Cajanderin III hallitus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Cajanderin III hallitus oli Suomen tasavallan 22. hallitus. Se oli enemmistöhallitus, jossa olivat mukana Sosialidemokraattinen puolue, Maalaisliitto, Edistyspuolue, RKP ja kolme ammattiministeriä. Hallitus toimi 995 hallituspäivää 12. maaliskuuta 1937 - 1. joulukuuta 1939. Erotessaan se oli noussut Suomen siihen saakka toiseksi pitkäikäisimmäksi hallitukseksi Kivimäen hallituksen jälkeen.

SDP pääsi hallitukseen ensimmäistä kertaa sitten 1926–27 toimineen Tannerin hallituksen jälkeen. Hallituksesta käytettiin yleisesti nimitystä punamultahallitus, joka sittemmin vakiintui tarkoittamaan muitakin sosialidemokraattien ja Maalaisliiton (myöhemmin Suomen Keskustan) yhdessä muodostamia hallituksia. Cajanderin hallitus, joka nojasi eduskunnassa vahvempaan enemmistöön kuin yksikään sen edeltäjistä, osoitti kansalaissodan synnyttämän kahtiajaon valkoiseen ja punaiseen Suomeen olevan murenemassa.[1] Sen sijaan Isänmaallinen Kansanliike julisti Cajanderin hallituksen nimityksen "ovenavaukseksi bolševismille".[2]

Hallitusmuodon mukaan ulkopolitiikan johto kuului tasavallan presidentille, mutta presidentti Kyösti Kallion rooli ulkopolitiikassa jäi passiiviseksi ja Suomen ulkoasioiden hoito siirtyi Cajanderin hallituksen aikana käytännössä pää- ja ulkoministerin harteille.[1]

Hallituksen muodostaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatus vasemmiston ja keskustan yhteishallituksesta oli noussut esille jo vuoden 1933 eduskuntavaalien jälkeen, mutta vasta mahdollisimman laajapohjaista hallitusta kannattaneen Kyösti Kallion valinta tasavallan presidentiksi oli tehnyt sen mahdolliseksi. Hallitusneuvottelujen vaikeimmaksi ongelmaksi nousi hallituksen kokoonpano: SDP ei hyväksynyt Kokoomusta eikä Maalaisliitto Ruotsalaista Kansanpuoluetta hallitukseen, eikä kumpikaan hyväksynyt toisen puolueen edustajaa pääministeriksi. Koska hallitukseen tulivat SDP:n ja Maalaisliiton vahvimmat miehet Väinö Tanner ja Juho Niukkanen, päädyttiin kompromissina antamaan pääministerin paikka Edistyspuolueeseen kuuluneelle professori Aimo Cajanderille. Hallituksen ministerinsalkut jakaantuivat kahta Edistyspuolueen edustajaa (Cajander ja ulkoministeri Rudolf Holsti) sekä yhtä ammattiministeriä (oikeusministeri Arvi Ahmavaara) lukuun ottamatta tasan SDP:n ja Maalaisliiton kesken.[1]

Pientä puoluetta edustanutta pääministeri Aimo Cajanderia pidettiin aluksi vain hallituksen puheenjohtajana, jonka tehtävänä oli todeta, mitä suuret puolueet olivat päättäneet. Cajander ei itsekään pyrkinyt olemaan poliittinen linjanvetäjä, vaan enemmänkin hallinnon valvoja ja ohjaaja. Cajanderin roolia sovittelijana osoitti uutena työmuotona käyttöön otettu ns. hallituksen iltakoulu. Pääministeri otti tavakseen kutsua ministerit keskiviikkoiltaisin virka-asuntoonsa keskustelemaan vapaamuotoisesti kulloinkin päätettäväksi tulevista asioista. Iltakoulussa alettiin pian käsitellä asiat niin valmiiksi, että seuraavassa valtioneuvoston virallisessa istunnossa tarvittiin enää vain päätöksen muodollinen vahvistus. Cajanderin seuraajien aikana iltakoulu siirtyi pidettäväksi valtioneuvoston juhlahuoneistoon.[1]

Oikeusministeri Arvi Ahmavaara sai eron hallituksesta omasta pyynnöstään tammikuussa 1938 ja hänen tilalleen nimitettiin tasavallan presidentin kanslian kansliapäällikkö A. E. Rautavaara. Kulkulaitosministeri Hannes Ryömä, joka oli siviiliviraltaan lääkintöhallituksen pääjohtaja, sai sairauden vuoksi pyytämänsä eron hallituksesta syyskuussa 1938 ja uudeksi kulkulaitosministeriksi tuli toinen kulkulaitosministeri Väinö Salovaara. Salovaaran paikalle tuli Kulutusosuuskuntien keskusliiton neuvonta- ja asunto-osaston tarkastaja Pietari Salmenoja.[3]

