Punakaarti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomen punakaarteja. Nimityksellä voidaan viitata myös Venäjän vallankumouksen punakaarteihin tai Kiinan kulttuurivallankumouksen punakaarteihin.
Punakaartin sotilas ja sairaanhoitaja sisällissodan aikana.

Punakaartit olivat Suomen työväenliikkeeseen kuuluneita kaarteja, joita perustettiin kahdessa vaiheessa, vuosina 1905–1906 ja uudelleen 1917–1918. Ensimmäiset punakaartit olivat pääosin aseistamattomia ammattiyhdistysliikkeen jäsenten muodostamia ryhmiä, jotka valvoivat järjestystä vuoden 1905 suurlakon aikana, kunnes ne myöhemmin lakkautettiin Viaporin kapinan väkivaltaisuuksien jälkimainingeissa syksyllä 1906. Kaartit syntyivät uudelleen vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen ja seuraavana syksynä nämä väliaikaisiksi tarkoitetut kaartit vakinaistettiin porvarillisten suojeluskuntien vastavoimaksi. Näin syntyneistä Työväen järjestyskaarteista puolestaan muodostettiin tammikuussa 1918 Suomen Punainen Kaarti, joka sisällissodassa toimi Suomen kansanvaltuuskunnan armeijana.

Vuosien 1905–1906 kaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Kock (1861–1915).

Suurlakon kansalliskaarti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset järjetysmiehistöt syntyivät jo Helsingin Senaatintorilla huhtikuussa 1902 tapahtuneen kutsuntamellakan jälkeen. Niiden tarkoitus oli ylläpitää järjestystä, jotta jatkossa estettäisiin venäläisten joukkojen käyttäminen kutsuntalakkojen mielenosoittajia vastaan.[1] Varsinaisesti kaartit saivat kuitenkin alkunsa syksyn 1905 suurlakon aikana, jolloin myös poliisivoimat olivat lakkossa, ja Suomen suuriruhtinaskunta ilman järjestysvaltaa. Työväestön hallitsema keskuslakkokomitea päätti ensimmäisenä lakkopäivänä 30. maaliskuuta ottaa Helsingin järjestyksenpidon haltuunsa vastineeksi sille, etteivät työläiset päässeet mukaan porvariston ja kenraalikuvernöörin välisiin neuvotteluihin.[2]

Toimittaja Kaarlo Luodon aloitteestalähde? perustettiin kansalliskaarti, jonka nimi viittasi vuoden 1789 Ranskan vallankumoukseen.[3] Siihen liittyivät aluksi myös porvaristoa edustaneet ylioppilaat. Kansalliskaartin päälliköksi valittiin työläisten kannattama entinen vanhan väen kapteeni Johan Kock, jonka alaisuudessa ylioppilaat suostuivat lopulta palvelemaan omana osastonaan. Toisena lakkopäivänä kansalliskaarti miehitti Senaatintorin laidalla sijainneen pääpoliisiaseman ja lähetti järjestyspatrulleja eri puolille kaupunkia.[2]

Suurlakko alkoi työväestön ja porvariston yhteisenä protestina venäläistämistoimia vastaan, mutta jo muutaman päivän kuluttua osapuolten välille syntyi erimielisyyksiä, mitkä lopulta johtivat kansalliskaartin hajoamiseen. Ylioppilaiden erottua he muodostivat oman suojeluskaartinsa, jonka päälliköksi tuli kapteeni Gösta Theslöf. Viimeisenä lakkopäivänä 6. marraskuuta tilanne kärjistyi jo lähelle väkivaltaista yhteenottoa, kun kansalliskaarti yritti sulkea ennen lakon virallista päättymistä avattuja kauppoja Helsingin keskustassa. Theslöf oli komentanut aseistetut ylioppilaat avaamaan tulen aseistamattomia kansalliskaartilaisia vastaan, kunnes tilanne lopulta raukesi Kockin määrättyä omat miehensä vetäytymään.[2] Kansalliskaarti oli käytännössä aseistamaton. Sen hallussa oli vain pieni määrä käsiaseita, joilla ei olisi pärjätty venäläiselle sotaväelle tai helsinkiläisiltä asekauppiailta kivääreitä saaneille ylioppilaille.[4]

Kaarlo Luodon johtama ”punainen kaarti” järjestäytyneenä Senaatintorille.

Nimitys ”punainen kaarti” syntyi jo suurlakon alussa, mutta alun perin sillä tarkoitettiin vain kahta Kaarlon Luodon komentamaa rykmenttiä, jotka käyttivät punaisia käsivarsinauhoja. Väriin ei Suomessa vielä tuolloin liittynyt sen myöhempää poliittista merkitystä, vaan esimerkiksi osa kansalliskaartiin kuuluneista työläisistä käytti valkoisia nauhoja. Nimitys kuitenkin levisi nopeasti, ja jo lakon päättyessä porvaristo kutsui kansalliskaartia yleisesti ”punaiseksi kaartiksi”.[2] Luodon kokoama ”punakaarti” oli sotilaallisen mallin mukaan organisoitu. Se harjoitteli Kaisaniemen puistossa tai Kallion ja Punavuoren työläiskaupunginosissa, samalla kun osa mihistöstä partioi eri puolilla kaupunkia.[5] Perjantaina 3. marraskuuta punakaarti hääti poliisilaitokselta epälojaaleina pidetyt ylioppilaat, joita Luoto kuvaili ”tiukkoihin trikoisiin pukeutuneiksi urheilijoiksi”.[4] Hänen mukaansa heidän tilalleen tuli nyt ”miehiä”.[6]

Järjestyskaarteja perustettiin lakon aikana myös lukuisiin muihin kaupunkeihin, sekä joihinkin maalaispitäjiin. Torstaina 2. marraskuuta eri puolille maata lähetettiin sähkeitä, joissa kehotettiin perustamaan sotilaallisesti järjestäytyneitä punaisia kaarteja.[7] Helsingin ulkopuolella kaartit koostuivat kuitenkin pääosin työväestöstä, joten samankaltaista hajoamista ei muualla juurikaan nähty.lähde? Venäläinen sotaväki puuttui kansalliskaartin toimintaan ainakin Viipurissa, jossa se hajotettiin voimatoimin ja 175 jäsentä vangittiin.[8] Kansalliskaartin historiikin kirjoittaneen K. V. Wallinin (myöh. Voionmaa) mukaan lakon loppuvaiheessa Helsingin punaiseen kaartiin kuului noin 2 900 miestä, kun koko kansalliskaartiin vahvuus pääkaupungissa ilman ylioppilaita oli 6 450 miestä.[5]

Punakaarti saa virallisen aseman[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin punakaartin jäseniä Kaisaniemen puistossa suurlakon jälkeen marraskuussa 1905.

Suurlakon päätyttyä kansalliskaarti luovutti järjestysvallan takaisin entiselle poliisikunnalle.[9] Senaatintorilla järjestetyssä Helsingin viimeisessä kansankokouksessa kansalliskaarti kuitenkin päätettiin säilyttää ennallaan. Samalla toiminta laajennettiin koko maan kattavaksi ja kaikkien kansalliskaartien ylipäälliköksi valittiin Johan Kock. Vanhat nimitykset jäivät nopeasti pois käytöstä ja työväen kaarteja alettiin yleisesti kutsumaan ”punaisiksi kaarteiksi”.[10]

Punakaartien asema työväenliikkeen sisällä virallistettiin 20.–22. marraskuuta Tampereella järjestetyssä SDP:n ylimääräisessä puoluekokouksessa. Uusi puoluehallinto hyväksyi kaartien säännöt, joissa tehtäväksi määriteltiin kansalaisten hengen ja omaisuuden suojeleminen mahdollisen uuden suurlakon aikana, sekä työväen kokoontumis- ja sananvapauden turvaaminen. Punakaartin edellytettiin toimivan puolueohjelman mukaan ja noudattavan puoluehallinnon ohjeita. Kaikkien jäsenten toivottiin myös kuuluvan työväenyhdistyksiin. Tehtävänsä jättäneen Kockin tilalle uudeksi ylipäälliköksi valittiin Kaarlo Luoto. Punakaartit oli tarkoitettu vain väliaikaisiksi, sillä niiden oli määrä lopettaa toimintansa, kun keisari vahvistaisi päätöksen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavasta yksikamarisesta eduskunnasta.[11] Samaan aikaan myös porvaristo alkoi Helsingissä kokoamaan omaa suojeluskuntaansa.[10]

Punakaartin rintamerkki suurlakon ajalta Turusta.

