Eljas Erkko

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eljas Erkko
Eljaserkko.jpg
Suomen ulkoasiainministeri
Cajanderin III hallitus
12.12.1938–1.12.1939
Edeltäjä Väinö Voionmaa
Seuraaja Väinö Tanner
Kansanedustaja
1.9.1933–31.8.1936
Ryhmä/puolue Kansallinen Edistyspuolue
Vaalipiiri Uudenmaan läänin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 1. kesäkuuta 1895
Helsinki
Kuollut 20. helmikuuta 1965 (69 vuotta)
Helsinki
Puolue Kansallinen Edistyspuolue
Puoliso Violet Eugenie Sutcliffe
Ammatti toimitusjohtaja
Arvonimet erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri (1957)

Juho Eljas Erkko (1. kesäkuuta 1895 Helsinki20. helmikuuta 1965 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja sanomalehtimies. Eljas Erkon äiti oli venäläistämistä vastustanut aktivisti Maissi Erkko, isä poliitikko ja sanomalehtiyrittäjä Eero Erkko ja setä runoilija J. H. Erkko. Eljas Erkon puoliso oli brittiläissyntyinen Violet Erkko (o.s. Sutcliffe, 1897–1990). Heidän poikansa oli sanomalehtimies Aatos Erkko. Heidän tyttärensä Patricia avioitui suurlähettiläs Rafael Seppälän kanssa.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erkko kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1914. Suomen sisällissodan aikana Erkko opiskeli Vimpelin sotakoulussa ja toimi sodan aikana opettajana Vöyrin sotakoulussa ja yleisesikunnan upseerina valkoisten 1. divisioonan esikunnassa. Erkko osallistui muun muassa Ruoveden taisteluihin.[1] Hänet ylennettiin kapteeniksi vuonna 1941.[2]

Sisällissodan jälkeen Erkko toimi ensin Kauppa- ja teollisuuskommissionin sihteerinä vuonna 1919 ja sittemmin useissa tehtävissä ulkoasiainhallinnossa, muun muassa attasheana Suomen Pariisin suurlähetystössä ja lähetystösihteerinä Tallinnassa ja Lontoossa.[1] Hän valmistui Helsingin yliopistosta molempain oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1922.

Kesällä 1927 Eljas Erkko meni Helsingin Sanomien palvelukseen ensin toimittajana. Lokakuussa samana vuonna hänen isänsä, päätoimittaja Eero Erkko kuoli ja Eljas Erkosta tuli toinen lehden päätoimittajista. Hänen vastuualueenaan olivat ulkomaat ja talous.[1] Vähän myöhemmin lehden osake-enemmistö siirtyi Erkon suvulle ja Erkosta tuli myös lehden kustantajan, Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtaja.[1] Vuonna 1931 Erkosta tuli Helsingin Sanomien ainoa päätoimittaja, missä tehtävässä hän toimi ulkoministeriksi tulemiseensa asti vuonna 1938. Hän oli perustamassa Ilta-Sanomia 1932 ja toimi senkin päätoimittajana vuoteen 1938.[3] Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtajana Erkko toimi kuolemaansa asti.[1]

Edistyspuoluetta edustanut Erkko valittiin eduskuntaan vuonna 1933 Uudenmaan läänin vaalipiiristä. Erkon kausi kansanedustajana päättyi vuonna 1936.[1] Jo ennen kansanedustajakauttaan Erkko toimi ensin salkuttomana ministerinä ja myöhemmin toisena sisäasiainministerinä Sunilan toisessa hallituksessa vuonna 1932.[1] Presidentin valitsijamiehenä Erkko oli neljästi vuosina 1931, 1937, 1940 ja 1943.[1]

Sota-aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen talvisotaa vuosina 1938–1939 Erkko toimi Aimo Cajanderin kolmannessa hallituksessa ulkoministerinä neuvoteltaessa Neuvostoliiton kanssa aluevaihdoista Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa.[1] Erkko katsoi Neuvostoliiton bluffaavan, eikä uskaltavan ryhtyä avoimeen sotaan. J. K. Paasikivi, joka kannatti myönnytyksiä suhteessa Moskovan vaatimuksiin, kutsui sotaa "Erkon sodaksi."[4][5][6]

Yhdysvaltain varapresidentti Lyndon B. Johnson vieraili Erkon kotona syyskuussa 1963

Erkko kirjasi 26. lokakuuta 1939 asiakirjoihinsa näkemyksen, jossa hän katsoi Neuvostoliiton "diktatuurimaille ominaisella politiikallaan tähtäävän ensin rajoitettuihin päämääriin saadakseen siten asemansa paremmaksi esittää uusia vaatimuksia". "Kun meillä on tämä selvänä edessä, ei meillä ole muuta edessä kuin ottaa tarkka tiukka kanta ja määrätä se raja, jonka yli ei mennä", Erkko kirjoitti luottaen silti siihen, ettei Neuvostoliitto halua konfliktin muuttuvan sodaksi.[7]

Erkko ei katunut taipumatonta linjaansa, vaikka sota sitten pian syttyikin. Talvisodan päättymispäivänä hän totesi Väinö Tannerille, että alueiden luovuttaminen taisteluitta "olisi vienyt meidät perikatoon".[7]

Vuosina 1939–1940 Erkko toimi Suomen asiainhoitajana Tukholmassa.[1] Jatkosodan alkuvaiheissa Erkko toimi Kotijoukkojen esikunnan sotavankitoimiston päällikkönä kesään 1942 asti. Toimistaan tässä tehtävässä Erkko sai syytteen sotaylioikeudessa vuonna 1946, mutta syyte hylättiin.

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen Erkko keskittyi lehtityöhön ja liike-elämään. Hän toimi Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan tehtävien lisäksi lukuisten muiden yritysten ja järjestöjen, kuten Kansallis-Osake-Pankin, Suomalais-Amerikkalaisen yhdistyksen, Rautatiekirjakaupan, Suomen Tietotoimiston ja Suomen IBM:n, hallituksissa ja hallintoneuvostoissa.[1]

Eljas Erkko sai erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin arvonimen vuonna 1957.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brotherus, Heikki: Eljas Erkko – legenda jo eläessään. WSOY, Helsinki 1973. ISBN 951-0-06000-3

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Kulha, Keijo K.: Erkko, Eljas (1895–1965). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu 8.2.2008. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Brotherus 1973, s. 6.
  3. Kilpi, Timo: Ilta-Sanomien perustaja. Ilta-Sanomat, 2009, nro 17.11., s. 18.
  4. Virmavirta, Jarmo: Poikkeava runoilijatyyppi. Uusi Suomi 26.1.2010.
  5. Tuomioja, Erkki: Lehtikeisari. Helsingin Sanomat 17.11.2009.
  6. Valtiosihteeri Torstilan puhe "Poikkeusolojen viestintä – talvisodasta informaatiosotaan" -seminaarissa
  7. a b Kilpi, Timo: Erkon ratkaiseva yö. Ilta-Sanomat, 2009, nro 17.11., s. 18.
  8. Eljas Erkko Suomen kansanedustajat. Eduskunta.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blåfield, Antti: Loistavat Erkot: Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28256-3.
  • Brotherus, Heikki: Eljas Erkko, legenda jo eläessään. Kuvitus Urpo Huhtanen ja Risto Kautto. Helsinki: WSOY, 1973. ISBN 951-0-06000-3.
  • Manninen, Ohto – Salokangas, Raimo: Eljas Erkko – vaikenematon valtiomahti. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34265-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Väinö Voionmaa
Suomen ulkoasiainministeri
1938–1939
Seuraaja:
Väinö Tanner