Toisen maailmansodan sytyttyä ja Suomen ulkomaankaupan katkettua perustettiin 20. syyskuuta 1939 uusi kansanhuoltoministeriö, joka sai laajat valtuudet säännellä ja ohjata talouselämää. Kansanhuoltoministeriksi tuli puolueisiin sitoutumaton Pohjoismaiden Yhdyspankin varapääjohtaja Rainer von Fieandt.[4] Lokakuussa 1939 hallitusta täydennettiin kahdella Ruotsalaisen Kansanpuolueen ministerillä (oikeusministeri Johan Otto Söderhjelm ja salkuton ministeri Ernst von Born). [5]

Ulkoministeri Holstin ero ja IKL:n lakkautusyritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cajanderin hallituksen eniten huomiota herättänyt ministerinvaihdos oli ulkoministeri Rudolf Holstin ero marraskuussa 1938 ja Helsingin Sanomien päätoimittajan Eljas Erkon nimittäminen hänen tilalleen muutamaa viikkoa myöhemmin. Holstin asema oli heikentynyt Suomen luovuttua Kansainliittoon nojaavasta ulkopolitiikasta ja vaatimukset hänen erostaan voimistuivat niin sotilaspiireissä kuin poliittisessa oikeistossakin. Samoihin aikoihin hänen terveytensä alkoi horjua ja syksyllä 1938 nousivat esiin myös hänen väitetyt veroepäselvyytensä. Kovimmat hyökkäykset Holstia vastaan tulivat hänen oman puolueensa Edistyspuolueen oikealta laidalta ja erityisen rajusti häntä ryöpytti Eljas Erkko Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa. Oppositio alkoi koota rivejään hallituksen ulkopolitiikkaa vastaan, ja Holstista oli tulossa riippakivi, joka uhkasi viedä koko punamultayhteistyön upoksiin.[6]

Holstin vapauttaminen ulkoministerin tehtävistä oli tulossa käsittelyyn hallituksessa marraskuun alussa, kun asia sai uuden käänteen. Suomen Berliinin-lähettiläs Aarne Wuorimaa raportoi Saksan ulkoministeriön hyökänneen rajusti Holstia vastaan sen vuoksi, että tämä oli solvannut päihtyneenä Adolf Hitleriä ja muita Natsi-Saksan johtomiehiä eräillä diplomaattipäivällisillä Kansainliiton päämajassa Genevessä saman vuoden syyskuun lopulla. Holsti kiisti syytökset, mutta hänen eronsa ulkoministerin paikalta oli väistämätön. Eron muodollisena syynä olivat terveydelliset seikat ja palkkaerimielisyydet, mutta ulkomailla eron tulkittiin johtuneen ennen kaikkea Saksan painostuksesta. Hallituksessa sosiaaliministerinä toiminut K.-A. Fagerholm on pitänyt Holstin eroa menetyksenä, koska tämän diplomaattisia taitoja olisi hänen mielestään tarvittu syksyllä 1939 Neuvostoliiton kanssa käydyissä neuvotteluissa varsinkin, kun Holsti ei ollut edistänyt minkäänlaista kanssakäymistä Natsi-Saksan kanssa. [7] Uusi ulkoministeri Eljas Erkko erosi edeltäjästään ratkaisevasti siinä, että hän kannatti tiukkaa sitoutumista pohjoismaiseen yhteistyöhön myös turvallisuuspolitiikassa eikä Neuvostoliitolle tarvinnut antaa mitään erikoisasemaa Suomen ulkovaltasuhteissa. Toisaalta ulkoministerin vaihdos ei merkinnyt muutosta Suomen ja Saksan suhteisiin, koska Erkko oli Holstin tavoin anglofiili ja suhtautui Saksaan ainoastaan kuivan asiallisesti.[6]

