Tämä on lupaava artikkeli.

Jouko Kajanoja

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jouko Kajanoja
Syntynyt 23. joulukuuta 1942 (ikä 74)
Tammela
Puolue Vasemmistoliitto
Entiset puolueet Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys),
Demokraattinen vaihtoehto,
Suomen Kansan Demokraattinen Liitto,
Suomen Kommunistinen Puolue
Asema SKP:n ja SKPy:n puheenjohtaja,
työvoimaministeri,
presidenttiehdokas

Jouko Kajanoja (s. 23. joulukuuta 1942 Tammela[1]) on suomalainen poliitikko ja tutkija. Koulutukseltaan hän on valtiotieteiden tohtori ja ekonomi.[2] Kajanoja on toiminut muun muassa työvoimaministerinä, Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtajana (1982–1984) ja Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä (2003–2008). Hän kuului Helsingin kaupunginvaltuustoon vuosina 1985–1992[3]. Vuodesta 2000 hän on toiminut sosiaalipolitiikan dosenttina Helsingin yliopistossa.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Politiikkaan ja ministeriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jouko Kajanojan isä oli maataloustieteilijä ja professori Paavo Kajanoja. Jouko Kajanoja kirjoitti ylioppilaaksi Tehtaanpuiston yhteiskoulusta Helsingistä vuonna 1961 ja suoritti sen jälkeen Reserviupseerikoulun Haminassa. Sotilasarvoltaan hän on reservin vänrikki.[4] Koti oli porvarillinen, mutta yliopistovuosina Helsingissä Jouko Kajanojasta tuli vakaumuksellinen marxilainen. Helsingin kaupungin suunnitteluvirastossa vuodesta 1966 työskennellyt Kajanoja liittyi vuonna 1968 Suomen kansan demokraattiseen liittoon (SKDL) ja kolme vuotta myöhemmin Suomen kommunistiseen puolueeseen (SKP). Kunnallisvaaleissa 1972 Kajanoja sai 250 ääntä SKDL:n listalla. SKP:n 17. edustajakokouksessa 1975 hän nousi puolueen keskuskomiteaan saarislaisen enemmistön edustajana.[5]

Suunnitteluviraston jälkeen Kajanojan työskenteli 1970-luvulla sisäministeriössä ja valtioneuvoston kansliassa väestö- ja työvoimapolitiikan parissa. Vuonna 1976 hän siirtyi SKDL:n kiintiöpaikalle Kehitysaluerahaston varatoimitusjohtajaksi Taisto Heikkilän tilalle. Kajanoja teki 1970-luvun loppupuolella läheistä yhteistyötä SKP:n pääsihteerinä ja työvoimaministerinä toimineen Arvo Aallon kanssa. Kajanoja piti kuitenkin yhteyksiä myös SKP:n vähemmistöön, jonka edustajien kanssa hän oli yhdessä mukana Vamokap-tutkimushankkeessa. Kajanoja oli yksi puolueensa keskeisimmistä talousasiantuntijoista. Kun Aalto jätti tehtävänsä työministeriössä, nostettiin Kajanoja hänen tilalleen työvoimaministeriksi Mauno Koiviston II hallitukseen.[5] Kajanoja oli presidentin valitsijamiehenä vuoden 1982 vaalissa.

SKP:n johdossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kajanoja tuli tunnetuksi lyhyestä ja myrskyisästä kaudestaan SKP:n puheenjohtajana vuosina 1982–1984. Kajanoja valittiin tehtävään ns. kolmaslinjalaisten tukemana kompromissiehdokkaana SKP:n ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982, kun vuodesta 1966 puheenjohtajana ollut Aarne Saarinen jätti paikkansa. Puheenjohtajana Kajanoja pyrki yhdistämään puolueensa hajaantuneet rivit, mutta varsin laihoin tuloksin. Sorsan III hallitus oli vähällä kaatua marraskuussa 1982, kun Kajanoja sanoutui irti devalvaatiopäätöksestä. SKDL lähti lopulta hallituksesta vuoden lopussa Kajanojan ajamana puolueen eduskuntaryhmän äänestettyä muiden hallituspuolueiden esittämää puolustusmäärärahojen lisäämistä vastaan. Puheenjohtajan välit pääsihteeri Aaltoon alkoivat näiden toimenpiteiden seurauksena heiketä.[5]

Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi tappion eikä (hieman alle 4 000 ääntä saanut)[6] Kajanoja itsekään onnistunut pääsemään läpi. SKP:n enemmistö koki Kajanojan myötäilevän liiaksi oppositiota. Puolueen 20. edustajakokouksessa puheenjohtajaksi valittiin 11[5] äänen erolla Arvo Aalto. Kajanoja totesi loppulausunnossaan: "Alistavat ja pakottavat valtarakenteet jyräsivät alleen orastavan yhteistyön."[7] Kajanojalle tarjottiin töitä kustannusyhtiö Yhteistyön toimitusjohtajana, mutta hän kieltäytyi.[5]

Uusi puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltolaisten kirveslinjaa vastustanut Kajanoja lähti opposition mukana SKP:stä, kun hänen puolueosastonsa kesäkuussa 1985 erotettiin puolueesta satojen muiden tavoin.[5] Kajanoja valittiin Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) pääsihteeriksi 1986.[8] Presidentinvaaleissa 1988 SKPy:n yhteistyöpuolue Demokraattinen Vaihtoehto (Deva) asetti Kajanojan ehdokkaakseen ja hän sai 44 428 ääntä (1,4 %) suorassa kansanvaalissa. Devan valitsijamiesehdokkaat saivat 56 528 ääntä, mutta puolue jäi ilman valitsijamiehiä.[9]

