Eduskuntavaalit 1939

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomi Vaalit Suomessa

Suomen 17. eduskuntavaalit järjestettiin 1.–2. heinäkuuta 1939. Tällöin valittu eduskunta toimi poikkeuksellisesti lähes kuusi vuotta, sillä jatkosodan takia eduskuntavaaleja ei voitu järjestää, vaan eduskunnan toimikautta pidennettiin kahdesti poikkeuslailla. Vuonna 1939 valittua eduskuntaa onkin sittemmin kutsuttu "pitkäksi parlamentiksi". Seuraavat eduskuntavaalit pidettiin vasta maaliskuussa 1945.

Vaalit sodan uhan varjossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaalien aikaan Euroopassa elettiin kiristyvässä poliittisessa ilmapiirissä, mutta Suomessa ei uskottu maan voivan joutua mukaan Euroopassa mahdollisesti syttyvään sotaan. Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteerin Boris Jartsevin aloittamat neuvottelut Neuvostoliiton alue- ja tukikohtavaatimuksista Suomen suunnalla olivat tässä vaiheessa vain pienen johtavan piirin tiedossa. Äänestäjät antoivat eduskuntavaaleissa vahvan luottamuslauseensa punamultahallitukselle samaan aikaan kun Isänmaallinen Kansanliike, jonka sisäministeri Urho Kekkonen oli pyrkinyt marraskuussa 1938 lakkauttamaan, kärsi suurimman tappion. Suomen vaalitulokseen ei kuitenkaan juuri kiinnitetty huomiota ulkomailla, jossa diktaattorit Max Jakobsonin mukaan "laskivat sotilaita, eivät äänestäjiä".[1]

Huomattavimmista ulkomaisista sanomalehdistä vain muutamat, esimerkiksi sveitsiläinen Neue Zürcher Zeitung, totesivat eduskuntavaalien tuloksen osoittaneen, että suomalaiset kannattivat demokratiaa, parlamentarismia ja puolueettomuuspolitiikkaa, joka tähtäsi kiinteään yhteistyöhön Ruotsin kanssa ja Suomen pysyttäytymiseen kaikkien kansainvälisten selkkausten ulkopuolella. Neue Zürcher Zeitungin Helsingin-kirjeenvaihtaja, Suomen poliittiset olot perusteellisesti tuntenut filosofian tohtori Max Mehlem epäili, että tätä ei ymmärretty Moskovassa, jossa Suomen katsottiin asettuvan Saksan puolelle sen ja Neuvostoliiton välisessä sodassa. Mehlem arveli, että Neuvostoliitto pyrki tämän vuoksi lyömään kiilaa Suomen ja Ruotsin väliin ja alentamaan Suomen skandinaavisesta balttilaiseksi maaksi. Tähän suomalaiset eivät Mehlemin arvion mukaan tulisi alistumaan.[1]

Uusi eduskunta kokoontui valtiopäivien avajaisiin 1. syyskuuta 1939, samana päivänä, jolloin Saksa hyökkäsi Puolaan ja toinen maailmansota alkoi.[2] Talvisodan alettua eduskunta siirtyi Kauhajoelle, josta se palasi Helsinkiin vajaata kuukautta ennen sodan päättymistä, helmikuun puolivälissä 1940.[3]

Kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusina eduskuntaan valittiin vuoden 1939 vaaleissa muun muassa SDP:n Olavi Kajala, Eino Raunio, Martta Salmela-Järvinen ja Väinö Salovaara, maalaisliiton Lennart Heljas, Kauno Kleemola, Matti Luoma-aho, Eino Palovesi ja Antti Rantamaa, kokoomuksen Antti Hackzell, Väinö Havas, Kaiku Kallio ja Arno Tuurna, IKL:n Paavo Susitaival, sekä RKP:n Einar Holmberg. Eduskunnasta putosivat muun muassa IKL:n Hilja Riipinen ja Eino Tuomivaara. Eduskunnan jättivät muun muassa kokoomuksen Edvard Kilpeläinen ja Kaino Oksanen, sekä edistyspuolueen Oskari Mantere. Eduskuntaan palasivat muun muassa kokoomuksen Jaakko Ikola ja Paavo Virkkunen.

Ainoana istuvana kansanedustajana kaatui Kokoomuksen Väinö Havas, joka oli lähtenyt rintamalle vapaaehtoisena. Edistyspuolueen kansanedustaja, entinen pääministeri A. K. Cajander kuoli vuonna 1943 ja hänen tilalleen tuli professori Kalle Kauppi.

Yhdeksän näissä vaaleissa valittua kansanedustajaa oli valittu jo vuoden 1907 vaaleissa ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan: SDP:n Anni Huotari, Albin Koponen, Miina Sillanpää, Väinö Tanner ja Matti Turkia, maalaisliiton Juhani Leppälä, kokoomuksen Pekka Pennanen, RKP:n Ernst Estlander, sekä IKL:n Kaarlo Kares. Viimeisenä näissä vaaleissa valituista kuoli Uuno Raatikainen vuonna 1999, viimeinen elossa ollut ensi kertaa noussut oli Varma K. Turunen, joka kuoli 1994. Vuonna 1940 varapaikalta eduskuntaan noussut Jorma Tuominen kuoli 2002 viimeisenä elossa olleena "pitkän parlamentin" jäsenenä.

Parlamentarismista poiketen istunut Cajanderin III hallitus ei jättänyt paikkaansa täytettäväksi vaalien jälkeen.

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

äänestysaktiivisuus 66,6%[4][5] +3,7
puolue edustajat äänet
osuus lukumäärä
  Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 85 +2 39,77% +1,2 515 980 +63 229
  Maalaisliitto 56 +3 22,86% +0,5 296 529 +33 612
  Kansallinen Kokoomuspuolue 25 +5 13,58% +3,2 176 215 +54 596
  Ruotsalainen kansanpuolue 18 −3 9,61% −1,6 124 720 −6 720
Isänmaallinen kansanliike 8 −6 6,65% −1,7 86 219 −11 672
Kansallinen Edistyspuolue 6 −1 4,81% −1,5 62 387 −11 267
Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolue 2 --a 2,14% −0,5a 27 783 −2 825a
Ruotsalainen vasemmisto 0,46% –  5 980 – 
Muut 0,12% −0,1 1 506 −996
Yhteensä 200 -- 100% 1 297 319 +123 937
a Verrattuna Suomen pienviljelijäin puolueen ja Kansanpuolueen yhteenlaskettuun tulokseen.
Lähde: Tilastokeskus 2004[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 262–263. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.
  2. Martta Salmela-Järvinen: Taipui vaan ei taittunut: muistikuvia ja näkymiä vuosilta 1918–1939, s. 176. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1966.
  3. Martta Salmela-Järvinen: Kaikissa meissä vikaa on: muistikuvia ja näkymiä vuosilta 1939–1959, s. 23. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1968.
  4. Naisten ja miesten äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1908–2003 (Tilastokeskus 1.6.2005)
  5. Eduskuntavaalit 1907–2003 (Oikeusministeriö)
  6. Tiedosto "595. Eduskuntavaalit 1927–2003 (Tilastokeskus 2004)