Kullervo Manner

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kullervo Manner
KullervoManner.jpg
Eduskunnan puhemies
4.4.31.10.1917[1]
Edeltäjä Kaarlo Juho Ståhlberg
Seuraaja Johannes Lundson
Tiedot
Syntynyt 12. lokakuuta 1880
Kokemäki
Kuollut 15. tammikuuta 1939 (58 vuotta)[2]
Uhta-Petšora, Neuvostoliitto
Puolue SDP
SKP

Kullervo Achilles Manner (12. lokakuuta 1880 Kokemäki15. tammikuuta 1939 Uhta-Petšora, Neuvostoliitto) oli suomalainen toimittaja ja poliitikko. Hän oli eduskunnan puhemies 1917, Suomen sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja 1917–1918, punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja 1918 sekä Suomen kommunistisen puolueen perustajajäsen 1918 ja puheenjohtaja 1920–1935.

Ennen vuotta 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manner syntyi Kokemäellä, jossa hänen isänsä, myöhemmin Vampulan kirkkoherra ja rovastin arvon saanut Gustaf Manner oli tuolloin kappalainen. Äiti oli Kivijärven kirkkoherran Johannes Verner Limónin tytär Alma Irene Limón.[3][1][4] Maaherra Arvo Manner oli Kullervo Mannerin veli[3]. Toinen veli, Lahja Johannes (Junno) Manner, opiskeli oikeustiedettä ja oli vallankumoustuomioistuimen jäsen. Valkoiset teloittivat hänet sisällissodan jälkeen toukokuussa 1918 Huittisissa. Veljistä Veikko Manner työskenteli Kansanvaltuuskunnan palveluksessa ja joutui Suomenlinnan vankileirille, mutta säilytti henkensä.[5].

Valmistuttuaan ylioppilaaksi 1900 Manner opiskeli Helsingin yliopistossa kreikkalais-roomalaista filologiaa.[6] Hän työskenteli toimittajana porvoolaisessa porvarillisessa Uusimaa-lehdessä 1900–1905 ja toimitussihteerinä 1905–1906, mutta liittyi suurlakon 1905 jälkeen sosialidemokraatteihin ja sai elokuussa 1906 potkut lehdestä[7]. Hän perusti 1906 Porvooseen Työläinen-nimisen lehden, jonka päätoimittajana hän toimi vuoteen 1909[8]. Vuonna 1909 lehdessä ilmestynyt kirjoitus toi hänelle seuraavana vuonna, jo kansanedustajana, kuuden kuukauden vankeustuomion majesteettirikoksesta[9]. Manneria pidetään taustastaan huolimatta kannanotoissaan jyrkkänä[10].

Manner siirtyi 1910 Helsinkiin Työmiehen toimituskuntaan ja kirjoitti lehteen vielä tultuaan valituksi kansanedustajaksi[11]. Manner lukeutui SDP:n siltasaarelaisiin. ja hänet valittiin puolueen Helsingin kunnallisjärjestön ja Uudenmaan piirijärjestön puheenjohtajaksi. Manner oli SDP:n kansanedustaja Uudenmaan läänin vaalipiiristä vuosina 1910–1914 ja 1917 sekä kuului puoluetoimikuntaan 1911–1913. Hän tuli tunnetuksi eduskunnassa lahjakkaana puhujana, joka keskittyi alkuaikoina erityisesti Suomen oikeustaisteluun.[4]

Manner vihittiin Olga Arjanteen (vuoteen 1906 Seger) kanssa 26. lokakuuta 1908 Porvoon maistraatissa. He työskentelivät vuodesta 1906 yhtä aikaa Työläisen toimituksessa ja asuivat talossa, jossa toimitus sijaitsi.[12]

Keväällä 1917 eduskunnan – jossa SDP:llä oli nyt yksinään enemmistö – kokoonnuttua usean vuoden tauon jälkeen Manner valittiin sen puhemieheksi. Hänestä oli aiemmin samana vuonna tullut myös puolueensa puheenjohtaja Matti Paasivuoren jälkeen noin kymmeneksi kuukaudeksi[10]. Hänen puhemiesaikansa keskeinen tapahtuma oli valtalain hyväksyminen eduskunnassa heinäkuussa 1917. Manner kohosi myös oikeistolaisten itsenäisyysaktivistien sankariksi kohottaessaan täysistunnon päätteeksi eläköönhuudon ”vapaalle Suomelle”, tosin Lucina Hagmanin ehdotuksesta. Kun Venäjän väliaikainen hallitus Suomen konservatiivien pyynnöstä kuitenkin hajotti eduskunnan, tuli Mannerista hetkeksi ”perustuslaillisen vastarinnan” johtaja. Hän kieltäytyi tunnustamasta hajotuskäskyä ja kutsui eduskunnan siitä huolimatta koolle, mutta venäläiset santarmit estivät pääsyn Heimolan taloon. Myöhemmin syksyllä ”Mannerin eduskunta”, tai lähinnä sen valtalakirintamaan kuuluneet kansanedustajat, kokoontui vielä mielenosoituksellisesti, mutta käytännössä uudet vaalit lopulta hyväksyttiin vaihtoehtojen puuttuessa. Kun SDP menetti vaaleissa enemmistönsä, väittivät sosiaalidemokraatit Mannerin eduskuntaa edelleen ainoaksi lailliseksi eduskunnaksi, minkä perusteella vallankaappauksen suunnittelu alkoi tuntua oikeutetulta. Mannerkin siirtyi nyt laillisuuden puolustamisesta kumouslinjalle. Sitä ennen hän ehti vielä vaikuttamaan Suomen itsenäistymiseen suositellessaan Leninille maan itsenäisyyden tunnustamista.[4]

