuus on seurausta käsitteiden paljosta käytöstä. Ymmärtämistä vaikeuttaa myös se, että säädösten soveltamiseen liittyvät seikat jätetään mainitsematta. Kun tällaisista seikoista on määrätty muissa säädöksissä, niin siitä ei useinkaan mainita mitään. Muiden säädösten huomioon ottamiseen käytetään niin sanottuja pedagogisia viittauksia, jotka usein käytettyinä tekevät säädöskielestä monimutkaista.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Encyclopædia iuridica fennica, osa V, palstat 873–882. Suomalainen lakimiesyhdistys 1997. ISBN 951-855-135-9