Koiviston II hallitus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Koiviston II hallitus oli Suomen tasavallan 61. hallitus, jonka muodostivat SDP, Keskusta, RKP ja SKDL. 1979 eduskuntavaalien tuloksen perusteella koottu hallitus toimi 26. toukokuuta 197919. helmikuuta 1982. Hallitus nousi Suomen hallitusten silloisen ikätilaston kolmannelle sijalle istuttuaan tasan tuhat vuorokautta. Hallituksen eron jälkeen aloitti Sorsan III hallitus.

Hallituksen muodostaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun 1979 eduskuntavaaleissa etenkin oppositiopuolueet Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue lisäsivät kannatustaan. Vastaavasti kaikki hallituspuolueet SDP, Keskusta, SKDL ja LKP kärsivät tappioita niin, että kansanrintamahallituksen enemmistö eduskunnassa supistui 152:sta 137 kansanedustajaan. Edellisen hallituksen pääministeri Kalevi Sorsa ilmoitti heti vaalien jälkeen kieltäytyvänsä jatkamasta tehtävässään; hän oli jo tammikuussa 1979 ehdottanut presidentti Urho Kekkoselle Suomen Pankin pääjohtajaa Mauno Koivistoa uudeksi pääministeriksi. Parlamentarismin edellyttämällä tavalla Kekkonen nimitti 21. maaliskuuta hallitustunnustelijaksi vaalien suurimman voittajan Kokoomuksen puheenjohtajan Harri Holkerin, mutta tämä luovutti kuukauden päivät kestäneiden tuloksettomien neuvottelujen jälkeen. Eduskunnan varapuhemiehen Veikko Helteen selviteltyä hallituspohjaa Kekkonen nimitti Mauno Koiviston hallituksen muodostajaksi 11. toukokuuta. Hallitusohjelman kirjoittaminen ja ministerinsalkkujen jako kestivät tämän jälkeen vielä kaksi viikkoa. Kansanrintamapohjan jatko ei ollut itsestäänselvyys, koska Keskustan kentällä ilmeni vahvoja haluja puolueen jättäytymisestä oppositioon. Keskustan osallistuminen uuteen hallitukseen ratkesikin puolueen puheenjohtajan Johannes Virolaisen taivuttelun jälkeen vasta aivan viime hetkellä. Samoin edellisen hallituksen ulkomaankauppaministeri, puolueisiin sitoutumaton Esko Rekola suostui jatkamaan tehtävässään vain Mauno Koiviston suostuttelun ansiosta.[1]

Liberaalinen Kansanpuolue jättäytyi vapaaehtoisesti oppositioon, koska puolueen puheenjohtaja Jaakko Itälä ei saanut toivomaansa opetusministerin salkkua. Hallituspaikkojen jaossa LKP:lle tarjottiin oikeusministerin salkkua, jonka haltijaksi puolueella olisi ollut oivallinen ehdokas, edellisen hallituksen oikeusministeri, oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Paavo Nikula. Hallituksesta jättäytyminen osoittautui LKP:lle kohtalokkaaksi erehdykseksi, koska entisestä hallituspuoleesta tuli hampaaton, miltei pienuuteensa unohtunut oppositiopuolue.[2]

SDP sai uudessa hallituksessa viisi, Keskusta kuusi, SKDL kolme ja RKP kaksi ministerinsalkkua. Tiedotusvälineissä kiinnitettiin huomiota siihen, ettei hallituksessa ollut sitä nimitettäessä mukana SDP:n, Keskustan ja SKDL:n korkeinta johtoa; ulkoministeri Paavo Väyrynen valittiin Keskustan puheenjohtajaksi vasta kesäkuussa 1980. Muun muassa SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde, jolle oli tarjottu ministerin paikkaa, kieltäytyi lähtemästä "tällaiseen kakkosketjuun". Presidentti Urho Kekkoselle kansanrintamayhteistyön jatkuminen oli ensisijaisen tärkeää; siinä oli suorastaan kysymys hänen elämäntyöstään.[3]

Kesäkuussa 1979 syntyi niin kutsuttu juhannuspommi, kun eduskunnan puhemies Johannes Virolainen sanoi Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa, että Kokoomus jätettiin hallituksen ulkopuolelle "yleisistä syistä". Presidentti Urho Kekkonen närkästyi Virolaisen lausunnosta ja sanoi tämän antaneen väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta ja vahingoittaneen Suomen mainetta, koska jo hiipunut suomettumiskeskustelu roihahti Länsi-Saksassa sen vuoksi jälleen ilmiliekkeihin.[4]

Hallitusohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri Mauno Koivisto ilmoitti hallituksensa tärkeimmäksi tehtäväksi Sorsan hallituksen aloittaman elvyttävän talouspolitiikan jatkamisen, mikä edellytti laajaa yhteistyötä niin hallituksen sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Sisäisten kiistojen repimän SKDL:n enemmistöllä oli tarve pysyä hallituksessa, joten Koiviston edun mukaista oli, ettei SKDL:n ministerien oloa hallituksessa vaikeutettaisi. Koiviston luonnehtima "matalan profiilin" hallituspolitiikka merkitsi sitä, että vaikka hallitus ei tekisi suuria poliittisia päätöksiä, se ei toisaalta tekisi myöskään yhtään virhettä.

Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston mukaan Koiviston hallitus saavutti kansalaisten suosion syistä, jotka eivät erityisemmin olleet hallituksen itsensä ansiota. Pikemminkin edeltäneen Sorsan hallituksen aloittamien elvytystoimien vaikutukset alkoivat tuntua vasta Koiviston hallituksen toimikaudella. Koiviston hallituksen onneksi koitui se, että pessimistiset talousennusteet taantumasta ja työttömyyden kasvusta osoittautuivat vääriksi. Suomi pystyi kääntämään raakaöljyn hinnan nousun edukseen lisäämällä idänkauppaa, mikä taas paransi työllisyyttä.[5]

Mauno Koivisto otti hallituksensa toimintalinjaksi myös sen, että asioita ei vietäisi presidentin esittelyyn ennen kuin ne olisivat valmiita päätettäviksi. Urho Kekkonen taas oli omaksunut asioiden ratkaisijan roolin. Tästä ristiriidasta seurasi, että presidentin ja pääministerin suhteet jäivät etäisiksi eivätkä he käyneet merkittäviä keskusteluja hallituksen toimikaudella.[6] Rasitteet Koiviston ja Kekkosen keskinäisissä suhteissa juonsivat suurelta osin jo Koiviston ensimmäiseltä pääministerikaudelta 1968–1970: Kekkosen mielestä Koiviston puheista ei saanut selvää eikä tämä pitänyt presidenttiä ajan tasalla. Lisäksi Kekkosen mielestä Koiviston nauttima kansansuosio uuden presidentin nimeä koskevissa mielipidetiedusteluissa oli "kupla, joka oli puhkaistava".[7] Myös seuraavaan presidentinvaaliin valmistautuvat kilpailijat olisivat mielellään nähneet Koiviston, joka ei ollut ryvettynyt 1970-luvun poliittisissa skandaaleissa, kuluvan vuoteen 1984 mennessä kansan silmissä poliitikoksi toisten poliitikkojen joukkoon.[8]

Hallituksen kaatoyritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 1981 presidentti Urho Kekkonen moitti pääministeri Mauno Koivistoa hidastelusta eräiden budjettiin liittyneiden sosiaalilakien valmistelussa ja kehotti tätä eroamaan. Samaan aikaan SKDL:n puheenjohtaja Aarne Saarinen kävi Tamminiemessä keskustelemassa Kekkosen kanssa hallitustilanteesta ja kertoi tämän jälkeen toimittajille, että Koiviston pääministerikausi tulisi päättymään viikon kuluessa. Koivisto ilmoitti kuitenkin päättävästi, ettei hän esittäisi eronpyyntöään niin kauan kuin hänen hallituksensa nauttii eduskunnan luottamusta. Tälle näkemykselleen Koivisto sai oikeuskansleri Risto Leskisen ja eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen tuen.[9]

Vielä muutamaa vuotta aiemmin pääministerin asettuminen vastustamaan presidenttiä olisi ollut hänelle poliittinen itsemurha.[10] Oikeusministeriön kansliapäällikön Kai Kortteen mukaan tapaus merkitsi perusteellista muutosta siihen saakka noudatettuun ja valtiosääntöoikeuden oppikirjoissakin esitettyyn käytäntöön, jonka mukaan hallituksella oli oltava sekä eduskunnan että tasavallan presidentin luottamus, ja siten paluuta puhtaan parlamentarismin suuntaan.[11] Urho Kekkonen puolestaan koki kärsineensä niin vakavan julkisen nöyryytyksen, ettei hän enää toipunut sen aiheuttamasta järkytyksestä.[12]

Ministerinvaihdokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallituksessa tapahtui vuoden 1981 aikana kaksi ministerinvaihdosta. Työministeri Arvo Aalto erosi maaliskuussa 1981 voidakseen keskittyä Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteerin tehtäviin ja hänen tilalleen tuli asuntohallituksen rahoitusjohtaja Jouko Kajanoja.[13] Kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvist siirtyi heinäkuun alussa Suomen Työväen Säästöpankin varatoimitusjohtajaksi ja hänen tilalleen nimitettiin toinen valtiovarainministeri Pirkko Työläjärvi. Työläjärven seuraajaksi valtiovarainministeriöön nousi kansanedustaja Mauno Forsman.[14]

Presidentti Kekkosen jäätyä sairauslomalle 11. syyskuuta 1981 pääministeri Koivistosta tuli virkaatekevä presidentti, ja pääministerin sijainen Eino Uusitalo toimi päätoimisena pääministerinä helmikuuhun 1982.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[15]

Salkku Ministeri Aloitti tehtävässä Lopetti tehtävässä Puolue
Pääministeri Mauno Koivisto26.5.197926.1.1982Sosiaalidemokraatit
Sisäasiainministeri, pääministerin sijainen, ministeri valtioneuvoston kansliassa Eino Uusitalo26.5.197919.2.1982Keskusta
Ministeri sisäasiainministeriössä, ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä Johannes Koikkalainen26.5.197919.2.1982Sosiaalidemokraatit
Ulkoasiainministeri Paavo Väyrynen26.5.197919.2.1982Keskusta
Ministeri ulkoasiainministeriössä, ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä Esko Rekola26.5.197919.2.1982Ammattiministeri
Oikeusministeri Christoffer Taxell26.5.197919.2.1982RKP
Puolustusministeri Lasse Äikäs26.5.197919.2.1982Keskusta
Valtiovarainministeri Ahti Pekkala26.5.197919.2.1982Keskusta
Ministeri valtiovarainministeriössä Pirkko Työläjärvi26.5.197930.6.1981Sosiaalidemokraatit
 Mauno Forsman1.7.198119.2.1982Sosiaalidemokraatit
Opetusministeri Pär Stenbäck26.5.197919.2.1982RKP
Ministeri opetusministeriössä Kalevi Kivistö26.5.197919.2.1982SKDL
Maa- ja metsätalousministeri Taisto Tähkämaa26.5.197919.2.1982Keskusta
Liikenneministeri, ministeri maa- ja metsätalousministeriössä Veikko Saarto26.5.197919.2.1982SKDL
Kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvist26.5.197930.6.1981Sosiaalidemokraatit
 Pirkko Työläjärvi1.7.198119.2.1982Sosiaalidemokraatit
Sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Luja-Penttilä26.5.197919.2.1982Sosiaalidemokraatit
Ministeri sosiaali- ja terveysministeriössä Katri-Helena Eskelinen26.5.197919.2.1982Keskusta
 Johannes Koikkalainen26.5.197919.2.1982Sosiaalidemokraatit
Työvoimaministeri Arvo Aalto26.5.197920.3.1981SKDL
 Jouko Kajanoja20.3.198119.2.1982SKDL


Suomi Edeltäjä:
Sorsan II hallitus
Suomen valtioneuvosto
26. toukokuuta 197919. helmikuuta 1982.
Seuraaja:
Sorsan III hallitus

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 35–39. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1.
  2. Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti: raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaalista, s. 37. Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö, 1982.
  3. Blåfield & Vuoristo 1982, s. 40–42.
  4. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 277. Helsinki: Otava, 1987.
  5. Blåfield & Vuoristo, s. 43–46.
  6. Blåfield & Vuoristo, s. 46.
  7. Blåfield & Vuoristo, s. 42.
  8. Blåfield & Vuoristo, s. 41.
  9. Blåfield & Vuoristo, s. 49–56.
  10. Tarkka & Tiitta, 1987, s. 281.
  11. Kai Korte: Ministerit tulivat ja menivät, s. 301. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-4046-8.
  12. Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 165. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
  13. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1982, s. 54. Helsinki: Otava, 1981. ISBN 951-1-06482-7.
  14. Mitä-Missä-Milloin 1982, s. 73.
  15. Koiviston II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2019.