Suurlakon jälkeen kiristyneessä ilmapiirissä punakaartin linja vähitellen jyrkkeni, ja jarjestystehtäviin tarkoitetusta kaartista tuli hyökkäysluonteinen vallankumousarmeija. Jo suurlakon aikana oli esillä ajatus aseellisesta vallankumouksesta. Sen juuret olivat marxilaisessa luokkataisteluopissa, mutta myös sortovuosien yhteiskunnallinen levottomuus vahvisti väkivaltaisen toiminnan ihailua ja hyväksyntää.[12] Kun senaatti vahvisti poliisivoimia, koki työväenliike, etta toimenpide oli suunnattu juuri sitä vastaan.[13] Radikaali punakaarti muodosti aikaisemmin väkivallattomuutta korostaneeseen pasifistiseen työväenliikkeeseen aivan uudenlaisen organisaation, johon sen veteraanit ja SDP:n puoluehallinto suhtautuivat epäluuloisesti, ja usein myös avoimen kielteisesti. Punakaartien jäsenet olivat yleensä nuoria, jotka olivat liittyneet työväenjärjestöihin vasta suurlakon aikana. Myös niiden johto oli suurimmaksi osaksi uusien työväenliikkeen jäsenten käsissä.[14]

Punakaarteja syntyi yleensä paikkakunnille, joissa työväenjärjestöt jo toimivat aktiivisesti, mutta niitä perustettiin myös maaseudulle, missä työväenyhdistyksiä ei ollut ennen suurlakkoa. Tällaisia paikkakuntia olivat esimerkiksi Satakunnan tyypilliset torpparipitäjät Mouhijärvi ja Suodenniemi sekä Mäntän ja Enson kaltaiset maaseudun teollisuusyhdyskunnat. Joillakin paikkakunnilla kaartit perustettiin uuden suurlakon järjestyksenpitoa silmälläpitäen, mutta toisin paikoin, kuten esimerkiksi Mouhijärvellä, sen ilmoitettiin suoraan olevan vastapaino porvariston suojeluskaartille.[14] Viipurissa toimi jo välittömästi suurlakon jälkeen aseharjoituksia pitäneitä maanalaisia taistelujärjestöjä. Erityisesti Karjalan kannaksella ja muualla Itä-Suomessa tapahtui myös useita vakivaltaisuuksia, kuten insinööri Oscar Geffertin ryöstömurha, joissa oli mukana paikallisten työväenyhdistysten ja punakaartien jäseniä. Myös porvarilliset aktivistit sekä heidän kanssaan yhteistyötä tehneet työläisaktivistit syyllistyivat vastaaviin tekoihin.[15]

Kaarlo Luoto (1875–1947).

Puoluehallinto yritti aluksi valvoa punakaartia niin, että päällikkökuntien kokouksissa oli aina mukana kaksi sen edustajaa. Myöhemmin kevään 1906 aikana tehtävä siirtyi suurlakkokomitean edustajille, joilla ei kuitenkaan ollut samaa arvovaltaa. Ylipäällikkö Kaarlo Luodon ja puoluejohdon välit olivat viileät, jonka vuoksi punakaarti ajautui yhä kauemmas puolueesta. Huhtikuussa 1906 pidettiin punakaartin edustajakokous, jossa oli läsnä 150 edustajaa 87 kaartista. Puoluehallinnosta paikalla olivat Paavo Leppänen ja Jalmari Kirjarinta. Kokouksessa valittu johtava toimikunta koostui lähinnä entuudestaan tuntemattomista lyhyen aikaa työväenliikkeessä mukana olleista henkilöistä. Luoto erotettiin ylipäällikön tehtävästä väitettyjen taloudellisten väärinkäytösten vuoksi ja hänen tilalleen valittiin jälleen Johan Kock. Hän oli tullut työväenliikkeeseen vasta suurlakon aikana, minkä vuoksi Kock ei omannut sen perinteisiä väkivallan vastaisia näkemyksiä, vaan entisenä upseerina korosti avoimesti aseellista toimintaa. Koska hänellä ei ollut yhteyksiä johtaviin sosialidemokraatteihin, syveni punakaartin erkaantuminen puolueen ja suurlakkokomitean valvonnasta vielä entuudestaan.[14]

Kun keisari Nikolai II vahvisti uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen 20. heinäkuuta, oli punakaartin sääntöjen mukainen tehtävä täytetty. Seuraavana päivänä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkaneessa kokouksessa kaartin edustajisto kuitenkin päätti edelleen jatkaa toimintaa. Kokouksessa irtaannuttiin lähes kokonaan puolueen määräysvallasta ja käännyttiin jopa puoluejohtoa vastaan. Itsenäisyyttä haluttiin korostaa muun muassa punakaartin omalla sanomalehdellä, jonka perustamisesta kuitenkin luovuttiin taloudellisten edellytysten puuttuessa. Punakaartien jäsenmäärä oli kasvanut niin, että kesään mennessä jäseniä arvioitiin olevan jo 25 000. Samalla se alkoi tosissaan nousemaan SDP:n rinnalle vakavasti otettavaksi työväenliikkeen toimijaksi.[14]

Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin punakaartin osasto Hakasalmen huvilan edustalla Viaporin kapinan aikana.

Kockin johtama punakaarti toimi läheisessä yhteistyössä venäläisten vallankumouksellisten kanssa ja heinä–elokuun vaihteessa 1906 se osallistui omatoimisesti Viaporin merilinnoituksessa puhjenneen sotilaskapinan tapahtumiin ilman puoluejohdon lupaa. Kapinan käynnistyttyä 30. heinäkuuta Kock julisti omatoimisesti seuraavaksi päiväksi Helsinkiä koskevan suurlakon. Kaartin lähetystö, johon Kockin lisäksi kuuluivat puoluejohdolle aikasemmin täysin tuntemattomat John Mannerstam ja Jean Boldt, vaati puoluetta julistamaan maanlaajuisen lakon. Heidän pyrkimyksensä herättivät puoluejohdossa ja suurlakkokomiteassa voimakasta vastarintaa, ja kumpikin asettui vastustamaan lakkoa. Lopulta puoluehallinto siirsi asian suurlakkokomitealle, joka päätyi julistamaan Helsinkia koskevan lakon, välttyäkseen mahdollisilta väkivaltaisuuksilta. Lakkoa kannattivat muun muassa Kaarlo Luoto, Eero Haapalainen ja Matti Kurikka, jotka näin pyrkivat vahvistamaan omaa asemaansa kokonaan uudessa tilanteessa, kun SDP:n vanhat johtohahmot olivat menettäneet auktoriteettinsa. Esimerkiksi Eetu Salin ja Taavi Tainio huudettiin alas puhujakorokkeelta Helsingin työväentalon pihalla järjestetyssä kokouksessa, jossa oli tarkoitus hillitä kapinaan liittyneitä punakaartilaisia.[14]

Lakkojulistuksen jälkeen Helsingin punakaarti lähetti 300 miestä Kuninkaansaareen kapinoivien venäläissotilaiden tueksi. Tämän lisäksi muodostettiin erityinen rautatiekomppania, joka paikallisten punakaartien tuella 1. elokuuta katkaisi pääradan Tikkurilan ja Riihimäen välisellä rataosuudella sekä Pietarin radan Hikiällä. Riihimäen pohjoispuolella räjäytettiin myös kaksi rautatiesiltaa. Tarkoituksena oli estää venäläisiä siirtämästä joukkoja Helsinkiin kapinan kukistamiseksi.[16] Joidenkin lähteiden mukaan noin 100–150 punakaartin jäsentä olisi Katajanokalla osallistunut taisteluun venäläisiä kasakoita ja hallitukselle uskollista jalkaväkeä vastaan.lähde? Punakaartilaisten ohella kapinallisia avustivat myös porvarilliset aktivistit, joilla oli myös tavoitteena tsaarivallan kukistaminen.lähde?