Samaan aikaan Holstin eron kanssa sisäministeri Urho Kekkonen käynnisti prosessin Isänmaallisen Kansanliikkeen lakkauttamiseksi. IKL oli ollut Kekkosen hampaissa perustamisestaan lähtien, ja kansainvälisen tilanteen kiristyessä hän piti äärioikeiston toiminnan kieltämistä yhtä välttämättömänä kuin kommunistien toiminnan kieltäminen oli aikoinaan ollut. Kekkonen vetosi myös yhdistyslakiin pyrkiessään osoittamaan, että IKL jatkoi oikeuden päätöksellä lakkautettujen Lapuanliikkeen ja Sinimustat-järjestön toimintaa. Lisäksi hän katsoi, että IKL:n lakkauttamisella voitaisiin osoittaa ulkoministeri Rudolf Holstin eron synnyttämien huhujen Saksan vaikutusvallan kasvusta Suomessa olevan tuulesta temmattuja. Marraskuussa 1938 sisäministeriö lakkautti IKL:n ja sen haaraosastojen toiminnan, ja eduskunta hyväksyi toimenpiteen kiivaan keskustelun jälkeen äänin 121–42. Vain muutamaa päivää myöhemmin Helsingin raastuvanoikeus kuitenkin jätti sisäministeriön määräämät toimintakiellot vahvistamatta ja asia raukesi. Prosessin epäonnistuminen oli ankara isku Kekkoselle, joka oli pannut peliin kaiken arvovaltansa. Kekkosta vastaan hyökkäsivät sekä oikeistopuolueet että hänen oman puolueensa Maalaisliiton oikeistosiipi ja hän sai lukuisia tappouhkauksia.[6] Max Jakobsonin mukaan kyseessä oli paljolti Kekkosen halu nostaa omaa profiiliaan, koska IKL:n kannatus oli muutoinkin heikkenemässä ja Kokoomus oli tehnyt J. K. Paasikiven johdolla selvän pesäeron äärioikeistoon.[8]

Puolustuspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liberaalin Cajanderin johtaman hallituksen puolustusbudjetti oli tiukka. Marsalkka Mannerheimin johtama, kansainvälisen poliittisen tilanteen kiristymisestä huolestunut puolustusneuvosto taas oli jatkuvasti tyytymätön Suomen puolustusvalmiuteen ja vaati helmikuussa 1939 puolustusvoimien hankintaohjelman nopeuttamista 500 miljoonan markan lisämäärärahan avulla. Kesäkuussa puolustusministeri Juho Niukkanen ajoi eduskunnassa läpi 400 miljoonaan supistetun määrärahan, minkä vuoksi marsalkka Mannerheim jätti eronpyyntönsä presidentti Kyösti Kalliolle. Pääministeri Aimo Cajanderin ja ulkoministeri Eljas Erkon mielestä vanha marsalkka olisi joutanutkin mennä, mutta Kallio katsoi Mannerheimin olevan yleisen mielipiteen vuoksi korvaamaton ja taivutti tämän perumaan eronpyyntönsä.[9]

Heinäkuun alussa 1939 Mannerheim esitti sotatarvikkeiden hankkimista Ruotsista, puolustusvoimien perushankintaohjelman kiihdyttämistä ja neljän jalkaväkidivisioonan varustamista. Näin Suomessa alettiin vasta nyt suunnitella kenttäarmeijan divisioonamäärän nostamista tasolle, jota Hornborgin komitea oli jo 1920-luvulla esittänyt. Heinäkuun puolivälissä yleisesikunta esitti uuden perushankintaohjelman, jonka loppusumma oli lähes 5,4 miljardia markkaa. Tämä oli liikaa varsinkin valtiovarainministeri Väinö Tannerille, jonka mielestä varustelumenojen oli pysyttävä kohtuuden rajoissa. Vaikka puolustusmenot kattoivat vuonna 1939 jo puolet Suomen valtion kokonaismenoista, maan puolustusvalmius ei oleellisesti parantunut, koska hankintojen suorittaminen vaikeutui kesällä 1939. Suomen poliittinen johto ei kuitenkaan ollut huolissaan, koska sodan ei uskottu olevan ovella. Karjalankannaksella elokuussa 1939 pidettyjen suurten sotaharjoitusten päättäjäisissä pääministeri Aimo Cajander ilmaisi ilonsa siitä, että Suomi ei ollut käyttänyt vähiä rahojaan asevarusteluun.[9]

Saksan ja Neuvostoliiton jaettua Puolan syyskuussa 1939 Stalin aktivoitui Neuvostoliiton luoteisrajalla ja pakotti Baltian maat luovuttamaan sotilastukikohtia ja solmimaan avunantosopimukset Neuvostoliiton kanssa. Lokakuun alussa myös Suomen hallitus sai kutsun lähettää ulkoministeri Erkko tai muu valtuutettu Moskovaan neuvottelemaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä". Neuvostoliitto vaati rajan siirtämistä Karjalankannaksella kauemmas Leningradista, Suomenlahden saaria, Petsamon Kalastajasaarennon länsiosaa sekä tukikohtaa Hankoniemeltä ja tarjosi vastineeksi alueita Itä-Karjalasta. Hallitus valitsi viivyttelytaktiikan, koska sen mielestä Baltian tapahtumat osoittivat, ettei kiirehtiminen parantaisi neuvottelutulosta. Suomen pääneuvottelijaksi valittiin valtioneuvos J. K. Paasikivi ja sotilasasiantuntijaksi eversti Aladár Paasonen, jotka saivat hallitukselta tiukat ohjeet pitää kiinni Suomen puolueettomuuspolitiikasta. Taipumattoman linjan muotoilivat ulkoministeri Eljas Erkko ja puolustusministeri Juho Niukkanen ja sen perusteena oli, ettei eduskunta missään tapauksessa hyväksyisi alueluovutuksia. Neuvottelujen toiselle ja kolmannelle kierrokselle osallistui valtiovarainministeri Väinö Tanner. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina 13. marraskuuta ja suomalaisneuvottelijat palasivat Helsinkiin mielessään Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin viimeisen neuvottelukierroksen aikana lausumat pahaenteiset sanat: "Nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet asiaa, ja kun ei ole päästy sopimukseen, täytyy asia antaa sotilaiden haltuun." Tämän jälkeen Neuvostoliiton lehdistö aloitti voimakkaan Suomen hallitusta ja erityisesti pääministeri Aimo Cajanderia ja ulkoministeri Eljas Erkkoa vastaan suunnatun arvostelu- ja parjauskampanjan, joka huipentui marraskuun lopulla.[10]