Toiminta sisällissodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan alettua Manner nimitettiin 28. tammikuuta 1918 kansanvaltuuskunnan eli punaisen hallituksen puheenjohtajaksi. Saman vuoden huhtikuun 10. päivänä punaiset uudistivat koko hallintonsa ja Manner nimettiin punaisen Suomen johtajaksi ja punakaartin ylipäällikköksi diktaattorin valtuuksin.[4][13] Käytännössä hänellä ei sen enempää punaisen Suomen pääministerinä kuin sotilasdiktaattorinakaan ollut kovin suurta valtaa, sillä ote joukkoihin puuttui. Kansanvaltuuskunta hallitsi lähinnä julistuksin, jotka usein jäivät paperille. Tappion häämöttäessä Manner pakeni muiden kansanvaltuutettujen kanssa Neuvosto-Venäjälle 25. huhtikuuta.

Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manner oli mukana Suomen Kommunistisen Puolueen perustamiskokouksessa Moskovassa elokuussa 1918, ja hänestä tuli puolueen toinen puheenjohtaja Yrjö Sirolan jälkeen vuonna 1920 ja Kominternin toimeenpanevan komitean jäsen. Hän oli 1920-luvulla useaan otteeseen puoluetehtävissä Ruotsissa.[4]

Manneriin henkilöityivät SKP:n puoluejohdon tiukan puhdasoppiset linjaukset ja määräykset, joita Suomessa toimivat kommunistit pitivät usein mahdottomina ja epäkäytännöllisinä. Hän oli paennut Venäjälle vaimonsa Olga Mannerin kanssa, mutta avioliitto kriisiytyi, kun hän siirtyi 1920-luvulla avoimesti elämään yhdessä SKP:n puoluejohtoon kuuluneen rakastajattarensa Hanna Malmin kanssa. Malmin kiihkeä äärilinja rikkoi pariskunnan välit Sirolaan ja Otto-Wille Kuusiseen.[4]

Manner kävi vuosien ajan erityisesti Kuusisen kanssa taistelua SKP:n johtopaikasta ja linjasta. 1920-luvulla hän näytti saaneen yliotteen, mutta asetelma kääntyi 1930-luvulle tultaessa, kun kyvyttömyys torjua Lapuan liikkeen nousua Suomessa saatiin sysättyä Mannerin ja Malmin syyksi. Malm hyökkäsi puoluejohtoa vastaan ja joutui rangaistustoimenpiteiden kohteeksi, karkotetuksi Uhtuaan. Hän veti tuhoutuessaan mukanaan myös Mannerin, joka ei irtisanoutunut tarpeeksi voimakkaasti elinkumppaninsa esiintymisistä.[4] Mutta Mannerin alamäki alkoi varsinaisesti sen jälkeen kun Ruotsin poliisi löysi syyskuussa 1929 hänen arkaluontoista aineistoa sisältävän matkalaukkunsa asunnosta, jossa hän ja Malm majailivat. Papereista löytyi peitenimiä, jotka osattiin yhdistää suomalaisiin kommunisteihin. Kopiot papereista päätyivät Etsivän keskuspoliisin arkistoon nimellä Mannerin arkisto. Tapauksen SKP:n sisäisessä selvityksessä pariskunta joutui tunnustamaan vastuunsa huolimattomuudesta, ja he saivat vakavan muistutuksen.[14] Mannerin terveyskin horjui, mikä ilmeni uupumuksena[15].

Manner syrjäytettiin tärkeimmistä tehtävistään toukokuussa 1934. Hän toimi vielä Kominternin Latinalaisen Amerikan asioiden esittelijänä, kunnes hänet erotettiin puolueesta ja pidätettiin heinäkuussa 1935, ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön.[4] Näytösoikeudenkäynnissä hänen väitettiin olleen salaliitossa suomalaisten fasistien kanssa. Manner sijoitettiin Komin tasavaltaan Uhta-Petšoraan Uhtpetšin työleirille, joka oli todellisuudessa miljoonan neliökilometrin laajuinen alue. Saman pituisen tuomion saanut Malm joutui Solovetskin luostarisaarelle, jossa hän myöhemmin hukuttautui puroon.[16] Kaikki Mannerin teokset kiellettiin vuonna 1937.[4][17][18]