Viaporin kapinan yhteydessä pidätettyjä punakaartilaisia viedään poliisiasemalle.

Viaporin kapinan viimeisenä päivänä 2. elokuuta tilanne punakaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin välillä kärjistyi väkivaltaiseksi yhteenotoksi. Suojeluskaarti yritti pitää raitiovaunuliikenteen käynnissä, mutta ylioppilaiden miehittämät vaunut pysäytettiin Hakaniemen torilla. Vihainen väkijoukko piiritti suojeluskaartilaiset ja alkoi paiskimaan heitä kivillä, jonka jälkeen torilla syntyi laukaustenvaihtoa. Ratsupoliisi onnistui rauhoittamaan tilanteen hetkeksi, mutta kun paikalle saapui uusi 60:n suojeluskaartilaisen osasto sekä kymmenen punakaartia tukenutta venäläistä matruusia, puhkesi uusi laukaustenvaihto, jonka seurauksena kaksi punakaartilaista ja seitsemän suojeluskaartin jäsentä sai surmansa. Tilanne raukesi, kun ylioppilaat pakenivat paikalta ja venäläiset kasakat hajottivat paikalle jääneen väkijoukon. Kyseessä oli ensimmäinen punakaartien ja suojeluskuntien välinen väkivaltainen selkkaus.[17]

Viaporin kapinan kukistuttua vangittiin noin sata punakaartilaista, joista 77 tuomittiin eri pituisiin kuritushuonerangaistuksiin. Johan Kock onnistui kuitenkin aktivistien avulla pakenemaan Ruotsin ja Iso-Britannian kautta Yhdysvaltoihin, jossa hän kuoli vuonna 1915. Kapinan yhteydessä surmansa saaneiden punakaartilaisten tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta kaatuneiden ja teloitettujen määräksi arvioidaan noin 150. [18]

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viaporin kapinan epäonnistuminen oli punakaartille raskas isku ja Hakaniemen tapahtumien johdosta se menetti myös porvarillisten aktivistien tuen. SDP:n johdolle tarjoutui nyt mahdollisuus päästä eroon puolueen asemaa uhanneesta kaartista. Tampereella ilmestynyt Kansan Lehti julkaisikin vaatimuksen punakaartin erottamisesta ja lakkauttamisesta. Kun senaatti Hakaniemen mellakan seurauksena määräsi 3. elokuuta sekä punakaartit että ylioppilaiden suojeluskaartit lakkautettavaksi, ratkesi kiusallinen tilanne puoluejohdon kannalta sopivasti.[14]

Asia otettiin käsittelyyn elokuun lopussa Oulussa pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa, jossa punakaartin johtoon kuuluneet Jussi Tuominen ja Jussi Vatanen ilmoittivat, etteivät olleet tietoisia Kockin salaisina pitämistä kapinaan liittyvistä suunnitelmista. Punakaartin arvostelua kokouksessa ei kuitenkaan kuultu, sillä turkulainen räätälimestari ja pitkän linjan sosialidemokraatti Kaarlo Kalke oli jättänyt kirjallisen toivomuksen, että siitä pidättäydyttäisiin puheenvuoroissa.[14] Sen sijaan kaartia puolustettiin muun muassa sillä, että se oli poliisia paremmin onnistuneet pitämään järjestystä yllä esimerkiksi levottomassa Kymenlaaksossa. Joidenkin puoluekokousedustajien mukaan punakaartit olisi pitänyt muuttaa vapaapalokunniksi tai urheiluseuroiksi, koska pelkona oli, että lakkauttamisen myötä työväenyhdistysten jäseniä menisi mukaan porvarillisen Voimaliiton toimintaan.[19] Jatkamisen ongelmana taas nähtiin, että senaatin päätöksen jälkeen kaartien olisi pitänyt toimia maanalaisesti, mikä oli työväenliikkeelle täysin vieras ajatus.[20] Punakaartien edustajana ollut Jussi Tuominen kannatti myös lakkauttamista, mutta vaati puheessaan, että niiden myönnettäisiin tehneen suuren palveluksen työväenasialle.[19]

Punakaartin kokousedustajia heinäkuussa 1906 Vanhan ylioppilastalon edustalla.

Lopulta puoluekokous päätti yksimielisesti lakkauttaa punakaartit.[19] Osa puoluekokousedustajista kuitenkin perusti SDP:lle maanalaisesti toimivan aseellisen rinnakkaisjärjestön punakaartien korvaajaksi. Salaisessa kokouksessa olivat mukana muun muassa Väinö ja Sulo Wuolijoki sekä työläisaktivisteissa vaikuttaneet Timo Korpimaa ja Leo Laukki. Heidän mukaansa Suomen työväenliikkeen piti valmistautua Venäjällä tapahtuvan vallankumoukseen, jonka tukemista he pitivät ainoana keinona autonomian vakiinnuttamiselle ja kansanvaltainen kehityksen jatkumiselle.[21] Salaisia kaarteja toimi ainakin Turussa sekä erityisesti Viipurissa ja sen ympäristössä, jossa saatiin paljon vaikutteita radikaaleilta venäläisiltä vallankumouksellisilta ja jopa anarkisteilta. Rinnakkaisjärjestön perustaminen tuli muiden sosialidemokraattien tietoon jo syyskuussa 1906.[21] Puoluejohto tuomitsi ne jyrkästi, ja samalla kaartien toiminta alkoi hiipumaan, kun yleinen mielenkiinto kohdistui tuleviin vaaleihin ja niiden jälkeen käynnistyvään eduskuntatyöhän.[14] Lisäksi oma vaikutuksensa oli myös työväenliikkeen vanhemman polven suhtautumisella, esimerkiksi Yrjö Mäkelin arvosteli maanalaista toimintaa säännöllisesti Kansan Lehdessä.[22]

Osa maanalaisista järjestöistä ryhtyi yhteistyöhön työläisaktivistien kanssa, mutta heidänkin toimintansa tyrehtyi jo vuoden 1907 aikana salaisen kirjapainon paljastuttua, ja sitä pyörittäneen insinööri Severi Alanteen lähdettyä maanpakoon Pohjois-Amerikkaan. Yhdysvaltoihin jo aikaisemmin paennut Johan Kock oli kuitenkin edelleen yhteydessä maanalaisiin kaarteihin, jotka odottivat hänen vielä eräänä päivänä palaavan punakaartin johtajaksi. Heinäkuussa 1907 Kock perusti Suomen ja Venäjän vallankumouksen yhdistyksen, joka julkaisi Suomeen levitettyjä lentolehtisiä ja Köyhälistön Tahto -nimistä sanomalehteä.[22] Seuraavan syksyn aikana maanalaisten järjestöjen toiminta ltyrehtyi lopullisesti, kun työväenliike keskittyi käynnistyneeseen eduskuntatyöhön. Matti Kurikka perusti vielä vuonna 1908 Suomen Suoja -nimisen järjestön, jonka tarkoituksena oli aseellinen vastarinta Venäjän hallitusta vastaan, mutta se ei saanut suurta kannatusta.[14]