Kajanoja toimi SKPy:n puheenjohtajana 1988–1989.[8] Hän erosi tehtävästä lokakuussa 1989 riitaannuttuaan puoluetovereidensa kanssa SKP:n toiminnan jatkamisesta. Kajanojan kannatti vähemmistöön jäänyttä kantaa, jonka mukaan kommunistisen puolueen toiminta voitiin lakkauttaa Vasemmistoliiton perustamisen myötä. Kajanojan ja SKPy:n enemmistön välit katkesivat täysin. Tilalle valittiin Esko-Juhani Tennilä.[10]

Pois politiikasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kajanoja jätti puoluepolitiikan 1990-luvulle tultaessa. Hän on kuitenkin osallistunut aktiivisesti yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun.[11] Vuonna 1996 Kajanoja väitteli tohtoriksi sosiaalipolitiikasta.[3]

Syksyn 2008 kunnallisvaaleissa helsinkiläinen Kajanoja oli Vasemmistoliiton ehdokkaana, mutta hän jäi valtuuston ulkopuolelle 307 äänellään.[12] Kajanoja valittiin kuitenkin puolueen edustajaksi sosiaalilautakuntaan.[13]

Kajanoja kuuluu Hyvinvointivaltion vaalijat -yhdistyksen hallitukseen.[11]

Kajanoja oli vuodet 1985–1996 naimisissa kansanedustaja Pirkko Turpeisen kanssa.[14] Hänen nykyinen puolisonsa on kauppatieteiden maisteri Anna-Maija Kajanoja.[15] Suomen Pankin johtokunnan neuvonantaja Lauri Kajanoja on Jouko Kajanojan poika.[16]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vallankumous ja 10 000 ääntä. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2645-4.
  • Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma. Käsite ja sen soveltaminen sosiaali- ja talouspolitiikassa. VATT-julkaisuja, ISSN 0788-4990; 24. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, 1998. ISBN 951-561-230-6.
  • Lasten päivähoito investointina. VATT-tutkimuksia, ISSN 0788-5008; 50. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, 1999. ISBN 951-561-266-7.
  • Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaaleja ja paikallisia näkökulmia. Raportteja; Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, ISSN 1236-0740; 252. Helsinki: Stakes, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, 2000. ISBN 951-33-1002-7.
  • Kajanoja, Jouko & Kiander, Jaakko & Voipio, Iikko B. (toim.): Tutkimus ja talouspolitiikka. Kirjoituksia taloudellisesta kasvusta. VATT-julkaisuja, ISSN 0788-4990; 33. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, 2002. ISBN 951-561-420-1.
  • Kajanoja, Jouko & Taipale, Kaarin (toim.): Euroopan mahdollisuus. Helsinki: Into Kustannus, 2014. ISBN 978-952-264-295-0.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuka kukin on 2007, Otava 2006
  2. a b Joukon Curriculum Vitae Emma-palvelut. Viitattu 2.6.2011.
  3. a b Poliitikko otti uuden suunnan (Helsingin Sanomat 21.12.2002)
  4. Lemberg, Magnus: Kajanoja, Jouko (1942 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. a b c d e f Antti Blåfield: Tyhjä taulu (Suomen kuvalehti 1/1988), s. 47–49.
  6. Kevin Devlin: Election Defeat for Finland's Disunited Communists (RAD Background Report/67 31.3.1983)
  7. Jouko Kajanoja: Loppulausunto yleiskeskustelusta. teoksessa SKP:n 19. edustajakokous (Kansankulttuuri/SKP/Yhteistyö 1984), s. 34.
  8. a b Poliittinen kalenteri: SKP:n hajotuksesta puolueen uudelleenrekisteröintiin. teoksessa Kolme kirjainta. SKP:n yhdeksän vuosikymmentä Marxilainen foorumi 43 (TA-Tieto 2008), s. 154–164.
  9. Presidentin vaalit 1988. Suomen virallinen tilasto (Tilastokeskus 1988), s. 30–33.
  10. Virtanen, Matti: Moskovan outo viesti. (maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat, 16.8.1992. Artikkelin verkkoversio.
  11. a b Hirvasnoro, Kai: Jouko Kajanoja: Suomen käänne alkoi Korpilammelta (Hirvasnoron blogi) Kansan Uutiset. 11.5.2007. Viitattu 4.5.2014.
  12. Kunnallisvaalit 2008 / Helsinki / ehdokkaat (Oikeusministeriö 31.10.2008)
  13. Nurmi, Esko: Ajanlasku vaihtui lautakunnissa Helsingin Sanomat. 15.1.2009. Viitattu 4.5.2014.
  14. Pirkko Turpeinen-Saari Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  15. Anna-Maija Kajanoja Emma-palvelut. Viitattu 2.6.2011.
  16. Paavo Teittinen: Kovan talous­kurin takapirut Helsingin Sanomat. 11.6.2016. Viitattu 11.6.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Aarne Saarinen
SKP:n puheenjohtaja
1982–1984
Seuraaja:
Arvo Aalto
Edeltäjä:
Arvo Aalto
Suomen työvoimaministeri
1981−1982
Seuraaja:
Veikko Helle