Talvisodan sytyttyä 30.11. 1939 useille reserviläisille ei riittänyt omaa univormua ja he saivat vain kokardin päähineeseensä erottamaan sotilaan siviilistä. Tätä sotilaspukua kutsuttiin malli Cajanderiksi. Samoin puolustusministeri Juho Niukkasen nimestä keksittiin useita puolustusbudjettiin liittyviä irvailuja.

Parlamentarismista poiketen Cajanderin hallitus ei jättänyt paikkaansa täytettäväksi eduskuntavaalien 1939 jälkeen.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[11]

Ministeri Tehtävissä Puolue
Pääministeri
Aimo Cajander

12.3.1937–1.12.1939

Edistyspuolue
Ulkoasiainministeri
Rudolf Holsti
Väinö Voionmaa (Vt.)
Eljas Erkko

12.3.1937–16.11.1938
16.11.1938–1.12.1938
12.12.1938–1.12.1939

Edistyspuolue
SDP
Edistyspuolue
Oikeusministeri
Arvi Ahmavaara
Albin Ewald Rautavaara
J.O. Soderhjelm

18.3.1937–11.1.1938
11.1.1938–13.10.1939
13.10.1939–1.12.1939

amm.
amm.
RKP
Sisäasiainministeri
Urho Kekkonen

12.3.1937–1.12.1939

Maalaisliitto
Puolustusministeri
Juho Niukkanen

12.3.1937–1.12.1939

Maalaisliitto
Valtiovarainministeri
Väinö Tanner

12.3.1937–1.12.1939

SDP
Opetusministeri
Uuno Hannula

12.3.1937–1.12.1939

Maalaisliitto
Maatalousministeri
Pekka Heikkinen

12.3.1937–1.12.1939

Maalaisliitto
Apulaismaatalousministeri
Juho Koivisto

12.3.1937–1.12.1939

Maalaisliitto
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Hannes Ryömä
Väinö Salovaara

12.3.1937–2.9.1938
2.9.1938–1.12.1939

SDP
SDP
Kulkulaitosten ja yleisten töiden apulaisministeri
Väinö Salovaara
Pietari Salmenoja

12.3.1937–2.9.1938
20.9.1939–1.12.1939

SDP
SDP
Kauppa- ja teollisuusministeri
Väinö Voionmaa

12.3.1937–1.12.1938

SDP
Sosiaaliministeri
Jaakko Keto
Karl-August Fagerholm

12.3.1937–9.11.1937
9.11.1937–1.12.1939

SDP
SDP
Apulaissosiaaliministeri
Oskari Reinikainen

2.9.1938–1.7.1939

SDP
Kansanhuoltoministeri
Rainer von Fieandt

20.9.1939–1.12.1939

amm.
Salkuton ministeri
Ernst von Born

13.10.1939–1.12.1939

RKP


Suomi Edeltäjä:
Kallion IV hallitus
Suomen hallitus
12. maaliskuuta 19371. joulukuuta 1939.
Seuraaja:
Rytin I hallitus

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 111. Helsinki: Otava, 1987.
  2. Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–1966, s. 108. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
  3. K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 106–111. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
  4. Jari Leskinen ja Antti Juutilainen (toim.): Talvisodan Pikkujättiläinenä, s. 157 ja 704. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9.
  5. Leskinen & Juutilainen (toim.), s. 158.
  6. a b c Tarkka & Tiitta, 1987, s. 119.
  7. Fagerholm 1977, s. 107–108.
  8. Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 174. Helsinki: Otava, 2003.
  9. a b Tarkka & Tiitta, 1987, s. 122.
  10. Tarkka & Tiitta 1987, s. 125.
  11. Cajanderin III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.