Vuoden 1917 järjestyskaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelu järjestysvallasta alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Nikolai II:n syrjäyttäminen maaliskuun 1917 vallankumouksessa kaatoi järjestysvallan myös Suomessa, kun kenraalikuvernööri Franz Albert Seyn vangittiin 16. maaliskuuta. Tämän jälkeen eri puolilla maata järjestettiin suuria kansankokouksia, joissa hänen alaisuudessaan olleita tsaarin poliisivoimia vaadittiin eroamaan. Senaatti yritti hillitä omavaltaisesti toimineita kansalaisia, mutta lopulta poliisi menetti asemansa kokonaan. Vastuu järjestysvallasta siirtyi venäläiselle sotaväelle, joka puolestaan luovutti sen järjestäytyneelle työväelle. SDP:n paikallisosastot perustivat järjestystoimikuntia tai -neuvostoja yhdessä paikallisten viranomaisten kanssa. Kun niiden asema kevään kuluessa vakiintui, alettiin järjestysmiehiä kutsuva miliiseiksi. Toisilla paikkakunnilla miliisin perustaminen tapahtui työväestön ja porvariston yhteisymmärryksessä, mutta paikoitellen porvarilliset kaupunginvaltuustot yrittivät palauttaa syrjäytetyn poliisilaitoksen aseman. Maaliskuun loppuun mennessä kansanmiliisijärjestelmään siirtyi yhteensä 18 kaupunkia. Porvaristo pelkäsi nyt, että työväki kaappaisi kaiken järjestysvallan, ja näin valtatyhjiön täyttämisestä käynnistyi syksyyn asti kestänyt kamppailu. Miliisijärjestelmä jäi kuitenkin lyhtyikäiseksi, sillä poliisiasioista vastaava senaattori Allan Serlachius antoi käskyn sen lakkauttamisesta jo toukokuun lopussa.[23]

Turun esikaupungin Maarian lakkokaarti toukokuussa 1917.

Kevään ja kesän lakkokaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen syntyneen uuden tilanteen myötä työväenliike alkoi samaan aikaan vauhdittamaan omia vaatimuksiaan lakoilla ja työnseisauksilla, joita järjestettiin eri puolilla maata jopa useita satoja. Koska kunnan- ja kaupunginvaltuustot koostuivat vielä tuolloin ainoastaan varakkaasta porvaristosta, pyrittiin monilla paikkakunnilla myös kunnallisen päätäntävallaan uusjakoon käyttämällä painostuskeinona kunnallisia yleislakkoja. Lakkojen järjetyksenpitoa varten perustettiin väliaikaisia lakkovahdistoja ja järjestyskaarteja. Ne olivat tilapäisiä muodostelmia, jotka yleensä hajosivat samalla kun lakko päättyi. Lakkokaartit olivat pääsääntöisesti aseistamattomia, eikä niillä myöskään ollut mitään vallankumoukseen tähtääviä pitempiaikaisia suunnitelmia.[24]

Toukokuun aikana työväenliikkeen piirissä alettiin kuitenkin organisoimaan järjetyskaarteja, jotka luonteeltaan muistuttivat elokuussa 1906 lakkautettuja punakaarteja. 12. toukokuuta Helsingin Kaisaniemessä pidettiin parisadan entisen punakaartilaisen kokous, jossa ryhdyttiin suunnittelemaan niiden uudelleenperustamista. Uusilla kaarteilla katsottiin olevan sama tehtävä kuin vuosina 1905–1906 eli järjestyksen ylläpito, kansalaisten suojeleminen sekä työväenliikkeen sanan- ja kokoontumisvapauden turvaaminen. Porvarillisen Helsingin kaupunginvaltuuston rinnalle perustettu Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta kuitenkin vastusti hanketta. Samaan aikaan myös muualla Suomessa aktivoiduttiin, esimerkiksi Porissa sosialidemokraattinen paikallisjärjestö perusti erityisen työväen järjestyskunnan ja Tampereella 16. toukokuuta pidetyssä järjestäytyneiden työläisten kokouksessa päätettiin perustaa oma miliisimiehistö.[25]

Työväen järjestyskaarti syntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialidemokraattinen puolue suhtautui kielteisesti aseellisiin kaarteihin aina syksyyn 1917 saakka, jolloin tilanne muuttui porvariston perustamien suojeluskuntien myötä.[24] Yhteiskunnallinen epävakaus oli erilaisten työtaistelujen ja maatalouslakkojen myötä kärjistynyt pitkin kesää, kunnes ensimmäinen väkivaltainen yhteenotto tapahtui Huittisissa 13. heinäkuuta.[26] Ensimmäinen kuolonuhrin vaatinut välikohtaus tapahtui 9. elokuuta, kun poliisi ampui Ypäjälla maatalouslakon yhteydessä työmies Simo Saarikon (s. 1884).[27] Huittisten meijerikahakan ja elokuussa seuranneiden elintarvikemellakoiden seurauksena porvaristo alkoi perustamaan omia suojeluskuntiaan, johon työväenliike vastasi muodostamalla omia järjestyskaartejaan. Vielä toukokuussa uusia punakaarteja vastustanut Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti 3. syyskuuta perustaa Sosiaalidemokraattisen puolueen järjestysmiehet -nimisen organisaation. Se erosi olennaisesti kevään ja kesän tilapäisistä lakkokaarteista, ollen niiden sijaan suoraa jatkoa vuonna 1906 ”toistaiseksi” lakkautetuille punakaarteille. Järjestön säännöt olivat puolueen hyväksymät ja se toimi työväenyhdistysten sekä ammattiosastojen valvonnassa. Järjestön piirissä toimi myös aineksia, jotka pyrkivät muodostamaan siitä aseellisen vallankumousjärjestön. Nämä onnistuivatkin hankkimaan pienen määrän aseit venäläisiltä bolševikeiltä.[24]

Helsingin työväen järjestyskaarti Eläintarhan kentällä syksyllä 1917.

Lokakuun puoliväliin mennessä kaarteja oli perustettu 17 kaupunkiin ja 20 maalaiskuntaan. Niiden jäsenmääräksi on tuossa vaiheessa arvioitu noin 7 000–8 000. Suurin osa kaarteista toimi Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Viipurin läänien teollisuuspaikkakunnilla. Puolueen kiinnostus kaarteja kohtaan lisääntyi entisestään lokakuussa järjestetteyen eduskuntavaalien jälkeen, kun vasemmisto menetti niissä vuotta aikaisemmin saavuttamansa enemmistöaseman. Venäjän väliaikainen hallitus oli Suomen porvariston myötävaikutuksella hajottanut edellisen eduskunnan heinä–elokuun vaihteessa valtalaista syntyneen kiistan seurauksena. Toimenpide aiheutti työväenliikkeessä suurta katkeruutta ja monin paikoin oltiin valmiita turvautuaan punakaartien kaltaisiin ulkoparlamentaarisiin keinoihin. Kun porvaristo perusti saman aikaan aseistettuja suojeluskuntia, katsottiin, että myös työväenliikkeen piti saada vastapainoksi oma taistelujärjestö. Painetta tuli myös kentältä, sillä jatkuva inflaatio, työttömyys ja maata vaivaava elintarvikepula lisäsi työläisten ja köyhälistön keskuudessa vaatimuksia suorasta toiminnasta, kun parlamentaarinen tie näytti loppuun kuljetulta.[24]

20. lokakuuta työväenlehdissä julkaistiin Suomen Ammattijärjestön (SAJ) julistus, jossa kehotettiin puolueen paikallisjärjestöjä sekä ammattiosastoja perustamaan järjestyskaarteja odotettavissa olevaa suurlakkoa varten. Tarkoitus oli luoda maanlaajuinen kaarti, joka kykenisi pysäyttämään koko suuriruhtinaskunnan elinkeinoelämän. Samalla valmistauduttiin myös Venäjällä tapahtuvaan vallankumoukseen, joka vaikutukset heijastuisivat Suomeenkin. Julistuksen jälkeen kaartin säännöt laadittiin nopeasti ja ne julkaistiin lehdistössä neljä päivää myöhemmin. Sääntöjen pohjana olivat vuosien 1905-06 punakaartin säännöt, mutta nimeksi tuli nyt Suomen Työväen Järjestyskaarti, koska punakaartin vanhasta maineesta haluttiin eroon. Kaarteja perustettiin nopeasti eri puolille maata, niin että kolmen viikon kuluttua niitä oli jo yhteensä 237. Kaupunkien ja teollisuuspaikkakuntien lisäksi jätjestyskrteja perustettiin myös maaseutupitäjiin. Jäseniä niissä oli tuolloin noin 30 000.[24]