Manner eli Neuvostoliitossa muun kommunistieliitin tavoin etuoikeutettua elämää, johon kuului Lackmanin mukaan "sopiva etäisyys rahvaaseen". Manner hankki pukunsa Ruotsista, jopa salakuljettamalla, hänellä oli kaksi lompakkoa, "hienompi ja huonompi", ja asiapaperi joka oikeutti ostoksiin sisäpiirille tarkoitetussa kirjakaupassa. Hänen ensimmäinen vaimonsa Olga Arjanne syytti suomalaisia kommunisteja pikkuporvarillisuudesta.[19]

Vankeus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhtpešin leirillä porattiin öljyä, jatkokäsiteltiin öljytuotteita ja louhittiin kivihiiltä ja radiumia. Manneria kuvattiin esimerkillisenä työntekijänä ja hänet hyväksyttiin iskurityöläiseksi. Manner kuoli leirillä 15. tammikuuta 1939, kuolintodistuksen mukaan keuhkotuberkuloosiin. Professori Aleksandr Popovin mukaan todellinen kuolinsyy olisi ollut säteilymyrkytys, jonka Manner sai jouduttuaan käsittelemään radiumin saastuttamaa vettä. Manner on haudattu Uhtan lähelle Tšbjun kylään.[16] Kullervo Manner on Oskari Tokoin ohella toinen Suomen eduskunnan puhemies, joka ei ole kuollut Suomessa ja jota ei ole haudattu Suomeen.

Manner rehabilitoitiin Neuvostoliitossa virallisesti vuonna 1962. Koska Manneron viimeisistä vaiheistaan ei ennen Neuvostoliiton hajoamista ja 1990-luvulla tapahtunutta Moskovan arkistojen aukemista ollut tarkkoja tietoja, hänet julistettiin Suomessa virallisesti kuolleeksi Helsingin raastuvanoikeuden päätöksellä 7. syyskuuta 1971. Hänen viralliseksi kuolinpäiväkseen määrättiin tällöin 1.1.1971.[4]

Kirjeenvaihto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin 1930-luvun kirjeenvaihtoa julkaistiin vuonna 1997 nimellä Rakas, kallis toveri.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Finlands Soc.-dem. partis rapport : partiets organisation och utveckling; kirj. Ivar Hörhammer ja Kullervo Manner. Helsingfors 1912 (vihkonen)
  • Onko vallankumous kuollut? Kirjeitä Suomen työväelle. Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu n:o 14. Suom. kommunistisen puolueen keskuskomitea, Pietari 1918 (vihkonen, 30 s.)
  • Talonpoikaiskysymyksestä Suomessa. Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitea, Stockholm 1924 (vihkonen, 46 s.)
  • Vaali-aapinen. Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitea 1924 (vihkonen, 51 s.)
  • Piirteitä Suomen valtiollisesta tilasta: puhe Leningradin suomalaisella valistustalolla jouluk. 30 päivänä 1929. Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitea 1929 (vihkonen, 51 s.)
  • Tosiasiat puhuvat. Suomen kommunistinen puolue 1930 (vihkonen, 46 s.)
  • Suomen vallankumous 1918; kirj. O. W. Kuusinen, Lauri Letonmäki, K. Manner. Marxilais-Leniniläiset ryhmät, Helsinki 1973 (107 s.)
  • Rakas kallis toveri: Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932-1933 ; toimittaneet Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio. WSOY 1997

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Karl Kautsky: Menettelytapavirtauksia Saksan sosialidemokratiassa. Työväen sanomalehti, Helsinki 1911 (vihkonen, 48 s.)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kullervo Manner Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Lebedeva, Rentola, Saarela (2002) s. 509
  3. a b Lackman 2017, s. 8
  4. a b c d e f g h i j Venla Sainio: ”Manner, Kullervo”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 489–492. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio.
  5. Lackman 2017 s. 80
  6. Lackman 2017, s. 13
  7. Lackman 2017, s. 19 (potkut)
  8. Lackman 2017, s. 20 (Työläisen vuodet)
  9. Lackman 2017, s. 26
  10. a b Lackman 2017, s. 40
  11. Lackman 2017, s. 24-25
  12. Lackman 2017, s. 24
  13. Tampere antautui, Suomi 80
  14. Lackman 2017, s. 168–170
  15. Lackman 2017, s. 175-176
  16. a b Minkkinen (2003)
  17. Svinhufvud, Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet, Itsenäisyys100.fi viitattu 28.7.2017
  18. Lackman 2017, s. 203
  19. Lackman 2017, s. 208–209
Edeltäjä:
Matti Paasivuori
SDP:n puheenjohtaja
1917–1918
Seuraaja:
Väinö Tanner
Edeltäjä:
Yrjö Sirola
SKP:n puheenjohtaja
1920–1935
Seuraaja:
Hannes Mäkinen
Edeltäjä:
K. J. Ståhlberg
Eduskunnan puhemies
1917
Seuraaja:
Johannes Lundson