Marraskuun yleislakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Vuoden 1917 yleislakko

Marraskuuta 1. päivänä lehdistössä julkaistiin SDP:n puoluejohdon laatima kymmenkohtainen Me vaadimme -ohjelma, jossa esitettiin muun muassa Suomen itsenäistymisen toteuttamista Venäjän hallituksen tehtävällä sopimuksella sekä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsumista. Lisäksi se sisälsi työväenliikkeen vaatimia yhteiskunnallisista uudistuksia. Venäjällä 7.–8. marraskuuta tapahtuneen vallankumouksen innoittamana SAJ ja SDP perustivat venäläisen mallin mukaisen Työväen vallankumouksellisen keskusneuvoston, joka Me vaadimme -ohjelmaa vauhdittaakseen julisi yleislakon alkavaksi 14. marraskuuta.[24]

Keskusneuvoston trkoituksena oli, että lakon aikana valtaa käyttäisivät paikaliset lakkokomiteat, mutta useilla paikkakunnilla se siirtyikin omavaltaisesti toimineille työväen järjestyskaarteille. Ne tekivät muun muassa kotitarkastuksia, joissa varakkaiden porvarien asunnoista etsivät takavarikoitavia elintarvikkeita sekä aseita. Suojeluskunnat olivat yleensä heikosti aseistettuja, joten tarkastuksiin suotuttiin vapaaehtoisesti, mutta joillakin paikkakunnilla syntyi sisällissotaa enteileviä väkivaltaisia yhteenottoja. Helsingissä järjestyskaarti sai venäläisiltä vallankumouksellisilta matruuseilta kivääreitä, joiden turvin se vangitsi pari sataa porvaria sekä miehitti Säätytalon, ja esti näin jopa senaatin työskentelyn.[24]

SDP:n puoluejohto tuomitsi lakon päätyttyä järjestyskaartien omavaltaiset toimet, ja marraskuun viimeisenä päivänä niiden uudeksi johtoelimeksi valittiin viisimiehinen ”ylin toimikunta”.[28] Samalla järjestyskaartin ylipäälliköksi valittiin aikaisemmin Venäjän armeijassa luutnattina palvellut Ali Aaltonen, kun pietarinsuomalainen Adolf Taimi kieltäytyi tehtävästä. Aaltosella oli jopa sotakokemusta Venäjän–Japanin sodasta.[29] Tämän jälkeen puolue yritti ottaa kaartit lopullisesti uudelleen hallintaansa Tampereella 16.–18. joulukuuta pidetyssä työväenkaartien edustajainkokouksessa. Äänestyksen jälkeen hyväksyttiin uudet säännöt, joiden mukaan kaartit olivat SDP:n ja SAJ:n ehdottoman vallan alaisina. Suurimpien kaupunkien kaartit olivat kuitenkin jo radikalisoituneet niin, etteivät ne olleet enää puolueen tai keskusammattijärjestön kontrollissa.[24]

Sisällissodan punainen kaarti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen Punainen Kaarti

Punakaarti perustetaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin punakaartiin kuuluneen Portun pataljoonan konekiväärikomppania.

Joulukuussa 1917 tapahtuneen Suomen itsenäistymisen jälkeen yhteiskunnallinen vastakkainasettelu työväestön ja porvariston välillä jatkoi kärjistymistään ja osapuolten aseistautuessa tilanne kehittyi kohti väkivaltaista yhteenottoa. Ensimmäinen punakaarti syntyi 6. tammikuuta, kun Helsingin työväen järjestyskaarti uudelleenorganisoitiin Helsingin punakaartiksi.[30] Samalla se julistautui itsenäiseksi puolueesta riippumattomaksi järjestöksi ja valtasi päämajakseen entisen kenraalikuvernöörin talon, jota Pietarin vallankumouksellisten keskuspaikan mukaan ryhdyttiin kutsumaan Smolnaksi. Vastauksena Helsingin punakaartin toimille antoi porvarienemmistöinen eduskunta viikkoa myöhemmin senaatille valtuudet vahvan järjestysvallan luomiseen. Järjestyskaartien ylipäällikkö Ali Aaltonen oli samaan aikaan matkustanut Neuvosto-Venäjälle hankkiakseen kaarteille aseistusta, ja onnistui lopulta saamaan noin 10 000 kivääriä ja kymmenkunta tykkiä. 16. tammikuuta senaatti myönsi rahoituksen poliisivoimien perustamiseksi, ja ilmoitti, ettei niitä ole tarkoitettu maassa vielä ollutta venäläisiä sotaväkeä vastaan. Tämä kiihdytti mielialoja entisestään, kun työväenliike tulkitsi, että poliisi oli näin ollen muodostettu sen kukistamiseksi.[24]

Seuraavan viikon aikana eri puolilla maata nähtiin useita väkivaltaisia välikohtauksia. Merkittävin oli 19.–20. tammikuuta Viipurissa tapahtunut Pietisen tehtaan kahakka, jota osa tutkijoista pitää jopa sisällissodan todellisena alkuhetkenä. Muita yhteenottoja olivat muun muassa Taavetin kahakka Luumäellä ja Ruotsilan kahakka Kiikassa. 23. tammikuuta joukko eri puolilta Karjalaa koottuja suojeluskuntalaisia yritti miehittää Viipurin.[31][32]

SDP:n puoluejohto vastusti pitkään aseellista vallankumousta, mutta joutui lopulta taipumaan sen kannalle radikaalien punakaartien painostuksen alaisena. Päätökseen vaikutti myös senaatin 25. tammikuuta antama julistus, jossa suojeluskunnista tehtiin Suomen virallinen armeija. Työväenliike piti tätä avoimena sodanjulistuksena työväenluokkaa vastaan. Seuraavana päivänä pidetyssä kokouksessa Suomen Työväen Järjestyskaarti ja Helsingin punakaarti yhdistettiin Suomen Punaiseksi Kaartiksi.[24]

Vallankumous käynnistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisen kaartin perustamisen jälkeen myöhään illalla 26. tammikuuta Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. 27. tammikuuta porvarilliset poliitikot pitivät vielä kokouksen Säätytalolla, mutta pakenivat paikalta punakaartin annettua heistä pidätysmääräyksen. Tämän jälkeen aloitettiin hallintorakennusten ja muiden yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisten rakennusten miehittäminen ja maanantaina 28. tammikuuta koko pääkaupunki oli käytännössä punakaartin hallussa. Samana päivänä muodostettiin vallankumoushallitukseksi Suomen kansanvaltuuskunta, jonka johtoon valitiin Kullervo Manner. Porvarillinen senaatti pakeni Vaasaan, jossa se pian jatkoi toimintaansa.[24][30]

Työväenjärjestöjen vallankumousjulistuksen jälkeen punakaartit ottivat aluksi Helsingin lisäksi haltuunsa Viipurin, Kouvolan, Lahden ja Riihimäen suojatessaan Pietarista saapunutta asejunaa. Tampereella, Turussa, Porissa ja Kotkassa punaisten ylivoima oli niin suuri, että suojeluskuntalaiset vetäytyivät kaupungeista suosiolla, kun taas punaiset jättivät Pohjanmaan vapaaehtoisesti valkoisten haltuun. Kun nämä ottivat vielä vallan aseellisesti Lapissa, Kainuussa, Savossa ja suurimmassa osassa Karjalaa, muodostui punaisen ja valkoisen Suomen välinen raja helmikuun loppuun mennessä linjalle Pori–Tampere–Lahti–Lappeenranta–Viipuri. Sodan käynnistyessä punakaartin johdossa tehtiin myös heti henkilövaihdoksia, kun holtittomasta alkoholikäytöstään tunnettu Ali Aaltonen vaihdettiin Eero Haapalaiseen 27. tammikuuta. Hänen apulaisekseen nimitettiin pietarinsuomalainen Adolf Taimi.[33]

Nakkilan punakaartin miehiä.

Punaisen kaartin kenttäarmeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisen kaartin sodankäyntiä johdettiin Helsingissä toimineesta yleisesikunnasta, jonka alaisuudessa olivat rintamaesikunnat ja niiden alaisuudessa edelleen suuri joukko pienempiä piiri- ja paikallisesikuntia. Ensimmäinen sodanaikanen ylipäällikkö oli Eero Haapalainen, joka syrjäytettiin tehtävästään huonon sotamenestyksen vuoksi 20. maaliskuuta.[34] Tilalle valittiin kolmikko Eino Rahja, Adolf Taimi ja Evert Eloranta, joista Rahja kuitenkin siirtyi jo parin päivän kuluttua Lempäälän rintamapäälliköksi.[35] Taimi ja Eloranta jatkoivat tehtävässä, kunnes punaisten sodanjohto Tampereen luhistumisen jälkeen siirtyi Helsingistä Viipuriin 9. huhtikuuta, ja ylipäälliköksi tuli punaisten johtoon diktaattorin valtuuksin valittu Kullervo Manner.[36] Viipurin taistelun loppuvaiheessa hän pakeni 24.–25. huhtikuuta lukuisten muiden punaisten johtohenkilöiden tavoin Neuvosto-Venäjälle ja viimeiset puolitoista viikkoa punakaarti taisteli ilman ylipäällikköä.[37] Punaisen kaartin esikuntapäällikkö oli 16. helmikuuta lähtien August Wesley, joka Tampereen taistelun jälkeen siirrettiin agitaatiotoimikunnan päälliköksi. 10. huhtikuuta lähtien esikuntapäällikön tehtäviä hoiti Kullervo Manner. Yleisesikunnan neuvonantajana toimi elmikuun lopusta lähtien venäläinen eversti Mihail Svetšnikov.[38][39]

Vallankumouksen käynnistyessä punakaartit olivat pieniä paikallisia yksiköitä. Niiden kokoaminen sodankäyntiin kykeneväksi kenttäarmeijaksi aloitettiin vasta parin viikon kuluttua helmikuun puolivälissä. Suomen Punainen Kaarti organisoitiin muiden armeijoiden tapaan rykmenteiksi ja pataljooniksi, mutta käytännössä suurimmiksi toimiviksi yksiköiksi jäivät komppaniat, jotka muodostuivat edelleen paikallisten työväenyhdistysten tai ammattiosastojen miehistä kootuista punakaarteista. Isosta miesmäärästään huolimatta punainen kaarti ei milloinkaan toiminut suurina yksikköinä, koska punaisilta puuttui sellaisten liikutteluun vaadittu sotakokemus ja johtamistaito. Punakaartin jäsenyys perustui vapaaehtoisuuteen, mikä taas aiheutti kurittomuutta verrattuna ammattisotilaista tai asevelvolliista koostuvaan armeijaan. Punaisen kaartin komppanioita johdettiin työväenliikkeesta tuttujen järjestöperiaatteiden mukaisesti, yksiköt valitsivat itse johtajansa ja pystyivät myös halutessaan erottamaan heidät. Päälliköiksi valikoitui yleensä työväenjärjestöjen johtohahmoja, joilla ei luonnollisestikaan ollut minkäänlaista sotilastaustaa.[40]

Pispalan punakaartin lääkintäosasto.

Punainen kaarti kävi sotaa yleensä normaalin työpäivän tavoin. Sotatoimet aloitettiin aamulla ja illan tultua joukot palasivat jälleen majapaikkoihinsa. Päivän aikana vallatut alueet saatettiin jopa jättää miehittämättä, jolloin ne joutuivat takaisin vihollisen haltuun. Puutteellisten viestiyhteyksein vuoksi rintama- ja yleisesikunnat eivät aina tienneet käytössä olleiden joukkojen vahvuutta tai sijaintia. Saatuja käskyjä jätettiin noudattamatta, jolloin komppaniat päättivät liikkeistään omien puuttellisten tilannearvioidensa mukaan. Punaisen kaartin yksiköillä oli orgaisaatiokaavioiden mukaiset esikunnat, mutta niiden tehtävät jäivät usein ainoastaan hallinnollisiksi. Varsinaisten sotatoimien johtamisen ja suunnittelun sijasta ne keskittyivät varuste- ja ruokahuollon, joukkojen majoituksen ja palkanmaksun kaltaisiin tehtäviin sekä suorittivat hallussaan olleilla alueilla erilaisia yleiseen järjestyksenpitoon liittyviä toimia.[40]

Punaisen kaartin vahvuus oli liikekannallepanon alkaessa 27. tammikuuta noin 30 000 miestä, joista vain noin 5 000 oli aseistettuja. Samaan aikaan Pietarista oli kuitenkin matkalla 15 000 kiväärin aselasti, jota jaettiin matkan varrella olleille punakaarteille. Punaiten oman ilmoituksen mukaan vahvuus tässä vaiheessa oli 20 000–25 000, joista vain 1 500 miestä oli aseistettuja. Sodan loppuvaiheessa huhtikuun puolivälissä vahvuus oli yleisesikunnan omien laskujen mukaan noin 75 000 miestä. Kun mukaan lasketaan vielä taisteluissa kaatuneet ja vangeiksi jääneet sekä viimeiset pakko-otot, nousi määrä todennäköisesti yli 100 000 mieheen.[41] Joukoista oli rintamalla samanaikaisesti noin 40 000 miestä. Suurimpia yksiköitä olivat Helsingin, Tampereen ja Viipurin punakaartit sekä Pietarin suomalainen punakaarti.[42] Punaisessa kaartissa taisteli myös noin 2 600 naiskaartilaista.[43]

Turun naiskaartin Helena Aalto (s. 1898) ja Elli Vuokko (s. 1890), jotka teloitettiin Lahdessa toukokuussa 1918.

Venäläisiä punaisen kaartin riveissä arvellaan taistelleen yhteensä noin 3 000–4 000 miestä, joista kuitenkin kerralla oli palveluksessa noin 1 000. Heidän merkityksensä oli suurimmillaan helmikuun aikana, mutta väheni olennaisesti maaliskuulle tultaessa. Pohjois-Hämeessä joukkoja komentanut eversti Svetšnikov siirrettiin helmikuun lopussa Helsinkiin yleisesikunnan neuvonantajaksi. Tavallisen jalkaväen lisäki punaisten riveissä oli myös venäläisiä erikoismiehiä, kuten tykistöupseereita ja tykkimiehiä sekä konekivääri- ja viestimiehiä, joiden avulla Helsingissä käynnistettiin konekivääri- ja tykistökurssit. Venäläiset sotilaat kouluttivat vastaavia erikoismiehiä myös joissakin muissa suurimmissa kaupungeissa. Kun Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat rauhansopimuksen maaliskuun alussa, joutuivat venäläiset sen ehtojen mukaan poistumaan Suomesta ja lopulta heidän apunsa punaisille jäi vähäiseksi.[40]

Sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisen kaartin sodankäynti oli jaettu neljään rintamalohkoon; ”läntinen rintama” ulottui Satakunnan rannikolta Näsijärvelle, ”pohjoinen rintama” käsitti Pohjois-Hämeen, ”keskinen rintama” Päijänteen ja Saimaan välisen alueen Päijät-Hämeessä ja Etelä-Savossa, ja ”itäinen rintama” silloisen Viipurin läänin alueen Vuoksen eteläpuolella Saimaalta Laatokkaan. Nykytutkimuksessa niistä puhutaan yleensä valkoisten käyttämän jaottelun mukaan Satakunnan, Hämeen, Savon ja Karjalan rintamina. Neljän päärintamalohkon sisällä oli vielä useita pienempiä alueellisia rintamalohkoja.[44]

Satakuntaa lukuunottamatta sodankäynti keskittyi punaisten hyökkäysvaiheessa rautateiden varsille. Pohjois-Hämeessä tarkoituksena oli edetä Haapamäki–Seinäjoki-radalle, jonne yritettiin aluksi Vilppulan kautta, keskisen rintman tavoite oli Pieksämäen risteysasema, jonne punaiset yrittivät Mikkelin kautta Savon rataa pitkin ja Karjalassa taas yritettiin Antrean risteysasemalle. Aikomuksena oli katkaista Suomen poikki kulkeva rautatieyhteys ja näin eristää Pohjanmaalla ja Karjalassa olleet valkoisten joukot toisistaan. Huonojen kulkuyhteyksien maassa rautatiet olivat käytännössä ainoa mahdollisuus liikutella joukkoja talviaikaan. Satakunnassa punaisten tarkoitus oli edetä valkoisten vahvimmalle tukialueelle Etelä-Pohjanmaalle kahdesta eri suunnasta Pohjanlahden rannikkoa ja sisämaata pitkin Kankaanpään kautta.[45]

Punaiset tekivät helmi–maaliskuun aikana kaksi yleishyökkäystä, joiden suunnittelusta vastasi yleisesikunnan neuvonantaja Mihail Svetšnikov. Ensimmäinen käynnistyi 21. helmikuuta ja toinen 10. maaliskuuta, mutta molemmissa punaisten eteneminen kuitenkin pysähtyi joka suunnalla nopeasti, eikä rintamalinja juurikaan liikkunut pohjoisemmaksi.[45] Toisen yleishyökkäyksen jälkeen valkoiset aloittivat Hämeen rintamalla oman suurhyökkäyksensä Tampereen valtaamiseksi 15. maaliskuuta. Tampere oli punaisten sodankäynnin keskus ja tärkein kaupunkin, joka menettäminen 6. huhtikuuta ratkaisi sodan heidän tappiokseen. Valkoisten tueksi tulleet Saksan Itämeren-divisioonan joukot olivat nousseet maihin Hangossa 3. huhtikuuta, ja aloittivat sen jälkeen etenemisensä kohti Helsinkiä, joka vallattiin 13. huhtikuuta.[46]

Kansanvaltuuskunta ja punaisen kaartin yleisesikunta pakenivat Helsingistä saksalaisten tieltä jo 9. huhtikuuta ja asettuivat sodan loppuajaksi Viipuriin. Helsingin valtauksen aikoihin punaiset alkoivat vetäytymään myös länsi-Suomesta, jossa Pori ja Turku tyhjenivät 13.–14. huhtikuuta tuhansien punaisten paetessa kohti itää. Heihin liittyi myös Helsingistä ja Tampereelta pakenevia punaisia niin, että itään päin yritti huhtikuun puolivälin jälkeen yhteensä kymmmeniä tuhansia punapakolaisia. Punaisen kaartin taistelijoiden lisäksi joukossa oli heidän perheenjäseniään sekä muita punaisia kannattaneita siviilejä. Huhtikuun loppuun mennessä saksalaiset valtasivat pääradan varren paikkakunnat Hämeenlinnaan saakka ja ottivat haltuunsa myös Lahden, jolloin punapakolaisten reitti itään sulkeutui. Viimeinen merkittävä taistelu käytiin Viipurissa, jonka antauduttua 29. huhtikuuta viimeiset jäljellä olleet punakaartilaiset luovuttivat aseensa saksalaisille Kymenlaaksossa 5. toukokuuta.[46]

Terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länkipohjan taistelun jälkeen antautuneita punakaartilaisia teloitetaan.

Sisällissotaan kuului myös molempien osapuoinen suorittama terrori, jolla tarkoitetaan varsinaisen taistelutoiminnan ulkopuolella tehtyjä teloituksia. Punaisen terrorin katsotaan alkaneen jo syksyn 1917 yleislakon aikana, jolloin eri puolilla maata sai surmansa 25 valkoiseksi laskettua henkilöä. Näistä 22 tapahtui Helsingissä tai muualla Uudenmaan läänin alueella. Muissa lakon aikaisissa kahakoissa kuoli viisi valkoista ja ainakin kaksi punaista. Yleislakon ja sisällissodan syttymisen välisenä aikana surmattiin vielä 15 henkilöä lisää. Sodan sytyttyä punainen terrori keskittyi Uudenmaan, Hämeen ja Viipurin lääneihin, niin että sodan alussa sitä tapahtui eniten Uudellamaalla ja lopussa taas Hämeessä ja Karjalassa.[47]

Punaisten johto oli terroria vastaan, mutta ei kuitenkaan pystynyt kontrolloimaan yksittäisten punakaartien tekemisiä. Sodan alussa osa punakaartien päälliköistä piti terrorilla pelottelua jopa tarpeellisena, mutta yleensä se aiheutui punaisten henkilökohtaisesta kaunasta varakasta porvaristoa kohtaan. Sodan loppuvaiheessa siihen liittyi myös tappion aiheuttamaa katkeruutta. Valkoisten lisäksi terroria kohdistui myös heidän kätyreikseen tai vakoojikseen epäiltyihin työväestön edustajiin. Punaisen terrorin aikana surmattujen henkilöiden kokonaismäärä oli noin 1 650. Teloitukset suoritti yleensä jokin paikallinen komennuskunta, mutta perimmäisessä vastuussa olleita teloituskäskyn antajia on tavallisesti mahdotonta selvittää.[47]

Valkoinen terrori alkoi välittömästi sodan käynnistyttyä, jolloin vaaralliseksi katsottuja vangittuja punakaartilaisia ja punaisia tukeneita siiviilejä teloitettiin vaihtelevin perustein. Varsinainen terroriaalto käynnistyi kuitenkin vasta 25. helmikuuta, jolloin valkoiten ylipäällikkö kenraali C. G. E. Mannerheim antoi niin sanotun Ammutaan paikalla -julistuksen. Sen myötä valkoisten joukoilla oli laajat valtuudet suorittaa teloituksia oman harkintansa mukaan, mikä käytännössä tarkoitti, että antautuneet punakaartilaiset ammuttiin välittömästi taistelun jälkeen ilman oikeudenkäyntiä. Terroriin kuului myös valkoisten valtaamien alueiden puhdistus punaisten kannattajista, jollaisiksi yleensä katsottiin esimerkiksi kaikki työväenliikkeen aktiivit, riippumatta siitä, olivatko he osallistuneet aseelliseen toimintaan tai muutoin tukeneet punakaartia. Valkoiseen terroriin liittyi myös kansalliskiihko, joka johti laajoihin venäläisten teloituksiin Tampereella, Viipurissa ja Joensuussa. Laajin valkoinen terrori päättyi toukokuun puolivälissä, jolloin Mannerheim viimein kielsi kenttäoikeuksien langettamat kuolemantuomiot, mutta teloituksia tehtiin silti satunnaisesti useiden kuukauien ajan. Kaikkiaan valkoisessa terrorissa sai surmansa yli 8 300 miestä ja naista.[48]

Miestappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakaarti hävisi sodan ja viimeiset punaiset antautuivat toukokuun alussa 1918 Ahvenkoskella. Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia liittyi Petrogradissa puna-armeijaan. Punakaartilaisten, samoin kuin syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen (SKP) välittömänä tavoitteena oli uuden kumouksen synnyttäminen Suomessa ja sotilaslinjalla oli SKP:ssa vahva asema. Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa oli 1920-luvulla enemmän suomalaisia oppilaita kuin Suomen armeijan reserviupseerikoululla (RUK). Joistain suomalaisista tuli neuvostokomentajia, Eino Rahjasta (1885–1936) jopa kenraaliluutnantti. Osa Venäjälle paenneista punakaartin johtajista surmattiin Kuusisen klubin murhissa 1920. Ammuttujen joukossa olivat muun muassa Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja. Murhat toteuttaneet oppositiokommunistit tulivat Pietarin sotakoulusta. Kuolonuhreille järjestettiin valtavat hautajaiset joihin osallistui satatuhatta ihmistä.

Punakaarti-nimitys muissa maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakaarti tarkoittaa yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen puolisotilaallista järjestöä. Venäjällä ja Neuvosto-Venäjällä punakaartilaisiksi kutsuttiin kansankomissaarien neuvoston puolesta taistelleita, sotamiesneuvostoja perustaneita sotilaita. Punakaartit autonomisina ja kansanvaltaisina yksikköinä lakkautettiin 23. helmikuuta 1918 Neuvosto-Venäjällä, kun ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) ja punakaartien komentaja, Lev Trotski, organisoi kurinalaisen puna-armeijan torjumaan saksalaisten hyökkäystä Latvian, Viron ja Pihkovan alueen kautta kohti Petrogradia. Saksassa 1919 vallankumoukseen pyrkineitä punakaartilaisia kutsuttiin Rooman aikaisen orjakapinajohtaja Spartacuksen mukaan spartakisteiksi.

Myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen aktivoituja ihmisiä kutsuttiin punakaartilaisiksi. Suomalaiset maolaiset antoivat 1970-luvulla lehdelleen nimeksi Punakaarti.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-7-1.
  • Kiiskinen, Aura: Vuosikymmenten takaa, Aura Kiiskisen muistelmat , Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan valtion kustannusliike, Petroskoi, 1957
  • Kujala, Antti: Vastakkainasettelun yhteiskunnan synty : syksyn 1905 suurlakko Helsingissä ja muualla Suomessa. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016. ISBN 978-952-59764-9-6. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi osa 1 (Punaisen Suomen historia 1918), Opetusministeriö, 1985.
  • Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen : ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Porvoo; Helsinki: WSOY, 1961. Teoksen verkkoversio (PDF).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Salkola 1985, s. 106.
  2. a b c d Tikka, Marko: ”Mitä tapahtui?”, Kansa kaikkivaltias : suurlakko Suomessa 1905, s. 27–40. Helsinki: Gummerus, 2008. ISBN 978-951-85116-7-3.
  3. Soikkanen 1961, s. 229.
  4. a b Kujala 2016, s. 106–107.
  5. a b Kujala 2016, s. 70.
  6. Luoto, Kaarlo: Totuuksia, s. 8. Helsinki: tekijä, 1909. Teoksen verkkoversio (PDF).
  7. Kujala 2016, s. 114.
  8. Kujala 2016, s. 183–184.
  9. Wallin, K. V.: Kansalliskaarti : muistoja sen ensimmäiseltä sotaretkeltä, s. 50, 60. Helsinki: Punaisen kaartin kanslia, 1905. Teoksen verkkoversio (PDF).
  10. a b Kujala 2016, s. 163–164, 205.
  11. Kujala 2016, s. 210–211.
  12. Soikkanen 1961, s. 229–230.
  13. Soikkanen 1961, s. 241.
  14. a b c d e f g h i Soikkanen 1961, s. 241–248.
  15. Soikkanen 1961, s. 237–238.
  16. Kiiskinen 1957, s. 105, 108–109.
  17. Jussila, Osmo: Nationalismi ja vallankumous venäläis-suomalaisissa suhteissa 1899–1914, s. 141–146. Historiallisia tutkimuksia 110. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1979. ISBN 951-92542-2-6.
  18. Tiainen, Jorma O. (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 85. Jyväskylä; Helsinki: Gummerus, 1987. ISBN 951-20289-3-X.
  19. a b c Uotinen, Mikko (toim.): Suomen Sosialidemokratisen puolueen viidennen edustajakokouksen pöytäkirja, s. 331, 394–395. Tampere: Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluetoimikunta, 1906. Teoksen verkkoversio (PDF).
  20. Soikkanen 1961, s. 280–282.
  21. a b Kenttä, Risto: Oululaiset nuoressa työväenpuolueessa (PDF) 28.8.2006. Yrjö Mäkelin -seura. Viitattu 27.11.2017.
  22. a b Soikkanen 1961, s. 251–252.
  23. Takala, Helka; Leisti, Onerva: Järjestysvalta horjuu Suomessa Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 1.12.2017.
  24. a b c d e f g h i j k Haapala, Tuuli; Vuorisalo, Leena: Järjestyskaarteista punakaartiksi Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 1.12.2017.
  25. Reinikainen, Juha; Karmala, Jussi: Alkuja kaarteille Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 1.12.2017.
  26. Kumousvuodet 1917–1918 Huittisissa Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. 2016. Suomi 100. Viitattu 1.12.2017.
  27. Varho, Esko: Helsingin Fabianinkadulla ammuttiin elokuussa 1917, ja silloin porvarit vielä auttoivat työläismiliisiä Kun Suomesta tuli Suomi osa 8. 2.9.2017. Yle Uutiset. Viitattu 11.12.2017.
  28. Haapala, Pertti: Kuka saa vallan? Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 2.12.2017.
  29. Rislakki, Jukka: Kauhun aika : Neljä väkivallan kuukautta Jämsässä 1918, s. 19–21. Jyväskylä: Gummerus, 2008. ISBN 978-951-20748-6-0.
  30. a b Helsinki oli sisällissodassa punaisten pääkaupunki Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. 2016. Suomi 100. Viitattu 3.12.2017.
  31. Viitanen, Jani: Alkoiko sisällissota Viipurista? Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 3.12.2017.
  32. Nummivuori, Petri: Nuori konservatiivi : Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956, s. 38–40. (Helsingin yliopiston väitöskirja). Turku: tekijä, 2015. ISBN 952-92018-6-9. Teoksen verkkoversio.
  33. Apunen 1991, 231–232.
  34. Takala, Irina: Haapalainen, Eero 2014. Biografiskt lexikon för Finland. Viitattu 9.12.2017. (ruotsiksi)
  35. Hanski, Jari: Rahja, Eino (1885–1936) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 14.6.2002. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9.12.2016.
  36. Keravuori, Kirsi: Eloranta, Evert (1879–1936) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 20.4.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9.12.2016.
  37. Hoppu, Tuomas: ”Valkoisten voitto”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 199–223. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0.
  38. Sisällissodassa vastakkain kaksi kouluttamatonta armeijaa Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. 2016. Suomi 100. Viitattu 9.12.2017.
  39. Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 123, 129–135, 144. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
  40. a b c Apunen 1991, 244–245.
  41. Sourander, Yrjö: ”Vapaussodan punainen armeija sodankäyntivälineenä”, Tiede ja ase : Vol 1, s. 34. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1933. ISSN 0358-8882. Teoksen verkkoversio (PDF).
  42. Wade, Rex A.: Red Guards and Workers' Militias in the Russian Revolution, s. 321–322. Stanford, California: Stanford University Press, 1984. ISBN 978-080-47116-7-8.
  43. Ensimmäinen kattava teos Suomen sisällissodan naiskaarteista kertoo miksi naiset tarttuivat aseisiin 7.3.2017. Gummerus. Viitattu 10.12.2017.
  44. Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 31. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8.
  45. a b Kivikari, Jukka: ”Punaisten voimien offensiivinen sodankäynti Suomen vapaussodassa”, Tiede ja ase : Vol 2, s. 8–47. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1934. ISSN 0358-8882. Teoksen verkkoversio (PDF).
  46. a b Apunen 1991, s. 247–257.
  47. a b Apunen 1991, 250–251.
  48. Apunen 1991, 252.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Punakaarti.